Mistäs minä aloittaisin tämän illan epistolani? Pitäisi olla jo hyvinkin unten mailla, mutta koska sattuu ja tapahtuu, on kirjoitettava, vaikka sitten unen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Viimeisin viikko on ollut elävää elämää, mutta osittain myös kuolemaa. Vanhemmillani asunut perheemme koira kuoli keskiviikkona, mikä laukaisi tarpeeni keskeyttää hyvin toiminut somepaastoni. Muistotilaisuus järjestettiin samana iltana. Koira pötkötti kassissa pihalla, kun perhe kertoili toisilleen onnellisimmat muistot. Yksi hauskimmista tämän voimakkaan vetokoiran tarinoista oli se, kun se isona ja lihavana eläimenä saattoi mahtua hyppäämään ikkunan tuuletusluukusta ulos tai juosta jäniksen tai toisen koiran innoittamana pihalta pois niin, että vaijeri irtosi seinästä. Sen seurauksena hetken päästä tiellä juoksi koira, jonka perässä jolkotti vaijeri ja pari lautaa kotitalomme seinästä.

Koira tuli minulle hoitoon aina loma-aikoina, jolloin perheen muu väki oli reissussa. Mielenosoituksellisesti sillä oli tapana pissata milloin sohvalleni, milloin sänkyyni kostona siitä, että olin hyväsydämisesti taas ottanut sen taas hoidettavakseni. Olin 20 ja juuri muuttanut kotoa, kun koira muutti lapsuudenkotiini. Muistan sydänsuruni, joitten kanssa lähdin aina metsään koira mukanani. Meillä oli yhdessä niin hyvä. Syvällä sisimmässäni luulen, että koira tiesi, että olen muuttamassa pihallisesta asunnosta kakkoskerroksen parvekkeelliseen huoneistoon, minkä vuoksi loma-asumispalvelut olisivat jatkossa huonontuneet. Sama siis delata.

Tälle viikolle on somepaaston loppumisen ja koiran kuoleman lisäksi antanut vahvan leiman myös ex-poikaystävien lukuisat yhteydenotot ja paluuni Tinderiin, tuohon aikuisten karkkikauppaan, johon minulla pitäisi olla porttikielto. Koska hammaslääkäriä ei kuitenkaan ole näkynyt, olen reikineni rällännyt taas tikkarien valtakunnassa kuten kuka tahansa kolmikolmonen sinkkukinkku, jolla kyllä riittäisi rakkautta kaikille paitsi niille, jotka kehtaavat sitä pyytää. Näinpä juuri. Oletko valmis kuulemaan illan tarinan?

Maanantai-iltana soitti yksi entisistä rakkauksistani. Ei hän usein soittele, ehkä kerran vuodessa, enkä minä soita hänelle koskaan. Hän halusi purkaa minulle sydäntään, kertoa kuulumisistaan, koska tiesi, että minä kuuntelisin ja ymmärtäisin. Olisin lohdullinen ja armollinen. Tuntui äärimmäisen hienolta olla toiselle jotain niin vahvaa menneisyydestä, että hän oli halunnut soittaa juuri minulle. Vielä liikuttavampaa oli tapa, jolla hän kertoi vaiheistaan: ”Muistatko, kuinka haaveilimme silloin yhdessä talosta ja perheestä, muistatko?” Ja tietysti muistin. Ei elämänsä tärkeimpiä unohda koskaan, vaikka elämä kulkisikin eri suuntiin. Eivätkä haaveetkaan lopulta muutu. Perhe on tärkein. Joka muuta väittää, sai huonon kotikasvatuksen ja ikävät vanhemmat.

Tällä viikolla mätsejä sateli ihan tolkusti. Lähes jokainen, jota painoin, oli painanut minua jo aikaisemmin ikään kuin valmiiksi. En juurikaan aloittanut itse keskusteluita. Annoin miesten tehdä aloitteensa. Tavallisesti Tinder-stoorini etenee aina samalla kaavalla. Yhtenä päivänä jutellaan yhden, toisena toisen kanssa. Jos sattuu käymään niin, että vielä kolmantenakin päivänä jutellaan, silloin on sama lähteä jo treffeille tsekkaamaan, millainen mestari siellä onkaan vastassa livenä. Ja niin kävi nytkin.

Itselläni on tapana selvittää kuitenkin muutamat olennaisuudet ennen kuin suostun lähtemään edes mihinkään treffeille. Kun homma on hanskassa ja mätsistä suhteellisen selkeä mielikuva, on sama tavata tyyppi kasvotusten. Monesti ei kannattaisi, mutta treffipettymyksiinkin tottuu, kun osaa suhtautua tapaamisiin oikealla valmiusasteella, eikä vahingossakaan odota mitään (paitsi jos vastassa on joku oikeasti kunnon kuumis). Harvoin kuitenkaan on, mutta jännitys tuntuu housunpunteissa asti, oli tilanne mikä hyvänsä.

Tämän päivän treffikumppanille annoin mahdollisuuden tavata minun korkea-arvoisen ylhäisyyteni. Tavallisesti minulla on sääntö, että kotiini en tuo ketään; tavallisesti menen ekoilla treffeillä miehen kotiin. Toisten mielestä se on hölmön uskaliasta, mutta mielestäni se on vain käytännöllistä. Siinäpä se selviää olennaisin ihmisestä, kun pistäytyy pääkallopaikalla näkemässä olennaisimmat. Ja mitä siihen tyhmänrohkeuteen tulee, kyllä minä tiedän, mitä teen. Harvemmin olen käynyt nimittäin puhtaan idiootin kanssa ulkona.

Niinpä hän siis tuli meille. Mikäpä siinä, mukava mies, mutta tiesin silti ensimmäisellä minuutilla, että ei jatkoon. Siinä vaiheessa tuli mieleeni ajatelma, kuinka kauan täytyy jututtaa toista ennen kuin tulos-tv kertoo loppuratkaisun. Olen taitava keskustelija, perinteinen small talkkeri, joka tietää, millaisista ainesosista hyvä vuorovaikutus muodostuu. Kysymyksiä paukutellaan rumputulella, muistetaan kysyä tarkentavia lisäkysymyksiä ja kuunnella perusteellisesti vastaukset. Välillä voidaan kertoa itsestä vähän, muttei kuitenkaan liikaa. Muistetaan katsoa silmiin, muistetaan hymyillä ja huomioida toista erinäisin keskustelullisin keinoin. Flirttaillaan, jos se on tarpeen. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ollut.

Puoli tuntia jaksoin, en kauempaa, kunnes päräytin suustani selkeästi, suoraan ja suomen kielellä, että valitettavasti meistä ei tule paria. En edes kysynyt hänen mielipidettään asiaan sen jälkeen kun olin julistanut kantani. Koska hän oli tullut meille kaupungista bussilla, säälin häntä kovasti ja tarjouduin viemään kotiin. Hän vakuutti pärjäävänsä, mitä en epäillyt ollenkaan, mutta pakotin hänet silti autoon pistooli ohimolla. (No ei minulla oikeasti ollut mitään pistoolia, menitkö lankaan?) Koska bensani oli vähissä, hän meni paniikkiin. Hän oli satavarma, että bensa loppuu ennen kuin olemme saapuneet päämääräämme. Minä, joka olen kuitenkin ajanut ranskalaisella ralliautollani puolentoistavuoden aikana 55 000 kilometriä, olen käynyt tänä aikana joitakin kertoja tankilla ja tiedän suurin piirtein, missä vaiheessa bensa loppuu. Vakutin hänelle, että bensa riittää, ja jos käy niin hassusti, että polttoaine loppuu ja jättää meidät tielle, soitetaan iskälle. Iskä auttaa aina! Ehdotin hänelle, että ottaisimme matkan hauskana seikkailuna! Hänen olonsa ei helpottanut. Pahinta mitä hänen maailmassaan voisi tapahtua, näytti olevan bensan loppuminen. Hän jankutti ja jankutti, että bensa loppuu. Bensa ei kuitenkaan loppunut, ei mennessä eikä palatessa. Jätin miehen hänen toivomaansa paikkaan ja tiesimme molemmat, ettemme tapaa enää koskaan. Kotimatkalla kävin tankilla ja nautiskellen ajelin pikkuteitä kotiin. Huomionarvoista kuitenkin oli se, että ennen kuin olin kotiovelle ehtinyt, hän oli poistanut minut Tinderistään. Sellaiset treffit, ajattelin, ja päätin että nyt tuli tauko tälle idiotismille! Vihaan ensitreffejä. Kyllä. Vihaan.

