Ilma oli tänään kovin kaunis. Ikkunasta ulos katsoessaan olisi voinut luulla, että vielä on kesä. Kirpeä ilma pakotti kuitenkin pukemaan lapselle jo pipon ja sormikkaat. En ollut kuulemassa, kun lämpö sanoi hyvästit, olisi voinut murista vastaan. No ensi vuonna sitten taas. Osaisipa sitten nauttia. Olisipa sitten joku, jonka kanssa nauttia.

Toisaalla mietitään elämän syvyyttä. Joku on poissa. Maanpäällinen vaelluksemme on siitä vähän ikävä, että välillä pitää luopua. Elämä heittelee niin mahtavia tyyppejä jatkuvasti eteemme, ettei toisista huvittaisi päästää irti koskaan. Mutta joskus on pakko. Kurkkua kuristaa ja sydän vuotaa verta. Eniten se sattuu, jos lähtijä on jostain ihan siitä vierestä. Joku jonka kanssa sai taivaltaa hyvän matkaa. Silloin tuntuu, että on vähintäänkin oikeutettua lyyhistyä itkemään, potkia kiviä ja syyttää Jumalaa. Mutta mitä sen jälkeen? Jossain vaiheessa on pakko kerätä luunsa ja jatkaa elon kurjuutta tässä ajassa.

Olen ollut syövän kanssa tekemisissä aika ajoin, tänä vuonna enemmän. Ihan vierestä seurasin yhden rakkaan taistelua keväällä. Patti löytyi jouluna, patistin heti tutkimuksiin. Sitten monta kuukautta kipua ja taistelua, viestejä osastolle, käyntejä eristettyyn kotiin. Yritin hokea että jos kuka niin sinä selviät, koska sinä olet aurinko. Yöt rukoilin. Keväällä itkettiin, kun ilouutiset viimein tulivat. Että syöpäsoluja ei enää ole. Yhdessä ihmeteltiin, miksi meille annetaan eri määrä kipua, eri muodoissa, eri vaiheissa. Kukaan ei tunne täysin toisen maailmaa. Jokainen kantaa ristinsä itse. Luulen, että hänelle annettiin tuollainen kokemus siksi, että hän kantoi sen paremmin ja sata kertaa valoisammin kuin monet muut. Olen onnellinen, että hän sai jäädä. Elämänsä aamussa vielä.

On myös toisenlaisia tarinoita, rakkautta nekin täynnä. Toissapäivänä eräs piano-oppilaani menetti äitinsä. Sinäkin ehkä tunsit hänen tarinansa, jos olit lukenut hänen blogiaan tai nähnyt Akuutissa hänestä kertovan ohjelman viime talvena. Tutustuin Tiinaan vuoden 2002 syksyllä, jolloin menin hänen luokkaansa kouluavustajaksi. Syövän kanssa hän taisteli pitkään, jos en väärin tiedä, melkein kahdeksan vuotta. Tee itsellesi palvelus ja käy lukemassa hetki hänen blogiaan. Tulet huomaamaan, että tietyissä elämäntilanteissa se on huumori, joka jää, kun kaikki muu on mennyt. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä. Perheen puolesta suren, olen tässä itkeskellyt. Tiinan blogi löytyy nimellä ”Vasen rintani ja muuta sairasta”. Olen pahoillani, että uusia juttuja ei enää tule. Mutta niin kuin Astrid Lindgrenkin on todennut teoksessaan Veljeni Leijonamieli: ”Ne kuolevat nuorena, joita jumalat rakastavat.” Tässä tapauksessa se on raastava totuus.

Elämän lopullisuus iskee vasten kasvoja niissä hetkissä, kun menetämme ihmisen. Kuoleman kynnyksellä minua alkaa kuitenkin pelottaa. Tiesin, missä vaiheessa Tiinan syöpä oli. Tiesin myös viime keväänä, missä vaiheessa kummitätini syöpä oli maaliskuun alussa. En silti osannut mennä häntä katsomaan. Mitä minä olisin sanonut? Että kiitos kaikesta? Eikö se tunnu tuollaisessa tilanteessa aivan idiootilta? Että mitenpä olet ajatellut ottaa vastaan kuoleman? Pelottaako? No daa; ihan varmasti pelottaa! Ehkä hän silti tiesi, että välitin. Ehkä. Hyvin epävarma ehkä. Tiinaa sentään muistin kiittää viime talvena hänen valoisuudestaan ja reippaudestaan, ihmeellisestä voimasta elää normaalia elämää joka päivä sairausmöröstä huolimatta. Hänen vahvuutensa ei varmasti jäänyt keneltäkään hänet tunteneelta epäselväksi. Täälläkin hän kävi, joka viikko, istumassa puoli tuntia lapsensa pianotunnin ajan. Usein hän tosin vietti sen ajan kävelyllä. Varmaankin uikutin hänelle avioerostani. Hän ei uikuttanut minulle koskaan syövästään. Hän vain hymyili. Ehkä lohdutti.

Suurimman menetykseni koin 16-vuotiaana, kun menetin rakkaan mummoni, hänetkin syövälle. Hän sai tosin lisäaikaa 8 vuotta, kun ensimmäinen syöpä parani. Löysin joskus 8-vuotiaana kirjoittamani kirjeen, jonka olin rustannut hänelle sairaalaan. Se oli kirjoitettu muumikirjepaperille. En muista, mitä siinä sanottiin. Ehkä vain, että parane pian mummu. Silloin mummu parani. Olisiko hän parantunut toisella kerralla, jos olisin kirjoittanut lisää kirjeitä? Mummun vieressä kävin istumassa viimeisinä kuukausina, asuihan hän naapurissamme. En muista, mistä puhuimme, mutta kuolemasta emme. Uskoin loppuun asti, että hän paranisi. Lohdutin kaikkia muita, että kyllä se paranee. No ei parantunut. Toivon edelleen, että hän kävelisi minua vastaan kadulla.

Neljä vuotta sitten tapasin mummoni uudestaan. Se saattaa tuntua sinusta kummalliselta, enkä minä tästä juuri kenellekään ole puhunut, koska tiedän, että saisin hullun leiman saman tien otsaani. Mutta tiedän, että tapasin. Sain kysyttyä muutaman kysymyksen, ja hän kertoi minulle lapsuudestani asioita, jotka olin unohtanut. Pitkä ikävä helpottui, ja lakkasin näkemästä unia hänestä. Sain varmuuden, että tapaamme vielä. Siihen asti pärjään.

Jos olet kokenut menetyksen, haluaisin lohduttaa sinua.

Potki kiviä ihan rauhassa

ja eräänä päivänä

joku silittää

arpiasi,

jotka aika suuteli umpeen.