Hiihtoloma loppui ja piti palata arkeen. Minä olin väsynyt, mikä oli kovin epätavallista. Tavallisesti lomien jälkeen hihkun riemusta kohdata arkeni – sitä minä niin rakastan. Lennätin toiveeni yläilmoihin, että jotakin tapahtuisi pian, koska liian pitkään oli ollut hiljaista ja synkkää. Kuin jäitä olisi poltellut. Odotin räjähdyksiä, jotain maata mullistavaa.

Minä en juuri uskostani puhu. Minun uskoni on hiljaista kristityn uskoa Korkeimpaan ja Kaikkivaltiaaseen. Saarnaamisen lopetin aikapäiviä sitten. Vastaan jos kysytään, mutta ihmisten ilmoilla minä näytän ulospäin pakanalta. Rukoilen joskus. Iltarukouksissa pyydän lähinnä, että Jumala antaisi minulle viisautta tai nöyryyttä – ne ovat ne ominaisuudet, joita minä eniten elämässäni tarvitsisin. Ja toisinaan muistan kiittää. Ihan normimeininki. Nyt ja aina.

Harvoin Jumala kuulee. Tiedän, että siellä Hän silti on. Ilmeisesti Hän oli katsellut kärsivän osaani liian kauan, koska viime viikonloppuna matkoihin saateltu rukoukseni kuultiin ja siihen vastattiin ovet paukkuen ja ikkunat helisten. Tällä viikolla nimittäin tapahtui enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ja minä sain toivon.

Olen ajatellut pitkin matkaani, että jos minulla ei olisi lapsia, ajaisin todennäköisesti joku aamu 8-tiellä nätisti jonkun mukavannäköisen rekan keulaan ranskalaisella ralliautollani kertomatta siitä kenellekään etukäteen. Samalla olen toivonut, etten tekisi sitä. Että mitä jos maailmalla onkin vielä jotakin kerrottavaa. Että vaikeita vaiheita seuraa aina pussillinen hyviä ja että niitä odotellessa ei kyllä kannattaisi kovin dramaattiseksi ryhtyä.

Viikko on sisältänyt hirmuisesti hyviä kohtaamisia ja kauniita sanoja. Lohtua ja vaikeita asioita. Jokainen, myös kaltaiseni superidiootti, toivoisi joskus kuulevansa jonkun toisen sanomana, että on hyvä tyyppi. Että kelpaa, vaikka on vähän vajavainen, oikeastaan monin tavoin äärimmäisen kelvoton. Tällä viikolla olen saanut kuulla sitä itse ja samalla mitalla kertonut samaa muille. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Viikko sitten entinen poikaystäväni halusi kertoa minulle puhelimessa, että minulla ei ole mitään hätää. Että olen hyvä tyyppi ja kaunis ihminen. Sillä oli merkitystä. Että sen sanoo joku sellainen, joka tuntee minut ihan täysin. Ulkoisella kauneudella on tietysti merkitystä, mutta enemmän sillä on merkitystä, kuka sen sanoo ja viittaako hän sanomallaan myös sisäisiin ominaisuuksiin. Oli pakko julistaa entiselle poikaystävälle, että tiedätkö, että olen viime näkemästämme (ensin lihonut 12 ja sitten laihtunut 24) laihtunut 12 kiloa. Että nyt minä vasta kaunis olen ja että sinun pitäisi nähdä minut nyt. ”Sinä olit kaunis jo silloin”, hän totesi.

Iälläkään ei ole mitään merkitystä. Jokainen on sen ikäinen niin kuin on, mutta silti haluan tarttua aiheeseen aina silloin kun mahdollisuus tarjotaan. Teatteriseurueemme on viime viikkoina kasvanut, sillä olemme saaneet mukaan uusia tyyppejä teatteribändin myötä. Viime maanantaina arvuuteltiin, minkä ikäinen kukakin on. Bändin rumpali ajatteli, että ilmeisesti minun täytyy sitten kuitenkin olla yli 25, jos kuulemma on lapsiakin. Kun julistin ikäni, sain kuulla, että vuodet ovat kohdelleet minua hyvin. Sen jälkeen olen miettinyt, miksi näytän aina kaikkien mielestä liian nuorelta. Listaan tähän syyt: 1) kallis kaularasva jota käytän kosmetologin ohjeiden vastaisesti myös kasvoihin, 2) runsas vedenjuonti, 3) vähäinen alkoholinkäyttö, 4) barbimainen olemus ja 5) teinin käytöstavat. Oppilaideni mielestä olen mummo, joka näyttää 14-vuotiaalta. Ei ihan kamalan imartelevaa.

