Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet raskaita. Tai ehkä tavanomaista raskaampia vain. Sellaisia suruhuntuisen hauraita viikkoja. Pysyn pystyssä ihan hyvin. Pystyn syömään ihan hyvin. Nukun ihan hyvin. En pysty kieltäytymään makeasta ihan niin hyvin kuin haluaisin. Yritän elää normaalisti. Tehdä töitä normaalisti. Hoitaa lapset normaalisti, käydä teatterilla normaalisti. Yritän olla kaikessa ihan hyvä. Parempaan kun en nyt pysty.

Viimeisten kahden viikon aikana olen purskahtanut esimieheni edessä itkuun kaksi kertaa. Luokassa vain kerran. Asiat eivät ole olleet kovin ihmeellisiä, eivätkä ihmiset suhtaudu kohtauksiini kovinkaan kummastellen. Ne, joiden kanssa teen päivittäin töitä, tuntevat minun sieluni. Siksi minä pystyn, voin ja uskallan. Tällainen minä olen.

Luokkakohtaukseni tosin liittyi näytelmäaiheeseen, jonka olin keksinyt edellisenä päivänä 9. luokan ilmaisutaidonryhmälle. Esitin idean, mehustelin sillä ja kehitin sen huippuunsa siinä oppilaiden edessä. Oppilaat olivat tulessa. Osa nousi pystyyn ja sanoi, että tässä he haluavat olla mukana. Tunnin jälkeen osa jäi halaamaan ja yksi sanoi, että olen varmaankin koulumme opettajista ainoa, jota hänellä tulee oikeasti ikävä, kun lähtö oikeaan elämään viimein tulee. Silloin minulla tuli itku. Se liittyi osaltaan siihen, että olin hautonut alanvaihtoa taas jonkin aikaa, koska mikä merkitys minulla on olla teinien sylkykuppina päivästä toiseen ja viikosta kolmanteen? Että voisinko tehdä kuitenkin jotain sellaista, josta saisin kiitosta ja jossa työtäni arvostettaisiin oikeasti? Opettaja yläkoulussa ei varsinaisesti ole maamme kiitetyimpien ammattien listalla. Paskaa niskaan sitä mukaa, jos jaksaa ottaa vastaan. Onneksi työkavereista pari on tosi rakkaita. Vaikka kaatuisin pimeässä, muutama ottaisi kiinni. Siitä kiitän.

Tiedäthän sinä, että suren sinua, tiedäthän? Olisi pitänyt päästää irti jo kauan sitten, mutta en pystynyt. Ei toisiinsa kietoutuneita sieluja saa repiä toisistaan liian aikaisin. Eikä rikkinäisiä sieluja. Eikä varmaan sieluja ylipäätäänkään. 34-tuntiset treffimme hiihtolomalla olivat ilmeisesti viimeinen naula arkkuumme, niin minä luulen. Niistä kaksi tuntia me käytimme siihen elokuvaan, johon minä halusin sinut viedä. Lopuista 32 tunnista minä en halua nyt puhua. Saattaisi sattua liikaa.

Mutta yöllä sinä tulit, suoraan keikkareissulta minun syliini. Autollinen bändikavereitasi minun piti jälleen kerran kohdata, enkä osannut sanoa niille mitään, kun ne minulle suutaan soittivat. Sinut minä vain tahdoin.

Ei sinua satu. Sinun sydämesi on jo jääkylmä, mutta ei se aina ollut niin. Tulet minua joka paikassa vastaan. Mihinkään en voi mennä, etten sinua muistaisi.

Muistan ensimmäiset treffimme, kun sinä painoit minua nenästä ja sanoit, että minulla on sinun sukusi nenä.

Muistan kun olin keikallasi siinä ihmismeressä ja sinä huomasit minut, ilahduit ja vilkutit.

Muistan kun lähdimme liikennevaloissa eri suuntiin kerran aamulla, kun olit taas kerran ollut vieressäni, ja minä lähdin töihin. Vilkutit vielä kerran ennen kuin kaasutit pohjoiseen.

Tai kun lämmitin sinulle saunan.

Valmistin meille brunssin.

Pidin sinua sylissäni tuntikausia ja me nauroimme ihan kippurassa.

Tai kun heräsit vieressäni ja ensimmäisenä silitit. Sinä osasit.

Tai kun et koskaan mitään sanonut rumasti. Et edes rumia asioita.

Tai kun menimme elokuviin. Söimme samasta pussista karkkia ja minä sain pussata sinua milloin halusin. Se oli ehkä elämäni onnellisin elokuvareissu. Selfiekin otettiin.

Tai kun viimeisen kerran lähdit luotani. Ja suutelit. Katsoit niin kauniisti, että olisin siinä hetkessä voinut kuolla katseeseesi. Minä olin niin arvokas.

Rakkauden menettäminen on elämässä ehkä pahinta. Käytän kaikki automatkani nykyään itkemiseen. Kuinka monta litraa tarvitset vielä kyyneleitäni? Aion surra sinut nyt loppuun. Otan tämän kivun. Olen tilannut sen kotipaketissa isona annoksena.

Tinder laulaa taukoamatta. Kaikki sanovat, miten kaunis minä olen. Etelässä olisi yksi kiva poliisi, mutta se on niin kamalan kaukana. Eilen kävin treffeillä yhden sellaisen kanssa, joka on halunnut nähdä minua jo kuukausien ajan. Käytiin aurinkokävelyllä Tuirassa, koska hän halusi. Puolitoista tuntia hän kävelytti minua kevätrapakoissa ja jääteillä. Mies oli liian komea eikä yhtään minun tyyppiäni. Puhui stadia ja kuulosti korvaani leuhkalta, vaikkei ehkä edes ollut. Tai sitten oli. Minä olisin vain halunnut kuulla hänessä sinun tutun murteesi. Tuli ikävä. Sadatta tai tuhannetta kertaa samalla viikolla.

Tällä hetkellä oloni on aika turha. Otan pääsiäisen jälkeen töistä viikon palkattoman vapaan, jotta voin lähteä lasten kanssa kauas lämpimään. Ei yhtään minun tyylistäni. En ole ottanut viimeisten 14 vuoden työurani aikana yhtään päivää vapaata loman takia. Työmoraalini on korkea, ja kuvittelen olevani korvaamaton. Kaikki sanovat, että kamalan kallista olla viikko pois töistä. Sehän on neljäsosa kuukaudesta. Menetän palkasta ison siivun. Mutta mitä väliä? Luulen, että tarvitsen tätä. Nyt nimittäin taistellaan jo vähän jaksamisen kanssa. Lisäksi lupasin lapsilleni matkan lämpimään, kun sain alkuvuodesta tehtyä superhyvät asuntokaupat ilman välittäjää. Sillä välittäjän palkkiolla me nyt lennämme pois. Ehkä löydän sieltä jonkun Jorgoksen, emmekä palaa enää koskaan.

Ehkä.

Järjestyksessään toinen avoin kirje tulevalle miehelleni

Hei sinä vanha pieru!

Hah. Sainpa huomiosi. Edellisestä kirjeestäni on tosiaankin nyt kahta päivää vaille puoli vuotta, mutta sinua ei vain näy. Missä olet? Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta epäkunnossa oleva intuitioni vie minut jatkuvasti harhateille. Uskon, että tunnistaisin sinut, jos tulisit minua vastaan, mutta luultavasti oman elämäsi kiemurat pitävät sinut vielä toistaiseksi loitolla minusta. Eipä siinä, kyllä minä täällä pärjäilen ja olen pärjäillyt. Mutta saako kysyä, löydätkö minut ihan varmasti, jos lakkaan etsimästä sinua? En ehkä uskalla luottaa siihen täysin.

Jos et kuitenkaan nyt pahastu, kirjoitan sinulle ihan vähän aikani kuluksi, jos vaikka sattuisitkin näkemään kirjeeni ennen kuin tapaat minut. Voin vaikka vähän kertoilla, miten minulla pyyhkii nykyään.

