Eräänä päivänä hän ymmärtää kuolevaisuuden. Hän on kolmekymmentäneljä vuotta, viisi kuukautta ja kuusi päivää vanha. Kuolevaisuus lepää kirjeenä postilaatikossa tavallisen työpäivän päätteeksi. Ystävä selittää, että se on vain varoitus; oikea kuolema soitetaan puhelimella. Vähän niin kuin synnytys, hän muistaa. Kun hän edellisen kerran odotti synnytystään muutamia vuosia sitten heinäkuusta turpeana, kaikki samassa tilanteessa olleet kaverit olivat jo hommansa hoitaneet ja nököttivät kodeissaan uutta nyyttiä imettämässä. Hän oli niin pihalla tapahtumien etenemisestä, että kun puhelin soi, hän ajatteli, että sieltä ne nyt soittavat. Että sun synnyttämisen aika ois nyt. Että alahan tulla sieltä. Kukaan ei soittanut. Viimein eräänä loppukesän aamuna poika päätti aiheuttaa syntymänsä itse ja potkaista mojovan täräyksen äitinsä kylkeen. Siinä räjähtivät lapsivedet makuuhuoneen kynnykselle. Oikein loiskahtivat. Mutta siitä on jo aikaa.

Hän istuu tunnin paikoillaan, halaa välillä lastaan ja miettii, että nytkö se sitten tulee. Lapsi jää ilman äitiä ja mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä toisin. Että kyllä on kolmekymmentäneljävuotias armottomasti liian nuori kuolemaan. Ja että tässäkö tämä sitten oli. Että kamalan hyvän elämän antoivat, joka sitten ihan puolitiehen jätetään. Että mikäs tarkoitus se tällaisella elämänpuolikkaalla on? Että liian kiireesti on ilmeisesti eletty, paukutettu menemään tuhatta ja sataa, että kaikki varmasti tulisi tehtyä eikä kenenkään tarvitsisi jälkihuuruissa narista, että jäiköhän joku homma hoitamatta. Voin kertoa, ettei jäänyt. Mutta olis kai sitä siltikin vielä paljon hommaa. Ei tässä nyt oikein ehtisi kuolla.

Kun hän on riittävästi vellonut omissa maailmoissaan ja miettinyt, että mitäs tässä nyt, sinä viimein soitat. Olet ajamassa töistä kotiin. Lämpö livahtaa suustasi ja tavoittaa hänen herkän mielensä. Hänen äänensä murtuu. Ensin hän pillittää ja sitten vollottaa. Että aika paska diili sullekin, jos heti kuolen, ennen kuin mikään ehtii alkaa. Kaikki se hyvä, mitä tässä nyt on viikkotolkulla suunniteltu. Yrität lohduttaa ja selvittää, sen minkä matkojen päästä pystyt tekemään.Et ole koskaan kuullut hänen itkevän, mutta hoidat tilanteen hienosti. Hän rauhoittuu ja tuntee taas kelluvansa turvassa. Sinulla on ollut ihmeellinen, sydäntä silittävä vaikutus jo muutamia viikkoja. Lupaat selvittää asioita, että hän saisi mielelleen rauhan. Eniten ihmisten mielenrauhaa kalvavat pelko ja epätietoisuus. Kun ne pelataan pois päiväjärjestyksestä, on kaikilla helpompaa. Sinä kutsut häntä rakkaaksi ja muruseksi, ja hän tietää, että olet kultakimpale, joka hänen polkuaan reunustaa. Tai olet sateenkaari, jonka päässä on aarre. Tai olet se aarre, jonka sateenkaari osoitti. Aarre, joka viimein löytyi, vaikka kaikki väittivät, ettei sitä ole olemassa. Kyllä se oli. Ja hän oli vahva, koska ei luovuttanut, lakannut etsimästä eikä uskomasta siihen, että kyllä sinä siellä olet. Ja että tulet sitten kun olet valmis. Niin kuin lopulta tulitkin.

Minulla oli elämälleni kolme toivomusta. Kaksi ensimmäistä olivat vauva ja kustannussopimus, ja ne vaativat erinäisiä toimenpiteitä, jotka eivät ihan yksinkertaisin menetelmin ole saapumassa välittömään läheisyyteeni. Kolmas oli sellainen mies, joka ei koskaan mene pois. Joka on lämpö ja turva ja rakkaus samassa sielussa. He-le-ve-tin hyvä perse ja nätti naama. Taito koskettaa ja ottaa syliin. Kyky keskustella loputtomiin. Ja joka ehkä ihan vähän jumaloi, minua. Mutta ihan vähän vaan, koska muuten mulla nousee pissa pipoon, eikä sitä kestä kukaan. Että jos voisi sillä tavalla näkymättömästi jumaloida, olisi aika tosi jees.

Kolmen kuukauden koeaika oli siinä mielessä oivallinen veto allekirjoittaneelta, että mikään ei tapahdu hetkessä. Toista ei voi tuntea päivässä eikä viikossa, mutta kolmessa kuukaudessa selviää ilman toistaiseksi syvempiä haavoja se tosiasia, olisiko suhteessa potentiaalia tulla maailman intohimoisimmaksi, hyväksyvimmäksi, hulluksi ja helläksi, herkäksi ja hurmaavaksi, kommunikonti- ja vuorovaikutustaidoiltaan suuren luokan fantasiaksi, josta keski-ikäistyvät mummot näkevät märkiä unia. Että siinä mielessä koeaikaa on nyt kuukausi taputeltu. En toki missään nimessä suosittele, että kannattaisi alkaa vielä varailla kirkkoa, hedelmöittää munasarjojen kaikkien munarakkuloiden hymykuoppia ja irtoilevia mielihyväsoluja, sillä koeaikaa on tosiaankin takana vasta vajaa kuukausi.

Siitä huolimatta on se. Se on. Ai että, ei kyllä käynyt mielen vieressäkään, että tähän joku mies rykäisisi vielä tälle syksylle tämän kinkun lakanoita lämmittämään. Mutta niin se vain tuli. Sehän tulee kaikkien maailman lakien vastaisesti juuri silloin kun se vähiten itselle sopisi. Teatterin ensi-ilta hengittää kahvinhuuruista tekohengitystä harva se ilta ja lavalla on pakko pistää parastaan, koska huonoa ei lähdetä tekemään. Vanha viidakon laki. Mutta en valita. Ennemmin valitan vaikka siitä kuoleman kirjeestä, mutta ehkä tässä nyt vain on ajateltava, että tuopahan perspektiiviä elämään, ja jos tästä selvitään, mennään kohti uusia haasteita. Ja opetellaan valittamaan vähemmän.

Koska hyvä se on välillä oppia korjaamaan elämän suuntaa ja arvoja sun muuta. Tiedän olevani pitkällä. Kaikki otetaan, mitä annetaan. Ja mitä ei anneta, otetaan väkisin.

Nyt näyttäis joka tapauksessa siltä, että minun osakseni, vähän yllättävästikin, tuli rakkaus. Sano mitä sanot, mutta se taitaa olla menoa. Villi alamäki helmat heiluen sellaisen kuumiksen kanssa, että oksat pois ja osa latvan kärkeä.

Joku on joskus sanonut, että rakkaus on väkevämpi kuolemaa.

Sehän nähdään.