Tänään on opettajan kesäloman viimeinen päivä. Huomenna palataan töihin ja tavataan taas kaikki tutut. Elokuun ensimmäisellä viikolla opettajat alkavat kysellä toisiltaan, milloin sun pitää mennä takaisin. No tiistaina alkaa, mutta maanantaina ajattelin jo mennä. Kuka tahansa miltä tahansa toiselta alalta ihmettelisi: miksi ihmeessä, jos sulla työt alkaa vasta tiistaina? No onhan siellä aina sitä hommaa. Onhan tässä jo oltu lomalla. Kuka mun oppilaitten asiat hoitaa, jos en minä? Ei sitä sitten enää ehdi, kun ne tulevat torstaina.

Olen äidinkielen lehtori perusasteen yläluokilla, mutta ensisijainen tehtäväni ei ole opettaa subjekteja ja predikaatteja. En koe, että ammatillinen tärkeyteni määräytyy sen perusteella, mitä oppiaineeseen liittyviä asioita käsittelemme tunneilla. Eniten koen, että tehtäväni on olla turvallinen aikuinen, joka kulkee lapsen vieressä lujasti ja lempeästi ne muutamat vuodet, kun lapsuus taittuu nuoruuteen. Tehtäväni on olla se, joka on läsnä ja joka välittää. Joka lukuvuoden ensimmäisenä päivänä sanon jokaisen ryhmäni jokaiselle oppilaalle, että jos sun mielen päällä on jotakin, tule puhumaan. Aina saa tulla ja aina kuuntelen; mulla on aina aikaa. Ja että jos sulla ei maailmassa ole ketään muuta, joka välittää, niin minä välitän. Sitten monesti tässä vaiheessa jo vähän pyyhin silmäkulmiani, koska tunne se on rakkaus ja työ se on kutsumus. Jos joku oppii siinä sivussa sijamuodot tai tapaluokat, niin mikäpä siinä.

Joka vuosi saan yhteydenottoja entisiltä oppilailtani, jotka kertovat, mitä kuuluu. Otan sen aina kunnianosoituksena. Että joku haluaa kertoa mulle jotain itsestään ja maailmastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun polku on jo kulkenut muualle. Monesti asiat ovat surua ja kipua, toisinaan taas kysymyksiä, mutta ope kuuntelee. Koska ope on ope, vaikka oppilas olisi jo aikuinen. Ja oppilas tietää, että ope välittää koko loppuelämän. Koska se on open sydämeen tatuoitu.

Huomenna aloitan kahdeksannen vuoteni siinä ammatissa, johon elämä minut kuljetti. Tässä vaiheessa monet ystävät lähtevät opiskelemaan uutta. Katsomaan, mitä vielä voisi tehdä ja miten vielä voisi kehittyä. Opiskelisiko ihan uuden ammatin vai hankkisiko jonkun lisäpätevyyden täydentämällä omaa osaamistaan? Itse haaveilen edelleen välillä autonasentajan ja kampaajan ammateista. Olisi ihana tehdä käsillä muutakin kuin korjata pilkkuja räkänokkien aineista. Olisi ihana ymmärtää autojen sielunmaailmaa, kuunnella päivät suomipoppia radiosta, ränkätä moottoreita sormet öljyssä ja tehdä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Perustaisin oman korjaamon. Poikani tulisivat firmaani töihin, miniä saisi hoitaa paperihommat. Minä olisin pomo ja saisin vain korjata autoja. Lounaalla käytäisiin jossain kivassa paikassa siinä ihan lähellä.

Tai kampaajana. Saisi luoda ihmisille uuden olon ja hyvän mielen. Olisin trendien aallonharjalla, mutta syvin tehtäväni olisi kuunnella ja jutella asiakkaalle mukavia. Kampaamo olisi tietysti minun omani, sisustaisin sen itse vähän hassuksi. Kampaamossa olisi töissä myös pari muuta mukavaa kampaajaa, työyhteisö olisi pieni ja lempeä. Kaksi kertaa vuodessa käytäisiin viihteellä katsomassa Jean S:ää tai Kaija Koota. Elämä olisi ihanaa ja kevyttä.

Nämä ovat unelmia, mutta eivät riittävän suuria. Atopiani ei kestäisi kampaajan käsittelemiä aineita. Kauniit käteni olisivat iäti öljystä mustat, jos työntäisin päivittäin nokkani jarrupalojen ja jakohihnojen selittämättömiin maailmoihin. Sen sijaan olen opettaja, jonka asiakkaat ovat vaikeassa iässä. Olen opettaja, jonka tehtävä on olla selittämättömän vihan kohde. Olen kuitenkin opettaja, joka kohtaa oppilaansa joka päivä, on heille siltikin hetken vähän tärkeä. Olen opettaja, joka voi omalla pienellä panoksellaan luoda yksittäisten sielujen haavoittuvaan nuoruuteen edes ripauksen toivoa siitä, että elämä kantaa. Koska elämä kantaa.

Opettajan työ on sydämen työ. Se on kutsumus, joka ei kysele, oletko lomalla tai onko nyt viikonloppu. Kotona olen Muumimamma, jonka pannukakkua syövät kaikki pihan lapset. Koulussa olen Mymmeli-äiti, joka ei muista, montako lasta hänellä on mutta jonka kaikki lapset ovat yhtä rakkaita. Reilu viikko takaperin tapasin Qstockin edustalla entisiä oppilaitani, jotka tulivat halaamaan. Silitin niitä poskesta, niin kuin aina kaikkia rakkaita silloin kun sydämessä läikkyy. Ei niitä saa koulussa silittää, saati edes koskea. Heti virkani menettäisin, jos käsiksi kävisin, onhan se tuolla maailman kartalla nähty. Yksi sanoi, että voi kunpa pääsisi sun tunnille vielä kerran elämässä. Että voi kuinka mulla on ollut ikävä sua ja sun juttuja. Sanoin sille, että olit kyllä yks rasittavimmista mutta rakastin sua silti. Huppu pois päästä.

Ilman oppilaitani en olisi kokonainen, missään määrin itselleni merkityksellinen. Opettajan työssä ei voi ylentyä. Palkka ei nouse, paitsi jos tekee ylitöitä. Vuosisidonnainen lisä nostaa palkkaa, mutta hitaasti. Opettajan työssä ei kannata palkan takia olla. Sen sijaan opettajan työ antaa jotain muuta. Yksittäisen oppilaan onnistuminen toki ilahduttaa opettajaa. Vielä enemmän opettaja ilahtuu, jos joku löytää itsensä, selvittää vahvuutensa ja tajuaa, mikä hänen tehtävänsä on tässä universumissa. Muistan edelleen omasta lukiostani englannin opettajani, joka ei nähnyt oppilaitaan numeroina. Jokainen oli arvokas, jokainen osasi jotakin. Minä niittasin englannista kutosia, korkeintaan seiskoja. Silti osasin jotain muuta. Ootko tehnyt uusia biisejä? Saadaanko me taas kevätjuhlassa kuulla niitä?