Mietin välillä, teetkö tämän tahallasi. Että haluatko antaa minulle jonkin opetuksen vielä ennen kuin tulet. Tai pitääkö minun oppia vielä lisää itsestäni ja maailmasta? Voin kertoa, että sydämen sivistykseni on ollut huippuluokkaa jo vuosia, ja uutisia en lue edelleenkään. Tiedän sen vähän, mitä pitää tietää, jotta voi esittää viisasta opettajatarta. Seuraan, mitä ympärilläni tapahtuu, jos jotain nyt sattuu tapahtumaan. Kun pitää silmänsä auki somessa ja suhteissa, tietää kyllä välttämättömimmän, mitä maailmalla tapahtuu. Kunnallisvaaleista olen ollut ihan vähän jopa kiinnostunutkin, jopa siinä määrin, että harmittelin toissa viikolla sitä, etten lähtenyt ehdokkaaksi, vaikka minua kaksi kertaa pyydettiinkin. Sitten taas ravistelen itseäni ja ymmärrän, että lahjani ovat todellakin jossain ihan muualla kuin politiikan kentällä, vaikka minulla vahvoja mielipiteitä onkin esimerkiksi siitä, että ihmisten pitäisi käydä töissä ja että pienet lapset pitäisi hoitaa kotona, varsinkin jos vanhemmat luuseroivat kotona. Ja että ylipäätänsä ihmisten pitäisi jaksaa enemmän. Minua suututtaa kamalasti väsyneet ihmiset. Huolimatta siitä, että olen itse viitta vaille burn out.

Siis ihan tosi. Olen tarkkaillut itseäni nyt viikkoja, ja vaikka kevät on tulossa tajutonta vauhtia, huomaan kantavani pientä masennusjyvää. Minulla on hyvä olla vain kahdessa paikassa: teatterilla ja omassa luokassani. Näille kahdelle lokaatiolle yhteistä on se, että niissä olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joille ei tarvitse esittää. Tai siis joille saa esittää ilman, että kukaan ahdistuu. Siis joille saa olla se, kuka on. Tajusin, että jopa kotini jää näitten kahden paikan ulkopuolelle, koska kotona muistan liikaa omaa olemassaoloani ja surkeuttani. Asian hyvä puoli on se, että voin huomattavasti paremmin kuin vaikkapa vuosi sitten, joten siinä mielessä aika tekee tehtävänsä. En minä nyt oikeasti mitenkään superhuonosti voi;  olen sellainen keskionnellinen. Ihan tavallisen onnellinen. Lähellä on rakkaita ja sitä rataa, mutta toisaalta jos joku on liian ilkeä, saatan tulistua aika helposti. En nyt oikeasti jaksaisi millään mitään ilkeilyä.

Olen muuten tehnyt viime päivinä uuden havainnon, että tämä maailma rakentuu parisuhteellisuuden ympärille. Yksinolon mahdollisuutta ei anneta. Jos minulla ei ole ketään random-ukkoa, jota parhaillani lämppään, on vähintään oltava vilkas Tinder-tilanne. No mitäpä jos ei ole? Ihan kiva niille on jutella, mutta toissapäivänä yksi halusi soittaa ja eilen yksi alkoi vaatia treffejä, joten minäpä pistin pillit hiljaa pussiin ja sanoin, että ei minua oikeasti kiinnosta. Että voidaan jutella vaikka maailman tappiin, mutta jos en saa kunnon viboja, en lähde enää kiltteyttäni treffeille tsekkaamaan livetilannetta. Tutustuminen on oikeasti kamalan väsyttävää. Sitä paitsi Tinder on täynnä bensalenkkareita, ja minua ei oikeasti kiinnosta moottorikelkkailu. Kokeilin kerran ja sairastuin saman tien. Keikka piti perua ja traumat jäi. Turvallisempaa olla sisällä.

Tiedän kyllä, mitä sanoisit, jos näkisit minun tämänhetkisen tuskailuni. Nauraisit ja sanoisit, että kokeilisin nyt nauttia ihan täysillä tästä vapaudestani vielä sen aikaa, kun sitä minulle suodaan. Nimittäin sitten kun sinä ja minä alamme hengata kimpassa, minun pitää tietysti koko ajan olla passaamassa ja viihdyttämässä sinua, ja silloin minulla on varmasti ikävä näitä aikoja, jolloin sain nauttia pyhästä yksinäisyydestäni. Joten joo, minäpä yritän parhaani mukaan nauttia ja tehdä nyt niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Muistathan sinäkin tehdä, vaikka en minä sinun lempijuttujasi ota sinulta pois myöhemmässäkään vaiheessa.

Arvostamani naistähdet ovat viime viikkoina olleet haastateltavina maamme kattavassa naistenlehtiverkostossa. En nyt halua yksilöidä, ketkä ovat olleet lukemieni juttujen staroja, mutta miten ne ovat aina niin viisaita ja toimineet oikein erotilanteissa? Että reippaasti on oltu monta vuotta sitoutumatta ja sitten naks vain löydetty uusi ihana kumppani, joka katsoo nätisti ja tekee ruokaa eikä juokse vieraissa. Mitä helkkaria? Miksei näiltä huudeilta löydy sellaisia sällejä? Vai valehteleeko täällä joku ihan kuus-nolla silmät ja suut täyteen? Varmaan nämäkin naiset ovat juosseet sinkkuvuotensa ympäriinsä paneskelemassa randomisti ympäriinsä kuin kevätkaniinit.

Kevät on muuten tulossa. Pelottaa.

Tajusin muuten senkin, että en löydä miestä siksi, koska hyvät miehet eivät eroa eivätkä jätä vaimojaan. Siksi niitä ei ole kovinkaan rapsakasti liikenteessä. Hyvät miehet kantavat vastuunsa ja rakastavat raivokkaasti rikkinäiset naisensa ehjiksi ja paranevat vanhetessaan. Hyvä ystäväni muuten tuumasi eilen, että minun pitäisi mennä leikkipuistoihin. Että siellä ne parhaimmat eroisät ovat. Toivonkin, että lumet sulavat pian. Kirjaston lasihississä on ollut vähän hiljaista viime aikoina.

Kevättä kohti siis mennään. Sydän kuoriutuu hiljaa kolostaan. Koulumme siivoojat, joille pitää vähintään kerran viikossa päivittää kuulumiset, tiedstelivat taas tilannettani viime viikolla. Sanoin jotain melko ympäripyöreää, mutta muistin mainita, että parasta tässä kaikessa paskassa on ehkä kuitenkin se, että sinuun liittyvä, toistaiseksi voimakas poissaolosi elämästäni tarkoittaa sitä, että se kaikki hyvä on ehkä vielä edessä. Että ehkä vielä rakastun. Ja ehkä sinä rakastut minuun. Ja sitten meillä on kamalan kivaa yhdessä ja saamme suunnitella ja unelmoida ja muhinoida ja mitä kivaa nyt sitten keksitäänkään. Olen kyllä vähän jo lakannut uskomasta mihinkään tuollaiseen, koska vaikuttaa kovasti siltä, ettei kukaan halua tutustua minun sydämeeni. Sano, mikä siinä on? Olenko vain ihan vääränlainen? Paljon rumemmatkin löytävät hyvän kumppanin. Minä en löydä edes huonoa, koska ketään ei kiinnosta. Lisäksi olen lihonut. Olen masentunut ja lihonut ja kaikki on taas ihan pilalla.

Tulisitpa pian. Loppuisi tämä saikkaaminen näiden apinoiden kanssa, jotka vatkaavat minun mieltäni vääriin suuntiin ja saavat minut tuntemaan jatkuvasti oloni yhä epävarmemmaksi. Sinä tiedät, etten oikeasti ole sellainen.

Mutta ehkä me tapaamme vielä.

Heti kun osaan lakata etsimästä sinua.