Mitä tällä viikolla sitten tapahtui? Minulle annettiin kohtaamisia ja sitä kautta voimia. Moni on tullut luo tai kirjoittanut. Ne ovat asioita, joilla on merkitystä. Toissapäivänä yksi entinen oppilas halusi kirjoittaa minulle. Sain viestin, jossa hän halusi kertoa, mitä hänen elämässään on meneillään. Jos voisin auttaa häntä. Minä kun kuitenkin ymmärrän kaiken. Autoin vajavaisilla voimillani, olin kiinnostunut ja kuuntelin. Kaikki tarvitsevat sellaista. En tiedä, mikä merkitys sanomisillani oli. Ehkä kuulen siitä myöhemmin.

Eilen minun luokseni tuli oppilas, joka kertoi toisen jääneen käytävään. Ei halunnut tulla luokkaan. Laitoin muun luokan hommiin ja menin avaamaan solmuja. Elämän solmuja. Umppareita. Käytävässä meni kauemmin kuin olin ajatellut, mutta lopulta oppilas tuli luokkaan. Lopputulemana myös omat ripsivärit olivat valuneet poskille, mutta mitä väliä – sain oppilaan takaisin luokkaan ja elämänsyrjään kiinni. Myöhemmin päivällä näin hänen hymyilevän. Sellaista en ollut nähnyt pitkään aikaan hänen kasvoiltaan.

Ystäväni sanoi minulle eilen, että olen viisas nainen, jolla on holtiton luonne. Elämäntapani vie minut aika ajoin taivaaseen ja välillä tie se on tuskien, mutta suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on.

Voimia kevääseesi! Aurinko paistaa taas!

Nukutin tänään lasta pihalla. Kävin kärryttelemässä mutkan. Kun palasin sisälle, puhelimeeni oli soitettu numerosta, jota en tunnistanut. Harvemmin soitan takaisin; pelkään aina vieraita numeroita. Todennäköisesti niiden takana on asioita, joista en halua olla tietoinen. Tänään soitin kuitenkin takaisin.

- Moikka!

- Oho, sinä! Mulla ei ollu puhelimessa sun numeroa. Tai siis oot sää sen antanu, mutta en oo tallentanu. Ajattelin, että tallennan sitte ku tarvin sitä. On se mulla olemassa. Oota, mää olin pissalla. Vetäsen ja meen johonki parempaan paikkaan.

Entinen poikaystävä soitti. Oli seurannut mun vaiheita somesta. Oli huolissaan. Halusi tietää, mitä mulle kuuluu. Että miten voin.

- No, kiitos, tännään on ollu kyllä hyvä päivä. Mitä nää tiiät? Mää oon eronnu.

- No joo, ei oo jääny epäseleväksi.

- Oota mää yritän toipua tästä, että nää soitat mulle. Siis just tännään mietin sua. Mää oon kirjottamassa mun esikoisromaania ja tiiäkkö: nää oot siinä yhtenä henkilönä. Siis oon mää jo ajat sitte alakanu kirjottaan sitä, mutta eilen otin sen taas esille ja luin kaiken. Niin siis, että huvittavvaa, että soitat just nyt.

- No miten nää voit niinku oikeesti?

Sen jälkeen voinnin erittelyä. Syitä ja seurauksia.

- Joo ku nuita selffieitä on ollu nyt enemmän tuolla Fb:ssä. Että onko tällä huomionhakusuuella joku tarkotus?

- En kait mää oo selffannu pitkään aikaan.

- No siis nyt ei ollu kyse tunneista.

- Millon oon laittanu edellisen kerran selfien??

- No on niitä tässä ollu.

- Haittaako se?

- Onko siihen joku syy?

- Joskus on ja joskus ei.

Tähän väliin palopuhe selfieiden puolesta: Elämme aikakautta, jossa nimmarit on korvattu selfieillä. Kuvaaminen on arkipäivää, samoin kuvien jakaminen. Jokainen määrittää itselleen sopivan kanavan jakaa kuviaan – tai olla jakamatta niitä! Minun ikäisilläni se on Facebook, Whatsapp tai Instagram. Oppilaillani se on Snapchat, Whatsapp tai Instagram. Joku twiittaa. Joku bloggaa. Joku wloggaa. Tää on tätä. Jokainen valitsee oman tapansa olla somessa. Selfiet ovat nykypäivää, erityisesti nuorisolla. Minun arkeani on olla töissä selfieiden keskellä:

”Ope, voijaanko ottaa yhteisselfie?”

”Tietenki voijaan, mihin tää menee?”

”Snäppiin vaan.”

Narsismi on tietysti asia erikseen. Raja kusipäisyyden ja hyvän itsetunnon välillä on aina häilyvä. Tiedän, että minulla on ollut välillä ongelmia liian itsestäni pitämisen kanssa, mutta olen kuullut, että esiintyvillä taiteilijoilla se usein on sitä. Itsestään on tykättävä, eikä ilman voimaannuttavaa itseriittoisuuden tunnetta nousta lavalle. Tietyssä määrin siis itsestään pitäminen on hyvä asia. Mutta jos asia alkaa huolestuttaa, se kannattaa ottaa puheeksi. Niin kuin vaikka soittamalla eksälle.

- No, millon nää tuut kattomaan mua?

- En mää käy siellä ennää palijo nykyään. Tiiäthän nää, että voit aina soittaa mulle, jos sulla on hätä.

- En oo halunnu häiritä sun elämää.

- Tai jos tuut käymään täällä päin.

- En mää tuu. Tai no, katotaan.

- No mutta tiiät.

- Tiiän. Kiitti.

Muutama itkunsilmäys. Kiitti että soitit.

Maailma ois niin paljo parempi paikka, jos kaikilla ois mun eksät.

Jos tälle päivälle antaisin nimen, se olisi Rakkaus.

Erotuskaa on vatkattu useampi kuukausi. Alkaako jo maistua puulta? No elähän mittään; sekoitetaan vielä viimeinen drinkki. Sitten lupaan vaieta ja siirtyä seuraaviin aiheisiin. Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Olen ollut parisuhteessa koko aikuisikäni ja ison osan myös nuoruuttani. Miestä on vaihdettu lennosta, ja monen lentomatka on pysähtynyt äkisti pakkolaskuun. Minä sen sijaan olen kiitänyt, lisännyt vauhtia. Nauttinut kaikesta, mitä elämä on tarjoillut.

Ja nyt minun lentomatkani on yhtäkkiä päättynyt. Seison lentokentällä ja odotan saapuvia koneita. Yksikään ei saavu. Lähtevien portilta kukaan matkustaja ei vilkuta, saati katso taakseen. Kanttiinikin on mennyt kiinni. Miten voitte kuvitella, että sellaisesta selviää säikähdyksellä? Ei selviä.

Suomeksi sanottuna oloni on joka päivä ulkopuolinen. Olen väliinputoaja. Tuntuu siltä, että tässä iässä pitäisi nauttia eniten perheen läsnäolosta, lomamatkoista ja vapaa-ajasta. Että töissä käydään kääntymässä, mutta siitä ei tehdä elämän koko sisältöä. Saa siitä kai nauttia, mutta sille ei saa alkaa elää. Oikea elämä on toisaalla. Tai pitäisi olla. Minun elämäni näyttäytyy tällä hetkellä errorina, mutta aika harvalle minä sen näytän. Täytyy olla vahva ja itsenäinen nainen. Se, joka ei vähästä kaadu. Delete-näppäintä ei tunneta.

Minä olen luuseri, joka ilmeisesti kaatui pienimmän vauvavuoteen, niinhän te ajattelette. Ei se oikeasti mennyt niin. Lapseni ovat helpoimmat ikinä. Olen kehitellyt teorian, että ne, joiden lapset ovat helppoja, kehittävät elämänsä ongelmat muualla. Vai kehittävätkö? Mitä jos valitsin alun perin vain väärin? Väärän elämän. Mutta eihän niin voi väittää! En minä ole ikinä ollut onneton. Enkä ole vieläkään. Ehkä minä vain heräsin liian surullisesta unesta, johon en pystynyt keksimään onnellista loppuratkaisua.

Minulle on ehdotettu eroryhmää. Ei varmasti huono paikka. Melkein voisin harkita, mutta menee päällekkäin teatteriharjoitusten kanssa. Nyt ei siis ehdi. Mutta jos vatkaan näitä asioita vielä syksylläkin, menen sitten uuteen ryhmään.

Treffeille en kuitenkaan enää mene. Sen olen päättänyt. En väitä, että viimeviikkoinen oli fiasko, mutta ehkä hypetin vähän liikaa vähän liian aikaisin. En ala erittelemään asiaa sen kummemmin. Paitsi että ei jatkoon. Ei jatkoon.

Tulin siihen tulokseen, että lopetan tämä typerän etsimällä etsimisen. Jos jossain on joku, sitten on. Jos ei ole, sitten ei ole. Puolihyvää en ota. Epäsopivaa en ota. Kriteereitä en enää aseta. Olen periaatteessa kaikkiruokainen, mutta silti aika helvetin tarkka, mitä suuhuni lopulta pistän. Toivotan itselleni voimia, silitän hyväksyvästi. Tiedän, että tunnistan sen oikean aivan samalla tavalla kuin tunnistan ne kaikki väärätkin. Sydämessään sen tietää; muilta ei kannata kysellä.

Ei minulla ole oikeasti mitään hätää.

Tiedän, että silloin tapahtuu, kun vähiten odottaa.
Niinhän se on aina mennyt.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että viimeisen muutaman viikon aikana tekemäni valinnat eivät ole aina olleet ihan loppuun asti mietittyjä. Idiotismia on ollut liikenteessä. Pöllöilty on.

Ei auta selittelyt. Eikä paljon kannata tuulettaa. Korkeintaan tässä vaiheessa kannattaa viimeistään tukkia turpansa ja kerätä aiheuttamansa sirpaleet.