Joka päivä yritän muistaa, että jokainen on hyvä jossakin. Kaikkien ei tarvitse osata samoja asioita. Tärkeintä on, että jokainen löytää polkunsa, ennemmin tai myöhemmin. Työ on lopulta vain työtä. Siinä vieressä kulkevat hyvät ystävät, innostavat vapaa-ajan harrasteet ja kaikki muut elämän värityskuvat. Tärkeintä on, että on halu jatkaa ja ehkä vähän kehittyä siinä sivussa. Jokainen tavallaan ja omaa vauhtiaan.

Huomenna minä palaan. Torstaina Mymmeli-äidin helmoihin saavat uida uudet ja vanhat pikku Nyytit ja Mymmelit.

Sitten aletaan taas syynätä sieluja. Sitähän tämä on!

Moniko teistä on miettinyt viime päivinä, että tsaijai, kesäkiloja on kertynyt ja nyt kyllä pitäis äkkiä tehdä joku muutos, laihduttaa noin sata kiloa ja hankkiutua kuumaksi, jotta ens kesänä ois kaikki toisin?

Reilut kaks vuotta sitte meikä paino 84 kiloa. Se on tässä varressa (169 cm) aikamoinen kasa tavaraa. No otetaan tietysti huomioon, että olin just ollu raskaana sen yheksän kuukautta ja vauva piti kohta pulauttaa pellolle. Senkin jälkeen kiloja jäi vielä 78.

Mutta meitsi oli päättäny, että ku vauva lähtee, pikkuhiljaa lähtee myös kilot. Mää annoin itelleni aikaa kymmenen kuukautta, nimittäin seuraavan vuojen toukokuun loppuun, että puottelen kiloja sen verran ku niitä nyt tipahtelee. Aikaa oli ja lempeyttä oli. Sitte piti vaan alakaa tutkimaan, miten se homma toimii.

Tutkin läpi Jutan opit ja Kaisa Jaakkolan hormonidieetin säännöt. Kävin Jutan parilla luennolla. Vedin jotain tanskalaisia (?) jauheita, joista sekoiteltiin jotain pahanmakuista ihmejuomaa. Tutkin omia ruokailutottumuksiani ja puutuin juuri niihin kohtiin, mihin kannatti puuttua. Tyhmempikin osaa laskea, että jos aiemmin on syönyt kaksi leipää per ruokailu ja jatkossa syökin vain yhden, se on vähemmän kuin ennen. Ei sen mitään avaruustiedettä ole.

Eniten tarvittiin uskoa itseen ja uskoa uuteen huomiseen. Jossain vaiheessa paino ei pudonnut yhtään, jossain vaiheessa se rapsahteli tosi kivasti alaspäin nopeassa tahdissa. Tiedän toimineeni väärin, kun kuihdutin välillä itseäni tahallisesti Jutan oppien vastaisesti. Siinä vaiheessa äiti sai ihan hyvällä syyllä nimittää anorektikoksi, vaikka sellaista ongelmaa ei kyllä koskaan tule minulla olemaan. Sen verran on ruoka elämässä maistunut. (Mummoni lempinimi minulle oli lapsena ”Kahdeksan lihapullaa”.) Mitäpä lottoat: mistä sellaisen olin saanut?

Kuukaudet kuluivat, ja joka aamu kävin puntarilla toteamassa päivän saldon. Liikunnan aloitin vasta hyvin loppuvaiheessa projektiani. En nähnyt järkeä liikuttaa turhaan sellaisia kiloja, jotka kuitenkin olivat joka tapauksessa matkalla minusta pois. Syömällä minun kiloni lähtivät.

Kuukautta ennen päämääräni loppua (olin siis palaamassa toukokuussa takaisin töihin) tajusin, että olin pudottanut enemmän kuin mitä olisin koskaan voinut uskoa. Vaaka näytti siinä vaiheessa 63,5 kiloa. Sitten otettiin loppukiri: jos pääsisin alle 60 kilon, saisin palkita itseni uusilla jumppahousuilla. Kun toukokuun alussa menin lunastamaan palkintoani Kauppurienkadun Stadiumiin, leuhkin myyjälle, että olen juuri laihduttanut 25 kiloa ja tässä juuri lunastan palkinnoksi itselleni S-kokoiset jumppahousut. Myyjä naurahti. Hullu palkinto. Rangaistus olisi muistaakseni ollut loppukuun herkkukielto. Julmaa.

Tätä tarinaa on ilo muistella, koska näin 14 kuukautta housuepisodin jälkeen olen yhä 60 kilon alapuolella. Välillä tosin olen saattanut käydä kilon tai kaksi suunnassa tai toisessa, mutta en koe asiaa kovin vakavana. Käyn puntarilla nykyään ehkä kerran kuussa. Olen pysynyt loistavasti siinä, mihin pääsin, vaikka en juuri enää ole oppejani noudattanut.

Kun naistenlehdet alkavat taas syksyn kunniaksi puskea vinkkejä siitä, miten kesäkilot saa pois, haluan minäkin jakaa omat ohjeeni. Tuijota niitä lempeästi, mutta älä liian vakavasti. Jos haluat pudottaa muutaman kilon, toivotan sinulle onnea. Eniten toivotan armollisuutta ja rakkautta omaa kehoa kohtaan jokaisessa projektin vaiheessa. Jos saat ohjeistani edes yhden pysyvästi osaksi elämääsi, olet hyvällä tiellä:



1. Juo vettä. Juo sitä paljon. Korvaa osa päivän muista juomista vedellä (ala käyttää vettä esim. ruokajuomana, jos et vielä sitä tee). Helppo muutos, ja kalorivaje on pitkällä aikavälillä näkyvä. Lisäksi vesi tekee hyvää iholle.
2. Jätä pois turhat sokerit. Tarkoitan esim. jugurtteja ja mehuja. Ei sun tarvitse niistä kokonaan luopua, koska armollisuus on vanhan kansan kristillinen termi, joka toimii myös tässä yhdeydessä, mutta noudata esim. hyväksi havaittua maanantaista torstaihin -kikkaa. Se ohjaa sua kieltäytymään herkuista ma-to. Perjantaina saat herkutella. Lauantaina ja sunnuntaina ei ole totaalikielto, mutta älä nimitä niitä enää herkkupäiviksi. Kerää voimia taas uuteen maanantaihin. Rytmi on aika kiva. Sillä jaksaa.
3. Syö vähemmän. Laita lautaselle vähemmän kuin olet ennen laittanut. Älä vertaa ruokailutottumuksiasi kaverin lautasmalliin; teillä on erilaiset kehot ja erilaiset tottumukset. Tiedosta omat ongelmakohdat ja puutu niihin. Tee vähän kerralla. Se on myöhemmin paljon, jos jaksat pysyä siinä.
4. Jos herkkuhammasta kolottaa, ota pala tummaa suklaata. Se on niin pahaa, ettei sitä voi syödä kerralla paljoa. Tosin ajan mittaan se maistuu hyvältä, koska et tiedä paremmasta.
5. Rakasta itseäsi. Rakasta mieltäsi, rakasta heikkouksiasi, rakasta läskejäsi. Mulla on aina ollut hyvä itsetunto, mutta uuden kehon myötä pääsin ihan uusiin sfääreihin. Se oli kamalan kivaa, koska onnistuin siinä mitä halusin.
6. Aloita urheilu tai lisää sitä. Vaihda lajia tai monipuolista treeniä, jos huvittaa. Eikä tarvi revitellä hulluna heti. Pääasia että menet. Aloita kaverin kanssa yhdessä. Voitte soitella toisillenne joka päivä. Mulla oli mun sisko, jolle mää tekstasin joka aamu sen, mitä puntari näytti.
7. Pidä huolta mielestä. Anna itsellesi hyvää aikaa. Oo itelles kiva.
8. Anna itelles aikaa muutoksiin. Mää annoin itelleni 8,5 kuukautta. Mulla oli välitavoitteita, mulla oli palkintoja ja oli mulla rangaistuksiakin. Ja joka aamu oli uus yritys. Jossain vaiheessa mää en enää muistanut, mitä mää tein. Karkkipäivä jäi pois, koska mulla ei enää tehnyt mieli karkkia.