Tätä hetkeä olen odottanut! Ensimmäistä iltaa omassa uudessa kodissani. Ensimmäistä omaa kirjoitushetkeäni ihan omassa sängyssäni. Sillä täällä minä nyt olen, hei vain! Muutto sujui hienosti. Elämäni 12. muutto aikuisiällä meni sujuvammin kuin mikään aiempi. Samalla se oli myös eriskummallisin ja ystävällisin tilaisuus, minkä olen kokenut. Mikäli muistat, myin asuntoni kuukausi takaperin ihan itse ilman välikäsiä. Hoidimme siis ostotarjoukset, kauppakirjat, kaupat ja muutot erinomaisessa yhteisymmärryksessä uusien omistajien kanssa. Luulenpa, ettet ole koskaan nähnyt sellaista muuttoa. Uudet asukkaat nimittäin muuttivat kotiimme ennen kuin olin ehtinyt kantaa yhtään tavaraa asunnosta ulos. Emme kuitenkaan yöpyneet asunnossa yhtä aikaa, tosin en olisi ihan hirveästi ihmetellyt sitäkään, jos olisimme sellaiseen vaihtoehtoon päätyneet. Luulen, että meistä voisi tulla ystäviä.

Minusta ja Daltonista ei sittenkään tullut perhettä. Dalton oli aikansa kiva, mutta muuttui pian hankalaksi. Jos täytyy jatkuvasti vääntää ja vaatia toiselta sellaista, mihin hän ei pysty, on sama jättää leikki kesken, vaikka mielestäni koeajalla olisi voinut yrittää kuitenkin piirun verran enemmän. Itse asiassa hän jätti minut kolmesti viikon sisällä, mikä saattaa kertoa miessukupuolen erään alalajin voimakkaasta yleispiirteestä: päättämättömyydestä. Kun hän oli jättämässä minua ja minun sieluani toista kertaa viime viikon keskiviikkona, totesin hänelle, että minun mieheni pitäisi olla helppo, komea ja välittävä, etkä sinä ole ollut tähän mennessä kuin komea. Sillä ei ihan tuhottoman pitkälle pötkitä. Daltonista jäi hauska muisto. Toivon hänelle kaikkea hyvää elämässään.

Sinkkukinkku palasi siis jälleen kerran onnellisten sinkkuilijoiden joukkoon. Kinkkuaikoja ei tarvinnut sittenkään jättää, ja uuteen sinkkuboksiin muuttaminen vain tukee sitä ajatusta, että eiköhän tässä ihan rauhassa katsella taas tovi ympärille ennen kuin aletaan touhuta levottomia. Rauhallisuudesta puheen ollen palasin takaisin Tinderiin, jossa innokkaat mieslinjan edustajat ryhtyivät ensi metreistä alkaen pommittamaan Sinkkistä deittitarjouksilla. Osittain ilmeisesti jo annoinkin parille treffikutsulle miedon ja epämääräisen joo:n. Kai sitä voi käydä, jos jotkut niin innokkaasti kuvittelevat, että olisin melko saalis. (Totuuttahan heille ei kerrota.) Voihan sitä käydä. Siitäkin huolimatta, että Sinkkiksen sydän asuu edelleen Kemissä. Niinpä. Arvaat kyllä.

Varmaan tiedät, kenestä puhun. Hänestä, jota nimeltä ei mainita. Ei, en tarkoita Voldemortia, vaan sitä toista, joka tautisella karismallaan ryki itsensä sydämeeni tuossa marraskuun alkupuolella menneenä vuonna eikä ole sieltä sen koommin poistunut. Ehkä olen jättänyt joitakin olennaisuuksia välillä kertomatta Teille, hyvät lukijani, mutta kai tässä voi hiljaa kuiskata, että ei se homma nyt niin taputeltu ole, kuin mitä moni on saattanut kuvitella. Koska kyllä, me pidämme yhteyttä. Välillä se on pahan olon purkamista, tiuskintaa ja vihanpurkauksia. Välillä se taas on sitä toista ääripäätä. Että oisitpa mun lähellä ja milloin nähdään, okei huomenna. Oikeastaan kaikessa kaikkeudessaan olen tajunnut aika vasta, että ennen kaikkea se, mitä meillä lopulta on, on ystävyyttä ja välittämistä, juuri sellaista, jonka päälle voisi rakentaa oikean rakkauden. Ehkä siitä tulee vielä sellainen. Ehkä.

Ne jotka eivät totuutta tiedä, muistavat kyllä kertoa mielipiteensä tilanteesta. Että hän on minulle tyhjä arpa, jolla ei voi voittaa. Minusta taas tuntuu, että nettoan voittoja joka päivä siinä määrin kuin keskustelen hänen kanssaan ja tiedän, mitä välillämme on meneillään. Siinä on taikaa, olen siitä tietoinen. Mutta meidän aikamme ei ole vielä. Sitä ennen aion iloita siitä kaikesta muusta, mitä meidän välillämme on. Sovin meille hiihtolomaksi leffatreffit. Ihanaa! La la land. En haluaisi nähdä kyseistä elokuvaa kenenkään muun kanssa. Sinkkukinkku ja Rokkikukko - still alive, ainakin elokuvissa.

Rakkaudesta puheen ollen olen viime kuukausina pelännyt jonkin verran. Tiedän, etten ole kertonut sitäkään, että laitoimme entisen puolisoni kanssa lopullisen avioeropaperin matkaan vasta reilu viikko sitten. Näin kauan siinä meni, melkein kaksi vuotta. Mutta voipahan sanoa, että ei ole hätiköity päätös. Siinä välissä on saanut miettiä yhtä jos toistakin vaihtoehtoa. Ensimmäisen vuoden tiedustelin häneltä kerran kuukaudessa, milloin hän aikoo palata kotiin. Ei aikonut eikä palannut. Sen jälkeen olen ryhtynyt hyväksymään totuutta, vaikka onhan se kirponut, eniten ehkä lasten takia, vaikka pariskunta lakkasimme olemasta varmaankin jo vuosikymmen sitten. Sen jälkeen yritin vain erinäisin keinoin ratkoa pattitilannetta, joka ei halunnut laueta. Ja tietäähän sen, että sellainen homma kaatuu lopulta omaan ansaansa.

Mutta siihen pelkoon. Vaikka eroaisimme puolisostamme äärimmäisen parhaissa väleissä ja hän olisi äärimmäisen paras ystävämme ja vaikka haluaisimme lastemme toiselle vanhemmalle vain kaikkea hyvää siihenkin elämänvaiheeseen, johon emme pääse enää ykköspaikalta vaikuttamaan, voin kertoa, että kyllä siinä välillä mustasukkaisuus ja pahansuopaisuus kalvavat. Erityisesti se alkaa kalvamaan siinä hetkessä, kun ex-puoliso rakastuu ja löytää uuden kumppanin, vaikka emme missään nimessä enää halua häntä takaisin. Miten helvetissä tuo muka NYT osaa rakastaa? Ja KUKA voi olla minua parempi nainen? Ja että huomenna ajan työmatkalla rekan keulaan, koska lapsillani on nyt uusi äiti, eikä minua sen koommin näissä kuvioissa enää tarvita. Viime kuukausina ajatukseni ovat lähinnä kimpoilleet näiden teemojen parissa.

Olen vuodattanut satoja kyyneleitä ja kirosanoja asian tiimoilta. Sihissyt vihaani aamuisilla työmatkoilla milloin kenenkin työkaverirukan niskaan. Kunnes lopulta päätin kiivetä vihani ja katkeruuteni päälle. Guruni ja oppaani tässäkin asiassa oli – kukapa muukaan – kuin Jutta, supersankarini. Kävin tammikuussa taas hänen luennollaan ja sain sieltä taas valtavasti voimaa. Suurimpana ajatuksena, mikä mieleeni tuosta reissusta jäi, oli se, että pystyisin hyväksymään entisen puolisoni uuden rakkaan ja ottamaan hänet osaksi elämäämme, ilman vihaa ja harmia. Ja uskotkos: onnistuin siinä! Pahinta on tosiaan pelko ihmisestä, jota ei ole koskaan tavannut kuin kuvissa. Ihmisestä joka on sata kertaa minua kauniimpi. Pelko yli-ihmisyydestä. Viime viikolla lakkasin nimittäin olemasta leuhka. Äitikin kysyi, mitä minulle on tapahtunut ja mihin jäätävä itseriittoisuuteni on hävinnyt. Kerroin vain lyhyesti, että tässä nyt on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat syöneet minusta leuhkuuden. Sinänsä toisaalta ihan tervettä.