Kun tulin matkoiltani kotiin, lämmitin saunan ja muistin kehua itseäni, kuinka reipas olinkaan kaikesta huolimatta ollut ja kuinka taitava keskustelija olen, vaikka ihan vierasta jututtaisi. Sen jälkeen laitoin sille-jota-yhä-rakastan-vaikka-en-saisi kielletyn viestin, jossa kerroin kaipaavani häntä. Sekin saattoi olla virhe, mutta onnellinen olen siitä, että osaan kertoa tunteeni hyvässä ja pahassa. Sellaisella ei voi mennä kuin pitkälle.

Hempeitä helmikuisia hetkiä herkkien herrojen huumassa!

Me palaamme!

Surujen sillalta hei!

Aloitin somepaaston viikko sitten. Kuinka trendikäs termi sille vaihtoehtoisuudelle, että haluaisi vain kadota jäljettömiin, hävitä pois kaikkien niiden silmäparien alta, jotka vääjäämättä seuraavat huippumielenkiintoisen elämäni käänteitä. Jotkut surut jäävät jähimään, eikä niistä tahdo päästä millään. Mutta joo. Olen surrut. Eipä sitä päällepäin näe, mutta siellä se on, syvällä ja tiukasti kiinni. Häntä minä suren ja olen surrut, useamman kuukauden jo. Olen matkalla poispäin, mutta yllättävän kipeä tie. Ehkä surullisinta maailmassa on löytää vastakappale, joka ei vain halua rakastaa takaisin. Olen erehtynyt ennenkin enkä varsinaisesti enää luota itseeni näissä asioissa. Todennäköisesti rakastun aina tahallani mahdottomiin. Mutta miksi en saisi kurotella kuuta, leijua tähtien tuolle puolen? Minulla on oikeuteni. Ehkä tässä tilanteessa pahinta oli kuitenkin se, että ilmassa oli lupauksia treffeistä, joita ei tullutkaan. Ilmassa oli rutistuksia ja poskensilityksiä! Eskimopusuja! Sitä samaa mitä aina! Minä olen helvetti soikoon suudellut häntä viimeksi viikko sitten! Ilmeisesti ne olivat sittenkin tyhjiä suudelmia, mutta minulle silti merkityksellisempiä kuin mikään muu pitkään aikaan. Miksi ei vain voi sanoa suoraan, että minä en halua sinua, en nyt enkä koskaan? Vaikka enpä minä sitä kuitenkaan uskoisi. Itse teen samaa koko ajan muille. Kannoillani juoksee tälläkin hetkellä useampi könsikäs, joita yritän parhaani mukaan harhauttaa reitiltä. Miksi en vain voi sanoa, että täällä ei ole mitään nähtävää? Että ette te saa minua koskaan. Koskaan. Koska ei minua kiinnosta. Ei pätkän vertaa.

Ei pahaa, jos ei jotain hyvääkin: Tammikuu on kiva kuu ja aurinkokin on alkanut esitellä viehättävää olemustaan harva se päivä. Sama näkyy kiinteistökaupoilla. Somepaaston seurauksena olen nimittäin saanut aikaan enemmän kuin pitkään aikaan. Laitoin oman asuntoni myyntiin viikko sitten lauantaina, ja tiistaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka tekivät samantien tarjouksen ja samana iltana hinta hinkattiin sopivaksi. Kaksi päivää myöhemmin tein itse tarjouksen uudesta asunnostani, ja eilen sain soiton, että minullakin on kohta uusi koti. Käsittämättömän nopeaa ja tehokasta toimintaa! Ehkä viimein voin kääntää uuden sivun, yksin ja itseni kanssa. Se on samalla viimeinen piste avioliitolleni. Vaikka tuskin se suhde saa pistettään koskaan. Korkeintaan kolme pistettä. Minä en nimittäin anna anteeksi koskaan kenellekään, miten sille hommalle kävi. Tekisi mieli lätkiä koteloon edelleen kaikkia asianosaisia. Niin paljon vihaa minä kannan. Pitäisikö oikeasti hankkiutua terapiaan? En halua muuttua katkeraksi. Se ei sovi luonnolleni ollenkaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kannan tällä hetkellä myös vihaa muutamia tielleni osuneita kiinteistövälittäjiä kohtaan. En tarkoita tällä kaikkia kiinteistövälittäjiä, mutta pari, joiden kanssa olen asioinut, on ollut minua kohtaan epäasiallinen. En pysty ymmärtämään, miksi toiset meistä eivät osaa käyttäytyä. Niin ei vain kohdella toisia. Eikä varsinkaan potentiaalisia asiakkaita. Avauduin eilen aiheesta kosteusmittaajalle, joka kävi tarkastamassa nykyisen kämppäni mahdolliset sudenkuopat, joita ei onneksi ollut. Kosteusmittaaja, lähellä eläkeikää oleva mieshenkilö, tuumasi vain, että minua kohdellaan huonosti, koska näytän liian nuorelta enkä siksi vaikuta millään tapaa potentiaaliselta asunnonostajalta. Niin kai sitten. Mutta ei se oikeuta ketään olemaan ilkeä. Voi kunpa osaisin itsekin ladata täysimitallisia takaisin. Mutta jostain syystä en halua. Luotan, että maailma maksaa paskapäille takaisin. Ja että paha saa palkkansa. Ja että hyvään vastataan hyvällä. Jos maassamme olisi samanlainen kastijako kuin Intiassa, luokittelisin nämä tielleni osuneet ilkeät kiinteistövälittäjät kastittomien eli dalitien joukkoon. Aion luultavasti jatkossakin myydä asuntoni itse ja pysyä tässä opettajattarien ja palomiesten kastissa.

Tämän viikon tiistaina kävin työkaverini kanssa Jutan ja Bullin luennolla. Olen fanittanut Juttaa jo vuosia, ihan pelkästään hänen karismansa vuoksi. En ihmettele yhtään hänen suosionsa salaisuutta. Hän tietää enemmän kuin muut. En tarkoita tällä pelkastään ravintotietoutta tai sitä, minkälaisella treenillä lihakset kasvavat parhaiten. Tarkoitan tällä sitä, että hän tietää, miten ihmisten kanssa ollaan. Miten asiat sanotaan suoraan, mutta ystävällisesti. Miten olemus puhuu puolestaan, että huoneessa olevilla ihmisillä ei tule kylmä vaan lämmin ja hyvä olla. Lisäksi Jutan ja Bullin keskinäinen kemia toimii. Vaikka he puhuvat asioita, jotka kaikki tietävät, tuntuu hyvältä silti kuulla, kun joku, jonka karisma puree, kielentää tunteita ja totuuksia. Asiat menevät sydämeen, eivätkä jää ilmaan roikkumaan. Jutta on minun arkkienkelini, gurujen guru. Hänessä on määrätietoisutta ja hiljaista voimaa, sellaista viisautta, jonka minäkin vielä eräänä päivänä saavutan. Jutta, minä ja Liskin Kaisa. Siinä tulevaisuuden pyhä combo tavoitteellisuuden, sosiaalisen älykkyyden ja määrätietoisuuden markkinoilla.