Henkilökohtaisia elämänvalmennusvinkkejä saa meikältä kysymällä. Ne ei lopu ikinä kesken. Niitä mää jakelen itellekki harva se päivä. Joskus pystyn noudattaan niitä, monesti en. Mutta kerran mää onnistuin. Sääki ehit onnistua vielä vaikka kuinka!



Terkuin, kesän sokerikoukusta pikkuhiljaa irti pyristelevä personal mind trainer

Mies tarvitsee naista. Olen tässä tarkkaillut miehiä ympärilläni viimeisen vuoden ja todennut, että ei hyvää päivää. Mitä tästä maailmasta tulisi ilman naisia? Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka mies itsellisesti kykenisikin huolehtimaan – edes jollain tasolla ja jossain hetkessä – itsestään ja hoitamaan työnsä, kotinsa, ravintonsa ja elämänsä sille mallille, että kaikki olisi periaatteessa hyvin, olisiko kaikki kuitenkaan hyvin? Mielestäni mies tarvitsee naista. Tai sanotaanko niin, että on paljon mahdollista, että nainen tekee miehelle hyvää elämänmittaisella matkalla.

Tapasin viime syksynä miehen, joka väitti, että kykenee huolehtimaan itsestään. Sitten hän lähti kotoaan (palasi kyllä lopulta takaisin, mutta se ei kuulu nyt tähän tarinaan). Kylläpä vain rypistyi paidat ja ryytyi ulkomuoto. Että kyllä vain, vaikka muuta väitti, oli vaimo hänestä huolen pitänyt. Onneksi palasi takaisin; oli vaimo hänelle hyvä ja onnellinen asia olemassa.

Toisaalta myös nainen tarvitsee miestä. Tiettyihin asioihin. En nyt ala niitä tässä luettelemaan (koska niitä nyt ei niin tajuttomasti ole), mutta olen tässä miettinyt, että josko ryhtyisi talolliseksi. Asia on tietysti pitkässä kuusessa ja ajatuksena jo ihan mahdoton, mutta sanotaanko näin, että mielessä on käynyt. Poikaystäväni siinä sitten järki-ihmisenä hoksautti, että tajuathan sinä Kaisla, että sun pitää sitten opetella viimein käyttämään sitä ruohonleikkuria. (Täytyy tunnustaa, että ikinä en ole ruohonleikkuriin koskenut.) Ja talvella täytyy kolata lunta! No daa! Vaikuttaa siltä, että hän pitää minua jokseenkin idioottina. Ettäkö oikein lunta? No mitäpä lottoat: olenkohan koskaan kolannut lunta? Olenpa hyvinkin, aina kun on sattunut niin, ettei joku liian innokkaista naapureistani ole ehtinyt kolata portaitani puhtaiksi. Toki hyvä tiedostaa asia, en kiellä. Talvet ovat olleen sangen lumekkaita viime aikoina. Olin tosin miettinyt asian niin, että enköhän minä aina jonkun riskin nuorukaisen saa kolaamaan lumia pihaltani. Niinhän olen toiminut koko tämänkin kesän ruohonleikkuuhommien kanssa; aina on sattunut paikalle joku salskea uros, jonka on suhteellisen helposti pystynyt puijaamaan nurmikonleikkuuseen. Miten joku lumien kolaaminen olisi eri asia? Mutta joo, nainen tarvitsee miestä. Onhan se totta. Ainakin seksi on hauskempaa kaksin. Ainakin monesti.

Ihminen kasvaa omaa vauhtiaan, ihmiseksi ja ihmisenä. Jokaisella on tavoitteensa. Toinen on kunnianhimoisempi ja haluaa valloittaa maailman. Toinen menee omaa vauhtiaan ja omia reittejään. Toisen polut sopivat stereotyyppiseen ratkaisukaavaan: opiskelut, rälläämistä, säätämistä, viimein tyttökaveri josta lopulta puoliso, talo, lapset, farmari, mökki, koira, matkustelua, liikaa töitä, pari burn outtia, konkurssi, sarja pettämisiä, itsemurhayritys, masennus, alkoholismi, ero, uusi nainen, ryhdistäytyminen, eläkkeellejääminen, onnellinen vanhuus. Eikäkö häh? Mikä se stereotypia nyt sitten lopulta on? Kuka sanelee, miten meidän tulee elää? Ja vaikka joku sanelisi, kuka hyvää hyvyyttäänkään kykenee kulkemaan sitä tietä, jonka sinisilmäisenä nuorukaisena itselleen asetti? Elämä kuljettaa. Suunta on tarkistettava joka päivä. Ja jos pääsee lähellekään edes yhtä unelmaansa, on voittaja. Ylipäätään jokainen sellainen on voittaja, joka aamulla herätessään tuntee kiitollisuutta elämän lahjasta. Koska joka päivä voi aloittaa alusta, jos ei halua jatkaa siitä, mihin eilen jäi.

Kun katson taaksepäin menneitä heinäkuita, huomaan, että tänä vuonna moni asia on toisin kuin aiemmin. Yksi suuri muutos on ollut se, että tänä kesänä minä en keikkaile. Tänä kesänä minä en ole työssäkäyvä muusikko. Tajuan sen vasta nyt, ja myönnän, että se sattuu. Vaikka vuoden takainen päätökseni jättäytyä bilebändistä eläkkeelle oli omani, se satuttaa silti. Perustelin päätöksen vuosi sitten itselleni siten, että keikkamatkat ovat minulle liian raskaita. Olin pienten lasten eroava äiti. En edes tiedä, kuinka monta kesää olen ollut keikoilla, viikonloput töissä. Tänä kesänä – tyhjyys ja kiukkuaminen. Tarvitsen todellakin ensi kesälle jotain mielekästä tekemistä. Kesä on minulle muuten liian pitkä (olen pahoillani, onnelliset lomalaiset).