Mutta sitten siihen pelkoon. Paras tapa voittaa pelkonsa on kohdata se, mennä sitä kohti. Niin tässäkin tapauksessa kävi. Tiesin, että koska entinen puolisoni on keikalla viikonloppuna lähistöllä, sinne tulevat kaikki tutut – niinhän me olemme tehneet aina. Kokoonnuimme siis ravintolaan kaikki sukulaiset ja tutut, hänen ja minun. Menin bileisiin anoppini kanssa, ja tietysti häntäkin jännitti kohdata uusi miniänsä. Ja niin me kohtasimme! Koska meitä oli paljon ja hän yksin, minä ehdotin, että hakisimme hänet pöytäämme. Ja niin me haimme ja vietimme mukavan illan. Ihastuin häneen kovin, ja mikäli se on minusta kiinni, otan hänet mielelläni lasteni äitipuoleksi. Yritin tietysti käyttäytyä ja vaikuttaa fiksulta eksältä, koska eivätkö kaikki eksät ole aina joka tapauksessa kunnon mulkkuja. (Minun eksäni ainakin ovat.) Kerroin ex-puolisoni uudelle tyttöystävälle, kuinka paljon olin pelännyt sitä kaikkea, hänen kohtaamistaan. Hän kertoi minulle, kuinka paljon ihailee tapaamme hoitaa lastemme asiat ja olla yhdessä vanhempia erosta huolimatta. Ilta päättyi kivasti. Lopuksi istuimme vieretysten ja höpöttelimme niin kuin ketkä tahansa ystävykset. En oleta, että meistä tulee ystäviä, mutta tiedän, että pystymme tulemaan toimeen. Olen päättänyt lakata pelkäämästä elämää. Kotiin mennessämme anoppi totesi, etten olisi voinut hoitaa tilannetta paremmin. Kiitin itseäni ja vähän itkin. Vaikka minusta ei useinkaan kannata ottaa mallia, tässä asiassa olin kymppi plus. Tee itse perässä. Tai älä tee. Mieluummin pysy yhdessä kumppanisi kanssa ja rakasta häntä risaisesti hautaan asti.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät viikontakaiset rikkinäisyyden tunteet johtuneet pelkästä pelosta.

Kun äitini huomasi minussa tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mihin itsevarmuuteni on kadonnut, kerroin myös Daltonin osuudesta asiaan. Ehkä pettymysten kasaantuminen aiheutti sen, ettei minulla ihan hirveästi ollut luottoa enää tunteista voimakkaimpaan ja vielä vähemmän itseeni ja omaan viehätysvoimaani. Toisaalta olen alkanut saavuttaa ajatusta, jonka mukaan yksinolostaan nauttivan sinkkuihmisen ei ole mitenkään helppo paritua. Varsinkin jos edelliseen suhteeseen liittyy pettymyksiä ja hylkäämistä, sitä saattaa haluta toisesta ihmisestä vain kermat päältä ja muutaman väritetyn hetken. Tietysti on myös niitä, jotka ovat oikeastikin valmiita uuteen ihmiseen ja hänen hyviin ja huonoihin puoliinsa. Mietin viimeksi eilen, että jos minulle oikeasti annettaisiin sellainen tilanne vastaan, jossa Rokkikukko anelisi minua polvet ruvella olemaan hänen kanssaan ja viettämään hänen vierellään iäisyyden, suostuisinko saman tien? Olisin tietysti onnellinen ja otettu, mutta en sanoisi kättelyssä ”kiitos, ihanaa”, vaikka niin saattaisin ajatellakin. Sanoisin kylmäpäisen rauhallisesti, että kiitos viehättävästä tarjouksesta, mutta en voi luvata sinulle vielä puolta valtakuntaa. Koska kyllä ensin täytyy aina selvittää, mihin asti bensa riittää vai riittääkö se alkuunkaan. Koska jos jotain olen sinkkuaikanani oppinut, se on se, että vaikka elämä onkin ihanaa ja välillä jopa vähän villiäkin, omaa sydäntään pitää kuunnella koko ajan ja taukoamatta, koska se ei valehtele. 

Ja toisaalta: hiljaa hyvä tulee.

Mutta kylläpä minulla on nyt onnellinen olo.

Mistäs minä aloittaisin tämän illan epistolani? Pitäisi olla jo hyvinkin unten mailla, mutta koska sattuu ja tapahtuu, on kirjoitettava, vaikka sitten unen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Viimeisin viikko on ollut elävää elämää, mutta osittain myös kuolemaa. Vanhemmillani asunut perheemme koira kuoli keskiviikkona, mikä laukaisi tarpeeni keskeyttää hyvin toiminut somepaastoni. Muistotilaisuus järjestettiin samana iltana. Koira pötkötti kassissa pihalla, kun perhe kertoili toisilleen onnellisimmat muistot. Yksi hauskimmista tämän voimakkaan vetokoiran tarinoista oli se, kun se isona ja lihavana eläimenä saattoi mahtua hyppäämään ikkunan tuuletusluukusta ulos tai juosta jäniksen tai toisen koiran innoittamana pihalta pois niin, että vaijeri irtosi seinästä. Sen seurauksena hetken päästä tiellä juoksi koira, jonka perässä jolkotti vaijeri ja pari lautaa kotitalomme seinästä.

Koira tuli minulle hoitoon aina loma-aikoina, jolloin perheen muu väki oli reissussa. Mielenosoituksellisesti sillä oli tapana pissata milloin sohvalleni, milloin sänkyyni kostona siitä, että olin hyväsydämisesti taas ottanut sen taas hoidettavakseni. Olin 20 ja juuri muuttanut kotoa, kun koira muutti lapsuudenkotiini. Muistan sydänsuruni, joitten kanssa lähdin aina metsään koira mukanani. Meillä oli yhdessä niin hyvä. Syvällä sisimmässäni luulen, että koira tiesi, että olen muuttamassa pihallisesta asunnosta kakkoskerroksen parvekkeelliseen huoneistoon, minkä vuoksi loma-asumispalvelut olisivat jatkossa huonontuneet. Sama siis delata.

Tälle viikolle on somepaaston loppumisen ja koiran kuoleman lisäksi antanut vahvan leiman myös ex-poikaystävien lukuisat yhteydenotot ja paluuni Tinderiin, tuohon aikuisten karkkikauppaan, johon minulla pitäisi olla porttikielto. Koska hammaslääkäriä ei kuitenkaan ole näkynyt, olen reikineni rällännyt taas tikkarien valtakunnassa kuten kuka tahansa kolmikolmonen sinkkukinkku, jolla kyllä riittäisi rakkautta kaikille paitsi niille, jotka kehtaavat sitä pyytää. Näinpä juuri. Oletko valmis kuulemaan illan tarinan?

Maanantai-iltana soitti yksi entisistä rakkauksistani. Ei hän usein soittele, ehkä kerran vuodessa, enkä minä soita hänelle koskaan. Hän halusi purkaa minulle sydäntään, kertoa kuulumisistaan, koska tiesi, että minä kuuntelisin ja ymmärtäisin. Olisin lohdullinen ja armollinen. Tuntui äärimmäisen hienolta olla toiselle jotain niin vahvaa menneisyydestä, että hän oli halunnut soittaa juuri minulle. Vielä liikuttavampaa oli tapa, jolla hän kertoi vaiheistaan: ”Muistatko, kuinka haaveilimme silloin yhdessä talosta ja perheestä, muistatko?” Ja tietysti muistin. Ei elämänsä tärkeimpiä unohda koskaan, vaikka elämä kulkisikin eri suuntiin. Eivätkä haaveetkaan lopulta muutu. Perhe on tärkein. Joka muuta väittää, sai huonon kotikasvatuksen ja ikävät vanhemmat.

