Oppilaat tulivat
tänään. Palasin töihin tiistaina. Kesä oli hyvä. En ole kokenut
20 vuoteen näin vähän mielialanvaihteluita kuin tänä vuonna.
Ehkä sieluni on nyt henkisesti kotona? Koko onnen ydin on siinä,
että me keskustelemme loputtomasti. Ja me vietämme edelleen
päiväkausia toistemme iholla. Eihän sitä ääneen kehtaa
tunnustaa, mutta puoli vuotta tätä samaa on pian jatkunut. En
tiedä, tunnenko sinua yhtään enempää kuin aikaisemmin. Tai
tuleeko välillemme yllätyksiä, joista en pidä. Rakkauteemme
luotan, mutta siihen en, etteikö minua jossain kohdassa sattuisi.
Rikottuja ihmisraunioita on niin vaikea saada ehjäksi. Mutta minä
elän, tänäänkin. Ja olen kiitollinen, joka päivä. Kysyin
sinulta eilen, onko tämä sellaista oikeaa rakkautta, millaiseksi
rakkaus on pohjimmiltaan ajateltu ja tarkoitettu. Sinä vastasit,
että kovasti se tuntuu sellaiselta. Minulla läpättää sydämessä
edelleen joka päivä, mutta en minä siitä mitään numeroa tee.
Itsekseni huokailen maailmankaikkeuden hyvyyttä nytkin
parvekkeellani. Illat pimenevät. Minun parvekkeeni on onnellisuuden
uloke valtamerilaivassa, jossa olemme turvassa.
Tekemistä on taas
paljon, vaikka vähensin työtuntimäärääni. Nyt minulla ei ole
enää kuolettavan paljon ylitöitä, vain ainoastaan jonkin verran,
siedettävästi. Haluaisin keskittyä välillä elämässäni
muihinkin asioihin kuin töihin. Olen tehnyt töitä liian kauan ja
liian paljon, eikä kukaan kiitä eikä raha riitä siltikään
mihinkään, vaikka niska limassa vääntäisi tästä ikuisuuteen.
Sama opetella pärjäämään vähemmällä ja keskittyä taiteisiin.
Todellisuudessa millään muulla on aika vähän merkitystä tässä
maailmassa.
Ulkona pimenee.
Haaveilen isommasta asunnosta. Todellisuudessa haaveilen siitä, että
saisin joku päivä muuttaa Kemiin. Tällä viikolla minulta
tiedusteltiin eräillä syntymäpäivillä, miten muuttoaikeeni
etenevät vai aionko ylipäätään lähteä. Ihmiset täällä
pelkäävät, että lähden. Toisaalta ihmiset Kemissä pelkäävät,
että sinä lähdet ja muutat tänne. Vastasin ystäväni
tiedusteluun, että olen päättänyt, että muutan kyllä. Asia on
ajankohtainen tosin vasta 14 vuoden päästä tai hiukkasen aiemmin,
mutta sitä ennen en lasteni luota ole lähdössä yhtään
mihinkään. Kemi voi olla minun kesäkotini, voin mennä viettämään
sinne burn outteja, lepolomia ja taiteellisia retriittejäni, mutta
kokonaisesti en pysty lähtemään sinne vielä pitkiin aikoihin.
Toisaalta en vaadi häneltäkään, että hän muuttaisi minun
kanssani minun mailleni. Hänen kotinsa, elämänsä ja ystävänsä
ovat siellä; miksi minä ne häneltä ottaisin pois? Sitä paitsi
olen osittain rakastunut tähän itsekseni asumiseen. Haluan tässä
kohdassa kuitenkin korostaa, että kaltaiselleni vapaustaistelijalle
sinun kanssasi yhdessä oleminen ahdistaa minua ihmeen vähän (normaaleissa olosuhteissa kaipaisin itseäni ja itsekseni olemista huomattavasti enemmän). Ja me
toden totta olemme olleet viimeiset kaksi ja puoli kuukautta
korkeintaan kymmenen yötä erillämme!
Kemi on kuitenkin vakuuttanut minut siitä, että se voisi olla loppuelämän sijoituspaikkani. Olen rakastunut kaupunkiin ja sen ihmisiin. Olen ihastunut siihen, miten sen asukkaat saavat sen kukkimaan, ja siihen, miten paljon hyvyyttä, ystävällisyyttä ja oikeisiin asioihin keskittymistä senkaltaiseen pikkukaupunkiin mahtuu. Olen määritellyt itseni eriparisukaksi, joka on sijoitettu väärään laatikkoon. Luulen, että oikea laatikkoni voisi olla asteen verran pohjoisempana kuin paikka, jonne synnyin. Olen saanut kuulla paljon ikävää suhtautumista tulevaa kotikaupunkiani kohtaan, mikä on toki jonkin verran aiheuttanut minussa ärtymystä; keittolevy on päällä ja normiolosuhteissa rauhallinen ja lempeä raivokeskukseni kuplii vimmatusti. Tässä kohdassa tulehtuneisuuteni on siinä pisteessä, että jos joku vielä päättää avata sanaisen arkkunsa väärässä kohdassa eli minun läsnäoloni välittömässä läheisyydessä ja sättiä paikkaa, jossa olen saanut alkaa kasvaa taas ehjäksi ja hyväksytyksi, saa olla varma, että vailla minkäänlaista armahdusta poistan hänet perijöitteni piiristä, Fb-listalta ja ystäväkytköksistäni. Tietynlaisissa asioissa ihmisillä ei ole minkäänlaista häpyä. Mutta tyhmyys on tarttuva luonnonoikku. Toivon, että epidemia kiertää minut kaukaa. Olisi tympeää elää loppuelämänsä kunnon idioottina. Vielä pahempaa olisi, jos sitä ei tunnistaisi itsessään.