Menetin rakkaan mummuni 16-vuotiaana. Sen koommin ympäriltä on laonnut yllättävän vähän porukkaa. Osa on yrittänyt, mutta tuloksetta. Pappakin kävi reilut kaksi vuotta sitten melkein kuolleissa. Valmistauduimme hyvästelemään, mutta hän nousi kolmantena päivänä teholta ja heitti herätessään kaksimielisen vitsin. Tässä suvussa ilmeisesti pysytään hengissä loppuun saakka eikä loppu ole vielä käsillä. Jumalalle kiitos siitä.

Pappani niittasi uuden tyttöystävän neljä kuukautta mummun poismenon jälkeen ja onneksi niin kävi. Tähän mennessä pappa on ollut yhdessä tyttöystävänsä kanssa yli 16 vuotta. Tänään pyörähdin aamusella pappalassa. Kysyin papalta (81 v) ja tyttöystävältä (79 v), että pystyisivätkö he hoitamaan jälkikasvuani tänään sillä välin, kun käyn hoitamassa pankkiasioita iltapäivällä. (Pankissa pääsee helpommalla ilman lapsia, vaikka otan kyllä muuten lapset mukaani melkein mihin vain paitsi kuntosalille.) Tämä sopi heille, välipalatoiveita tiedusteltiin. Sen jälkeen tyttöystävä päätyi kyynelehtimään, kuinka häntä pidetään tässä suvussa varamummona ja kuinka hän kantaa rooliaan ylpeänä. Sanoin, ettei hän mikään vara ole. Jos on nimittäin kohdannut tragedian ja menettänyt biologisen mummonsa hauraassa nuoruudessaan, on ihan fine, että mummon kumppareissa touhuilee joku toinen asiansa osaava muikkeli. Ei siinä mitään vara-titteleitä tarvita. Toisekseen tyttöystävä kertoi yhden papan tyttäristä lähettäneen hänelle äitienpäivänä viestin: Onnea äitipuoleni! Aina ei tarvita verisidettä. Joskus lämmin sydän riittää. Luulen, että suvussamme ollaan vain onnellisia, että papalla on joku joka rakastaa ja touhottaa. Jokainen mies tarvitsisi sellaisen – omista lähtökohdistaan sopivimman tietysti!

Omalla kohdallani – kivuista huolimatta – tiedän, että olen parisuhdeihminen. Lähtiessäni papan luota, tyttöystävä tuumasi vielä: ”Mutta se sinun Jaakko. Miten voi olla, että kukaan ei ole tuon näköistä miestä aikaisemmin huolinut? Luulisi, että ottajia olisi ollut. Miten se voi olla niin hyvännäköinen?”

Samaa olen miettinyt. Ehkä se oli minun onneni. Ehkä näin kuului käydä.

Ja sama se sille ulkonäölle, mutta onhan se ihan helvetin komea.

Opettajan loma on pitkä kuin nälkävuosi. Sen tietävät opettajat, oppilaat ja kaikki ne, joilla ei joko ole kesälomaa tai joilla on kesälomaa ne lakisääteiset neljä viikkoa. Mutta että kymmenen viikkoa; miten siinä saa edes ajan kulumaan?

Kieltämättä toisille meistä se on haastavaa. Usein opettajat matkustavat paljon, ja onhan Suomen kesä täynnä kaiken maailman tapahtumia, joilla voi nenäänsä näyttää. Lisäksi opettajat harrastavat paljon kesälajeja: purjehdusta tai golfia, mökkeilyä tai puutarhanhoitoa. Sellaisia asioita, joita kaikki muutkin tekevät kesäisin. Opettajilla on vain enemmän aikaa tähän kaikkeen. Ei tarvitse paahtaa niin hillitöntä vauhtia. Voi keskittyä kaikkeen downshiftillä. Kun ei ole kiire ehtiä. Aika ei nimittäin lopu koskaan.

Itselläni kesäkuu menee aina aika kivasti, mutta siinä vaiheessa, kun kesä kääntyy heinäkuuhun ja normaalit ihmiset aloittavat lomansa, alkaa valitus: eikö tämä jo hemmetti voisi loppua? Keskittymishäiriöisen valtavalla intensiteetillä kyllästyn kaikkeen nopeammin kuin muut. Tiedän, että kuka tahansa ottaisi minulta tämän kymmenviikkoisen tekemättömyysjakson mieluusti itselleen, joten valittamisen suhteen pitäisi teipata suu jesarilla umpeen.Valittaminen on kielletty. Itse olet ammattisi valinnut. Kärsi nyt sydämesi kyllyydestä tuosta tekemättömyyden pyhästä aurasta. Ookoo.

Kesä on minulle käytännössä katkaisuhoito kaikesta hässäkästä ja kiireestä. Osaan lorvailun - voi kuinka osaankin sen - mutta minulle kesä on yleensä myös vahvaa itserefleiktoinnin aikaa. Ehkä jollain tapaa haluan pysähtyä pohtimaan, mitä on tehty oikein ja miten tästä jatketaan.

Kun saan tehdä, elän.

Kun saan suunnitella, elän.

Kun saan toteuttaa itseäni, elän.

Jos joudun lorvailemaan, hermostun.

Tässä nyt on alkukesää värittänyt kivasti tämä uusi parisuhde, mutta ei se kivutta ole käynyt. Huomaan olevani välillä superärsyttävä ja hankala tyttöystävänä. Kun kaksi toisilleen tuntematonta, täysin erilaista ihmistä pistetään parisuhteeseen keskenään, ensin on hauskaa ja sitten on paskaa. Hyi, kuinka raflaavasti sanottu, ja ehkä se ei ihan noin vahvasti paskaksi muutu, mutta faktahan on se, että kun tullaan tutuiksi ja alkuhuuma haihtuu, joudutaan kohtaamaan myös ensimmäiset riidat ja erimielisyydet. Siinä vaiheessa ratkaisevaa on, miten paskaa aletaan lapioimaan. Tunnistetaanko tunteita ja osataanko niitä käsitellä. Mennäänkö eteenpäin vai heitetäänkö hanskat tiskiin ensimmäisessä kurvissa.

Nyt täytyy myöntää, että vaikka kuinka olen ihmissuhdetaituri ja kärsivällinen kuin pieni sieni, uusi parisuhde ja sen haasteet ovat kyllä yllättäneet, lähinnä haasteet minussa itsessäni. Kyllä me puhumme paljon, mutta huomaan itsessäni tyypillisiä naispiirteitä, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Narisen ihan pienistä, varmaan tylsyyttäni. Olen mustasukkainen! Hah, minä! En edes tiennyt sellaisesta tunteesta. Pelkään asioita, joita ei ole tapahtunut eikä ehkä koskaan tapahdu. Oletan. Suunnittelen. Pelkään ja taas oletan vähän lisää. Jos järkipää katsoisi vierestä, minä häviäisin jokaisen taistelun, tiedän sen sanomattakin. Minä olen väärässä. Sitten hoksasin, että mitä jos vain uskallan sanoa, mitä tunnen. Että sehän just on parasta. Jos tuon kanssa saa vähän vatkata pohjamutia ja olla kunnolla ärsyttävä. Että mitä jos se tykkää musta silti? Helpotti. Muutuin taas kivaksi.