Tällä viikolla mätsejä sateli ihan tolkusti. Lähes jokainen, jota painoin, oli painanut minua jo aikaisemmin ikään kuin valmiiksi. En juurikaan aloittanut itse keskusteluita. Annoin miesten tehdä aloitteensa. Tavallisesti Tinder-stoorini etenee aina samalla kaavalla. Yhtenä päivänä jutellaan yhden, toisena toisen kanssa. Jos sattuu käymään niin, että vielä kolmantenakin päivänä jutellaan, silloin on sama lähteä jo treffeille tsekkaamaan, millainen mestari siellä onkaan vastassa livenä. Ja niin kävi nytkin.

Itselläni on tapana selvittää kuitenkin muutamat olennaisuudet ennen kuin suostun lähtemään edes mihinkään treffeille. Kun homma on hanskassa ja mätsistä suhteellisen selkeä mielikuva, on sama tavata tyyppi kasvotusten. Monesti ei kannattaisi, mutta treffipettymyksiinkin tottuu, kun osaa suhtautua tapaamisiin oikealla valmiusasteella, eikä vahingossakaan odota mitään (paitsi jos vastassa on joku oikeasti kunnon kuumis). Harvoin kuitenkaan on, mutta jännitys tuntuu housunpunteissa asti, oli tilanne mikä hyvänsä.

Tämän päivän treffikumppanille annoin mahdollisuuden tavata minun korkea-arvoisen ylhäisyyteni. Tavallisesti minulla on sääntö, että kotiini en tuo ketään; tavallisesti menen ekoilla treffeillä miehen kotiin. Toisten mielestä se on hölmön uskaliasta, mutta mielestäni se on vain käytännöllistä. Siinäpä se selviää olennaisin ihmisestä, kun pistäytyy pääkallopaikalla näkemässä olennaisimmat. Ja mitä siihen tyhmänrohkeuteen tulee, kyllä minä tiedän, mitä teen. Harvemmin olen käynyt nimittäin puhtaan idiootin kanssa ulkona.

Niinpä hän siis tuli meille. Mikäpä siinä, mukava mies, mutta tiesin silti ensimmäisellä minuutilla, että ei jatkoon. Siinä vaiheessa tuli mieleeni ajatelma, kuinka kauan täytyy jututtaa toista ennen kuin tulos-tv kertoo loppuratkaisun. Olen taitava keskustelija, perinteinen small talkkeri, joka tietää, millaisista ainesosista hyvä vuorovaikutus muodostuu. Kysymyksiä paukutellaan rumputulella, muistetaan kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja kuunnella perusteellisesti vastaukset. Välillä voidaan kertoa itsestä vähän, muttei kuitenkaan liikaa. Muistetaan katsoa silmiin, muistetaan hymyillä ja huomioida toista erinäisin keskustelullisin keinoin. Flirttaillaan, jos se on tarpeen. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ollut.

Puoli tuntia jaksoin, en kauempaa, kunnes päräytin suustani selkeästi, suoraan ja suomen kielellä, että valitettavasti meistä ei tule paria. En edes kysynyt hänen mielipidettään asiaan sen jälkeen kun olin julistanut kantani. Koska hän oli tullut meille kaupungista bussilla, säälin häntä kovasti ja tarjouduin viemään kotiin. Hän vakuutti pärjäävänsä, mitä en epäillyt ollenkaan, mutta pakotin hänet silti autoon pistooli ohimolla. (No ei minulla oikeasti ollut mitään pistoolia, menitkö lankaan?) Koska bensani oli vähissä, hän meni paniikkiin. Hän oli satavarma, että bensa loppuu ennen kuin olemme saapuneet päämääräämme. Minä, joka olen kuitenkin ajanut ranskalaisella ralliautollani puolentoistavuoden aikana 55 000 kilometriä, olen käynyt tänä aikana joitakin kertoja tankilla ja tiedän suurin piirtein, missä vaiheessa bensa loppuu. Vakutin hänelle, että bensa riittää, ja jos käy niin hassusti, että polttoaine loppuu ja jättää meidät tielle, soitetaan iskälle. Iskä auttaa aina! Ehdotin hänelle, että ottaisimme matkan hauskana seikkailuna! Hänen olonsa ei helpottanut. Pahinta mitä hänen maailmassaan voisi tapahtua, näytti olevan bensan loppuminen. Hän jankutti ja jankutti, että bensa loppuu. Bensa ei kuitenkaan loppunut, ei mennessä eikä palatessa. Jätin miehen hänen toivomaansa paikkaan ja tiesimme molemmat, ettemme tapaa enää koskaan. Kotimatkalla kävin tankilla ja nautiskellen ajelin pikkuteitä kotiin. Huomionarvoista kuitenkin oli se, että ennen kuin olin kotiovelle ehtinyt, hän oli poistanut minut Tinderistään. Sellaiset treffit, ajattelin, ja päätin että nyt tuli tauko tälle idiotismille! Vihaan ensitreffejä. Kyllä. Vihaan.

Kun tulin matkoiltani kotiin, lämmitin saunan ja muistin kehua itseäni, kuinka reipas olinkaan kaikesta huolimatta ollut ja kuinka taitava keskustelija olen, vaikka ihan vierasta jututtaisi. Sen jälkeen laitoin sille-jota-yhä-rakastan-vaikka-en-saisi kielletyn viestin, jossa kerroin kaipaavani häntä. Sekin saattoi olla virhe, mutta onnellinen olen siitä, että osaan kertoa tunteeni hyvässä ja pahassa. Sellaisella ei voi mennä kuin pitkälle.

Hempeitä helmikuisia hetkiä herkkien herrojen huumassa!

Me palaamme!

Surujen sillalta hei!

Aloitin somepaaston viikko sitten. Kuinka trendikäs termi sille vaihtoehtoisuudelle, että haluaisi vain kadota jäljettömiin, hävitä pois kaikkien niiden silmäparien alta, jotka vääjäämättä seuraavat huippumielenkiintoisen elämäni käänteitä. Jotkut surut jäävät jähimään, eikä niistä tahdo päästä millään. Mutta joo. Olen surrut. Eipä sitä päällepäin näe, mutta siellä se on, syvällä ja tiukasti kiinni. Häntä minä suren ja olen surrut, useamman kuukauden jo. Olen matkalla poispäin, mutta yllättävän kipeä tie. Ehkä surullisinta maailmassa on löytää vastakappale, joka ei vain halua rakastaa takaisin. Olen erehtynyt ennenkin enkä varsinaisesti enää luota itseeni näissä asioissa. Todennäköisesti rakastun aina tahallani mahdottomiin. Mutta miksi en saisi kurotella kuuta, leijua tähtien tuolle puolen? Minulla on oikeuteni. Ehkä tässä tilanteessa pahinta oli kuitenkin se, että ilmassa oli lupauksia treffeistä, joita ei tullutkaan. Ilmassa oli rutistuksia ja poskensilityksiä! Eskimopusuja! Sitä samaa mitä aina! Minä olen helvetti soikoon suudellut häntä viimeksi viikko sitten! Ilmeisesti ne olivat sittenkin tyhjiä suudelmia, mutta minulle silti merkityksellisempiä kuin mikään muu pitkään aikaan. Miksi ei vain voi sanoa suoraan, että minä en halua sinua, en nyt enkä koskaan? Vaikka enpä minä sitä kuitenkaan uskoisi. Itse teen samaa koko ajan muille. Kannoillani juoksee tälläkin hetkellä useampi könsikäs, joita yritän parhaani mukaan harhauttaa reitiltä. Miksi en vain voi sanoa, että täällä ei ole mitään nähtävää? Että ette te saa minua koskaan. Koskaan. Koska ei minua kiinnosta. Ei pätkän vertaa.

Ei pahaa, jos ei jotain hyvääkin: Tammikuu on kiva kuu ja aurinkokin on alkanut esitellä viehättävää olemustaan harva se päivä. Sama näkyy kiinteistökaupoilla. Somepaaston seurauksena olen nimittäin saanut aikaan enemmän kuin pitkään aikaan. Laitoin oman asuntoni myyntiin viikko sitten lauantaina, ja tiistaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka tekivät samantien tarjouksen ja samana iltana hinta hinkattiin sopivaksi. Kaksi päivää myöhemmin tein itse tarjouksen uudesta asunnostani, ja eilen sain soiton, että minullakin on kohta uusi koti. Käsittämättömän nopeaa ja tehokasta toimintaa! Ehkä viimein voin kääntää uuden sivun, yksin ja itseni kanssa. Se on samalla viimeinen piste avioliitolleni. Vaikka tuskin se suhde saa pistettään koskaan. Korkeintaan kolme pistettä. Minä en nimittäin anna anteeksi koskaan kenellekään, miten sille hommalle kävi. Tekisi mieli lätkiä koteloon edelleen kaikkia asianosaisia. Niin paljon vihaa minä kannan. Pitäisikö oikeasti hankkiutua terapiaan? En halua muuttua katkeraksi. Se ei sovi luonnolleni ollenkaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kannan tällä hetkellä myös vihaa muutamia tielleni osuneita kiinteistövälittäjiä kohtaan. En tarkoita tällä kaikkia kiinteistövälittäjiä, mutta pari, joiden kanssa olen asioinut, on ollut minua kohtaan epäasiallinen. En pysty ymmärtämään, miksi toiset meistä eivät osaa käyttäytyä. Niin ei vain kohdella toisia. Eikä varsinkaan potentiaalisia asiakkaita. Avauduin eilen aiheesta kosteusmittaajalle, joka kävi tarkastamassa nykyisen kämppäni mahdolliset sudenkuopat, joita ei onneksi ollut. Kosteusmittaaja, lähellä eläkeikää oleva mieshenkilö, tuumasi vain, että minua kohdellaan huonosti, koska näytän liian nuorelta enkä siksi vaikuta millään tapaa potentiaaliselta asunnonostajalta. Niin kai sitten. Mutta ei se oikeuta ketään olemaan ilkeä. Voi kunpa osaisin itsekin ladata täysimitallisia takaisin. Mutta jostain syystä en halua. Luotan, että maailma maksaa paskapäille takaisin. Ja että paha saa palkkansa. Ja että hyvään vastataan hyvällä. Jos maassamme olisi samanlainen kastijako kuin Intiassa, luokittelisin nämä tielleni osuneet ilkeät kiinteistövälittäjät kastittomien eli dalitien joukkoon. Aion luultavasti jatkossakin myydä asuntoni itse ja pysyä tässä opettajattarien ja palomiesten kastissa.

Tämän viikon tiistaina kävin työkaverini kanssa Jutan ja Bullin luennolla. Olen fanittanut Juttaa jo vuosia, ihan pelkästään hänen karismansa vuoksi. En ihmettele yhtään hänen suosionsa salaisuutta. Hän tietää enemmän kuin muut. En tarkoita tällä pelkastään ravintotietoutta tai sitä, minkälaisella treenillä lihakset kasvavat parhaiten. Tarkoitan tällä sitä, että hän tietää, miten ihmisten kanssa ollaan. Miten asiat sanotaan suoraan, mutta ystävällisesti. Miten olemus puhuu puolestaan, että huoneessa olevilla ihmisillä ei tule kylmä vaan lämmin ja hyvä olla. Lisäksi Jutan ja Bullin keskinäinen kemia toimii. Vaikka he puhuvat asioita, jotka kaikki tietävät, tuntuu hyvältä silti kuulla, kun joku, jonka karisma puree, kielentää tunteita ja totuuksia. Asiat menevät sydämeen, eivätkä jää ilmaan roikkumaan. Jutta on minun arkkienkelini, gurujen guru. Hänessä on määrätietoisutta ja hiljaista voimaa, sellaista viisautta, jonka minäkin vielä eräänä päivänä saavutan. Jutta, minä ja Liskin Kaisa. Siinä tulevaisuuden pyhä combo tavoitteellisuuden, sosiaalisen älykkyyden ja määrätietoisuuden markkinoilla.

Viime lauantaina osuin vahingossa baariin, jonka asiakaskunta ei vastannut omaa ikähaarukkaani, mutta pitihän minun, sillä Hän-jota-ei-enää-nimeltä-mainita oli keikalla teinimestassa, ja minun piti vielä vähän käydä roihuamassa tätä tulta, joka ei ilmeisesti sammu paitsi jos joku hyvännäköinen palomies sattuu kohdalle ja heivaa letkunsa esiin. Kyllä tulivat nuoret pojankoltiaiset iskemään keski-ikäistä opettajatarta ihan kuusnolla. Siinä kuuntelin sitä lirkutusta tovin ja totesin, että voisin olla heidän äitinsä. Biologisesti se olisi mahdollista, koska kuukautiseni alkoivat heinäkuussa ysiviis, tarkemmin sanottuna heinäkuun kahdeskymmenesensimmäinen. Juhlin edelleen kesäisin tuota merkkipäivää. Äitinikin muistaa päivän toisinaan ja lähettää tekstarilla ”Veriset onnittelut”. Ihmetteletkö yhä, mistä olen juttuni perinyt? Sukuni on ykkönen!

Ei lohjennut nuorille janttereille keski-ikäistä piparia, mutta ei lohjennut Sinkkukinkullekaan edes siivua Rokkikukosta. Eräänä päivänä juttu taputellaan finaaliin. Ehkä se päivä on mennyt, ehkä ei, mutta Sinkkukinkku pitää silmänsä kirkkaasti auki uusille mahdollisuuksille.

Ehkä elämä ei lopu vielä.

Mutta somepaasto helpottaa hirveästi surun käsittelyä.

Rakkaudellisia ajatuksia tammikuun loppuun ja helmikuun hangille! Me tapaamme taas!  

She is back, eli hän on palannut! Hän todellakin on. Arki nimittäin rullaa taas aivan kivasti pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen. Muutama päivä sitten viikolla poikani tuumasi, että äiti sun pitäis nukkua enemmän öisin. Mistä se tietää? Aivan. Nukun liikaa iltapäivisin. Silloin pitäisi leikkiä.

Tällä viikolla olen pohtinut muutamia olennaisuuksia, joista ensimmäiseksi jatkan viime kerran tekstissä makusteltua aihetta eli sitä, kuinka naiset ovat nykyään oikeasti ihan tajuttoman vaativia miesten suhteen. Olen tässä tuumaillut, että mistäköhän lie johtuu, kunnes keksin: tasa-arvosta! Siitä, että sekä miesten että naisten rooli on laajentunut viimeisinä vuosikymmeninä. Naiset lähtivät kotoa töihin, jolloin miesten piti ryhtyä vastavuoroisesti paikkaamaan sitä tyhjiötä, jonka rouva kotiin jätti; ottaa vastuuta kotihommista. Nainen pärjää töissä hyvin, tietysti, koska hän on tottunut olemaan kotona tehokas. Mutta mies pärjää kotona heikommin. Valehtelematta kotona on sata kertaa raskaampaa. (Tämän vuoksi tuhat hatunnostoa maamme kantaville voimille: kotiäideille.) Älkää hermostuko: tunnen myös miehiä, joiden koti on siisti ja ruoka porisee liedellä. Mutta liian moni tarvitsisi käytännön opetusta muutamissa olennaisuuksissa. Liian moni.

Tämä juontaa jatkumonsa seuraavaan kohtaan: nainen vaatii mieheltä samaa, mitä itse on. Nainen on tehokas, työteliäs, huoltaa itsensä ja perheensä, jaksaa eikä valita ja lisäksi osaa myös rakastaa. Nainen tietää mitä haluaa. Nainen vaatii mieheltä kaiken saman, mitä itse on. Mies ei vaadi naiselta yleensä liikoja; nainen riittää sellaisenaan. Tietysti riittää, eihän enempää voi ollakaan! Mies hoitaa auton ja vie roskat. Siinä se. Miten se ei riitä? Ajatusmallit ovat erilaisia. Ja sitten nuristaan, miksi nainen vaatii niin paljon. Ehkä siksi, että hänellä on siihen varaa. Ei ole väärin toivoa kaikkea. Toisaalta jos saa toiveistaan edes murto-osan, sietää olla tyytyväinen. Tärkeintä on nimittäin kuitenkin, että mies välittää naisestaan kaikesta vajavaisuudestaan huolimatta. Olenkin seuraavaksi päättänyt ottaa miehen, joka osaa rakastaa. Niitä on muuten helkkarin vaikea löytää. Mistäköhän johtuu?

Koulumme siivojat, hyvät frendini, tiedustelivat tällä viikolla miestilannettani. Kerroin totuuden: ettei ole ketään. Hepä siinä ihmettelemään, että miten on mahdollista, että sinä et miestä löydä. Tuollainen iloinen ja puhelias kun olet. Että sinäpä taidatkin olla ranttu. Varmaan olen joo. Täytyi taas painottaa, että en halua ottaa huonoa tai epäsopivaa. Tätini muuten kehotti joulun alla, että pitäisi lakata etsimästä. Hän totesi, että unelmien mies saattaa tulla vastaan vaikka kirjaston hississä. Aina kulkiessani kirjastomme lasihissin ohi, vilkuilen levottomasti hissin suuntaan toivoen epätoivoisesti, että mieheni olisi siellä ja vilkuttaisi minulle. Ei perhana ketään. Koskaan. Tyhjä on. Ensi kerralla veivaan puoli tuntia ylös alas ja juttelen levottomia jokaiselle, joka uskaltaa astua hissiini.

Olen jo vähän alkanut hyväksyä sitä, että saatan viettää sinkkuna vielä kauan, eikä se edes varsinaisesti tunnu tällä hetkellä edes kovin pahalta. Se tuntuu itseasiassa aika kivalta. Löytyy jos löytyy sitten kun löytyy jos kuitenkaan löytyy. Toisaalta pakkohan se on uskoa, että ihan varmasti jossain on joku kiva ja komea. Ihan satavarmasti. Nyt on tosiaan tullut listoille yksi uusi vaatimus: sen pitäisi tykätä minusta. Ei muuten mikään helppo toive, vaikka koenkin olevani maailman helpoin ihminen.

Eräs satunnainen Tinder-kävijä ei kylläkään eilen ollut samaa mieltä. En tajua, miten joittenkin tyyppien kanssa pitää kehittää heti joku tajuton matsi ja alkaa vääntää tyhjästä – sellaisenkin, jota ei ole koskaan tavannut. No ei siinä, tämä hahmo antoi siihen aihettakin. Vittuili ihan olan takaa. Väitti mua eroraakileeksi (no joo, ehkä osittain totta, mutta silti vittumainen syytös tuntemattomalta ja varsinkin jos ottaa huomioon, kuinka hyvin voin jo nykyään). Eroraakile. Mikä se on? Ilmeisesti jotain sellaista, joka ei ole valmis suhteeseen. Itse olen ajatellut, että riippuu kysyjästä, mihin olen valmis. Jos tyyppi maistuu herkulta, en paljon käy mielessä muistella vanhoja. Onhan tuo nähty ennenkin.

Leiskautin eroraakilesyyttäjälle faktat pöytään ja kiukkuisen tulituksen totuuksia. Minä en nimittäin jää sanasodassa kakkoseksi. Ikinä. Enkä jäänyt nytkään. Hahmo oli pahoillaan. Keskustelu päättyi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten itkin itseni uneen. Harvoin on pitänyt itkeä Tinder-idiootin vuoksi.

Itku jatkui tänä aamuna, kun hyvä ystävä soitti. Käytiin läpi elämän realiteetit ja tämänhetkiset potentiaaliset miesmarkkinat. Puhelun lopuksi jäi kiitollisuus elämää kohtaan. Onni on ystävä, joka tuntee toisen paremmin kuin oman sukkalaatikkonsa. Lähinnä pohdin hänelle, miksi täytyy haksahtaa aina kunnon idiootteihin, vaikka tarjolla olisi varmasti niitä oikeasti hyviäkin miehiä. Taidan olla vain kunnon kyrpämagneetti. Joo! Siitä tulee seuraavan kirjani nimi!

Ensi viikonloppuna Sinkkukinkku lähtee viihteelle toisen hyvän ystävänsä kanssa. Tarina on kirjoitettu huhtikuussa 2015 ja julkaistu saman vuoden juhannuksena erässä maamme luetuimmassa naistenlehdessä. En tiedä, pyöriikö lähettyvillä palomiehiä, esimiehiä tai hunkseja (niin kuin ikivanhassa novellissani), mutta sain tänään kiellon ”olla menemättä treffeille koko seuraavalla viikolla”. Huh mikä vaatimus! Olisikin haluttanut juuri tällä viikolla ottaa yhteyttä niihin lukuisiin komeisiin uroksiin, joilta pukkaa viestiä joka ilta. Ollaan kuulemma menossa miehiin. Can´t wait.

En oikeasti tajua, miksi nainen kerta toisensa jälkeen viehättyy vaarallisesta ja jännittävästä. Se on nähtävästi ainakin tämän kinkun kohdalla sieluun koodattu. Olenkin vakavasti alkanut harkita siirtymistä sydänihmisestä järki-ihmiseksi. Aamuisessa puhelussakin ystävä antoi neuvon: tästä eteenpäin kuuntele järjen ääntä. Okei. Teen minkä pystyn. Tällä hetkellä perusturvallinen on kyllä alkanut kiehtoa aika tavalla, mutta toisaalta pelottaa: jos tilanne jossain vaiheessa koittaa, että pariutuminen on edessä, pystyykö Sinkkukinkku jäämään yhden ihmisen lemmikiksi? Tässä on nimittäin jo aika lailla tottunut siihen, että vapaus tarkoittaa sitä, että saa olla kaikille vähän. Jokaisen silitettävissä.

Rehellisesti sanottuna on kyllä myönnettävä, että en ole päästänyt aikoihin ketään lähelle. Olen nimittäin muuttanut kuoreeni asumaan, ja täällä on ihan kiva olla. Jään tänne ehkä kevääseen. Paitsi saatan käväistä ulkona ensi viikonloppuna, jolloin ilmeisesti on oltava hetkellisesti vähän rokkenroll ja kunnon tilusoolo.

Tällä hetkellä tuntuu, että on kauhean hyvä näin. Toivon kaikille vain kamalasti hyvää. Myös vihollisille, joille toivon normaalisti läjäpäin paskaa tielle ja sivuluisut ojiin.

Ystävä muisteli tänään ensimmäistä kesäämme reilut viisi vuotta sitten. Lounastimme silloin paljon yhdessä, sillä olimme juuri tutustuneet samassa duunipaikassa. Hän muisteli: ”Sinä olit sellainen jo silloin. Kuvitelmissani helmasi hulmusivat korviin asti ja sinä juoksit niityllä ilman pikkuhousuja!” Ehkä Oopperan kummitus on saanut saman näyn, koska kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Hänen tarinassaan minä ”hulmuan niitulla” ja ymmärrykseni mukaan puhallan voikukan höyheniä.

Hänen kertomuksessaan pikkuhousukohta on vain ilmeisesti jätetty mainitsematta.

Villiä viikkoa, pikkuhousuilla tai ilman!

Opettajattaren joululoma viuhui ohi. Lähes kolmeviikkoinen löysäilyjakso loppuu nimittäin aika tasan kahdeksan tunnin kuluttua. Siis apua! En tajua, miten jaksan herätä huomenna ihan tajuttoman aikaisin. Vaikka olenkin aamuihminen ja herääminen on aina ollut minulle helppoa, joululoma osoitti, että kyllä sitä nukkuakin osataan. Lisäksi ihanat lapseni nukkuivat innolla joka aamu Pikku Kakkosen ohi ja tietysti syyttivät minua, koska ”miks me äiti taas nukuttiin liian myöhään”. Vali vali vali. Muutama vuosi ja osaavat arvostaa. Unta siis, minun arvostukseni laskee tulevina vuosina kuin lehmän häntä.

