Mistäs minä
aloittaisin tämän illan epistolani? Pitäisi olla jo hyvinkin unten
mailla, mutta koska sattuu ja tapahtuu, on kirjoitettava, vaikka
sitten unen ja hyvinvoinnin kustannuksella.
Viimeisin viikko on
ollut elävää elämää, mutta osittain myös kuolemaa.
Vanhemmillani asunut perheemme koira kuoli keskiviikkona, mikä
laukaisi tarpeeni keskeyttää hyvin toiminut somepaastoni.
Muistotilaisuus järjestettiin samana iltana. Koira pötkötti
kassissa pihalla, kun perhe kertoili toisilleen onnellisimmat
muistot. Yksi hauskimmista tämän voimakkaan vetokoiran tarinoista
oli se, kun se isona ja lihavana eläimenä saattoi mahtua hyppäämään
ikkunan tuuletusluukusta ulos tai juosta jäniksen tai toisen koiran
innoittamana pihalta pois niin, että vaijeri irtosi seinästä. Sen
seurauksena hetken päästä tiellä juoksi koira, jonka perässä
jolkotti vaijeri ja pari lautaa kotitalomme seinästä.
Koira tuli minulle
hoitoon aina loma-aikoina, jolloin perheen muu väki oli reissussa.
Mielenosoituksellisesti sillä oli tapana pissata milloin sohvalleni,
milloin sänkyyni kostona siitä, että olin hyväsydämisesti taas
ottanut sen taas hoidettavakseni. Olin 20 ja juuri muuttanut kotoa,
kun koira muutti lapsuudenkotiini. Muistan sydänsuruni, joitten kanssa lähdin
aina metsään koira mukanani. Meillä oli
yhdessä niin hyvä. Syvällä sisimmässäni luulen, että koira
tiesi, että olen muuttamassa pihallisesta asunnosta kakkoskerroksen
parvekkeelliseen huoneistoon, minkä vuoksi loma-asumispalvelut
olisivat jatkossa huonontuneet. Sama siis delata.
Tälle viikolle on
somepaaston loppumisen ja koiran kuoleman lisäksi antanut vahvan
leiman myös ex-poikaystävien lukuisat yhteydenotot ja paluuni
Tinderiin, tuohon aikuisten karkkikauppaan, johon minulla pitäisi
olla porttikielto. Koska hammaslääkäriä ei kuitenkaan ole
näkynyt, olen reikineni rällännyt taas tikkarien valtakunnassa
kuten kuka tahansa kolmikolmonen sinkkukinkku, jolla kyllä riittäisi
rakkautta kaikille paitsi niille, jotka kehtaavat sitä pyytää.
Näinpä juuri. Oletko valmis kuulemaan illan tarinan?
Maanantai-iltana
soitti yksi entisistä rakkauksistani. Ei hän usein soittele, ehkä
kerran vuodessa, enkä minä soita hänelle koskaan. Hän halusi
purkaa minulle sydäntään, kertoa kuulumisistaan, koska tiesi, että
minä kuuntelisin ja ymmärtäisin. Olisin lohdullinen ja armollinen.
Tuntui äärimmäisen hienolta olla toiselle jotain niin vahvaa
menneisyydestä, että hän oli halunnut soittaa juuri minulle. Vielä
liikuttavampaa oli tapa, jolla hän kertoi vaiheistaan: ”Muistatko,
kuinka haaveilimme silloin yhdessä talosta ja perheestä,
muistatko?” Ja tietysti muistin. Ei elämänsä tärkeimpiä unohda
koskaan, vaikka elämä kulkisikin eri suuntiin. Eivätkä
haaveetkaan lopulta muutu. Perhe on tärkein. Joka muuta väittää,
sai huonon kotikasvatuksen ja ikävät vanhemmat.
Tällä viikolla
mätsejä sateli ihan tolkusti. Lähes jokainen, jota painoin, oli
painanut minua jo aikaisemmin ikään kuin valmiiksi. En juurikaan
aloittanut itse keskusteluita. Annoin miesten tehdä aloitteensa.
Tavallisesti Tinder-stoorini etenee aina samalla kaavalla. Yhtenä
päivänä jutellaan yhden, toisena toisen kanssa. Jos sattuu käymään
niin, että vielä kolmantenakin päivänä jutellaan, silloin on
sama lähteä jo treffeille tsekkaamaan, millainen mestari siellä
onkaan vastassa livenä. Ja niin kävi nytkin.
Itselläni on tapana
selvittää kuitenkin muutamat olennaisuudet ennen kuin suostun
lähtemään edes mihinkään treffeille. Kun homma on hanskassa ja
mätsistä suhteellisen selkeä mielikuva, on sama tavata tyyppi
kasvotusten. Monesti ei kannattaisi, mutta treffipettymyksiinkin
tottuu, kun osaa suhtautua tapaamisiin oikealla valmiusasteella, eikä
vahingossakaan odota mitään (paitsi jos vastassa on joku oikeasti
kunnon kuumis). Harvoin kuitenkaan on, mutta jännitys tuntuu
housunpunteissa asti, oli tilanne mikä hyvänsä.