Yksi parhaimmista teatterikavereistani on 63-vuotias Raimo. Se on se Kellon Kalle (niille jotka kävitte katsomassa Marilynin). Raimo totesi viime viikonloppuna tavatessamme minulla olevan hissimieliala. Sen hän oli lyhyen tuttavuutemme aikana diagnosoinut. Minusta se on hyvä havainto. Hissi kulkee ylös ja alas, eikä kenellekään jää epäselväksi, missä kerroksessa ollaan. Jos ollaan ylhäällä, se näkyy. Ja jos ollaan alhaalla, ei sekään epäselväksi jää. Viime viikolla oli useamman päivän jakso, jolloin olin pysähtyneenä kellarikerrokseen. Itkin neljä päivää putkeen, ja yritin samalla keksiä syytä itkulleni. Varmaan raskasta olla poikaystävä niissä hetkissä.

Hissi on pikkuhiljaa nytkähtänyt taas ylempiin kerroksiin. Haaveilu on alkanut taas maistua, ja tuleva lukuvuosi täyttyy suunnitelmista. Tiedostan sen, että elän liiaksi tulevissa suunnitelmissa, mutta heinäkuu on opettajan nollauskuu, eikä tästä pääse eteenpäin, jos ei saa vähän katsoa eteenpäin. Lorvailla voi huomaamattomasti siinä kaiken miettimisen ohessa.

Laitoin eilen työkaverille viestin, jossa kerroin, että olen käynyt jo kuolaamassa tulevan vuoden lukujärjestykset netistä, sekä hänen että omani. Kiva se on vähän tietää, mitä sitä ensi vuonna tapahtuu. Ilmaisutaitoa tulee paljon; tulevista kaseista meillä sen valitsi jo yli kolmasosa koko ikäluokasta. Lisäksi lukiossakin valittiin esiintymisen kursseja siinä määrin, että pienessä koulussamme tuli kurssit sekä puheviestintään ja ilmaisutaitoon, maestrona meitsi. Oppisisältöön täytyy kiinnittää ihan kunnolla huomiota. Ihanaa, että oman itsensä ilmaisullinen kehittäminen kiinnostaa niin paljon Siikajoen lapsia ja nuoria. Nämä ovat niitä asioita, joitten eteen teen joka vuosi töitä. Että oppilaat valittis mun pitämiä kursseja. Eikä mun takia, vaan sen takia, että me mentäs eteenpäin, tultas rohkeemmiksi. Osattais tietää, mitkä on meidän vahvuudet ja miten me voidaan hyödyntää niitä, jotta elämä vois antaa parhauttaan.

Kaikista ei tule näyttelijöitä eikä edes harrastajia. Jossain määrin esiintymisuskalluksesta on kuitenkin hyötyä. Niin kuin esimerkiksi viikko sitten, kun päästiin laulamaan karaokea Siikajoenkylän paikallisessa. Kyllä on eri meininki laulaa Huitsin Nevadassa kuin Oulun Pataässässä, jossa lauluvuoroja ei jaeta kuin kerran tunnissa. Huitsissa pääsee nimittäin laulamaan, niin paljon kuin jaksaa. Parasta oli, kun karaoke-emäntä eli baarin pitäjä laittoi yllätyslauluja, joita sai vain mennä vetelemään. Itse valitsee aina vain ne tietyt. Joskus on mahtavaa, että joku valitsee sun puolesta. Oppii uskaltamaan eri tavalla.

Ja tähän loppuun muutama ohje:

1) Uskalla tehä jotaki eri tavalla.

2) Uskalla haaveilla.

3) Mee ulos ja nauti kesästä.

4) Tunnista tunteet, mutta elä jää vatkaamaan. Se rakastaa sua todennäkösesti kaikesta huolimatta.

5) Keksi syksylle joku uus harrastus.

6) Keskity olemaan ihana. Seki on valinta.

7) Ja anna sen välillä mennä. Kyllä se lentää sun luo takasi, sitte ku sillä tullee ikävä. Sillä aikaa voit vaikka lukia hyvvää kirjaa tai keksiä typeriä ohjeita niille, jotka lukkee sun blogia.

Moikka. Palataan. <3

Kohtasin toissapäivänä hänen perheensä. Kokonaisuudessaan, kaikkinensa.

Kun pariudumme, saamme kaupan päälle koko perheen, ja pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa koko suvun. Jos käy hyvin, saamme toisen kodin. Jos käy huonosti, saamme pahan olon ja vaikeuksia loppuelämäksemme. Muun muassa intialaisessa kulttuurissa vanhemmat valitsevat lapsilleen puolison; elämän suurta rakkautta haetaan jopa lehti-ilmoituksilla. Ihmettelemme näitä joka vuosi seiskaluokkalaisten kanssa uskonnon tunneilla Intian uskontojen käsittelyn yhteydessä. Ihan kiva tapa! Olisipa vain mukava päästä valikoimaan itselleen sopivaa miniää! Valitsisin käytännöllisen ja hyväsydämisen tehopakkauksen, jolla olisi kotikasvatus kunnossa ja joka osaisi hoitaa kodin ja jälkikasvun. Sellaisen kuin itse olen. Tai ehkä kuitenkin rauhallisemman ja nöyremmän.

Meillä se ei vain mene niin.

Meillä puoliso, kumppani ja elämäntoveri valitaan itse. Siksi valinta meneekin joskus metsään. Tai sitten valinta ei vain kanna loputtomiin. Siitä kärsii ennen kaikkea itse valinnan tekijä, sen jälkeen mahdollinen jälkikasvu, sitten vanhemmat ja lopuksi kaikki muut sukulaiset ja ystävät. Miksikö? Koska kaikki olivat ehtineet kiintyä siihen edelliseen. Ja sitä edelliseen. Ja sitä edelliseen. Jos koko ajan revitään elämästä tärkeitä ja läheisiä ihmisiä erojen myötä, kehen enää uskaltaa kiintyä? Sanopa sinä.

Vanhemmillani on kolme hyvin kasvatettua ja korkeasti koulutettua lasta, jotka ovat jo ehtineet aikuisiksi. Lapset ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, johon kuuluivat viikottaiset soittotunnit (piano, kitara, huilu), viikottaiset urheilutreenit (jalkapallo, lentopallo, jääkiekko, ringette, tanssi), viikottaiset kotityöt (perjantain viikkosiivous yms. natsiväritteiset kotityöt) sekä viikonloppujen kavereiden näkemiset ja diskoilut. Itse kävin kolme kertaa viikossa partiossa, kerta ei ilmeisesti riittänyt. Todellisuudessa siellä solmujen tekemisen ohella metsästettiin poikia. Meillä oli ihan tavallinen lapsuus. Kerran kuussa käytiin pitsalla. Aina viidestoista päivä. Se oli isän palkkapäivä.