Sinkkukinkun tarina loppui tuossa viime vuoden puolella, mutta Vihiluodolla tapahtuu edelleen. Tajusin nimittäin, että lopetan kirjoittamisen tasan sinä päivänä, kun minulla ei enää ole mitään sanottavaa, eikä sitä päivää näy vielä horisontissa. Tosin joululomalla olen yrittänyt antaa aikaa itselleni, ehkä jopa vaipunut hieman masennukseen. Erakoitunut. Tehnyt juuri sitä mitä huvittaa. Lähinnä olen maalannut, viimeistellyt ensimmäistä blogiromaaniani ja käynyt leffassa. Siinä sivussa olen koittanut selvittää miessukupuolen ja minun välistä suhdetta ja ikuista dilemmaa. Että kuka se onnekas nyt sitten lopulta onkaan ja milloin helvetissä alkaa tapahtua. Väsyttää.

Hirvittävästi villejä ajatuksia ei ole päässäni lentänyt. En esimerkiksi käynyt yksilläkään treffeillä koko loman aikana. Ei vaan hei: kävin! Yhden mukavan miehen kanssa käytiin leffassa katsomassa aivan käsittämättömän hyvä ranskalainen trilleri, joka käsitteli erään sosiopaattinaisen tilannetta, kun hän yritti selvittää sitä, kuka hänet oli raiskannut. Mukava mies oli läheisin työtoveri, eikä tilanteessa ollut mitään romanttista. Harmi. Mutta oli mukavaa. Tunsin leffaillan jälkeen pitkästä aikaa pientä onnellisuutta ja elämänmakua. Ja ehkä kiitollisuutta, että maailmassa on yksi mies, joka suostuu näyttäytymään kanssani julkisesti. Kiitos.

Hirveästi on kyllä treffikutsuja sadellut, Tinder on hoitanut oman hommansa taas. Ystävä houkutteli minut takaisin Tinderiin jouluaattoiltana. Valehteli, että siellä on tajuton meininki näin joulunaikaan. Hahhah, no ei tasan ollut! Ihan samat naamat siellä pyörivät repeatilla talvet ja kesät, minun naamani mukaan lukien. Joka kerta käydessäni kaupassa tai salilla tai ihan missä vain ajattelen aina, että otsassani on joku näkymätön leima, joka kertoo minun kuuluvan epätoivoisiin Tinder-potilaisiin. Että taitaapa näkyä päällepäin, että on sinkku. Yksinäinen. Yksinelävä. Vanhapiika. Miehenkipeä. Surkimus. Luuseri. Kyllä se näkyy. Silmistä ja nälkäisen surkeasta katseesta. Olen varmaan vanhentunut kolmessa viikossa kaksi vuotta.

Yhtä asiaa olen pohtinut. Olen jo vuosia pystynyt näkemään, minkälaiset ihmiset kenellekin läheiselleni sopivat. Usein osun oikeaan. Eräs tuttavani on näinä päivinä ilmeisesti pariutumassa juuri sellaisen ihmisen kanssa, jollaista povasin hänelle jo viisi vuotta sitten. Ehkä sen vain näkee tyypistä, millainen kenellekin sopii. Ehkä minä sen vuoksi saan hyvällä mielellä nimittää itseäni 2010-luvun rakkaustohtoriksi.

Harmi vain, että rakkaustohtorilla itsellään ei mene yhtä lujaa. En nimittäin pysty kertomaan, minkälainen ihminen minulle sopisi parhaiten. En vain osaa. Tietysti ajatuksia on. Olen viime aikoina lukenut artikkeleita ja keskustellut muutamien ystävien kanssa siitä, että nykyajan naiset ovat kuulemma ranttuja miesten suhteen. Että uskalletaan esittää kamalasti vaatimuksia ja kuvitellaan, että jostain löytyy se täydellinen prinssi. Tästäkös miehet hermostuvat. He nimittäin ajattelevat, että naiset vaativat liikoja. Ja että ärsyttää, kun pitäisi muka olla kaikkea. Sori nyt vaan, jos uskallan avata tässä kohdassa suuni, mutta onko nykymaailmassa väärin toivoa tiettyjä, nimenomaan omaan elämään sopivia asioita kumppaniltaan? Onko väärin vaatia kättelyssä tiettyjä ominaisuuksia mieheltä, jos tietää niiden helpottavan yhteistä, tulevaa matkaa? Se on realismia ja viisautta, sanon minä. Eikä vähempään pitäisi tyytyäkään. Jos Kissanainen etsii miestä, ei hänelle kelpaa kukaan muu kuin Batman. Siinä on muitten supersankarien ihan turha repiä viittojaan ja esitellä taikavoimiaan.

Jos haaveilen yhteisistä arvoista ja samanlaisesta työnkuvasta, josta keskustella lopuuttomiin, haluan opettajan. Jos haluan perustaa yhteisen musiikkialan firman ja käydä yhdessä keikoilla, haluan muusikon. Jos haluan rempata ja entisöidä, haluan käsistään kätevän rakennusmiehen. Jos haluan syödä hyvää ruokaa, haluan kokin. Jos haluan hyvän rakastajan, selvitän senkin asian ennen kuin päästään asiaan. Jos asia ei selviä keskustelemalla, tilanne on helppo tarkistaa. Tässä vaiheessa tyhjänpuhujat saavat kenkää. Intohimottomat eivät saa mitään.

On ihan kiva jutella netissä mukavia mukaville miehille. Kertoa jokaiselle uudestaan ja erikseen, kuka on ja millä mielellä liikenteessä. Sitten käydään realiteetit läpi, kerrataan välimatka, jutellaan lämpimiä, sitten muutama lattea kehu ja juttu loppuu kuin seinään. Siinä minun peruskaavani. Sama juttu kymmeniä kertoja taas uusien ja uusien tyyppien kanssa. Mielialat saattavat vaihdella päivittäin. Usein löydän itseni ymmärtämyksen ääreltä: että en oikeasti ole valmis yhtään mihinkään. Sitä vain toivoisi lohduttajaa ja kädestäpitäjää. Laastaria. Ehkä minä seuraavaan esittelyteksiin laitan lisähuomatuksen, että etsitään ihan rehellistä laastaria, mutta Bebathenkin käy. Kortisoni kuulostaa liian kansanomaiselta. Tuskin kukaan edes tajuaisi: Etsin kortisonia hellimään ihottumaani, jonka edellinen jätti. Ole rohkeasti koodeissa!

Kaikesta surusta, masennuksesta ja joulupaskasta huolimatta tammikuu on tullut. Lempeä ja kiva tammikuu, joka pitää kädestä pyytämättäkin. Tammikuu, joka antaa anteeksi kaiken, mitä tapahtui joulukuussa. Kaikki hölmöilyt. Senkin, kun menin syyttämään yhtä nuoruudenaikaista partiotoveria siitä, miksi hän ei paina minua Tinderissä. Kuvittelin hetken, että meistä tulisi pari. No eipä jännästi tullut. Jännästi häntä ei kiinnostanut. Jännästi kannatti kuitenkin katsoa sekin kortti. Eipähän harmita vanhana. Hohhohhoo.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että minusta ei tule koskaan paria yhtään kenenkään kanssa. Koska luen jatkuvasti kaikkia taivasmerkkejä ja kohtalon viitteitä ja teen autoradiosta ennustuksia ja luen kaikkien eksien ja nyksien ja tuksien (tulevien) ja seksien (seuraavien) horoskoopit, yritän koko ajan tajuta, mitä täytyy tapahtua (joko minussa tai maailmassa) ennen kuin jotain oikeasti jännää (lue: rakkaus) voi tapahtua.

Voi helvetti mitä säätöä!

Onneksi aamulla pääsee töihin.

Ps. Teatteriystävä eli Oopperan kummitus ilmoitti tänään ystävällisesti, että haluaa adoptoida minut. Eli siis ottaa minun huoltajuuteni nimiinsä. Kysyin häneltä, tarvitsenko huoltajaa; olenhan jo aikuinen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että joskus se saattaisi olla tarpeen. Voi minua. Tai oikeastaan: voi häntä.