Viime lauantaina osuin vahingossa baariin, jonka asiakaskunta ei vastannut omaa ikähaarukkaani, mutta pitihän minun, sillä Hän-jota-ei-enää-nimeltä-mainita oli keikalla teinimestassa, ja minun piti vielä vähän käydä roihuamassa tätä tulta, joka ei ilmeisesti sammu paitsi jos joku hyvännäköinen palomies sattuu kohdalle ja heivaa letkunsa esiin. Kyllä tulivat nuoret pojankoltiaiset iskemään keski-ikäistä opettajatarta ihan kuusnolla. Siinä kuuntelin sitä lirkutusta tovin ja totesin, että voisin olla heidän äitinsä. Biologisesti se olisi mahdollista, koska kuukautiseni alkoivat heinäkuussa ysiviis, tarkemmin sanottuna heinäkuun kahdeskymmenesensimmäinen. Juhlin edelleen kesäisin tuota merkkipäivää. Äitinikin muistaa päivän toisinaan ja lähettää tekstarilla ”Veriset onnittelut”. Ihmetteletkö yhä, mistä olen juttuni perinyt? Sukuni on ykkönen!

Ei lohjennut nuorille janttereille keski-ikäistä piparia, mutta ei lohjennut Sinkkukinkullekaan edes siivua Rokkikukosta. Eräänä päivänä juttu taputellaan finaaliin. Ehkä se päivä on mennyt, ehkä ei, mutta Sinkkukinkku pitää silmänsä kirkkaasti auki uusille mahdollisuuksille.

Ehkä elämä ei lopu vielä.

Mutta somepaasto helpottaa hirveästi surun käsittelyä.

Rakkaudellisia ajatuksia tammikuun loppuun ja helmikuun hangille! Me tapaamme taas!  

She is back, eli hän on palannut! Hän todellakin on. Arki nimittäin rullaa taas aivan kivasti pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen. Muutama päivä sitten viikolla poikani tuumasi, että äiti sun pitäis nukkua enemmän öisin. Mistä se tietää? Aivan. Nukun liikaa iltapäivisin. Silloin pitäisi leikkiä.

Tällä viikolla olen pohtinut muutamia olennaisuuksia, joista ensimmäiseksi jatkan viime kerran tekstissä makusteltua aihetta eli sitä, kuinka naiset ovat nykyään oikeasti ihan tajuttoman vaativia miesten suhteen. Olen tässä tuumaillut, että mistäköhän lie johtuu, kunnes keksin: tasa-arvosta! Siitä, että sekä miesten että naisten rooli on laajentunut viimeisinä vuosikymmeninä. Naiset lähtivät kotoa töihin, jolloin miesten piti ryhtyä vastavuoroisesti paikkaamaan sitä tyhjiötä, jonka rouva kotiin jätti; ottaa vastuuta kotihommista. Nainen pärjää töissä hyvin, tietysti, koska hän on tottunut olemaan kotona tehokas. Mutta mies pärjää kotona heikommin. Valehtelematta kotona on sata kertaa raskaampaa. (Tämän vuoksi tuhat hatunnostoa maamme kantaville voimille: kotiäideille.) Älkää hermostuko: tunnen myös miehiä, joiden koti on siisti ja ruoka porisee liedellä. Mutta liian moni tarvitsisi käytännön opetusta muutamissa olennaisuuksissa. Liian moni.

Tämä juontaa jatkumonsa seuraavaan kohtaan: nainen vaatii mieheltä samaa, mitä itse on. Nainen on tehokas, työteliäs, huoltaa itsensä ja perheensä, jaksaa eikä valita ja lisäksi osaa myös rakastaa. Nainen tietää mitä haluaa. Nainen vaatii mieheltä kaiken saman, mitä itse on. Mies ei vaadi naiselta yleensä liikoja; nainen riittää sellaisenaan. Tietysti riittää, eihän enempää voi ollakaan! Mies hoitaa auton ja vie roskat. Siinä se. Miten se ei riitä? Ajatusmallit ovat erilaisia. Ja sitten nuristaan, miksi nainen vaatii niin paljon. Ehkä siksi, että hänellä on siihen varaa. Ei ole väärin toivoa kaikkea. Toisaalta jos saa toiveistaan edes murto-osan, sietää olla tyytyväinen. Tärkeintä on nimittäin kuitenkin, että mies välittää naisestaan kaikesta vajavaisuudestaan huolimatta. Olenkin seuraavaksi päättänyt ottaa miehen, joka osaa rakastaa. Niitä on muuten helkkarin vaikea löytää. Mistäköhän johtuu?

Koulumme siivojat, hyvät frendini, tiedustelivat tällä viikolla miestilannettani. Kerroin totuuden: ettei ole ketään. Hepä siinä ihmettelemään, että miten on mahdollista, että sinä et miestä löydä. Tuollainen iloinen ja puhelias kun olet. Että sinäpä taidatkin olla ranttu. Varmaan olen joo. Täytyi taas painottaa, että en halua ottaa huonoa tai epäsopivaa. Tätini muuten kehotti joulun alla, että pitäisi lakata etsimästä. Hän totesi, että unelmien mies saattaa tulla vastaan vaikka kirjaston hississä. Aina kulkiessani kirjastomme lasihissin ohi, vilkuilen levottomasti hissin suuntaan toivoen epätoivoisesti, että mieheni olisi siellä ja vilkuttaisi minulle. Ei perhana ketään. Koskaan. Tyhjä on. Ensi kerralla veivaan puoli tuntia ylös alas ja juttelen levottomia jokaiselle, joka uskaltaa astua hissiini.

Olen jo vähän alkanut hyväksyä sitä, että saatan viettää sinkkuna vielä kauan, eikä se edes varsinaisesti tunnu tällä hetkellä edes kovin pahalta. Se tuntuu itseasiassa aika kivalta. Löytyy jos löytyy sitten kun löytyy jos kuitenkaan löytyy. Toisaalta pakkohan se on uskoa, että ihan varmasti jossain on joku kiva ja komea. Ihan satavarmasti. Nyt on tosiaan tullut listoille yksi uusi vaatimus: sen pitäisi tykätä minusta. Ei muuten mikään helppo toive, vaikka koenkin olevani maailman helpoin ihminen.

Eräs satunnainen Tinder-kävijä ei kylläkään eilen ollut samaa mieltä. En tajua, miten joittenkin tyyppien kanssa pitää kehittää heti joku tajuton matsi ja alkaa vääntää tyhjästä – sellaisenkin, jota ei ole koskaan tavannut. No ei siinä, tämä hahmo antoi siihen aihettakin. Vittuili ihan olan takaa. Väitti mua eroraakileeksi (no joo, ehkä osittain totta, mutta silti vittumainen syytös tuntemattomalta ja varsinkin jos ottaa huomioon, kuinka hyvin voin jo nykyään). Eroraakile. Mikä se on? Ilmeisesti jotain sellaista, joka ei ole valmis suhteeseen. Itse olen ajatellut, että riippuu kysyjästä, mihin olen valmis. Jos tyyppi maistuu herkulta, en paljon käy mielessä muistella vanhoja. Onhan tuo nähty ennenkin.

Leiskautin eroraakilesyyttäjälle faktat pöytään ja kiukkuisen tulituksen totuuksia. Minä en nimittäin jää sanasodassa kakkoseksi. Ikinä. Enkä jäänyt nytkään. Hahmo oli pahoillaan. Keskustelu päättyi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten itkin itseni uneen. Harvoin on pitänyt itkeä Tinder-idiootin vuoksi.

Itku jatkui tänä aamuna, kun hyvä ystävä soitti. Käytiin läpi elämän realiteetit ja tämänhetkiset potentiaaliset miesmarkkinat. Puhelun lopuksi jäi kiitollisuus elämää kohtaan. Onni on ystävä, joka tuntee toisen paremmin kuin oman sukkalaatikkonsa. Lähinnä pohdin hänelle, miksi täytyy haksahtaa aina kunnon idiootteihin, vaikka tarjolla olisi varmasti niitä oikeasti hyviäkin miehiä. Taidan olla vain kunnon kyrpämagneetti. Joo! Siitä tulee seuraavan kirjani nimi!

Ensi viikonloppuna Sinkkukinkku lähtee viihteelle toisen hyvän ystävänsä kanssa. Tarina on kirjoitettu huhtikuussa 2015 ja julkaistu saman vuoden juhannuksena erässä maamme luetuimmassa naistenlehdessä. En tiedä, pyöriikö lähettyvillä palomiehiä, esimiehiä tai hunkseja (niin kuin ikivanhassa novellissani), mutta sain tänään kiellon ”olla menemättä treffeille koko seuraavalla viikolla”. Huh mikä vaatimus! Olisikin haluttanut juuri tällä viikolla ottaa yhteyttä niihin lukuisiin komeisiin uroksiin, joilta pukkaa viestiä joka ilta. Ollaan kuulemma menossa miehiin. Can´t wait.

En oikeasti tajua, miksi nainen kerta toisensa jälkeen viehättyy vaarallisesta ja jännittävästä. Se on nähtävästi ainakin tämän kinkun kohdalla sieluun koodattu. Olenkin vakavasti alkanut harkita siirtymistä sydänihmisestä järki-ihmiseksi. Aamuisessa puhelussakin ystävä antoi neuvon: tästä eteenpäin kuuntele järjen ääntä. Okei. Teen minkä pystyn. Tällä hetkellä perusturvallinen on kyllä alkanut kiehtoa aika tavalla, mutta toisaalta pelottaa: jos tilanne jossain vaiheessa koittaa, että pariutuminen on edessä, pystyykö Sinkkukinkku jäämään yhden ihmisen lemmikiksi? Tässä on nimittäin jo aika lailla tottunut siihen, että vapaus tarkoittaa sitä, että saa olla kaikille vähän. Jokaisen silitettävissä.

Rehellisesti sanottuna on kyllä myönnettävä, että en ole päästänyt aikoihin ketään lähelle. Olen nimittäin muuttanut kuoreeni asumaan, ja täällä on ihan kiva olla. Jään tänne ehkä kevääseen. Paitsi saatan käväistä ulkona ensi viikonloppuna, jolloin ilmeisesti on oltava hetkellisesti vähän rokkenroll ja kunnon tilusoolo.

Tällä hetkellä tuntuu, että on kauhean hyvä näin. Toivon kaikille vain kamalasti hyvää. Myös vihollisille, joille toivon normaalisti läjäpäin paskaa tielle ja sivuluisut ojiin.

Ystävä muisteli tänään ensimmäistä kesäämme reilut viisi vuotta sitten. Lounastimme silloin paljon yhdessä, sillä olimme juuri tutustuneet samassa duunipaikassa. Hän muisteli: ”Sinä olit sellainen jo silloin. Kuvitelmissani helmasi hulmusivat korviin asti ja sinä juoksit niityllä ilman pikkuhousuja!” Ehkä Oopperan kummitus on saanut saman näyn, koska kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Hänen tarinassaan minä ”hulmuan niitulla” ja ymmärrykseni mukaan puhallan voikukan höyheniä.

Hänen kertomuksessaan pikkuhousukohta on vain ilmeisesti jätetty mainitsematta.

Villiä viikkoa, pikkuhousuilla tai ilman!

Opettajattaren joululoma viuhui ohi. Lähes kolmeviikkoinen löysäilyjakso loppuu nimittäin aika tasan kahdeksan tunnin kuluttua. Siis apua! En tajua, miten jaksan herätä huomenna ihan tajuttoman aikaisin. Vaikka olenkin aamuihminen ja herääminen on aina ollut minulle helppoa, joululoma osoitti, että kyllä sitä nukkuakin osataan. Lisäksi ihanat lapseni nukkuivat innolla joka aamu Pikku Kakkosen ohi ja tietysti syyttivät minua, koska ”miks me äiti taas nukuttiin liian myöhään”. Vali vali vali. Muutama vuosi ja osaavat arvostaa. Unta siis, minun arvostukseni laskee tulevina vuosina kuin lehmän häntä.

Sinkkukinkun tarina loppui tuossa viime vuoden puolella, mutta Vihiluodolla tapahtuu edelleen. Tajusin nimittäin, että lopetan kirjoittamisen tasan sinä päivänä, kun minulla ei enää ole mitään sanottavaa, eikä sitä päivää näy vielä horisontissa. Tosin joululomalla olen yrittänyt antaa aikaa itselleni, ehkä jopa vaipunut hieman masennukseen. Erakoitunut. Tehnyt juuri sitä mitä huvittaa. Lähinnä olen maalannut, viimeistellyt ensimmäistä blogiromaaniani ja käynyt leffassa. Siinä sivussa olen koittanut selvittää miessukupuolen ja minun välistä suhdetta ja ikuista dilemmaa. Että kuka se onnekas nyt sitten lopulta onkaan ja milloin helvetissä alkaa tapahtua. Väsyttää.

Hirvittävästi villejä ajatuksia ei ole päässäni lentänyt. En esimerkiksi käynyt yksilläkään treffeillä koko loman aikana. Ei vaan hei: kävin! Yhden mukavan miehen kanssa käytiin leffassa katsomassa aivan käsittämättömän hyvä ranskalainen trilleri, joka käsitteli erään sosiopaattinaisen tilannetta, kun hän yritti selvittää sitä, kuka hänet oli raiskannut. Mukava mies oli läheisin työtoveri, eikä tilanteessa ollut mitään romanttista. Harmi. Mutta oli mukavaa. Tunsin leffaillan jälkeen pitkästä aikaa pientä onnellisuutta ja elämänmakua. Ja ehkä kiitollisuutta, että maailmassa on yksi mies, joka suostuu näyttäytymään kanssani julkisesti. Kiitos.

Hirveästi on kyllä treffikutsuja sadellut, Tinder on hoitanut oman hommansa taas. Ystävä houkutteli minut takaisin Tinderiin jouluaattoiltana. Valehteli, että siellä on tajuton meininki näin joulunaikaan. Hahhah, no ei tasan ollut! Ihan samat naamat siellä pyörivät repeatilla talvet ja kesät, minun naamani mukaan lukien. Joka kerta käydessäni kaupassa tai salilla tai ihan missä vain ajattelen aina, että otsassani on joku näkymätön leima, joka kertoo minun kuuluvan epätoivoisiin Tinder-potilaisiin. Että taitaapa näkyä päällepäin, että on sinkku. Yksinäinen. Yksinelävä. Vanhapiika. Miehenkipeä. Surkimus. Luuseri. Kyllä se näkyy. Silmistä ja nälkäisen surkeasta katseesta. Olen varmaan vanhentunut kolmessa viikossa kaksi vuotta.

Yhtä asiaa olen pohtinut. Olen jo vuosia pystynyt näkemään, minkälaiset ihmiset kenellekin läheiselleni sopivat. Usein osun oikeaan. Eräs tuttavani on näinä päivinä ilmeisesti pariutumassa juuri sellaisen ihmisen kanssa, jollaista povasin hänelle jo viisi vuotta sitten. Ehkä sen vain näkee tyypistä, millainen kenellekin sopii. Ehkä minä sen vuoksi saan hyvällä mielellä nimittää itseäni 2010-luvun rakkaustohtoriksi.

Harmi vain, että rakkaustohtorilla itsellään ei mene yhtä lujaa. En nimittäin pysty kertomaan, minkälainen ihminen minulle sopisi parhaiten. En vain osaa. Tietysti ajatuksia on. Olen viime aikoina lukenut artikkeleita ja keskustellut muutamien ystävien kanssa siitä, että nykyajan naiset ovat kuulemma ranttuja miesten suhteen. Että uskalletaan esittää kamalasti vaatimuksia ja kuvitellaan, että jostain löytyy se täydellinen prinssi. Tästäkös miehet hermostuvat. He nimittäin ajattelevat, että naiset vaativat liikoja. Ja että ärsyttää, kun pitäisi muka olla kaikkea. Sori nyt vaan, jos uskallan avata tässä kohdassa suuni, mutta onko nykymaailmassa väärin toivoa tiettyjä, nimenomaan omaan elämään sopivia asioita kumppaniltaan? Onko väärin vaatia kättelyssä tiettyjä ominaisuuksia mieheltä, jos tietää niiden helpottavan yhteistä, tulevaa matkaa? Se on realismia ja viisautta, sanon minä. Eikä vähempään pitäisi tyytyäkään. Jos Kissanainen etsii miestä, ei hänelle kelpaa kukaan muu kuin Batman. Siinä on muitten supersankarien ihan turha repiä viittojaan ja esitellä taikavoimiaan.

Jos haaveilen yhteisistä arvoista ja samanlaisesta työnkuvasta, josta keskustella lopuuttomiin, haluan opettajan. Jos haluan perustaa yhteisen musiikkialan firman ja käydä yhdessä keikoilla, haluan muusikon. Jos haluan rempata ja entisöidä, haluan käsistään kätevän rakennusmiehen. Jos haluan syödä hyvää ruokaa, haluan kokin. Jos haluan hyvän rakastajan, selvitän senkin asian ennen kuin päästään asiaan. Jos asia ei selviä keskustelemalla, tilanne on helppo tarkistaa. Tässä vaiheessa tyhjänpuhujat saavat kenkää. Intohimottomat eivät saa mitään.

On ihan kiva jutella netissä mukavia mukaville miehille. Kertoa jokaiselle uudestaan ja erikseen, kuka on ja millä mielellä liikenteessä. Sitten käydään realiteetit läpi, kerrataan välimatka, jutellaan lämpimiä, sitten muutama lattea kehu ja juttu loppuu kuin seinään. Siinä minun peruskaavani. Sama juttu kymmeniä kertoja taas uusien ja uusien tyyppien kanssa. Mielialat saattavat vaihdella päivittäin. Usein löydän itseni ymmärtämyksen ääreltä: että en oikeasti ole valmis yhtään mihinkään. Sitä vain toivoisi lohduttajaa ja kädestäpitäjää. Laastaria. Ehkä minä seuraavaan esittelyteksiin laitan lisähuomatuksen, että etsitään ihan rehellistä laastaria, mutta Bebathenkin käy. Kortisoni kuulostaa liian kansanomaiselta. Tuskin kukaan edes tajuaisi: Etsin kortisonia hellimään ihottumaani, jonka edellinen jätti. Ole rohkeasti koodeissa!

Kaikesta surusta, masennuksesta ja joulupaskasta huolimatta tammikuu on tullut. Lempeä ja kiva tammikuu, joka pitää kädestä pyytämättäkin. Tammikuu, joka antaa anteeksi kaiken, mitä tapahtui joulukuussa. Kaikki hölmöilyt. Senkin, kun menin syyttämään yhtä nuoruudenaikaista partiotoveria siitä, miksi hän ei paina minua Tinderissä. Kuvittelin hetken, että meistä tulisi pari. No eipä jännästi tullut. Jännästi häntä ei kiinnostanut. Jännästi kannatti kuitenkin katsoa sekin kortti. Eipähän harmita vanhana. Hohhohhoo.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että minusta ei tule koskaan paria yhtään kenenkään kanssa. Koska luen jatkuvasti kaikkia taivasmerkkejä ja kohtalon viitteitä ja teen autoradiosta ennustuksia ja luen kaikkien eksien ja nyksien ja tuksien (tulevien) ja seksien (seuraavien) horoskoopit, yritän koko ajan tajuta, mitä täytyy tapahtua (joko minussa tai maailmassa) ennen kuin jotain oikeasti jännää (lue: rakkaus) voi tapahtua.

Voi helvetti mitä säätöä!

Onneksi aamulla pääsee töihin.

Ps. Teatteriystävä eli Oopperan kummitus ilmoitti tänään ystävällisesti, että haluaa adoptoida minut. Eli siis ottaa minun huoltajuuteni nimiinsä. Kysyin häneltä, tarvitsenko huoltajaa; olenhan jo aikuinen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että joskus se saattaisi olla tarpeen. Voi minua. Tai oikeastaan: voi häntä.

Jossakin vaiheessa minä lakkasin pelkäämästä. En pelännyt enää olla yksin tai kohdata yksinäisyyttäni. Jossakin vaiheessa suru ei enää polttanut sydänalaa. Jossakin vaiheessa minä tiesin, että olen kokonainen myös ilman miestä ja ilman sitä tietoa, että joku rakastaa minua valtavasti ja niin paljon, että antaisi kaikkensa ja kuolisi puolestani. En ole varma, oliko se onnellinen hetki vai pelkkää realismia vai jopa sitä, että elämän katkeruus löi vasten kasvojani ja muutti minut tunteettomaksi. En edelleenkään osaa sanoa, tuleeko kukaan ihana, komea, älykäs, hyväkroppainen ja hyväsydäminen mieshenkilö koskaan rakastumaan minun säntäilevään ja sätkyilevään holtittomuuteeni. En tiedä. Enkä halua surra sitä. Luotan elämään ja sen hyvyyteen. Niin kuin viime tiistaina, jolloin olimme menossa hyvän ystäväni kanssa laulamaan joululauluja lasten syöpäosastolle Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Ystäväni totesi, että aina välillä hän lähettää pyyntöjä yläkertaan, että nyt tarvitsisi apua. Seuraavassa hetkessä seisoimme ilman kolikoita parkkimittarin kyljessä. Sen luukusta, siinä silmiemme alla, sojotti juuri maksettu parkkilipuke. Meille. Kiitimme nöyrästi. Elämä järjestää yleensä kaiken, jos luottaa hyvyyteen. Siihen kannattaa luottaa.

Kaikki on kamalan hyvin. Minulla on lapset, perhe, vanhemmat, lapsillani ihana isä, ihanat työtoverit, hyvä esimies, muutama läheinen ystävä, teatterin tyypit, ihanat entiset poikaystävät ja rakastetut. Miksi minä olisin surullinen? Minulla on terveyttä ja nuoruutta vielä hieman jäljellä ja sen jälkeen jotakin muuta. Minulla on unelmia. Minulla on työ, jota rakastan valtavasti. Se on työ, jota tekisin todennäköisesti siitäkin huolimatta, että palkkani puolitettaisiin tai otettaisiin pois kokonaan. Viikko sitten lauantai-iltana pistäydyin lähi-Siwassamme. Kassajonossa edelläni seisoi mies, joka osti muutaman rivin lottoa. Hän totesi myyjälle, että jos voittaa, ei aio mennä maanantaina töihin. Myyjä komppasi, ettei hänkään menisi, jos voittaisi. Minun oli pakko avata suuni. Melkein riemastuin, kun sain sanoa, että minä menisin, vaikka voittaisin. Tai itse asiassa en edes lottaisi, koska en halua voittaa. Koska raha on kyllä kiva asia, mutta minä en haluaisi pilata elämääni liialla rahalla. Kuulijani eivät ymmärtäneet minua, mutta ei sen niin väliä. Tärkeintä, että itse ymmärsin. Että taidan rakastaa työtäni aika valtavasti. Niitä keskenkasvuisia räkänokkia, jotka aukovat päätään sen minkä jaksavat. Että minä olisin mieluummin heidän kanssaan kuin voittaisin lotossa. Mitäs siihen sanot?

Jos olisi saanut valita, mille vuosisadalle olisi syntynyt, olisin valinnut romantiikan aikakauden 1800-luvun alkupuolella. Olisin syntynyt sellaisena aikana, jolloin olisin saanut pukeutua massiivisiin mekkoihin, toimia kotiopettajattarena ja velloa rakkaushaaveissani. Olisin rakastunut komeisiin linnanherroihin tai kulkureihin. Odottanut sitä oikeaa. Odottanut että joku joskus tulisi ja veisi jalat alta. Siinä sivussa olisin kirjoittanut bestsellereitä. Sinänsä ajatus ei varsinaisesti eroa siitä, mitä teen nykyisin, paitsi että nykyaikana nainenkin saa tehdä aloitteita. Ja olen minä niitä joskus saattanut muutaman tehdä...

Viikon päästä on jouluaatto, eikä se varsinaisesti tunnu minusta pahalta. Olen yksin ja olen oleva yksin. En ole hirveästi edes jouluihminen, mutta kyllä minä sijoituspaikan itselleni olen keksinyt. Tärkeintä, että lapsilleni joulu tuntuu joululta.