Siitä huolimatta kukaan ei jäänyt yhteen ensimmäisen tyttö- tai poikaystävänsä kanssa. Niitä on käytetty kotona roppakaupalla: Moikkamoi ja mulla nyt ois tää uus tyyppi täällä esiteltävänä. Tulin näyttämään, vaikkei ehkä vielä olis ollut sopivaa. Tulin silti. Iskä onko sulla tällä kerralla päällä mitään? (Oota, on mulla kohta.) Käytännössä vanhempani ovat kiintyneet aina siihen, jota on kotona käytetty. Omaksi pojaksi ovat ottaaneet. Tai tytöksi. Kun erosin ensimmäisestä kihlauksestani 13 vuotta sitten, entinen kihlattu jatkoi edelleen meillä käymistä. Kävi viikoittain pelaamassa lentopalloa meidän pellollamme tutun porukan kanssa ihan niin kuin siihenkin asti. Suutuin. Lähettelin ilkeitä tekstiviestejä, vaikken enää edes asunut kotona. Enää en käyttäytyisi niin.

Toissapäivänä entinen mieheni kävi lasteni kanssa mummolassa, siis minun vanhemmillani. Siellä oli muitakin lasten serkkuja. En suuttunut. Itse asiassa ehdotin sitä heille. Itse olin sillä aikaa tapaamassa uutta perhettäni, kolmatta ja toivottavasti viimeistä, johon aion kiintyä. Ensimmäisen sain, kun ikäni alkoi ykkösellä, toisen kun ikäni alkoi kakkosella. Nyt olen 33 ja kolmannessa perheessä. Tuntuu liukuhihnatouhulta. Ja silti tervetulleelta. Oikeasti tuntuu ihanalta. Että vielä tässä iässä. Uusi perhe.

Kun olin toukokuussa aloittamassa uutta vaihetta elämässäni ja lähdössä Tinder-treffeille, esittelin treffikumppanini kuvaa sekä oppilailleni että työkavereilleni. Yksi lähimmistä kollegoistani tunnisti tyypin; mies oli hänen lapsuudenkaverinsa! Janosin lisätietoa: Kerro mulle siitä! Sopiiko se mulle yhtään? Vastaukseksi sain: ”No niillä on semmonen kultturiperhe. Iteasiassa se vois sopia just sulle!”

Kiitti. Aamen.

Toissapäivänä tapasin tämän kulttuuriperheen kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa. Olin hiljainen niin kuin aina isoissa ryhmissä, vieraalla maalla. Ehkä juuri siksi halusin kohdata perheen myös osissa, palasina. Olen ottanut heitä viimeisen viikon aikana myös autoni kyytiin, hakenut junalta ja kaupungista, vienyt Siikajoelle. Autosta ei pääse pakoon. Autossa on aina parhaat jutut. Autossa katsotaan tietä, mutta mennään ihmiseen syvälle. Automatkat ovat ihan oma lukunsa. Kun oltiin perillä, kyytiläiset tuumasivat, että menipä nopeasti matka ja että olipa kyllä kiva. Ei sellaisia kohtaamisia suunnitella, niihin heittäydytään. Niissä eletään.

Huomenna mennään samalla porukalla siikajokiseen karaokebaariin ja jatketaan. Perheeseen pitää ajaa sisälle. Vaikka sitten laulun kautta.

Jos laulu ja teatteri ovat avainsanoja, minä olen kaltaiseni kohdannut.

Saisiko jo jäädä? Ettei enää lähtisikään?

--------

Blogitekstin päätteeksi kirjoitin vielä runon,

jossa käsitellään illan teemaa:

Tule sellaisena kuin olet,

jää olemaan.

Tule tarinoidesi kanssa

ja jos niitä ei ole,

tehdään niitä yhdessä.

Tänään on uusi päivä,

ei eilisen toisinto

tai

viime viikon huhupuhe.

Tänään on tänään

ja meidän tarinamme alku.

Olet tervetullut,

sinuna

meihin

meille.

Tule

ole

jää.

Tule osaksi perhettä,

uutta tarinaa.

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä päivästä, kun rakkausnovellikilpailun voittonovellini julkaistiin Me Naisten juhannusnumerossa. En tiedä, oliko novelli oikeasti paras kilpailuun osallistuneista teksteistä vai onnistuinko vain manipuloimaan sukulaiset äänien kalastelun toivossa, mutta ei sillä kai väliä enää olekaan. Suurin merkitys oli sillä, että sain tekstini näkyviin, koska edelleen suurin unelmani on eräänä päivänä kirjoittaa suurista tunteista ja elämän mysteereistä valtaisalle lukijakunnalle. Tällä hetkellä haaveilen lähinnä ajasta, jolloin alan taas kirjoittaa. Suunnittelemme serkkuni kanssa novellikokoelmaa, johon pitäisi jaksaa tuottaa tekstejä. Lomalla olisi aikaa.

Toisaalta nykyinen elämäntilanteeni ruokkii juuri näitä ajatuksia, joista haluan kirjoittaa. Se, että tuore poikaystäväni asuu maalla veden äärellä, peltojen ja metsien vuorotellessa maisemakuvassa, vaikuttaa syvästi mieleeni, joka pulppuilee ideoita romanttisiin rakkaustarinoihin. Maalaisromantiikasta haluan kertoa. Ja voi olla, että saatan sotkea tarinoihin ihan vähän seksiäkin. En ole tosin varma tästä. On hillitön taitolaji kirjoittaa kahdenvälisistä intiimeistä asioista tyylikkäästi olematta liian porno. Huomasin sen viime kesänä. Silti tiedän, että sellaistahan se suomalainen, keski-ikäinen (tai minkä ikäinen vain!) nainen haluaa kivassa kesäillassa lukea: tarinaa, joka ei periaatteessa ole totta, mutta monelle jossain vaiheessa elämää mahdollisesti hetken ollut tai voisi olla totta. Saada elää hetki sadussa. Löytää maailman komein mies, joka toteuttaisi kaikki toiveet ja kohtelisi juuri minua kuin prinsessaa.

Syy siihen, miksi en oikein pääse kirjoittamisessani alkuun, on se, että elän parhaillani omaa satuani. Olen nimittäin vastikään löytänyt prinssini (hän näyttää muuten oikeasti kulkurilta, jonka sijoittaisin saman tien unelmissani heinäpellon laidalle tupakka suupielessä valmiina kutsumaan minut heinälatoon). En ehdi siis kirjoittaa, koska haluan keskittyä elämiseen. Tilanne tuntuu kuitenkin vähän kielletyltä. Sellaiselta, että oikeastiko saan nyt tuntea näin ja elää tällä tavalla. Tietysti minä annan itselleni luvan sellaiseen, vaikka monen ilmeestä olen lähelläni nähnyt, että liekö tuollainen on nyt sopivaa sinun iässäsi, sinunhan pitäisi olla lapsiisi keskittyvä, uskovainen äiti-ihminen. Olenhan tietysti sitäkin, mutta kohtaapa itse kulkurisi ja tule sitten sanomaan, että heinälato ei houkuttele paskaakaan. Kyllä houkuttelee. Voin kertoa.

Harvemmin olen kuitenkaan antanut muitten mielipiteiden estää itseäni. Tietysti ne vaikuttavat, kun on altis vaikutteille ja haluaa aina kuunnella ja kohdata jokaisen, joka kuvittelee osaavansa jaella elämänohjeitaan. Kuitenkin olen oppinut suodattamaan typerät kommentit ja jättämään ne omaan arvoonsa. Kukaan ei lopulta tunne minun polkuani kokonaisuudessaan. Moni luulee tietävänsä, mutta harva tietää puoliakaan. Ei kaikki ole aina sitä, miltä näyttää. Itsestäni olen ollut onnellinen aina. Kyvystäni heittäytyä ja uskaltaa, vaikka tilanne olisi kuinka hullu ja mahdoton.

Yhtenä päivänä ajaessani ilta-auringossa kohti Siikajoenkylää havahduin ajatukseen, kuinka haavoittuvainen taas olen. Että olen räväyttänyt itseni taas ihan auki ja nyt olisin kaikenlaiselle mahdolliselle satuttamiselle taas avoin. Että nyt voisi kyllä lyödä taas ihan kunnolla ja pääsisi iskemään tosi kipeästi. Tosin se ei olisi mahdollista kenellekään muulle kuin rakkaalleni, joka ei sitä minulle tee. Hän puhuu minulle kauniisti ja pitää sylissä niin kuin ei kukaan koskaan ennen. Ehkä tälle nauretaan taas myöhemmin, ja keski-ikäiset kippurahännät ilveilevät nuoruuden naiiviudelleni, mutta tätä rakkautta ette minusta irti saa.

Käytännössä olemme joka ilta yhdessä. Usein sovitaan, että ollaanpa nyt pari yötä erossa, ja se on ihan ok. Ja sitten kuitenkin iltapäivällä tulee viesti, että saanko sittenkin tulla vielä tänään. Illalla sitten. Tai oikeastaan olen jo matkalla sinne. Kiimaisen kilometrit ovat lyhkäiset, minulle sanottiin viime viikonloppuna teatterilla, ja toden totta: ei tunnu missään ajella iltamyöhällä 50 kilometrin matkaa rakkaansa luokse!

Toukokuussa ollessani vielä töissä, opettajakollegat naureskelivat ruokalassa, että kyseinen pikkukylä, johon minä aion egoni kanssa astua, tarvitsee minua. En tajua, viittasivatko he tiettyihin luonteeni ominaisuuksiin vai siihen, että ylipäänsä, jos pieneen kylään tulee uusi tyyppi (lue: nuori, sorja, liehulettinen opettajatar, joka todennäköisesti pistää tuulemaan minne ikinä meneekin), ei näkyvyydeltä tulla välttymään. Siihen, mitä tuo näkyvyys tulee olemaan, en tässä vaiheessa ota kantaa. Tarina voisi kuitenkin olla jostain puolen vuosisadan takaisesta romaanista. Ehkä kirjoitan senkin, kun aika on kypsä.

Maistiaiset näkyvyydelleni sain kylläkin jo menneellä viikolla kohdatessani paikallisia, pikkukylän työmiehiä. Minähän juttelen kaikkien kanssa, kenet kohtaan, ja melkein sumeilematta hallitsen epätyypillisen suomalaisen small talkin. Ihmiset ovat siitä yleensä mielissään; siitä että heille jutellaan ja heitä huomioidaan. Jokainen haluaa tulla huomatuksi ja nähdyksi. Siinä sitten muutamat sanat vaihdoin paikallisten kanssa koiran ulkoilutuksen lomassa. Oikeasti en edes pidä koirista, mutta en minä sitä siinä heille kertonut.

Toinen kohtaaminen tapahtui hetkeä myöhemmin poikaystäväni työpaikalla, jossa minun oli määrä vierailla erään asian toimituksen tiimoilta. Tapasin ihmisen, joka esittäytyi poikaystäväni pomoksi ja tiedusteli, olenko minä syyllinen siihen, että poikaystävästäni on yhtäkkiä tullut kunnon työmies. Kun myönsin osuuteni asiaan, tyyppi tunnusti minun tehneen miehelle hyvää. Uskon sen täysin. Rakkaus näkyy kenessä tahansa. Kun rakastumme, elämä on helppoa. En usko, että poikaystäväni on missään hetkessä ollut huono työmies, mutta luulen, että rakastuminen näkyy myös töissä ja kaikessa siinä, mitä ihminen tekee. Elämä on hetken kevyttä. Kyllä se siitä taas jossain vaiheessa normalisoituu, kaikki me sen tiedämme!

Tiedän, että alat jo kyllästyä minun ylitsevuotavan onneni imelään ulosantiin. Minä kuitenkin sallin tämän itselleni, ja luulen, että jokaiselle jaetaan elämässä hyviä ja huonoja kausia, vähän eri aikaan vain. Useimmiten on kamalan tasaista, jolloin onni tulee asenteesta ja yrittämisen halusta. Ja sitten taas joskus sitä jaetaan kauhalla pyytettömästi. Vuorotellen me näitä elämän makuja maistellaan.

Eilen illalla, kun vietimme jälleen myöhäistä iltaa yhdessä, kysyin poikaystävältäni, miksi hän tekee kaikesta niin helppoa, yhdessä ja erikseen, olemmehan suunnitelleet viimeisten viikkojen aikana käytännössä koko kesän ja koko elämän. (No joo joo, ei tietysti ihan kaikkea.) Hän vastasi, että hän tekee kaikkensa, jotta olisi minulle joka päivä unelmieni mies. Ketä minä kiitän? Jumalaa vai Tinderiä? Vai ehkä molempia? Miten ihmeessä kävi näin, että natsasi ihan kympillä? En minä tiedä, mutta ei minun tarvitsekaan.

Illan päälle istuttiin sohvalla ja etsittiin netistä kauniita kukkatapetteja. Siis kukkatapetteja. Ihan tosissaan. Käytiin jäätävää keskustelua makujen yhteneväisyyksistä ja eroista. Huomenna ensitapaamisestamme tulee kuukausi. Elämä heittelee. Toden teolla.

Toivotan sinulle mitä lämpimintä juhannuksenalusaikaa!

¨

Olen rakastunut, ja haluan huutaa sen koko maailmalle. Tarkkailen tunteitani jatkuvasti, mietin joka hetkessä, miltä milloinkin tuntuu. Ensinnäkin huomaan, että levoton sydämeni on rauhoittunut, löytänyt ehkä kotiin taas. Leijun hekumassa. Ja sitten kun näen rakkaani, tulen hulluksi. Vietämme yhdessä aikaa, kuitenkin sillä tavalla sopivasti, mutta emme missään nimessä liikaa. Silti huomaan, että olemme paljon yhdessä. Kyynisimmät siellä varmasti murahtavat, että kylläpä se tuokin onni aikanaan loppuu. Teille sanon vain, että katselkaapa hetki omaa napaanne. Minäkin toivon sinulle pelkkää hyvää.

Kesäloma on käynnistynyt kivasti. Olen täynnä virtaa ja suunnitelmia. Nappailen koppeja, koska palloja lentelee joka suunnasta. Enhän minä elämistä lopettanut missään vaiheessa, mutta nyt jaksan taas antaa itsestäni muillekin, ehkä enemmän kuin talvella. En tiedä, oletko kuullut enneagrammista, mutta meillä koko suku ja kaveripiiri hurahtivat siihen muutama vuosi takaperin siinä määrin, että itsekin kävin muutamat koulutukset aiheeseen liittyen. Kyse on vuosituhansien takaisesta ihmistyyppien luokittelumallista, jonka mukaan ihmiset jaetaan yhdeksään eri persoonallisuustyyppiin. Kun tapaan uuden ihmisen, haluan pian selvittää hänen enneagramminsa. Se helpottaa minua tuntemaan häntä. Jos hän kiinnostuu asiasta, se vie meidät ihan uusiin sfääreihin. Oma enneagrammityyppini on seiska eli Intonen. Se tarkoittaa sitä, että innostun siinä määrin asioista paljon, että kiihdyn nollasta sataan ja suostun heti kaikkeen hauskaan ilman esteitä. Minulla on virtaa, ja jos sitä on vielä huomennakin, asiaa kannattaa viedä eteenpäin. Pursuilen ideoita ja innostun kaikesta luovasta, jotka lipovat edes jollain tavalla kiinnostuksenkohteitani: musiikkia, soittamista, laulamista, näyttelemistä, esiintymistä, kirjoittamista, kirjallisuutta, sisustamista ja kirpputoreja. Sellainen minä olen!

Ensimmäinen lomaviikkoni on täynnä toimintaa. Meillä on teatterissa käsillä viimeiset näytökset viikonloppuna. Sen lisäksi tänään esiinnytään illalla videokameralle ilman yleisöä. Viime viikonloppu oli ensimmäinen vapaa viikonloppu kuuteen viikkoon. Niin paljon näytöksiä meillä on ollut. Esityksemme on nähnyt jo yli 1000 katsojaa, ja viimeiselle viikonlopulle odotetaan edelleen väkeä ihan pipona! Huomenna lähden eräälle kesäleirille tekemään päiväkeikan draamaopettajana erään teatterikaverini kanssa. Tällä tavalla voin olla töissä kesälläkin – ja samalla lähellä harrastustani!

Näiden lisäksi bongasin toissapäivänä Fb:n uutisvirrasta Oulun alueen muusikoiden sivustolta viestin, jossa toivottiin pikaista apua kahden biisin säestämisessä videolle. Tartuin haasteeseen, vaikka en ole ammattimuusikko. Lopputulemana opettelin yhdessä illassa (eli käytännössä vedin seuraavana aamuna prima vistana) videolle erittäin taitavan laulajan säestykseksi kaksi ennalta minulle tuntematonta kappaletta (toinen oli kaunis suomalainen kansanlaulu ja toinen joku ihana kappale Grease-musikaalista). En tehnyt sitä siksi, että saisin nimellisen korvauksen, vaan siksi, että kun tilaisuuksia kävelee eteen, niihin voi tarttua ja laittaa itsensä likoon vaikka vain testatakseen, olenko minä oikea muusikko vai pelkästään vain joku wanna-be, jolla on enemmän leuhkuutta kuin taitoa. Bonuksena saattaa kohdata uusia ihmisiä ja mahdollisesti saada ystäviä.

Mitä saan sitten korvaukseksi? Henkilö, jota autoin, sattuukin antamaan jotakin vartalohoitoja, joten pääsen yhdelle hoitokäynnille. Onko parempaa? Tällaisesta vaihdantataloudesta minä pidän, ja tätähän minä harrastan jo muutenkin muutamien kanssa! Säestän, saan hoidon. Annan pianotunteja, saan kosmetologikäynnin. Maailman pitäisi toimia enemmän näin.

Kesäloman alku tarkoittaa opettajaihmiselle myös runsaita yhteydenottoja ystäväpiiristä: nähdäänhän pian! Joka päivälle on jotain sovittua. Kuulumiset pitää vaihtaa, elämä pitää päivittää. Voidaan nähdä lasten kanssa tai käydä kaksin lounaalla höpöttelemässä. Viime viikonloppuna olin ulkona, kaupungilla, baarissa. Minä - kuvittele! Päätettiin lähteä teatterikaverien kanssa syömään ja laulamaan karaokea, koska meitä yhdistää laulaminen. Pataässässä oli tunnin jonot lauluvuoroihin, mutta voi sitä riemua, kun Haukiputaan teatterimaailman tähdet pääsivät taas lavalle! Sitä rakkauden määrää on vaikea kuvailla, mitä viimeisen vuoden teatteriprojekti on minulle antanut.

Koska minulla on elämässäni uusi rakkaus, joka antaa varmastikin vahvan leiman tälle kesälle, ihmisillä on kamalasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä asetan vieraan miehen lasteni edelle, ja unohdan heidät täysin. Tämähän ei oikeasti pidä paikkaansa. Mies on kyllä ihana, ja me harjoittelemme yhteistä elämää siinä määrin kuin aikataulut sallivat. Välillä minä menen hänen luokseen, välillä hän on täällä meidän kanssamme. Hän tietää, että lapseni ovat osa minua. Lapset menevät aina edelle, niin hän sanoo. Ja jos entinen mieheni haluaa tulla meille yöksi, hän saa tulla, voidaan olla vaikka kaikki yhdessä. Minun menneisyyteni ei ole uudelta poikaystävältäni pois; meidän aikammehan on vasta alkanut. Hän on hyväksyvä, hänen kanssaan asiat ovat mutkattomia, eikä hän tee asioista vaikeita. Vaikeudet ovat jossain muualla, mutta hän on lempeys. Yllätyn joka päivä siitä, miten viisaan miehen maailma minun tielleni toi. Sellaisen sydämeltään sivistyneen, empaattisen ja nöyrän. Sellaisen, joka osaa koskea ja keskustella. Näin paljoa en olisi osannut edes pyytää.

Toissa iltana unen ja valveen rajamailla makasin rakkaani kainalossa Siikajoenkylällä. Kävimme läpi suosikkielokuviamme, joista toinen sai aina antaa kommenttinsa. Vastaan tuli yllättäviäkin suosikkeja. Sitten nukahdin, kunnes heräsin vielä viimeiseen elokuvan nimeen: ”The Notebook”.

- Paras leffa ikinä! pomppasin pystyyn. Kuka tämä mies on, joka minun tielleni lähetettiin?

Kokemani perusteella en lakkaa koskaan uskomasta ihmeisiin. Älä sinäkään!

Rakkautta kesääsi <3!