Kyllä tässä tietysti oppii itsestään aina. Ja elämästä. Ja siitä, että tunteita ei voi kuljetella mihinkään keinotekoisesti. Ne kulkevat rauhassa omia teitään, mutta tällä hetkellä niiden paikka on suljettujen ovien takana. Käyttäytymiseen voi kuitenkin aina vaikuttaa. Mikäli osaa.

Kun olin noin 11-vuotias, sain kaverini kanssa päähänpiston: Heitellään lumipalloja ohi ajavien autojen tuulilaseihin. Katsotaan, kuinka moni ajaa ojaan. Loistoidea! Sitten juostaan metsään karkuun. Sitten mennään kotiin itkemään, että mitä tulikaan tehtyä.

Kun olin 15, sain toisen kaverin kanssa idean. Pissataan vanhan koulumme nurkkajuureen. Taas loistoidea. En tajua, miten poliisit sattuivat paikalle juuri sillä hetkellä.

Kun olin 23, varastin silloisesta työpaikastani 48 Kinder-suklaamunaa. Luulin sen olevan oikeutettua. Päiväykset olivat menneet - varmaan ihan fine koko homma. Sain varoituksen. Jalkapallokielellä siis keltaisen kortin. Muutama muu sai punaisen. Potkut.

Ihminen hölmöilee aika ajoin. Tekee typeryyksiä. Ammatikseni opetan moraalia Suomen nuorisolle. Oikeasti minä olen se, jolle pitäisi opettaa käyttäytymissääntöjä, edelleen.

En minä tahallani kenenkään mieltä pahoita. En ikinä. Mutta kyse on näkökulmasta. Toinen näkee asian ihan eri tavalla, ja se täytyy aina ottaa huomioon. 11-vuotiaana en tajunnut autoilijoiden näkökulmaa enkä 15-vuotiaana poliisin näkökulmaa. Nyt 32-vuotiaana yritän joka päivä mennä toisen ihmisen housuihin. En siis konkreettisesti mutta kuvainnollisesti. Pahaa en halua koskaan, paitsi silloin, jos sinä olet tehnyt minulle pahaa. Tosin todennäköisesti silloinkaan en halua sinulle pahaa, vaan silloin toivon sinulle entistä enemmän hyvää.

Koska minä todennäköisesti kuitenkin olen sinuakin jollakin tavalla viime päivinä satuttanut, olen päättänyt vajota maan alle ja haudata keskenkasvuiset ominaisuuteni johonkin läheiseen lumikuoppaan siihen asti, kun kevät tulee. Ehkä ehdit unohtaa kaiken siihen mennessä.

Toinen vaihtoehto on mennä pyörittelemään sellainen kiva arsenaali lumppareita ja lähteä laukomaan niitä sivullisten tuulilaseihin. En tosin usko enää sellaiseen, sivullisten satuttamiseen.

Sitten taas, jos katsoo siitä lempeämmästä näkökulmasta: yksi kielemme kauneimmista sanoista on anteeksi. Joskus se tehoaa ja joskus sillä ei ole vaikutusta. Yrittänyttä ei silti laiteta. Tai laitetaan, mutta ei mihinkään kamalaan paikkaan.

Olen siis pahoillani.

Huomenna on uusi päivä.

Tunnustin tänään töissä keskellä opettajainhuonetta, rakkaiden kollegoideni ympäröimänä, että minä olen sortunut nettideittailuun. Hyvä ystäväni ja työtoverini sai minut viime viikolla ymmärtämään, että sinne minun nyt on mentävä, mutta ei tietysti yhtään aikaisemmin kuin ajatus tuntuu oikealta. Yllättävän pian alkoi tuntua siltä, että kyllä, sinne minä nyt suuntaan. Ja jos en muun syyn vuoksi niin kirjailijan uraani ajatellen. Sen varjolla voi tehdä melkein mitä vain.

Ja niin minä aloitin vaellukseni netin syövereissä tutustuen muutamaankin eri foorumiin, joista voi löytää seuraa.

Tein tutkimuksia, minkälaisille sivustoille kannattaisi liittyä. Päädyin erääseen maailmanlaajuiseen portaaliin ja tein profiilin. Ongelmaksi nousi maksullisuus. Profiilin sai tehtyä ja kuvat ladattua, mutta viestejä ei voinut kirjoittaa kiinnostaville tyypeille, saati sitten lukea viestejä. En halunnut maksaa kymppiä kuussa puolen vuoden ajan sellaisesta palvelusta, jonka sivustoilla ei näyttänyt olevan kovinkaan mittavaa tarjontaa, mitä tulee lihatiskin tuoreuteen.