Olemme kietoutuneet
yhteen siinä määrin tämän erään kemiläistyneen blueskitaristin kanssa, joka kuulemma on rankattu myös valtakunnallisessa asiantuntijamediassa maamme kovimpien genrensä harjoittajien joukkoon, että yhteinen tulevaisuus on vääjäämätön,
vaikka meillä olisikin kaksi kotia, joiden välillä ravaisimme.
Onhan meillä myös jo olemassa olevat lapset, joiden tarpeet ovat
ensisijaiset. Eronneen elämä on kyllä ikuisesti selviytymistä; en
usko, että uusperhekään korjaa naarmuja täysin. Jonkinlainen
elämään pettyminen tässä toki on ollut taustalla. Toisaalta on
mahtavaa, että rakkaus voi tavoittaa ihmisen missä iässä vain, ja
ikuisesti se tuntuu samalta kuin silloin kuusivuotiaana, kun ihastuin
tuttavaperheemme samanikäiseen poikaan. Parasta rakkaus on tietysti silloin, kun ei
tarvitse yksin ulvoa kuuta, vaan siinä vierellä on toinen sekopää,
joka välillä ymmärtää ja välillä ei ja johon voi testata
parhaimmat stand up -vitsinsä. En osaa lopultakaan sanoa, millaiset
ihmiset tässä maailmassa sopivat parhaiten toisilleen, mutta kyllä
se nähtävästi ihan helkkaristi helpottaa, jos on samanlainen
maailmankatsomus, jumalasuhde, suhtautuminen päihteisiin ja rakkaus
läheisiin. Myös yhteiset kiinnostuksenkohteet helpottavat: meillä
se on musiikki, kulttuuri ja taiteet. Ylipäätänsä minua viehättää
miehessä sydämen sivistys, karisma ja hyvyys muita eläviä
olentoja kohtaan. Hyvyyttä ei ole koskaan liikaa. Eikä partaa.
Koulumme siivooja,
jonka kanssa olen hyvää pataa (vein ensimmäisenä päivänä
hänelle ja hänen ystävälleen sekä suklaa- että omenapiirakkaa,
koska mikä onkaan sen mukavampaa kuin yllättävä huomioiminen
yllättävältä taholta), tiedusteli minulta toissapäivänä,
olenko jo raskaana. Vuodatin sitten mietintäni aiheesta, joka
kutakuinkin meni niin, että olen kyllä kovasti uneksinut siitä,
mutta en tiedä, onko minulla kuitenkaan lopulta aikaa, jos haluan
tehdä kaikenlaista muuta. Kaiken lisäksi en ihan hirveästi arvosta
naisia, jotka tekevät lapsia useille eri miehille (en toki sanonut
sitä hänelle), koska millaisen mielikuvan saamme sellaisesta ihmisestä. Siitäkin huolimatta lapset ovat parasta maailmassa ja onko sillä oikeasti lopulta mitään väliä, millaista mielikuvaa ympäristöömme meistä annamme. Koska
olen erossani menettänyt ikään kuin puolet lapsistani (tai lasteni
ajasta) loppuelämäkseni, itsekäs ajatus minussa haluaisi lapsen, jotta
minulla olisi edes yksi biologinen sukulainen tässä maailmassa,
joka viettäisi minun kanssani kaiken jakamattoman aikansa. Siitäkin
huolimatta lapset ovat vain lainassa meillä. Ei kannata siis kiintyä edes syntymättömiin lapsiinsa, koska jossain kohdassa ne kuitenkin poistuvat näyttämöltä jättäen äitinsä pitämään hampaatonta monologia sielunsa syvimmistä haavoista. Yksin on oma ahkionsa
vedettävä, yksin omat suonsa ylitettävä.
Rakkaus on valtava.
Siihen liittyy paljon hyväksymistä ja ymmärtämystä. Siihen
liittyy tunne siitä, että saa kellua muttei huku.
Meillä on takanamme
puoli vuotta, edessä jotain ihmeellistä. En jaksa pelätä enempää.
Minä olen alkanut
vanhenemiseni myötä muuttua hyväksyvämmäksi itseäni kohtaan.
Ehkä viisikymppisenä olen saavuttanut henkisen balanssin. Ehkä
joskus vielä tiedän, kuka olen ja mikä on minun tehtäväni tässä
maailmankaikkeudessa.
Onneksi se ei ole
tämän yön asia.
Onneksi tulet taas
huomenna.
Onneksi rakkaus
silittää lempeästi uneen ja lupaa herätä kanssani aamulla.
Onneksi minulla on
vahva sielu ja
ymmärrys
elämän
otteesta.
Onneksi minulla on sinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti