Eräänä päivänä he sitten kuitenkin päättävät niin.

Ettei mitään yhteistä tulevaisuutta tulekaan.

Että aika ei ole nyt heidän puolellaan.

Kumpikaan heistä ei ole vahvasti sitä mieltä. Että pitäisi lakata pitämästä kiinni. Lakata olemasta. Ottaa pause pois päältä ja muuttaa se stopiksi. Mutta ilman sanoja sen tietää. Kun sydän ymmärtää toista.

Viimeisen kerran tyttö lähtee matkaan eräänä tavallisena marraskuun tiistaina. Ajaa autollaan kauan, meinaa nukahtaa rattiin, vaikka on vielä valoisaa. Laulaa autoradiosta Kaija Koota. Ihan täysillä. Koska eläminen on ihanaa.

Silti tyttö tietää, että matka jää viimeiseksi. Tämän tarinan matkana. Ehkä hän tiesi sen jo alussa. Silloin hän vuorasi sydämensä huolella ja heittäytyi. Tiesi mahdolliset mustelmat ja halusi silti elää, ottaa vastaan kaiken mitä tuli. Hän, joka aina uskoi rakkauteen, sanoi silloin pojalle, että ennemmin mitään ei tule kuin että jotain tulee. Että ennemmin tulee aina kipua ja pettymyksiä kuin rakkautta ja onnea. Mutta jos ei uskalla elää, on kuollut, eikä kukaan sellainen halua olla kuollut, joka etsii herkeämättä onneaan.

Silti vahvimpana tytön mielessä on nyt kiitollisuus.

Onnea on jaettu kauhalla.

Rakkaus vain pistäytyi kylässä.

Ei siitä kannata suuttua.

Hän hakee heille vietnamilaista ruokaa ja menee viimeistä kertaa sinne, minne jo osaa. Kaupunki on hänelle vieras, keli huono. Taivas itkee, vaikka maa on valkea. Auto juuttuu kiinni, mutta nytkähtää liikkeelle, kun tarpeeksi hyrisyttää moottoria. Enkelit pukkaavat ranskalaisen liikkeelle. Ei tällaisena päivänä kannata jäädä hankeen makaamaan.

Ei hän haluaisi itkeä.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Ei hän tullut tänne itkemään.

Hän tuli silittämään poikaa poskesta vielä viimeisen kerran.

Nuuhkimaan vielä vähän.

Tunnustelemaan sen minkä jo tiesi.

Kaiken tutun ja rakkaan.

Tapaamisen tunnelma ei ole maailmanloppu eikä kuolema. Siinä on naurua ja onnea ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Tyttö itkee ihan vähäsen ja poika pitää sylissä, pyyhkii kyyneleitä ja suukottaa.

Tyttö tietää, että on olemassa alkuja, loppuja ja kaikkea siinä välissä. Että loput ovat aina jonkin uuden alkuja ja että alussakin saattaa jo nähdä loppuun, jos oikein silmiään siristelee.

Rakkaudet, jotka alkavat suudelmalla ja päättyvät suudelmaan, eivät koskaan voi olla pahoja rakkauksia.

Ne ovat herkkiä ja hauraita.

Ne määrittävät elämän ääripäät.

Niistä kirjoitetaan vanhana muistelmissa.

Kukaan ei tiedä, mitä maailma tuo. Että tapaavatko he vielä, myöhemmin. Sitten kun aika on valmiimpi, eikä vapaus enää polta sydänalaa.

Voiko sellainen loppua, mikä ei edes ehtinyt alkaa?

Silti

sydäntäni

hiljaa

siveli

ja antoi maistiaisen mahdollisuudesta

olla

eräänä päivänä

rokkitähden vaimo.

Lastenkin nimet ehdittiin sopia.

Kaksi vähän hölmöä,

väärään aikaan

väärässä paikassa

hetken toisilleen oikeat olivat.

Olen tällä viikolla herännyt ajatukseen, että mitä jos nyt kuitenkin keskittyisi nauttimaan näistä sinkkuuden rajatuista päivistä, koska sehän on ihan liian selvää, että jossain vaiheessa ne loppuvat. En ihan täsmälleen tiedä vielä milloin ja kenen kanssa, mutta loppu on lähellä. Tunnen sen luissani!

Sisimpäni on viimeisen vuoden huutanut ympärilleen julmetusti, että parisuhde tänne mulle heti, hep hep! Itsessäänkin jo vähän tyhmä ajatus, etten sanoisi. Että suinpäin ryhtyisi suhteeseen tunnustelematta ensin perusteellisesti kaikkia tilanteen äärilaitoja. Ihminenhän on luonnostaan parisuhteellinen olento, joka havaintojeni mukaan on onnellisimmillaan toisen ihmisen kainalossa ja ikävissään etsii taukoamatta tietään vastakappaleensa luo. Liian moni haluaa kuitenkin elää siinä uskossa, että joku toinen pelastaa ja parantaa sielumme haavat. Tämä ei ole totta. Itse pitää ensin itsensä hoitaa, jos mielii lunastaa sydämeensä puhtaan ja syvän onnellisuuden. Ei siis kannata pureskelematta hyväksyä ketä tahansa kumppanikseen, vaikkakin hyvin usein, ainakin entisvanhaisessa ajattelumallissa, jonka yhteiskuntamme edelleenkin mukisematta allekirjoittaa, optimaalisin tapa ihmiselle on pariutua nuorena ja pysyä saman apinan kanssa siihen asti kun hiekka lentää ja silmäkuopissa tuulee.

Olen tajunnut aika vasta, vaikka pidänkin itseäni suhteellisen älykkäänä yksilönä (ainakin hetkittäin), että olen ollut melkoinen typerys yhdessä asiassa. Nimittäin siinä, etten ole tajunnut, minkälaisen mahdollisuuden elämä minulle eteeni lahjoitti tämän kinkkuuden myötä! Että voi äärettömyys ja kanan kikkelit, mikä tilaisuus on olla aikuisiässä hetki ihan vapaata riistaa ja päivittää itselleen uusi puoliso! Ja että saa valita ihan kenet vain! (No ehkä joku roti on hyvä pitää tässä, koska varattujen kohdalla valloittamishommat ovat toki hieman haastavampia eivätkä muutenkaan moraalisesti kovin kannattavia.) Mielenkiintoisia ihmisiä on joka puolella silmänkantamattomiin, ja käsittämätöntä miten paljon hyviä tyyppejä pyörii edelleen myös sinkkendaalien ilmastokanavassa!

Nyky-yhteiskunta on rajoittunut; olen huomannut sen. Enkä tarkoita tätä pahalla. Mielestäni lapselle paras kasvualusta on aina vain ja iänkaikkisesti vanhempien onnellinen parisuhde. Sitä ei voi kylliksi toitottaa vanhemmille, jotka haluavat lapsilleen hyvän elämän. Peräänkuulutan tätä kaikille, jotka miettivät, että olispa kiva vain erota, ihan tosta noin vain huvikseen! Kempeleen virallisena neuvolapuhujana minä sanon teille, että älkää nyt helvetissä huvikseen erotko! Ja jos meinaatte erota, niin sitten pitää saatana vieköön olla kaikki maailman perheterapiat ensin käytyinä. Helpolla ette luovuta! Kirosinko tarpeeksi? Toiset päästävät nimittäin parisuhteestaan irti liian helpolla. Toiset eivät taas päästä millään, vaikka todellakin pitäisi. Mutta sitten kun tilanne on se, että siitä kaikkein rakkaimmasta on päästetty irti, on ainoa tehtävä vain selviytyä ja antaa lapselle se, mitä jäljelle jää. Ja lohdutuksena teille, jotka jo päästitte: lapsenne selviävät. Heistä kasvaa hyviä ihmisiä, jos muistatte rakastaa ettekä vietä liikaa aikaanne kännykällä.

Kun mennään aikuisten keskinäisiin suhteisiin, yhteiskuntamme on omaksunut niistäkin aika mustavalkoisia näkemyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että yleisesti hyväksytyin parisuhdestatus on se, että joko ollaan kimpassa tai että ei olla. Ja että välimuotoja ei tunneta. Keskusteltuani viime päivinä muutamien eronneiden kanssa on tullut esiin hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, millä vauhdilla uuteen suhteeseen ryhdytään. Vaikuttaa paljolti siltä, että meillä on suhteita, jotka etenevät hitaasti ja lempeästi tapaillen, ja sitten niitä, joissa kaikki on selvää heti ekasta katseesta alkaen. Sitten on ne kaikki loput siinä välissä. Tärkeintä on, että jokainen muistaisi kuunnella itseään ja sydäntään valinnoissaan ja uskaltaisi päästää irti ja sanoa soronoot, jos homma rupeaa haisemaan kissanvirtsalle.

Sinkkujen temmellyskentällä eli parisuhteenhakuviidakossa on liikkeellä jos jonkinlaista kuljailijaa. Suurin osa ei tiedä yhtään, mitä on hakemassa. Ei vain ole tajunnut kysyä itseltään. Ehkä ajattelee, että jos nyt joku sattuisi uimaan verkkoon. Niin että se olisi sitten siinä. Että kotiini veisin, kahvit keittäisin, ja sitten kuunneltaisiin tuvan hämyssä Arttu Wiskaria loppuelämä. Mutta kun ei se mene niin. Valmiustila on valmiustila ja riippuu sadasta ulkoisesta ja tuhannesta sisäisestä tekijästä. Ja niitäpä sitten tässä selvitellään. Mutta voi pojat, että se on kivaa!