Niinpä päätin kysyä serkultani, mistä hän oli oman kultakimpaleensa poiminut. Serkku kertoi paikan ja kehotti panostamaan esittelytekstiin. Vinkkien perusteella tein profiilin. Lauantai-iltana, noin kolme yötä sitten. Ja voi veljet: Jos olen koskaan tuntenut oloani suosituksi, silloin tunsin. Kirjettä kirjeen perään. Viestiä viestin perään. Eri-ikäisiltä suomalaisilta miehiltä. Oulusta, Pohjois-Pohjanmaalta, jopa Uudeltamaalta asti. Kahdessa vuorokaudessa olin saanut yli viisikymmentä kirjettä, jossa vapaat ja varatut, nössöt ja kuumikset kehuivat minua kilpaa.

Koska olen ammatiltani äidinkielen opettaja, tekstikriittisyyteni on äikkänatsin luokkaa. Jos mies haluaa kirjoittaa minulle, hänen on oltava taitava tekstintuottaja. Kyllä minä näen lyhyestäkin viestistä, osaako ihminen ajatella: Mikä on tekstin sisältö? Millainen on kirjeen rakenne? Onko tekstillä tarpeeksi pituutta? Miten kirjeen kirjoittaja osoittaa älykkyytensä ja ajattelunsa syvyyden? Pari pilkkuvirhettä voin antaa anteeksi, mutta jos yhdyssanoja ei osata, ei sillä minun rakkauttani niitata. Sori nyt vaan.

Myös muut vaatimukset latasin ehdoitta profiilitekstiini. Pitää olla komea. Pitää olla hyvä sängyssä. Pitää osata keskustella ja ottaa syliin. Pitää osata kokata ja käyttää vasaraa. Joku saattaa miettiä, että kyllä siellä nyt taas pilvilinnoihin kurotellaan; et sinä prinssiäsi noilla kriteereilläsi löydä. Mutta koin, että nyt jos koskaan siihen oli varaa, koska huonoa en aio ottaa. Minulle kelpaisi vain paras, ja sen halusin tekstissäni kertoa. Siihen päälle yksi nätti koulukuva viime syksyltä sekä parit selfikset. Avot.

Myös törkyä kohtasin, paljonkin, mutta mieltäni en jaksanut pahoittaa. Yksi olisi halunnut runkata silmälaseihini. Kun en vastannut hänen toiveisiinsa, muutuin tuttavallisesti vitun huoraksi – näin helppoa se on nimettömänä ja kuvattomana huudella vieraille naisille netissä! Toinen lupasi, että saisin pissata hänen suuhunsa seksin jälkeen. Niin, sitähän olenkin aina halunnut. Jäi vastaamatta myös sille tyypille. Kolmas kirjoitti härskin pornotarinan. Villiä. Mutta ei, ei, ei. Nämä eivät ole niitä tapoja, joilla kannattaa nettifoorumeilla yrittää tehdä vaikutusta kolmikakkoseen naisopettajattareen, joka etsii itselleen elämänkumppania aikuisuusvaiheeseen numero kaksi.

Tiedän, että kauneus on katsojan silmässä, ja näillä katsojilla sitä taisi olla paljonkin. Jokainen muisti nimittäin mainita heti viestinsä ensimmäisessä lauseessa minun kauneudestani. Olen toki kovin imarreltu, enkä yhtään halua diivailla, mutta jos tässä nyt ollaan poikaystävää, saati sitten tulevaa puolisoa etsimässä, ihminen saisi ensin kehua älyäni ennen kuin ulkonäöstä puhutaan mitään.

Oletpa sinä nyt vaativa, sinä ajattelet, ja minä tiedän sen. Mutta arvaatko jo: noiden viidenkymmenen viestin joukosta erottui yksi helmi. Olemme tunteneet nyt vajaat kolme vuorokautta. Ihmiselämän mittapuulla se on lyhyt aika, mutta minun tappavan pitkältä tuntuneen suremisjaksoni jälkeen se tuntuu paljon pidemmältä.

Sovimme aluksi, että tutustutaan ihan rauhassa. Kuitenkin keskimäärin kahden päivän tuntemisen jälkeen minusta tuntui, että vaikka kirjoittaminen on minulle maailman luonnollisin tapa viestiä, minun on pakko saada tavata tuo tyyppi.

Joten nyt palaamme sinne opettajainhuoneeseen: Olin hypellyt tänään koko päivän. Oppilaat ja opettajat kyselivät, mikä minua vaivaa. Nauroin, että huomaako sen noin selvästi. Jossain vaiheessa en jaksanut enää pidätellä. Oli huudettava, että minä olen löytänyt ehkä miehen ja että olen menossa treffeille pian, pian, pian! Voi minun kollegoitani ja sitä aitoa iloa, joka liplatti siinä keskipäivän auringon alla ihmisten hymyissä, opettajainhuoneen helinässä. Mukaani sain listan nimiä niistä, joille pitää laittaa viesti heti treffien jälkeen. Että miten meni. Heti sitten! Muista!