Olen tiennyt jo useamman kuukauden, että Sinkkukinkun tarina on päättymässä. Ei siksi, että hän olisi löytänyt nyt jonkun elämää suuremman rakkauden, vaan siksi että hän on ehkä saavuttanut nyt sellaisen nirvanan, josta ei enää ole paljoa kerrottavaa. Tietysti tunteiden vatkaaminen on ihanaa. Miehen etsiminen on ihanaa. On niin valtavasti mahdollisuuksia ja paikkoja, mistä niitä miehiä voisi etsiä. Vuosia sitten sanoin, että ihmisen pitäisi etsiä puoliso vasta kolmikymppisenä. Olen edelleen samaa mieltä, mutta reilun vuoden sinkkuilun jälkeen on todettava, että ei se sopivan miehen etsiminen ole välttämättä niin helppoa puuhaa. Toisaalta miksi pitäisikään? On ihanaa, että on aikaa katsella ympärilleen ja pohtia, minkälainen tyyppi minulle lopulta olisi paras vaihtoehto. Muutan jatkuuvasti mieltäni tämänkin suhteen, vaikka tiedän, minkälaiset ominaisuudet miehessä saavat minut ihastumaan.

Olen luonteeltani kusipää. En ehkä sellainen peräreikä, jollaisia mahtuu kymmenen tusinaan, mutta sellainen vähän diivahtava, nykyaikainen kolkytplus sinkkunainen, joka luulee vähän liikaa itsestään, kunnes tulee joku rypytön ja synnyttämätön kaksvitonen ja ottaa luulot pois. Olen sinkkuvuoteni mittaan toivonut itselleni nöyryyttä ja viisautta, ja ehkä koen saaneeni hieman molempia. Viisaus kasvaa elämänkokemuksesta, jota on ladottu kauhakuormaajalla. Nöyryys tulee siitä, kun huomaa, ettei pysty saamaan välittömästi kaikkea, mitä haluaa. Silloin täytyy tehdä töitä. Jos sekään ei riitä, on osattava päästää irti. Nöyrtyä suuremman edessä. Viisastuttava.

Olen pelannut Tinderin monta kertaa läpi. Loppuvastuksia ei ole näkynyt; peli loppuu aina kesken. Olen kamalan vihainen tämän seudun muille pelaajille. Ei luulisi olevan vaikea homma laittaa itsestään muutama hyvä kuva ja kunnon esittelyteksti, johon sisältyisi tieto siitä, kuka on ja missä mielessä liikenteessä. Toisekseen mätsejä kyllä satelee sitä mukaa, kun uusia surkeita sinkkuja päättää ladata sovelluksen puhelimeensa. Sekään ei kyllä takaa mitään. Moni ei jaksa jutella. Jos joku jaksaa, juttelua on monenlaista. Haluan kertoa esimerkin, joka on huvittanut ihan jonkin verran.

Olen jutellut reilun viikon verran erään skeittarin kanssa. En kauheasti tiedä, mitä hän tekee työkseen, koska hän ei kerro. Välihuomautuksena muuten tähän väliin pakko kertoa, että Tinder on täynnä a) rekkamiehiä, b) elämän kovan koulun käyneitä, jotka luulevat että vitsi on paitsi hauska, myös heidän omansa, sekä c) luusereita, jotka elävät yhteiskunnan tuilla. Mitäpä lottoat, vetoavatko tällaiset vaihtoehdot akateemisesti koulutettuun, täystyöllistettyyn Sinkkukinkkuun, jolla on kaikki elämänalueet kunnossa? Että ihan rehellisesti sanottuna, jos saan valita, otanko itselleni kolmannen huollettavan näihin nurkkiini pyörimään vai otanko omillaan toimeen tulevan, komean ja hyvätapaisen aikuisen miehen, jolla on varaa elättää myös minut? Hmmm, paha valinta. Täytyy pohtia tätä hetki.

Mutta siihen skeittariin. Ilmeisesti hän kokee suurta tarvetta keskustella minulle, vaikkei olekaan siinä kovin taitava. Tietysti vastailen kohteliaasti. Tietysti. Olen välillä kysynytkin jotain. Kysyin, mitä hän tekee elämässään. Hän skeittaa ja kokkaa. Ilmeisesti hän skeittaa kokatessaan ja kokkaa skeitatessaan, koska hän on muistanut mainita sen monessa välissä. Jossain myöhemmässä vaiheessa selvisi, että hän myös soittaa jossain skeittibändissä. Kysyin, skeittaavatko he samalla kun soittavat. Kuulemma eivät. Emme ole päässeet syvällisyyksiin skeittikokin kanssa. En usko, että tulemme tapaamaan. Sellainen kutina on ollut. Painoin hänelle alun perin sydäntä, koska hän muistutti siskoni poikaystävää. Turvallisuutta voi yrittää hakea niin kovin monin tavoin.

Oma miesmakuni on laaja. Eniten pidän partasuista, joilla on tukka vielä päässä. Kaljuuskin on ihan ookoo; olen minä niitäkin elämässäni painellut. Pulleroita en systemaattisesti painele, vaikkakaan miehen koko ei ole tärkein asia. Tosin pituus on tärkeää. Täytyy olla minua (olen 169 cm) pidempi. Optimaalisin pituusero olisi 15 senttiä, tosin kymmenenkin saattaisi riittää, jos miehen ryhti on hyvä. Lihaskimppu ei tarvitse olla, vaikka kauniita käsivarsia saatan salaa kuolata. Itsestään ja kunnostaan huolehtiminen on tietysti tärkeää, mutta urheiluhulluus on minulta pois, vaikka olisinkin illat teatterihommissa. Tatuointeja mieluummin ei. Eläimiä ei. Tupakointia ei. Lapsia ei. Välimatka siedettävä. Hyvä palkka. Hyvä auto, ei kuitenkaan Audia. Tiedätte-kyllä-miksi.

Mutta jos rakastun, millään edellä mainitulla ei ole mitään väliä. Ei millään. Sen vuoksi typerät kriteerini kokkaavasta ja remontoivasta palomiehestä ovat ihan utopiaa. Ei sellaista olekaan. Jos on, tervetuloa Kokkokankaalle! Odottelen täällä ja hinkkaan pikkuhousujani.

Muistot ovat tärkeitä. Niiden varaan me rakennumme. Pitäisi oppia, ettei ole olemassa yhtä pysyvää hetkeä, koska aika on alati kulkeva käsite. Tänään on tänään vain tänään, ja ihmiset ovat tuntevia ja henkisyydessään kasvavia olentoja joka päivä. Eräänä päivänä kohtaat jonkun, josta tulee tärkeä hahmo elämänpolullasi. Hän säilyy tai hän lähtee. Muiston hän kuitenkin jättää, tunnejäljen, joka on totta vain sinulle ja vain siinä hetkessä. Aika muuttaa tunnejälkeä, eikä kukaan toinen pysty tuntemaan samalla tavalla kuin sinä. Ihmiset ymmärtävät ja kokevat tilanteita eri tavoin. Tärkeintä olisi pystyä jakamaan tunteensa. Niin olisi parasta ja onnellisinta. Mielestäni sodattoman ja hyvinvoivan yhteiskunnan vahvin tilanne olisi sellainen, jossa jokainen yksilö tuntisi itsensä niin hyvin, että pystyisi antamaan itselleen niin onnellisen elämän kuin mahdollista. Tällä viittaan siihen, mikä kullekin on parasta ja mistä kukakin tulee onnelliseksi. Kysymällä itseltään muutamia olennaisuuksia jokainen pystyisi suhteellisen vaivattomasti maksimoimaan onnellisuutensa. Kas näin olen ratkaissut suomalaisen sielun perusongelman. Ei tarvitse syyttää muita, jos elämänkortit pelattiin ensimmäisellä kierroksella väärin. Joka päivä on uusi mahdollisuus kääntää kelkkaa. Mutta ongelma täytyy ensin tiedostaa ja kohdata. Sen jälkeen elämä on vapaampaa. Jos ratkaisin juuri elämäsi ongelmat, voit maksaa minulle suoraan tililleni. Tilinumeron saat kustantajaltani.

Vuosi sitten, uudenvuoden aikaan, järjestin sosiaalisessa mediassa kilpailun, jossa tiedustelin yleisöltä omalle vuodelleni 2016 kantavaa teemaa. Olin mieheni kanssa teemoittanut jo useita aikaisempiakin vuosia, mutta koska kolme edellisintä vuotta olivat kulkeneet nimillä Tie vie 1, Tie vie 2 ja Tie vie 3, tarvitsin apua vuositeemani kanssa. Kilpailun voitti nimi ”Kasetin toisella puolella”. Sillä tarkoitettiin uutta elämänvaihetta, joka olisi yllätyksellinen ja jännittävä. Kasetin toinen puoli on tarjoillut kipua ja kolhuja, mutta myös onnea. En harmittele mitään, ennemminkin kiitän itseäni voimasta, vahvuudesta ja viisaudesta, jotka ovat valintojani kannatelleet. Mitään ei jäänyt tekemättä tai sanomatta. Tällaisessa hetkessä voisi kuolla. Tyytyväisyyden ja onnen hetkessä.

Rokkikukkoa kaipaan yhä. Hän ei tee luopumistani yhtään helpoksi, enkä kyllä edes systemaattisesti suorita mitään luopumista, tosin välillä huomaan kuuntelevani Lauri Tähkää täysillä autoradiosta ja itkeväni (ulvovani) sydämeni pohjasta. Erityisen taitavasti Lauri on sanoittanut tunteeni kappaleessaan Minä olen sinun: ”Alussa jo tän lopun mä tiesin/ mut suruista viis, sut omaksi vaadin./ Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä/ käymässä vain on tuollaiset täällä.” Niin kauan kuin minulla on hänet tai muisto hänestä, muita ei voi tullakaan. Välillä me aina laitamme viestejä toisillemme. Emme joka päivä, mutta aina välillä. Tunnistan puhelimen kilahduksesta, milloin viesti on häneltä, vaikka merkkiääni on ihan samanlainen kuin keneltä tahansa tulevan viestin kohdalla. Minä vain tunnistan sen. Ehkä siinä on erilainen kaiku. Ehkä puhelimen merkkiäänikin tunnistaa välillämme aaltoilevan kaipauksen ja kilahtaa jotenkin eri tavalla. Viesteissämme käsittelemme meille tuttuja teemoja, kuten rakkautta, vihaa, surua ja kaipausta. Hölmöä selittämättömyyttä. Tänä jouluna se riittää minulle.

Että minulla kerran oli hänet.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämä rakentuu kaipauksen ja kohtaamisten ristiaallokossa.

Koskaan ei ole hyvä, ja silti välillä kuitenkin on.

Se tapahtuu silloin kun pääsee syliin.

Parasta on olla yhä elossa.

Kävin Tinder-treffeillä lauantaina. Oltiin tunnettu kaksi päivää, ja toinen oli ihan varma, että joo tässä se nyt on. Minä olin vähän niin ja näin, että tavataan nyt ensin. Tapahtui juuri niin kuin voisi olettaa: tyypissä ei ollut mitään muuta vikaa paitsi että hän ei halunnut minua. Tietysti hän sanoi myöhemmin saman kuin kaikki edelliset: sussa ei ole mitään vikaa, olet kaunis, kiva ja hauska, siis ihan käsittämättömän huippu tyyppi, mutta musta ei tunnu miltään. Ei tule kipinöitä. Ei tule voimatunnetta.

Sanokaa nyt viisaammat, missä kohdassa sen voimatunteen pitäisi tulla. Mulla on voimatunne koko ajan, mutta kohde vain vaihtelee. Miten tämän saisi kytkettyä pois päältä? Olen kuulemma liian innokas. Liian kiihkeä. Koko ajan. Ihan normaalia. Jo 33 ja puoli vuotta. Puhdasta kiihkeyttä! Sisko totesi, että sehän on deittailun ykkössääntö: Ei saisi näyttää, kuinka mielissään on. Pitäisi olla viilee. Mitäpä lottoat, onnistuuko minulta?

Tinder-tapaaminen oli tosi kiva. Tyyppi teki mulle ruokaa ja sitten syliteltiin sivistyneesti loppuaika. Lopuksi mies soitti mulle kitaralla serenadin ja lauloi pari säettä itse keksimäänsä hetken laulua meidän Tinder-treffeistä. Oli kitaroita rivissä. Osasi kaiken. Olin kovin viehättynyt ja suorastaan hurmiossa, mutta ehkä en kaikkein edustavin. Mekko oli koko tapaamisen väärinpäin eli niskalappu kaulassa. Huomasin sen heti kun palasin kotiin. Jes, ihan mahtava perusvirhe! Olin ehkä väsynyt? Tai sitten en ymmärtänyt, että joka kerta ensitreffeillä pitäisi pistää parastaan. Kuvittelin 564. kertaa löytäneeni sielunkumppanini ja että nyt ei tarvitse esittää mitään. Että kyllä se mun sieluuni näkee kertomattakin. Lopputulemana en ollut edustava enkä edes kovin hienotunteinen. Suomeksi olin liian idiootti ja liian kiihkeä. Perussettiä.

Ylipäätäänkin lataan kaikkien kanssa odotukset aina kattoon. Kun tapaan uuden potentiaalisen kumppaniehdokkaan, näen heti saman tien sen sukunimen mun postilaatikossa. Sitten mietin, miltä se näyttää alttarilla, montako lasta me tehdään ja mitkä niitten nimiksi tulee. Mihin me muutetaan, minkälainen talo me hommataan ja mitä me tehdään loppuelämä. Ihan perus.

Äidin kanssa mietittiin eilen, että treffitilanteet ovat muutenkin ihan keinotekoisia. Pitäisi olla hulluna kaikkea ja näyttää parhaat puolensa. Vastailla sujuvasti kysymyksiin niin kuin työhaastattelussa. Ja toivoa, että toinen kamalasti ihastuisi. Ihan turha luulo! Ei tule tapahtumaan! Luulen lisäksi, ettei minuun voi ihastua ensi tapaamisella yhtään kukaan. Ne, jotka minusta välittävät, ovat ne, jotka minua seuraavat joka päivä läheltä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että parasta olisi, jos se tuleva kumppani tuntisi minut jo valmiiksi. Vaikuttaa nimittäin siltä, että minut täytyy ensin tuntea ennen kuin voi rakastua. Minun sydämeni on syvemmällä kuin se leuhka kuori, jonka te kaikki loput luulette tuntevanne. En ole oikeasti mikään idiootti. Olen ihan kiva ja hurmaava ja älykäs. Tai mitä minä sitä teille selitän.

Olenkin siis alkanut löysäämään vaatimuksiani. Tinder-kuvissa miehet näyttävät muuten suht. urpoilta. Tai ehkä he eivät vain osaa valita tai ottaa hyviä kuvia. Suurin osa ei kirjoita minkäänlaista tekstiä itsestään. Sellaisia en paina. Tosin nyt olen muuttanut suhtautumista koko Tinderiin. Painan melko surutta mätsejä ja otan koko homman chättäilyn kannalta. Eilen juttelin koko illan yhden italialaisen kanssa. Puhuttiin enkkua. Olin lähinnä ylpeä, että kykenin kommunikoimaan. Tyyppi halusi seksiä. Jännästi ei tullut kauppoja.

Nyt on tullut aika paljon vinkkiä siitä, että voisitko lakata yrittämästä. Saattaisi kuulemma helpottaa. Voin joo kokeilla. Sehän onnistuu tosi helposti minun kaltaiseltani, kun vain lakkaa elämästä. Se tosin ei ole aivan yhtä helppoa. Ole ensin minä ja tee sitten perässä. Toivotan sinulle oikein lämpimästi mitä parhainta tsemppiä.