Iltasella teatterikaveri soitti. Käytiin läpi eilisen pikkujoulukeikan tunnelmaa, mistä päästiin ruoppaamaan keski-ikäisen ihmisraunion perisyntiä eli putkikatsetta. Miksi ihmiset eivät kuuntele sisintään? Miksi meitä ajaa usein liian kauan se paine, että elämme elämää, jonka joku toinen meille asettaa? Tai että pyrimme elämään niin kuin kuuluu elää? Niin kuin polku sanelee. Että emme edes halua tutustua itseemme ja omiin unelmiimme? Siinä on oikeasti ihan taulapäistä ryhtyä eläkeiän kynnyksellä narisemaan, että unohtui elää unelmaa, kun oli noita velvoitteita. Ja että kenenkäs kanssa tässä oltiinkaan naimisissa. Onpa se lihonut. Hyvät hyssykät.

Nakatkaa kuusikkoon ne velvoitteet!

Ryhtykää elämään niin kuin haluatte!

Tulkaa tietoisiksi niistä asioista, jotka teistä tekevät onnelliset!

Menkää takaisin luontoon! Niin Muumipappakin kehottaisi.

Tänä suloisena marraskuisena sunnuntaina teille terveisiä lähettää sangen onnellinen ja hyväntuulinen Kempeleen Carrie Bradshaw, joka tietää mitä tahtoo, ja vaikkei tietäisi, nauttisi siitä kaikesta huolimatta.

Rakastakaa!

Niin Tove Janssonkin teki (ja tuli luoneeksi siinä sivussa palan maailmankaikkeuden merkityksellisintä kirjallisuushistoriaa).

Toissapäivänä oli varmasti yksi onnellisimmista illoistani aikoihin! Työporukalla vietettiin virkistysiltaa saunoen, paljuillen ja syöden. Nauroin paljussa vatsalihakset kipeiksi. Erityisen onnellinen olin kohtaamisesta siksi, että tänä syksynä työpaikkamme henkilöstö tuplaantui, kun kaksi koulua yhdistettiin. Sen seurauksena meitä on kohdannut maltillinen yhdentyminen, vaikka ala- ja yläkoulun välitunnit pidetään edelleen eri aikoina, koska oppitunnit ovat eri mittaisia. Jollain tavalla saimme siis pitää omat porukkamme, mutta toisaalta taas: ihanaa, että uusista työtovereista on tullut uusia ystäviä! Suurilta osin ajattelen kuitenkin niin, että työyhteisön henki puhalletaan johtoportaasta käsin, eikä sitä voi meilläpäin kuin ylistää. Pienet fanfaarit sille!

Iltaa ei kuitenkaan taputeltu pakettiin pelkästään paljun viimassa, sillä jatkoille lähdimme koko sakki Rokkikukon keikalle. Ja voi taivas sitä menoa! Minä, joka en tiettävästi ole eläissäni juuri baareissa aikaani viettänyt, vietin sitä nyt sitten aivan kelpo syystä; keikan jälkeen olimme sopineet tuntemisemme kolmannet deitit. Oikeastaan, jos järjellä miettii, treffejä pitäisi aina sopia alussa heti useammat. Eka kerta jännittää kuitenkin liikaa, toisilla deiteillä uskaltaa ehkä jo hengittää. Kolmansilla treffeillä toinen on jo jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Toisen tuoksu on tuttu, halaus tuntuu paremmalta kuin kenenkään koskaan ennen, eikä muutenkaan pelota enää niin paljon. Sen syliin voi mennä piiloon. Paitsi jos se sattuu olemaan stagella, niin kuin tässä tapauksessa oli.

Keikan aikana tapahtui asia, jota jäin pohtimaan. Minä, joka kerään katseita jo muutenkin kaikkialla muualla, paitsi Kempeleen Prismassa, tunsin miesten katseet myös baarissa. Tosin kyllä luulen, että katseiden keräilyyn riittää jo pelkästään se, että on nainen, mutta koska konteksti oli minulle uusi, saatoin vähän fiilistellä katsemagneettina. Sitten se tapahtui: tunsin puristuksen berberissäni! Olin nojallaan kohti baaritiskiä, jolloin takalistoni luultavasti pyöristyi keimaillen ja ulkonevasti ohikulkijoiden verkkokalvoille. Sitten tiukka, ahnas puristus! Hyvin määrätietoinen, ei millään tavalla kokeileva! Hetken mietin, mitäköhän mieltä tästäkin pitäisi olla. Että onhan se tietysti aika häikäilemätöntä. Päätin vilkaista puristajaa. Ehkä pieni helpotus lävisti kehoni, kun selvisi, että puristelija oli yksi lähimmistä työkavereistani, mies kylläkin, mutta mitä sitten? Tiedän, että moni nainen olisi suuttunut ikihyviksi, ehkä tehnyt rikosilmoituksen tai vähintään ilmoittanut järkkärille, talkkarille ja esimiehelle. Minä olin lähinnä vain hyvilläni. Kyllä minua saa puristella, varsinkin lähimmät. Tosin, jos hän olisi puristanut etumuksesta, aiheesta olisi ehkä keskusteltu kymmenen sekutia pidempään. Hänellä ei siis takuulla ollut minkäänlaista taka-ajatusta. Lähinnä kiusatakseen puristi. Mutta eipä siinä: kostin ensi tilassa, puristin muistaakseni useamman kerran takaisin. On paljon mahdollista, että toiset ystävyydet kestävät hyväntuulisen puristelun. Mutta eivät kaikki! Mieti raivoisasti, jos kuvittelet, että oikeutin sinulle juuri kuumisten puristelun! Ystävyys lukee toisen sielun; puristelijat tunnistavat puristettavat. En ole varma, voiko virhepuristuksista selvitä naarmuitta. Mahdollisesti ei.