Ilossa ja surussa minä kerron sinulle kaiken, koska se on minun tapani elää enkä minä muuta osaa. En tiedä, tuleeko tästä lopulta mitään. Onko hän livenä ihana. Voisinko minä nähdä meissä mahdollisuuksia. Voisiko hän pitää minusta yhtään. Olemme sopineet, että alamme ainakin ystäviksi. Jos meistä tulee jotain enemmän, minä olen valmis.

Ja ai niin: kauneudestani hän halusi mainita vasta kolmannen tai neljännen kirjeensä lopussa; aikaisemmin ei ollut ehtinyt, oli ollut niin paljon muuta asiaa ennen sitä. Juuri näin minun sydämeeni tullaan. Kiitos.

Seuranhakuprofiilini Suomi24:ssä minä suljin tänään.

Erosin viime kesänä. Puolisoni muutti pois syksyllä. Lapseni eivät ole kärsineet. Lapseni ovat olleet ihan hyvinvoivia ja hyväntuulisia. Heistä ei varsinaisesti näe, että heitä on kohdannut maailmanluokan tragedia.

Ihanko tosi?

Selitin syksyllä tarhassa tilannetta ja pyysin hoitajia tarkkailemaan lasteni käyttäytymistä. Miten he voivat? Miten he reagoivat muutokseen? Yksivuotiaani koki kaksi iskua kerralla muutaman viikon sisään: tarhan alkamisen ja isänsä poismuuton. Hän itki yöt pari kuukautta. Tosin hän itki myös alkusyksyn, joten varmaa syytä itkulle emme keksineet. Oli ehkä turvaton, teki ehkä hampaita. Tarhan alkaminen vaikutti, ihan varmasti. Ehkä se, että piti siinä samassa ryskeessä opetella yöpymään myös toisessa kodissa. Minimoimme isäyöt, jotta lapsi saisi tottua yhteen muutokseen kerrallaan. Jossain vaiheessa itkut loppuivat. Olen unohtanut, miltä ne tuntuivat. Lapsetkin kuulemma tottuvat kaikkeen.

Joka kerta, kun kuulen, että jollakin oppilaallani on kaksi kotia, sydäntäni viiltää. Mietin, kuinka onneton tuo lapsi on, joka on joutunut kokemaan elämän raadollisuuden noin pienenä. Sitten tajuan, että minun lapseni tulevat kokemaan samanlaisen lapsuuden. Sydämeni murtuu. Sitten luen lehtijuttuja, joissa kahden kodin kasvatit vaikuttavat ihan täyspäisiltä ja antavat ihmisille ilmaisia vinkkejä: jos olette yhdessä vain lasten vuoksi, älkää olko. Lastenne onnellisuuteen ja elämänpolkuun eronne ei kuitenkaan vaikuta kuin hetkellisesti. Ajatelkaa oikeasti itseänne.

Ei helpota. Kannan tätä syyllisyyttä lopunelämääni.

Olen työstänyt eroani yksin nyt tässä reippaasti yli puoli vuotta. Välillä on ollut vaikeampia aikoja, välillä on hetkellisesti jopa helpottanut. Minä, joka olen ikäni puhunut ehjän perheen ja hyvän parisuhteen puolesta, tipahdan omaan kuoppaani, johon joku toinen lapioi multaa päälle. Miten ihminen voi olla niin itsekäs? Miten lapset tulevat ikinä selviytymään? Tuleeko heistä nyt yhteiskunnan hylkiöitä?

Toisaalta. Tilanne, jossa erosimme, ei varsinaisesti yllättänyt. Ehkä se siinä mielessä yllätti, että emme olleet osanneet valmistautua, että se tulisi juuri silloin. Mutta muuten. No. Ehkä jollain tasolla eroa oli tehty vuosia. Alusta asti oli selvää, että riitelemään emme ryhtyisi. Emmehän olleet tehneet sitä yhdessäolon aikanakaan – miksi siis kaiken päättyessä pitäisi alkaa turhaa mesoilemaan. Yritin huutaa muutaman päivän, mutta ei se sopinut minulle ollenkaan. Keskustelimme järjestelyistä hitaasti ja rauhassa, sen verran minkä jaksoimme. Puolisoni asui samassa osoitteessa vielä neljä kuukautta eromme jälkeen. Sinä aamuna, kun hän muutti pois, hän rappasi vielä autoni ikkunat. Mikä rakkaudellinen teko! Itken edelleen, kun ajattelen sitä. Itse asiassa en ihmettelisi ollenkaan, jos hän joku aamu ohi ajaessaan pysähtyisi edelleen tekemään saman. Eikä hän tekisi sitä minkään muun vuoksi kuin hyvästä sydämestään. Olen edelleen sitä mieltä, että valitsin lapsilleni parhaimman isän ja itselleni ihan ykkösluokan puolison aikuisuusvaiheeseen numero yksi.

Muutama viikko sitten – vai onko siitä jo kuukausi tai kaksi – istuin illalla saunanlauteilla kaksin viisivuotiaan poikani kanssa. En tiedä, kuka lastani varsinaisesti kasvattaa, mutta hetkittäin tuntuu kuin puhuisin jonkun sata kertaa viisaamman ihmisen kanssa kuin mitä itse olen. Hänessä on armoa ja lohtua, hänessä on inhimillistä ihmisyyttä. Ennen kaikkea hänessä on minua ja tulevaa ex-puolisoani. Meidän parhaat piirteemme yhdessä paketissa. Pahoittelin lapselle eroa, pyysin anteeksi, että kävi näin ja että tällaisen lapsuuden hänelle nyt annan. Lapsi totesi, etten saisi surra ja ettei ole mitään hätää. Että me pärjätään ihan varmasti. Että ihan turhaan suren. Ettei lapsilta ole kukaan ottanut pois isää eikä äitiä. Ja että sitä paitsi kaksi kotia on ihan jees.

Hän leikkasi surultani suurimmat kulmat; siltä surulta, joka koski lasteni hyvinvointia. Itseni puolesta saisin surra, mutta en enää lasteni. Heillä oli edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka saattoivat tehdä yhdessä iltapäiväruuan vain saadakseen olla molemmat lastensa kanssa. Heillä oli kaksi vanhempaa, jotka pystyivät edelleen yöpymään patjalla toistensa olohuoneiden lattioilla, jos tilanne ja lasten hyvinvointi sitä vaativat. He olivat kykeneviä tekemään edelleen yhdessä reissuja perheenä, vaikka parisuhdetta ei enää ollutkaan. En tiedä, palaammeko koskaan yhteen, mutta sukulaisille on todettava, että älkää odotelko liikoja. Vaikka erosimme, ystävyyttämme emme ole lopettaneet. Tiedän edelleen, kuka minut ottaa kainaloon, jos itkettää liikaa. En ole varma, onko tällaisia eroja olemassa, mutta kuka sanelee, miten nämä asiat on hoidettava?

Puolitoista kuukautta sitten kävin yksin syömässä vapaapäivänäni ja tarkastelin itseäni ulkopuolisen silmin. Mennessäni ravintolaan olin jokseenkin säälittävä ja aika helvetin yksinäinen tapaus. Lähtiessäni pois olin vain äärimmäisen voimaantunut. Tajusin nimittäin, että olen aika vähän säälittävä. Tajusin, että minulla on edessäni elämä, josta en tiedä vielä mitään. Minun tarinani kirjoitettiin uusiksi, ja hyvällä mäihällä se saattaa käydä vielä mielenkiintoiseksi. Miksi en siis jäisi seuraamaan, mitä se vielä tarjoilee? Itseni tuntien todennäköisesti jotakin aika helkkarin jännää ja yllättävää.

Toisinaan kävelen peilin eteen, katson itseäni ja tajuan, että tässä iässä, tällä ulkonäöllä, näillä jutuilla ja tällä elämänasenteella minä en tule jäämään yksin. Ennemmin minusta ehkä jopa kilpaillaan. Ennemmin joudun ehkä hätistelemään pois kosijoita. Jostain syystä heitä ei ole kuitenkaan hirveästi vielä ovellani pyörinyt.

Ehkä he eivät vain ole vielä löytäneet tänne meille. Tai ehkä he odottelevat vain sopivaa hetkeä. Niin sen täytyy olla.

Ylihuomenna on ystävänpäivä. Silloin ovellani on todennäköisesti kosijoiden jono jo heti aamusta.

Tervetuloa! Pitäisikö varalta leipoa huomenna?

Kymmenen vuotta sitten Rotuaarille, osoitteeseen Kirkkokatu 18, entisen Hovi-Hallin tiloihin perustettiin Rotuaarin S-market. Olin siihen mennessä työskennellyt opintojeni ohessa 3,5 vuotta Zeppelinin Eurosparissa, joka Spar-ketjun heikentymisen myötä oli loppumassa. Asiakaspalveluala oli mun juttu. Vaikka tiesin ryhtyväni eräänä päivänä opettajaksi, tein töitä koko opiskeluajan siinä määrin, että opintojeni loppuun mennessä en ollut nostanut senttiäkään opintolainaa. Kauppaduuni oli ihanaa; Eurospar oli koti! Koko Kempele tiesi meidät, Eurosparin kassatytöt – ja me kilpailtiin siitä, kenellä on pisin jono. Lisäksi oli kaikkien tiedossa, että mestoille ei otettu duuniin kuin hyvännäköisiä tytsejä. Vartijoista kilpailtiin.

Mutta Eurosparin suosio hiipui, S-ketju alkoi vallata alaa. Tuli Prisma, joka vei meiltä asiakkaat ja lopulta duunin alta. Alettiin katsella uusia töitä. Porukka hajosi. Joulun aikaan 2005 Kalevassa kerrottiin, että Rotuaarille avattaisiin keväällä uusi S-market ja työntekijöitä etsittiin. Siinä oli meidän mahikset!

Alkukarsinta oli kaksivaiheinen. Ensimmäiseen vaiheeseen kutsuttiin 50 hakijaa, jatkoon pääsi 30. Ensimmäisen vaiheen henkilöhaastattelun teki työkkärin täti. Toinen vaihe jatkui ryhmähaastatteluilla. Jokaisessa ryhmässä oli kuusi hakijaa. Annettiin kaksi erilaista tehtävää, jotka ryhmien tuli ratkaista. Haastattelijat tarkkailivat ulkopuolisina, miten kukakin hakija toimi, jutteli, kuunteli, huomioi toiset ja käyttäytyi.

Neiti K. Huovinen oli pukeutunut puna-valkoiseen Marimekon pallopaitaan. Työhaastatteluiden etikettisäännöissä kielletään punainen – liian päällekäyvää! Juuri siksi K on aina halunnut räväyttää; tehdä juuri sen, mikä on kiellettyä. K nautti ryhmätilanteesta, vaikka tiesi olevansa ryhmissä yleensä heikoilla. Hän oli syrjäänvetäytyjä niin kuin on mielellään edelleen suurissa ryhmissä. Niinpä hänen piti pinnistellä: olla valppaana, kysellä ja kuunnella, tehdä ratkaisuja ryhmän puolesta. Ryhmän hiljaisimman tytön hän määräsi kirjuriksi. Ryhmässä oli myös turva, sillä hänen poikaystävänsä sisko istui hänen vieressään. Hän kiinnitti huomiota hakijoiden asentoihin. Hän oli ainoa, joka piti kätensä esillä. Myöhemmässä elämässään hän tiesi näyttävänsä jokaisessa haastattelussa samalta kuin ensimmäisessä suuressa haastattelussaan. Miksi? Koska hän voitti kilpailun. Hän voitti myös jokaisen seuraavan kilpailun lukuun ottamatta yhtä. Myöhemmin hän ymmärsi, että niin oli nimenomaan tarkoitettu, ettei hän sitä yhtä ja ainutta paikkaa saisi. Paikka oli nimittäin Ruukin koulu, ja se jätti hänen sydämeensä tutkimattoman palon. Sitä ei pystynyt sammuttamaan kuin virka, jonka hän tulisi saamaan samasta kylästä myöhemmässä vaiheessa, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli ensin työskennellyt Sotkamossa ja Rovaniemellä. Emme kuitenkaan mene nyt siihen.

Ryhmähaastattelun jälkeen piti odotella monta viikkoa. Sitten tuli soitto: sinut on valittu! Paikkaa oli hakenut 232 ihmistä, joista haastatteluun kutsuttiin 50. Toiseen vaiheeseen pääsi 30, joista kauppaan otettiin 9 uutta, Arinan ulkopuolista työntekijää. Heistä 2 oli opiskelijoita. K oli noista opiskelijoista toinen. K tiesi, että tämän jälkeen hän pystyisi mihin vain. Hän rupesi luottamaan itseensä siinä määrin, ettei mikään tai kukaan pystyisi enää koskaan seisomaan hänen tiellään, mikäli hän jotakin haluaisi. Maailma oli avoin. Jos jokin jäisi häneltä jossain vaiheessa saamatta, siihen olisi oltava aika pirun hyvä selitys. Vain siten hän hyväksyisi sen osaksi elämänpolkuaan.

Loppujen lopuksi K työskenteli Osuuskauppa Arinan palveluksessa kunnioitettavat 3,5 vuotta, kunnes valmistui opettajaksi ja muutti Kainuuseen. Edelleenkin, joskus, hän haaveilee unissaan kassakoneen näpsytyksestä ja mustan hihnan hitaasta liu´usta. Hän palaisi kassalle milloin vain, jos se tuntuisi missään määrin järkevältä ja sopisi hänen elämänkuvioihinsa. Toisinaan hän unelmoi kesätöistä kassahihnan sykkeessä. Kuitenkin opettajuuden parhaat puolet näyttäytyvät nimenomaan kesäaikaan, joten toistaiseksi hän on tyytynyt sivelemään hihnaa vain siltä puolelta, jolla asiakkaat odottavat vuoroaan.

Kahta ja puolta kuukautta vaille kymmenen vuotta jaksoi Rotuaarin S-market palvella Oulun keskustan asiakkaita. Huomenna Ääs-market haudataan, ja mukaan hautajaisiin on kutsuttu kaikki ne, jotka kymmenen vuoden aikana ehtivät painaa duunia kyseisen firman leivissä keskustan sykkeessä. Mukana menossa on myös K.

Kunnianosoitus ja hatullinen muistoja! Rotskin vuodet olivat tiiviisti osa hyvää nuoruuttani!

Kiitos ystävät, työtoverit ja esimiehet!