Kumpaa sinä pelkäät: yksinäisyyttä vai laumaa? Minä pelkään molempia. En osaa sanoa, kumpaa pelkään enemmän. Jos lauma on tuttu, vaikkapa teatterilla, ei siinä ole pelättävää. Se on turva. Niin kuin oma perhe, sellainen jossa hyväksytään sellaisenaan. Jos lauma on vieras, haluan paeta. Toinen vaihtoehto selviytymiseen on ekstrovertin rooli. Juttelen kaikille, hyökkään päälle. Hölmöilen, olen kaikkien kaveri. Se en ole minä. Se on selviytyjän rooli, jossa voi hetken asua. En oikeasti edes tunne tyyppiä.

Monille tulee usein yllätyksenä, että ei minulla oikeasti ole parasta ystävää eikä edes kovin hyviä kavereita. Ei niitä vain ole. Johonkin ne jäivät, matkan varrelle. Toisaalta olen yksinäisyydessäni sen verran onnellinen sielu, että arjessani selviän hirveän hyvin niiden avulla, joita lähelläni pyörii. Jokainen suhde on omanlaisensa, ne toimivat sellaisenaan. On näkymättömät säännöt niistä asioista, joita jaetaan. Rajoja ei ylitetä. Kunnioitetaan toista. Siksi en vaadi keneltäkään sen isompaa ponnistusta minun suhteeni. Pidetään kaikki samanlaisena kuin aina.

Mietin eilen illalla, kenelle soittaisin, jos minulla olisi oikeasti hätä. Tietysti voisin soittaa siskolle, mutta ei hänellä ole aikaa lauantai-iltana siihen aikaan, kun minua itkettää. Ystäviä en viitsi vaivata. Muutamaa tärkeintä olen kuormittanut niin paljon, että he tarvitsevat vapaata minusta. Ja sitten taas muutamista on osattava päästää irti. Tarvitsisin ystävän, mutta kaikki vanhat ovat kadonneet. Ja uusia kohtaan olen usein liian kylmä. Haluaisin olla lämmin, mutten enää osaa. Ystävän haluaminen on hävettävää. Kaikilla on oma kaveripiiri, ei niihin mahdu samalla tavalla kuin nuorena.

Kun mietin itseäni, en haluaisi luovuttaa, oli kyse sitten mistä tahansa. Jos luovutan, olen viimeisten joukossa. Silti jossain vaiheessa on ymmärrettävä päästää irti: asioista, ihmisistä, tunteistakin. Kun on elänyt tähän ikään asti, on saanut huomata sen, että on olemassa alkuja, loppuja ja sitä kaikkea, mitä niiden väliin sijoittuu. Jos joku loppuu, sekään ei kuitenkaan ole välttämättä lopullista – eihän sitä siinä hetkessä oikeasti tiedä. Ihmissydäntä ei voi kukaan suojella. Luopumiseen ei totu koskaan. Elämältä viedään pohja. Ja sitten taas noustaan, jossain vaiheessa. Ehkä.

Omat tunteet kulkevat omia ratojaan. Rakkaus ei lopulta aina sittenkään riitä. Tarvitaan turvaa, huolehtimista ja huomioimista. Eri ihmiset kaipaavat eri asioita, ja niistä pitäisi osata puhua. Kuka lopulta sopii kenelle ja miksi? Minä olen lapseni tehnyt, ei minun biologiani tarvitse välttämättä enää lisää jälkeläisiä. Välttämättä. Käytännössä perustaisin lastenkodin, jos se olisi mahdollista. Kaikille hylätyille ja potkituille maailman sieluille. Turvaamaan omaa oloani. Ettei tarvitsisi jäädä yksin. Samalla hoitaisin sadat muut.

Opettajana on siinä mielessä ihanaa, että asiakkaat vaihtuvat. Yläkoulussa oppilaat pyörähtävät sen kolme vuotta. Sitten sanotaan heipat. Itse en vanhene, vaikka liukuhihna pyörii.

Ehkä tämä on hätähuuto. Olen odottanut pelastajaa monta vuotta, mutta sellaista ei tule. Koska suhtaudun elämään kuitenkin edelleen uteliaan jännittyneesti, tiedän, että huominen voi muuttaa kaiken.

Siihen asti pelastan muita hukkuneita.