Keikan aikana tapahtui myös kohtaamisia: tapasin tuttuja, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia. Bongasin erään vanhan ystävän, joka kertoi lukeneensa blogiani. Sellaiset tarinat lämmittävät aina Sinkkukinkun mieltä. Lukijoillehan näitä juttuja kirjoitellaan, viihdetarkoitukseen; poliitikoksi olisin liian tyhmä ja papiksi liian räväkkä. Kuvittelen olevani joku fucking wanna-be-julkkis, vaikka oikeasti haluaisin olla vain tunneälykäs ajattelija ja taitava sanankäyttäjä. Myönsin tuttavalleni bonganneeni hänet Tinderistä; hän ei sen sijaan ollut nähnyt minua! - No, painoiks mua? hän kysyi. Nauroin, että olisin ehkä painanutkin, jos säätö Rokkikukon kanssa ei olisi siinä vaiheessa ollut jo aluillaan. Lohdutukseksi hankin hänelle seuraa loppuillaksi. Olinhan sen melkein velkaa, omana deitti-iltanani!

Keikka loppui, ja Sinkkukinkkukin oli saanut jorata rasvaprosenttinsa pienemmäksi. Oli edessä kohtaaminen sen ihanimman ja kuumimman kanssa. Saisinko ehkä olla tämän illan bändäri? Puhelin piippasi viestin, jossa Sinkkis kutsuttiin bäkkärille tapaamaan ihmisiä. Nyt oli suuren maailman meininkiä! Bäkkärin ovella Sinkkiksen otti vastaan en-tiedä-kuka-mutta-ihan-hyvännäköinen-mies, joka todennäköisesti olisi katseestaan päätellen voinut viedä Kinkun saman tien kotiinsa hyllyn päälle koriste-esineeksi. Sinkkis sai kuitenkin reippaasti ilmoitettua, kenen deitti olisi tämän illan; no Rokkikukon tietysti! Bändin pojat tulivat kättelemään yksi kerrallaan. Jokaisen silmistä näki, että stalkattu on. Ilmeisesti ulkonäköni oli tuttu, mutta ei tv:stä vaan internetistä. Ei kuitenkaan pornosaiteilta, koska siellä en vielä ole käynyt hölmöilemässä. Lämpimästi otettiin vastaan. Miten ihmeessä minä tänne olin päätynyt?

Rokkikukko oli ihana, niin kuin aina. Huolimatta siitä, että suhteen tila ei ollut selvillä edes suhteen osapuolille itselleen, he käyttäytyivät niin kuin jo olisivat olleet pari. Myöhemmin Sinkkukinkku kiitti Rokkikukkoa siitä, että hän piti, kosketti ja käyttäytyi niin kuin tämä olisi ollut oikeastikin hänen naisensa. Hän piti tätä kainalossa sisällä ja otti kädestä kiinni, kun he kävelivät ulkona. Oma-aloitteisesti, itse. Niin kuin tosimies tekee.

En tiedä, mitä rakkaus on, enkä tiedä, olemmeko matkalla kohti sitä vai jotakin muuta, mutta olen tuntenut onnellisuutta. Olen kohdannut ihmisen, jossa on pelottavan paljon piirteitä, joita tiedän itsessäni olevan. Minä tunnen hänen sielunsa, ja minä keksisin meille tulevan. En kuitenkaan ole edelleenkään kamalan huolissani, koska luotan elämään ja siihen, että polkumme ja suuntamme eivät aina ole omissa käsissämme. Sen sijaan moni muu asia on. On valinta olla toiselle hyvä ihminen.

En myöskään tiedä, mikä viikko sitten julistetun pausen tilanne on tällä hetkellä, eikä minua se rehellisesti sanottuna ihan kamalasti kiinnostakaan. Vaikuttaa siltä, että kädestäni pidetään kiinni pausesta huolimatta.

Eilen soi puhelin. Soittaja oli rakas ystävä, joka kertoi, että hänen koiransa viimeiset päivät ovat käsillä. Muutaman kerran oli pitänyt jo koiravanhus elvyttää takaisin elävien kirjoihin. Kauanko enää kannattaa jatkaa? Olin mukana 12 vuotta sitten, kun koiraa käytiin katsomassa ensi kertaa syntymäkodissaan. Olin mukana päättämässä sille nimeä, suunnittelemassa sen elämää, elämässä sen saapumisen onnea. Lupasin lähteä mukaan viimeiselle matkalle, jos ystäväni tarvitsisi minua. Olin vierellä sen syntymässä, miksen olisi myös kuolemassa?

Lupaan seistä vierelläsi
niinäkin päivinä
jolloin
tuntuu
että
suru
puristaa
mielen
kasaan.

Koska rakkaus
voi,
pystyy
ja osaa.

Sinkkulandiasta terve!

Sinkkukinkkuna on kivaa; koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Kun tähän lisää vielä hieman arvaamattoman luonteen, ei voi koskaan olla täysin varma, mistä milloinkin tuulee. Liikkeet ovat nopeat, moni tipahtaisi kyydistä. Tietyssä vaiheessa Sinkkukinkun puhelin piipittää taukoamatta viestejä huolestuneilta ystäviltä, jotka naamioituvat ritareiksi. En ole itsekään ihan varma, kuinka sekaisin tällä hetkellä olen. Silti aistin sydämessäni edelleen hetkittäin sitä arkirauhaa, jonka viimein syksyn aikana saavutin.

Sinkkukinkun nousukiito päättyi viime sunnuntaina ihan perinteiseen mahalaskuun, kun Rokkikukko ilmoitti painavansa (Sinkkukinkun sijasta) pausea. Kinkku ymmärsi Kukon tarpeen lopulta harjoitettuaan ensin virtuaalisia huutoelimiään. Näin sen oli mentävä, näin sen oli. Rakkaudessaan hän hyväksyi Kukon mielenvirtaukset. Kaikelle oli aina syy ja selitys, ja Kinkku rakasti ruopata pohjamutia.

Jännittävää tarinassa oli kuitenkin se, että Kukko painoi vain lempeästi pausea – ei deleteä tai erroria, jotka myös olisivat olleet täysin mahdollisia vaihtoehtoja. Sinkkukinkku ymmärsi kyllä perinteisen pausen, vaikka nykyaikaisemmissa laitteissa kyseinen nappi tunnetaan av mutena (lempeä pimennys) tai freezenä (jäädytys). Vaikkei ollutkaan sen kieltäminen, etteikö Sinkkis olisi ehtinyt innostua Rokkikukon miehuudesta, lempeydestä, komeudesta, empaattisuudesta ja sydämellisyydestä, pause oli välttämätön toiminto, sen Sinkkis tajusi melko pian. Joskus tietyt asiat nimittäin vaativat aikaa, ja aika harva rakkaus on vatkaamatta valmis. Sen Kinkkukin oli tähän ikään mennessä oppinut.

Alkuviikko meni töissä jäitä poltellessa. Toki työkaverit elivät mukana ilossa ja surussa, oppilaita ja koulun siivoojia myöten. Kinkku ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai surullinen tai oliko hän nyt sitten rakastunut vai ei. Kaikki oli tapahtunut kamalan pian – Rokkikukko oli hänen kaltaisensa mieltä myöten, ja ehkä hän siksi ei ollut kovin huolissaan jokaisesta pienestä risahduksesta, mitä pohjoisesta kantautui. Hän kyllä antaisi Kukon olla ja elää, omaa vauhtiaan mihin suuntaan parhaimmalta tuntui. Olisi siinä vierellä välillä ihan hiljaakin. Odottaisi ja rakastaisi sen miten parhaiten osaisi. Hän tiesi, miten ihmisiä rakastettiin ehjiksi. Syvä yhteys, jonka he olivat kahdessa viikossa välilleen rakentaneen, antoi Sinkkukinkulle kuitenkin rauhan. Ehkä hän syvällä sisimmässään tiesi, että jossain vaiheessa joku näppäisi pausen pois päältä. Silloin homman nimi olisi play, eikä sillä sopinut koskaan leikkiä. Ehkä pause antaisi hänellekin tilaa hengittää ja valmistautua – niin, mihin? Kukapa sen tiesi.

Ehkä Sinkkukinkku oli oppinut vuosiensa aikana myös jonkin sortin pleijeriksi ja tunnisti asiat, joiden vuoksi kannatti taistella. Joissain tilanteissa piti vain luottaa tulevaan – siihen että se tuli tai ettei tullut. Ei elämästä saanut tehdä niin vakavaa, ettei pystyisi nauttimaan odotuksen tuomasta jännityksestä. Oikeasti Kinkulla oli kaikki aika hyvin.

Koska Kinkku eli kuitenkin koko sydämestään ja sielustaan, hän itkeskeli ajoittain äkkinäistä menetystään – asiaa, jota hänelle ei oikeastaan ollut ehditty edes vielä antaa. Hänen prinsessamaailmassaan prinssi oli kuitenkin käynyt näyttäytymässä ja peitonnut kaikki muut maailman prinssit. Haikeudessaan prinsessa vuodatti kyyneleen siellä, toisen täällä, vaikkei varsinaisesta surusta voinutkaan puhua. Teatterilla prinsessan paras ystävä, Oopperan kummitus, jyrähti suojeluvaistonsa läpäisemänä, että kyllä prinsessa vielä löytäisi prinssinsä, ihan satavarmasti. Varmuudeksi hän lupasi kivittää etulinjasta kahdeksan ensimmäistä sulhaskandidaattia ihan vain siksi, että liian innokas ei saanut olla. Oopperan kummitus ja hänen alamaisensa tekivät kaikkensa, ettei prinsessa satuttaisi sormeaan värttinään. Mutta prinsessa hulmusi tuulessa: vaikka häntä kuinka haluttiin suojella maailman pahuudelta, hän halusi itse elää ja tehdä valintansa. Eipä siinä ollut kenelläkään sanottavaa.

Pian prinsessa kohtaa taas prinssinsä, kun kolmas tapaaminen pannaan täytäntöön. Kukaan ei tiedä, mitä maailma tuo, mutta elämä kantaa. Ehkä Romeo sai Juliansa ja Ansa Taunonsa, mutta Sinkkukinkun sulhasta ei vielä ole kirkossa kuulutettu.

Joka tapauksessa valtakunnassa kaikki ihan ookoo.  

Sinkkukinkusta ei ole kuulunut, melkein kahteen viikkoon. Varmaan arvaattekin, mihin hänen aikansa on kulunut. Elämiseen tekstien välissä. Välillä on nimittäin heittäydyttävä näiden tyrskyjen vietäväksi, jotta myöhemmin on mistä kertoa.

Marraskuu heitti häränpyllyä. Kiire tarttui kauluksiin ja tukka putkella on juostu suoritteesta toiseen. Joku random kysyi viime keväänä Suomi24-deittipalstalla, suoritanko elämääni. Että kun päivieni kulkua kuuntelee, nautinko mistään oikeasti ollenkaan vai onko kaikki vain menemistä ja väkipakolla työntymistä seuraavaan vaiheeseen. Ajatuksessa oli pointtinsa, jota olen välillä ihan mietiskellytkin. Minua vie voima, joka puskee uusiin kohtiin ja uusiin tunnelmiin. En kuitenkaan kutsuisi sitä suorittamiseksi, koska tekemisissäni on liian usein nauttimisnäkökulma. Nautin tästä kaikesta. Nautin siitä, että ympärilläni on sointia, sävyjä ja mielekästä puuhaa.

Rakastan myös tätä tunteilua, edustan siinä mielessä ihan tavallista tyttöyttä. Rakastan sitä, kuinka omat tunteeni kuljettavat ja määräävät matkustustottumuksiani. Kuvittelen eläväni vähän kuin sadussa, koska teen päivistäni välillä sellaista. Ohjailen aikapäivieni teitä siinä määrin kuin se on mahdollista. Kaikki ei ole ohjailtavissa, mutta moni asia on. Hymyllä ja spontaanilla impulsiivisuudella selviää yllättävän monesta tilanteesta.

Tällä viikolla olen taas huomannut kaiken kiireen lomassa, kuinka tärkeää olisi jatkuvasti tehdä tutkimusretkiä itseensä. Lisäksi olen huomannut, että jos itsensä kanssa on ongelmia tai vaihtoehtoisesti jos jossain oman ykseytensä huoneessa on taistelu kesken, ei toisiin ihmisiin voi keskittyä samanlaisella intensiivisyydellä kuin normaaleissa olosuhteissa.

Varmaan joku siellä odottaa sielu janoten tietoa, miten sinkkukinkulle ja rokkikukolle kävi. Minun on tähän todettava poliittisen diplomaattisesti, että en valitettavasti voi sanoa siihen ihan kamalasti mitään. Miten voisin? En osaa sanoa. Enkä edes tiedä, mitä sanoa.

Mutta kyllä, olemme tavanneet. Ja kyllä, olen ihan hulluna häneen. Ja kyllä, sydämeni on valmiimpi uudelle ihmiselle kuin missään aikaisemmassa vaiheessa. Ja vielä kyllä: jos nyt lataan odotukset heti kättelyssä taivaaseen, tiedän jo etukäteen pudotuksen tuottaman kivun. Siksi olen niin rauhassa ja hiljaa kuin se minulle on mahdollista. Tai ainakin yritän kovasti. Lupaan yrittää. Tässä ihmisessä olisi aineksia nimittäin astetta kipeämpiin mustelmiin, tiedän sen jo nyt. Kyseessä on mies, joka rikkoo peilejä ja sydämiä pelkällä olemuksellaan ja karismallaan, missä ikinä kulkeekaan. Minulle siis juuri sopiva. Sydämeni jättää joka toisen iskun lyömättä, kun näen hänet. Kuuntele vaikka, biitti soi sinne asti. Rytmistä et voi erehtyä.

Mutta ei minua kuka tahansa hurmaa, onhan se nähty. Pari päivää kestäneen Tinder-pyrähdykseni jälkeen viimeisten parin viikon aikana Fb:n postilaatikkooni on tipahdellut edelleen kirjeitä tuntemattomilta miehiltä, joita en painanut Tinderissä, mutta jotka haluavat silti ottaa kiihkeästi kontaktia. Vitsit, mitä sääntöjen kiertämistä! Suurelle osalle en vastaa mitään; deletoin viestit avaamatta niitä. Olen pahoillani, mutta minulla on nyt varaa olla vähän diiva. Työkaveri tuumasi, että olisiko kuitenkin kohteliasta vastata niille edes jotain. Tuli niin paha mieli, että seuraavalle yhteydenottajalle vastasin kohteliaasti, että ei kiitos ja hyvää jatkoa sinulle. Tiedättekö, että ne oikeasti luulevat, että minun sydämeni saa lassottua joillakin latteilla kehuilla. Että voi kun sulla on kauniit silmät tai valloittava hymy. Kuulen tuollaista keskimäärin joka päivä, ihan tosi. Keksikää jotain persoonallisempaa! Niin kuin vaikka se 17-vuotias nuorimies, joka muinoin lukioaikoinani yksissä bileissä tuli sanomaan, että minulla on kaunein hymy–silmät-yhdistelmä, minkä hän on ikinä nähnyt. Hän ei tullut esittämään asiaansa iskumielessä. Kohteliaisuus tuli vilpittömästi hetkessä, jossa ei ollut seksuaalista latausta. Se jäi mieleen ja nousee sieltä aika ajoin, vaikka hetkestä on kulunut pian 16 vuotta. Hymy ja silmät yhdessä. Kuinka vaikuttava ja mietitty ajatus. Älkää nyt kuitenkaan soveltako tätä ja alkako käyttämään iskureplana lainia: ”Sulla on paras perberi–tissit-yhdistelmä I have ever seen!” Tai voihan se toimiakin. Saa käyttää. En lähetä laskua perään.

Mutta siihen Rokkikukkoon. Minun sydämeni hän vei. Varasti. Kysymättä otti sen mukaansa, kun äsken viereltäni karkasi. Sieluni sammaleet keräävät verisiä kyyneleitäni jo nyt. Mutta toisaalta: olen hullu, jos pelkään aina etukäteen kaikkea mahdollista, mitä elämä tuo. Koska eihän siitä koskaan tiedä. Ei tiedä. Ei.

Kietoudun hiljaisuuteen isänpäivän aamussa.

Siellä jossain on hän, minun sydämeni mukanaan.

Tällä viikolla torstai-illan hämärässä mieleeni nousi runo.

Nimesin sen Aleksis Kiveä mukaillen Sydämeni lauluksi:

Tule minun matkaani.

Saat ajaa.

Istun vänkärin paikalla

ja kerron

mihin

ajetaan.

Joo. Oliko se niin, että ihan viime viikolla Sinkkukinkku 2016 julisti tällä samalla foorumilla, että nyt loppuu yrittäminen ja vastaan otetaan kaikki, mitä elämä antaa? Pääsinkö sanomasta? Ehdinkö nauttia yhtään elämästä ja parrasvaloissa paistattelusta uuden ajatusmaailmani kanssa? Kyllä täytyy ruveta myöntymään siihen, että vähiin taitaa käydä tämän kinkun sinkkuajat. On nimittäin kukkoa tarjolla.

Olin juuri alkanut nauttia elämästäni yksin. Läheiseni huomasivat sen. Syynä ei ollut mies. Syynä oli se, että tajusin elämäni olevan ihan valtaisan täyttä ja täynnä hyvää. Tajusin, että olin ehkä vihdoin, siis vihdoin toipumassa kaikesta pahasta ja surullisesta, mikä minua oli kohdannut. Tajusin, että en tarvitse miestä minun onneni täyttymiseen. Tajusin, että se kaikki hyvä oli jo tässä läsnä. Ja jos joku mies tulisi joskus, huom. vasta joskus, se olisi pelkkä suuri plussa. Haaveilemasta en lakkaisi ikinä. Unelma ihanasta miehestä eläisi ikuisesti. Koska niitähän riitää, niitä riittää.

Oltiin päästy syysloman loppuun. Oli kohdattava arki. Kaksi viikkoa takaperin olin julistanut rakkaalle ja lähimmälle työkaverilleni, että sydämeeni on muuten nyt parkkeerannut rauha. Hän nauroi. Ei muka uskonut. Sinunko muka? Montako tuntia on kestänyt? Toissapäivänä päätin, että rauha saa nyt osaltaan pitää vähän taukoa. Että onpa tässä taas himmailtu. Kytkin itseni Tinderiin ja avasin sinkkunaisen Kinderin. Ja voi pojat sitä pyyhkimisen ihanuutta. Voi pojat ja tytöt ja kaikki niiden kaverit!

Tuli mätsejä. Tuli maltillisia mätsejä, ja kokemus oli sama kuin viime keväänä: vaikka mätsejä tuli kuin sieniä sateella, kukaan ei jutellut. Ei vaikka niille jutteli itse kuinka. Minkäköhän helvetin takia ne pyyhkivät siellä minun kuviani, jos niitä ei kiinnosta jutella? Olin jotenkin juuttunut käsitykseen, että tällä kertaa minä painan itselleni sellaisen salskean ja urheilevan lihaskimpun, jota on siunattu ennemmin kaljulla kuin tukalla. Painelin ukkoja ihan hikenä. Muutaman kehonrakentajan kanssa pääsin ihan juttusille asti. Mutta arvata saattaa, että meillä oli yhteistä keskusteltavaa yhtä paljon kuin pikkukivillä keskenään. Ei siis jutun juttua. Turpa rullalla taitavat pikkukivetkin suurimman osan ajastaan istuskella maantien pientareilla.

Mutta sitten. Mitä ihmettä? Vastaan tuli tutun näköinen nuorukainen. Painoin empimättä sydäntä. Jos vähän kukkoilisi sille. Avasin keskustelun julistamalla hänen nimensä, työpaikkansa ja ammattinsa. Ja sen jälkeen: et sä muka tiedä, kuka MÄ olen? Kenellä idiootilla on valta sanoa hänen kaltaiselleen ihmiselle mitään tuollaista? Hänelle, jonka tuntevat kaikki.

Kuka siis on tämä salaperäinen mies? Sinäkin tunnet hänet. Olet nähnyt, ihan varmasti. Telkkarissa, monta kertaa. Minäkin olin, tunnistin ja tiesin heti. Ja mietin, että miten tuo voi olla vapaana. Ja oisko se nyt sitten kuitenkin mua varten. Pohjois-Suomen kovimman bilebändin keulakuva. Ei kai muuta tarvitse sanoa. Rokkikukko. Pitkä tukka ja parta. Näyttää Jeesukselta. Sydän kultaa. Kyllä uskonnonopettajatarta nyt viedään.

Se ui siis ekana iltana mun sydämeen. Sinne on tähän ikään mennessä päässyt moni, ja yhtä moni on pistetty heiluriliikkeellä takaovesta ulos. Oon ollu tässä tilanteessa noin sata kertaa ennenkin. Odottanut kamalasti ja pettynyt karvaasti. Kokemusteni perusteella mulla ois kaikki valta ja mahikset käpertyä kyynisyyden leikkikehään ja lakata juttelemasta ihmisille. Mutta mää uskon edelleen elämään ja rakkauteen. Se on mun voima.

Kahen viikon päästä meillä on työpaikan virkistysilta. Paljua, puhetta ja pullonpyöritystä koko ilta, maestrona meitsi. Sattuipa kuitenkin sen verran hassusti, että rokkikukkoni keikkaa juuri parahiksi samana iltana eräässä oululaisessa anniskelupaikassa. Tässä nyt täytyy tehdä jonkinmoinen viisas sotasuunnitelma, miten pääsee liukenemaan omista bileistään keikalle ja unelmiensa miehen syleilyyn. Maailma on mahdoton. Minun elämäni on mahdottomampi; sinäkin sen allekirjoitat.

Kävin teatterin lauluharkoissa tässä illan päälle. Olin ollut muutaman viikon poissa, tasannut syksyn veroja, mikä oli aiheutunut voimien loppumisesta. Oli ihanaa tehdä comeback. Halata kaikki tutut ja julistaa, että diiva tuli takaisin. Paluumatkalla pohdin tulevien lasteni nimiä. Perusjuttuja, täytyyhän nämä käydä hyvänen aika läpi. Sukunimi on niin kaunis, että tässä kohtaa voisin jopa harkita avioitumista ja miehen sukunimen ottamista. Sukunimen kirjoittamista en kyllä ole ehtinyt vielä harjoitella. Kauanko me ollaan tunnettu? Joo, vuorokausi.

Sinkkukinkku ja Rokkikukko 2016.

And the story begins.