Olin eilen teatteriharkoissa. Kerroin lyhyesti hyvälle ystävälleni Oopperan kummitukselle, missä mennään. Tai miten mennään. Faktahan on, että koko ajan mennään ja aika käsittämättömän lujaa. Hän on välillä aina minusta vähän huolissaan, ihan syyttä kylläkin. Hän totesi, että en saisi ihastua niin heti ja niin kaikkiin sillä tavalla niin kuin se aina menee. Hän ehdotti, että mitä jos ihastuisin vain joka kolmanteen. Se ei olisi ehkä niin kuluttavaa. Lohdutin häntä, että jos viimeisin Tinder-suhteeni kesti kolme päivää, olen huomiseen aamupäivään mennessä päässyt yli tyypistä. Koska suru kestää puolet koko suhteen kestosta. Kummitus nauroi. Hän tietää, että pärjään.

Mulla on ikävä Rokkikukkoa. Mulla on sitä hullu ikävä siitä huolimatta, että tiedän, että meistä ei tule ikinä mitään. En aio ottaa yhteyttä. En laita sille viestiä enkä soita sille. Suojelen sitä minulta, koska haluan sille vain hyvää. En katsele sen kuvia koska se sattuu, en tykkää sen yhdestäkään Fb-statuksesta enkä Insta-kuvasta. En kerro sille, että kaipaan sitä. Koska se ei tee sillä tiedolla mitään.

Minun itsenäisyyspäiväni on tänä vuonna erilaista itsenäisyyttä.

Se on sitä, että pärjään yksin.

Kaipaan selittämätöntä, mutta pärjään.

Sinkkukinkku palasi siis taas sinkkumarkkinoille. Paluu oli hillitty ja tyylikäs, hyväntahtoinen ja lempeä. Elämänkokemusten pankissa oli taas uusia tarinoita kirjoitettavaksi niille, jotka joskus aikojen päästä lukisivat hänen myöhempiä kaunokirjallisia tuotoksiaan.

Tässä syksyn mittaan on herännyt ajatus, että mitäpä jos myisi sinkkuutensa jollekin tuotantoyhtiölle. En siis oikeasti ole myymässä sieluani kenellekään, mutta mielessä on käynyt eräs varsin herkullinen idea uudesta tv-formaatista. Kymmenen jakson pituisessa reality-ohjelmassa koko kansan Sinkkukinkku lähtisi etsimään itselleen miestä. En ole päässyt ohjelman suunnittelussa vielä niin pitkälle, miten miehet saataisiin ohjelmaan mukaan. Ehkä perus-Tinder voisi tylsästi riittää. Joka jaksossa Sinkkukinkku lähtisi treffeille yhden sulhasehdokkaan kanssa. Treffit voisivat olla niin kutsuttuja aktiivitreffejä, joissa pääsisi aina tekemään vähän jotakin erilaista. Kun kaikki kymmenen uhria olisi käsitelty, tulisi valinnan paikka, ja voittaja pääsisi Sinkkukinkun kanssa johonkin Napakymppi-matkalle selvittämään, tuleeko hommasta oikeasti mitään.

Jostain syystä vastustan kuitenkin koko ideaa. Olen nimittäin lakannut uskomasta rakkauteen.

Pyörähdin tuossa taas pari päivää Tinderissä. En ollut yhtään valmis yhtään mihinkään, mutta menin silti. Vaikuttaa siltä, että viihtymisen suhteen kaksi päivää taitaa olla minulle maksimi. Kyllä siellä on, mistä valita. Se lohduttaa. Se lohduttaa ihan hirveästi. Sitten kun sen aika on. Lisäksi minulla on äärettömästi vinkkejä kaikille tinderläisille. Aion kuitenkin jakaa vinkkini vasta jossain myöhemmässä jaksossa, joten hang on. Esittelytekstiin kannattaa kuitenkin panostaa. Itse yritän esittelytekstilläni aina karsia urpot, mutta todennäköisesti rasittavat tyypit eivät urpoudessaan ymmärrä, että esittelytekstini ei ole tarkoitettu heille.

Yritän samalla olla hauska ja vaativa. Olen tiettävästi molempia, mutta on vaikea yrittää antaa itsestään oikeanlaista kuvaa. Viimeisimpään Tinderin esittelytekstiini kirjoitin painavani sydäntä vain opettajille, muusikoille ja palomiehille. Julma maailma kaikille niille lopuille, jotka eivät istu tähän kategoriointiin. Sen jälkeen ilmoitin, että munakuvat deletoin (tämä oli puhdas vitsi, koska ei Tinderissä voi deletoida mitään kuvia). Joku nyt miettii ihan vimmatusti, että laittaako joku oikeasti sinne munakuvia. Harvoinpa niitä vastaan tulee, mutta pullistelevia boksereita tulee välillä aina vastaan. Monesti niiden takana oleville profiileille on tyypillistä se, että bokseripullistelijan naamaa ei näytetä. Tämä on mielestäni silkkaa idiotismia. Miksi painaisin munalle, jonka kantajan naamaa ei paljasteta? Tekstini lopuksi halusin vielä mainita, että urpoja en kattele. Tämäkin on aivan turha huomio, sillä eivät ne urpot oikeasti tiedä olevansa urpoja. Kaikki luulevat olevansa hyviä tyyppejä. Siinäpähän luulevat.

Ilmeisesti Sinkkukinkun paluu vapauteen on kuitenkin huomattu. Saman vuorokauden sisällä tuli nimittäin kolme toisistaan riippumatonta yhteydenottoa, jossa Kinkkua koitettiin vinkua ja vokotella. Jokainen viesteistä oli joko kännisen tai krapulaisen sormilla kirjoitettu; sen tajusi tyhmempikin. Tottuneena yhteydenottoihin vastaajana Kinkku vastasi kaikille ystävällisesti, että kiitos ei.

Viime päivinä on sapettanut ihan sairaalloisesti muuten yksi asia. Nimittäin se, että miten ihmiset – tai lähinnä miehet – eivät tajua kysyä itseltään, minkälaista naista hakevat. Meitä nimittäin on moneen junaan ja joka asemalla. Monelle näyttää riittävän se, että on vähän ulkonäköä. Että tuota olisi ehkä kiva näyttää kavereille. Ja vähän hoidella siinä sivussa. Eli ei mietitä sen tarkemmin yhtään mitään muuta. Se on vähän väsyttävää. Jos nyt saa omaa sanaista arkkua ihan vähän tässä kohtaa raottaa, niin miettikää nyt, kunnioitettu miessukupuoli, sitä kaikkea muutakin.

Peruslähtökohta on se, että nainen on nainen vaikka voissa paistaisi, mutta kyllä kannattaa ihan alun pitäenkin koittaa vokotella sellaista, joka sopii juuri omaan luonteeseen ja kiinnostuksenkohteisiin. Olen nimittäin tässä vuoden aikana tajunnut yhtä sun toista siitä, kuinka ihanaa olisi, jos olisi kaiken muun mätsäyksen lisäksi myös yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja sitä kautta yhteistä tekemistä. Tämän ajatelman myötä olen karsinut listaltani kehonrakentajat. Minun valmistusaineeni kun ei ole proteiini, vaikka raejuusto on hyvää ja proteiinijuoma helppo välipala. Kyllä minä mielelläni juttelen kaikesta terveellisestä, ja juoksen kympin alle tuntiin ja lähden mielelläni lenkille ja metsiin ja ulos. Ja salillekin. Ja jumppiin ja spinninkeihin. Mutta jos ei ole muuta yhteistä, niin siinäpä sitten ollaan. Siinäpä ollaan.

Minä tiedän jo aika pitkälle millainen minulle sopii. Jokainen viidestä edellisestä on opettanut vähän lisää. Vaikeaa se on, todella vaikeaa, nimittäin löytää sopivaa ja täysin omaan haavekuvaani sopivaa tyyppiä, joka vielä jaksaisi juttujani. Mutta toivoa on; sitä on itse asiassa ihan valtavasti. Paitsi että olen lakannut toivomasta.

Eräänä päivänä sinä seisot minun edessäni ja minä tiedän, että sinua minä olen odottanut. Minun ei tarvitse olla mitään ylimääräistä, selitellä minun parhauttani tai pyydellä anteeksi virheitäni.

Siinä seisomme vain me kaksi ja meidän välissämme rakkaus.

Niin se on.