Tämän päivän
treffikumppanille annoin mahdollisuuden tavata minun korkea-arvoisen
ylhäisyyteni. Tavallisesti minulla on sääntö, että kotiini en
tuo ketään; tavallisesti menen ekoilla treffeillä miehen kotiin.
Toisten mielestä se on hölmön uskaliasta, mutta mielestäni se on
vain käytännöllistä. Siinäpä se selviää olennaisin ihmisestä,
kun pistäytyy pääkallopaikalla näkemässä olennaisimmat. Ja mitä
siihen tyhmänrohkeuteen tulee, kyllä minä tiedän, mitä teen.
Harvemmin olen käynyt nimittäin puhtaan idiootin kanssa ulkona.
Niinpä hän siis
tuli meille. Mikäpä siinä, mukava mies, mutta tiesin silti
ensimmäisellä minuutilla, että ei jatkoon. Siinä vaiheessa tuli
mieleeni ajatelma, kuinka kauan täytyy jututtaa toista ennen kuin
tulos-tv kertoo loppuratkaisun. Olen taitava keskustelija,
perinteinen small talkkeri, joka tietää, millaisista ainesosista
hyvä vuorovaikutus muodostuu. Kysymyksiä paukutellaan rumputulella,
muistetaan kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja kuunnella
perusteellisesti vastaukset. Välillä voidaan kertoa itsestä vähän,
muttei kuitenkaan liikaa. Muistetaan katsoa silmiin, muistetaan
hymyillä ja huomioida toista erinäisin keskustelullisin keinoin.
Flirttaillaan, jos se on tarpeen. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan
ollut.
Puoli tuntia
jaksoin, en kauempaa, kunnes päräytin suustani selkeästi, suoraan
ja suomen kielellä, että valitettavasti meistä ei tule paria. En
edes kysynyt hänen mielipidettään asiaan sen jälkeen kun olin
julistanut kantani. Koska hän oli tullut meille kaupungista
bussilla, säälin häntä kovasti ja tarjouduin viemään kotiin.
Hän vakuutti pärjäävänsä, mitä en epäillyt ollenkaan, mutta
pakotin hänet silti autoon pistooli ohimolla. (No ei minulla
oikeasti ollut mitään pistoolia, menitkö lankaan?) Koska bensani
oli vähissä, hän meni paniikkiin. Hän oli satavarma, että bensa
loppuu ennen kuin olemme saapuneet päämääräämme. Minä, joka
olen kuitenkin ajanut ranskalaisella ralliautollani
puolentoistavuoden aikana 55 000 kilometriä, olen käynyt tänä
aikana joitakin kertoja tankilla ja tiedän suurin piirtein, missä
vaiheessa bensa loppuu. Vakutin hänelle, että bensa riittää, ja
jos käy niin hassusti, että polttoaine loppuu ja jättää meidät
tielle, soitetaan iskälle. Iskä auttaa aina! Ehdotin hänelle, että
ottaisimme matkan hauskana seikkailuna! Hänen olonsa ei helpottanut. Pahinta mitä hänen maailmassaan voisi tapahtua, näytti olevan bensan loppuminen. Hän
jankutti ja jankutti, että bensa loppuu. Bensa ei kuitenkaan
loppunut, ei mennessä eikä palatessa. Jätin miehen hänen
toivomaansa paikkaan ja tiesimme molemmat, ettemme tapaa enää
koskaan. Kotimatkalla kävin tankilla ja nautiskellen ajelin
pikkuteitä kotiin. Huomionarvoista kuitenkin oli se, että ennen
kuin olin kotiovelle ehtinyt, hän oli poistanut minut Tinderistään.
Sellaiset treffit, ajattelin, ja päätin että nyt tuli tauko tälle
idiotismille! Vihaan ensitreffejä. Kyllä. Vihaan.
Kun tulin
matkoiltani kotiin, lämmitin saunan ja muistin kehua itseäni,
kuinka reipas olinkaan kaikesta huolimatta ollut ja kuinka taitava
keskustelija olen, vaikka ihan vierasta jututtaisi. Sen jälkeen
laitoin sille-jota-yhä-rakastan-vaikka-en-saisi kielletyn viestin,
jossa kerroin kaipaavani häntä. Sekin saattoi olla virhe, mutta
onnellinen olen siitä, että osaan kertoa tunteeni hyvässä ja
pahassa. Sellaisella ei voi mennä kuin pitkälle.
Hempeitä
helmikuisia hetkiä herkkien herrojen huumassa!
Me palaamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti