Kun tutustun uuteen ihmiseen, haluan tietää hänestä muutaman perusasian. Ensinnäkin sen, onko hän luotettava, ja jos on, kuinka luotettava. En tarkoita tällä sitä, että haluan heti tietää, kertooko hän salaisuuteni eteenpäin tänään vai vasta huomenna, vaan sitä, missä määrin voin luottaa hänen puheisiinsa ja toimiinsa; käyvätkö ne yksiin. Erityisen tärkeää tämä on silloin, jos tehdään töitä yhdessä. Täytyy tietää, pitävätkö aikataulut kutinsa ja tekeekö tyyppi asiat niin kuin sovitaan. En tarkoita tälläkään sitä, että suuttuisin, jos hän jää kiinni tehottomuudesta tai jostain muusta sluibailusta. Jatkossa tiedän vain, millaisia tehtäviä hän kykenee suorittamaan ja mitä lopulta häneltä odotan. Ja pyydänkö ylipäätään häneltä enää mitään.

Ensimmäisessä parisuhteessani 15 vuotta sitten silloinen poikaystäväni lanseerasi kavereidensa kanssa käsitteen ”puhuja”. Muistaakseni puhuja oli ihminen, joka puhui ja puhui, muttei koskaan saanut mitään aikaiseksi. Tunnistan ihmistyypin: olisi hirvittävästi halua pystyä ja kyetä, mutta toimintaan ei pysty siirtymään, koska jokin malli ajatuksissa estää asiaa tapahtumasta. Jossain määrin saatan olla puhuja itsekin, mutta ehkä ennemmin olen haaveilija. Se tarkoittaa sitä, että minulle satelee uusia haaveita sitä mukaa kun päivät vaihtuvat. Hankalan asiasta tekee se, että minulla on myös iso suu, joka kertoo haaveet aina sille, joka nyt siinä lähellä sattuu milläkin hetkellä olemaan. Jos toinen osaisi suhtautua oikein, hän ymmärtäisi odottaa vaikka viikon ja kysyisi sitten uudestaan, vieläkö haave on sama vai vaihtuiko se jo. Kyllä minä ihan kivasti saan myös aikaan niissä hetkissä, kun on aika toimia. Joten ei, en ole puhuja.

Itse ajattelen, että suurimmat haaveet jäävät elämään. Ne pysyvät ihmisessä. Kun katson omia yläkouluikäisiä oppilaitani, muistan, millainen itse olin heidän iässään. Olin kamalan ujo, mutta haaveilin näyttelijän ja laulajan ammatista. Halusin kuollakseni päästä näkyviin ja olla esillä, vaikka uskallusta ei ollut nimeksikään. Se haave ei ole kuollut, vaikka 20 vuotta on kulunut. Edelleen haluan lavalle, mutta uskallusta on nykyään piirun verran enemmän. Ehkä haluan vain hetken olla joku muu. Ehkä haluan kertoa tarinan. Ehkä haluan, että muutun joksikin, joka kertoo tarinan. Ehkä lopulta kuitenkin haluan, että minusta jää muistijälki ihmisten tunnekeskukseen. Ei ehkä pitkäksi aikaa, mutta jos vaikka edes hetkeksi. Koska tässä nykyaikaisessa länsimaassa, jossa ihmiset suorittavat arkeaan ja elävät kyllästetyssä infoähkyssä, haluaisin vähän ravistella itse kenenkin tunnemaailmaa. Jotta edes joku tajuaisi, mikä lopulta on tärkeää. (Jätän tämän tahallani auki näin.)

Olen kuvitellut koko elämäni naiivisti, että parisuhteessa rehellisyydellä ja luottamuksella ei ole niin kovin väliä. Että se ei ole maailmanloppu, jos joskus päästää valkoisen valheen suojellakseen itseään. Jokainen saattaa puhua välillä puuta heinää edes tajuamatta sitä itse. Viime aikoina olen tajunnut, että ei siitä luottamuksesta ihan turhaan toitoteta; on sillä oikeasti merkitystä. Tiedän, että väritän tarinoita, joita kerron. Sisaruksilleni saatan joskus jäädä kiinni; he tuntevat tyylini liiaksi. Mutta mielestäni tarinoita saa värittää, ainakin jossain määrin. Minä olen tarinankertoja. Niin kauan kun tarinani eivät loukkaa muita, jatkan niiden kertomista. Jos joku loukkaantuu, pyydän anteeksi ja pyyhin ne pois. Se ei pelasta kaikkea, mutta puhuminen saattaa auttaa. Ylipäänsä olen tajunnut, että jos ei kerro, mikä mieltä painaa tai mistä on vihainen, ei toinen voi tajuta sitä sanomatta. Sama pätee netissä tai viesteillä käytäviin keskusteluihin. Ei voi olettaa, että toinen tekisi iän päivän kaikki aloitteet yhdessä käytäviin keskusteluihin. Sellaiseen väsyy. Jos odotat, että joku juttelee sinulle, ole hyvä ja aloita itse juttelu. Ota yhteyttä. Puhu. Kerro, miltä tuntuu ja miksi. Vanhempani ovat tehneet sivubisneksenä vuorovaikutuskouluttajan hommia parisuhdepiireissä monta vuotta. Siisteintä ikinä opettaa muita toimivaan kanssakäymiseen! Ehkä minä hoidan oman osuuteni näin. Olen niin taitava tässä neuvojen antamisessa. Siellä muutama voi miettiä, että miksiköhän oma elämäsi on sitten jatkuvasti umpisolmussa. Niinpä. Mainio kysymys. Mutta minähän olen vasta matkalla. Maalissa voin sitten tuulettaa.

Olen tässä muutaman viimeisimmän viikon hionut blogitekstiä, jota ei oikein tahdo syntyä. Ajatus on liian korkealentoinen. Tavallisesti tekstini syntyvät siten, että minulla on ajatus, inspiraatio ja tunti aikaa. En koskaan kirjoita tai hio tekstiäni tuntia kauempaa. Joskus teksti syntyy, toisinaan ei. Joskus ajatus muovaantuu kirjoittaessa. Tiedän, että pitäisi kirjoittaa enemmän itselleen ja vähemmän muille, mutta tietoyhteiskunta, nykyaika ja virtuaalinen todellisuus mahdollistavat sen, että omat tekstit saa helposti näkyviin ja muille luettaviksi melko äkkiä. Hauskempaahan se siten on. Välillä minulle on sanottu, että kirjoita ensin, odota sitten kaksi päivää ja julkaise sitten, jos ajatus tuntuu yhä hyvältä, mutta en suostu sellaiseen. Ennemmin poistan tekstit, jotka aiheuttavat kohua tai loukkaavat jotakuta. Tekstini elävät ajassa. Ylihuomenna ei ole tänään. Nyt on nyt. Ja tosiaan: tarinoiden totuuspohja on aina kyseenalainen. Opetin tällä viikolla luovan kirjoittamisen tunnilla oppilaille, että koskaan ei saa pilata hyvää tarinaa totuudella. Niin se menee. Kuinka totta tämäkään juttu lopulta on? Sen saat päättää itse.

Meitä on kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka osaavat olla somessa ja niitä jotka eivät osaa. Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta olemme heittäneet jo kauan sitten hyvästit postmodernismille. Nyt elämme aikakautta, jolle ei vielä oikein ole nimeä; aikakautemme nimetään vasta meidän jälkeemme myöhemmissä sukupolvissa. Uskallan kuitenkin arvata, että nimitys liittyy jotenkin tietoyhteiskuntaan ja siihen infoähkyyn, jonka hillitön sometus meille aiheuttaa.

Jokaisella on jokaisesta ja jokaisen käyttäytymisestä mielipide – myös somessa. Kuitenkin totuus määritellään ylemmällä taholla, otetaan ikään kuin keskiarvo yleisestä mielipiteestä. Koska osa meistä oli jo aikuisia siinä vaiheessa, kun some tuli, meille ei opetettu koulussa, miten netissä ollaan fiksusti. Miten voi toimia oikein ja asiallisesti virtuaalitodellisuudessa, jos ei tiedä, mitkä ovat säännöt? Yritä ja uppoa – kokemuksen kautta tietysti. Eihän Ilkka Kanervakaan osannut silloin muinoin aavistaa, että hänen seksiviestinsä vuotaisivat julkisuuteen. Silti Ilkka katsoo edelleen joka aamu itseään peilistä ja tietää luultavasti kaikesta huolimatta olevansa ihan hyvä jätkä.

Jos otetaan esimerkiksi Facebook tai Instagram, uutisvirtasi on täsmälleen sen näköinen, minkälaiseksi seuraamasi profiilit sen muodostavat. On yleisesti hyväksyttyä jakaa kuvia luonnosta, ympäristöstä, lomamatkojen buddhapatsaista tai kesäisistä varpaista rannalla. Jos joka päivä alkaa näkyä saman naaman selfiet, herää helposti kysymys, mikä tuota vaivaa. Selfie on aikamme nimikirjoitus, mutta jos sitä alkaa näkyä joka kadunkulmassa, on syytä soittaa poliisille. Harmi vaan, mutta somepoliisia ei taida vielä olla ammatinvalintaoppaissa.

Selfie on tapa kertoa, että näytän tänään tältä ja olen tänään täällä. Jos seuraat Instassa vain 15-vuotiaita tyttöjä, ei feedissäsi ole todennäköisesti muita kuvia kuin selfieitä ja belfieitä (ei kuitenkaan milfieitä). Jos kaverisi ovat kaikki 50+, näet paljon taide- ja luontokuvia; sen ikäiset eivät näe tarpeelliseksi kuvata enää niin kovasti itseään. Jos suurin osa Fb-kavereistasi on ruuhkavuosissa eläviä äiti-ihmisiä, niin kuin minulla, kuvien sisältö haetaan arjesta ja lapsista, lenkkiselfieistä ja muista asioista, joilla halutaan leuhottaa toisille, kuinka aktiivista ja monipuolista elämää meillä eletäänkään. Kaikkien elämä on kiiltokuvaa. Kukaan ei ota kuvaa kalsarikännisestä puolisosta (kuvataan mieluummin kuohuviinilasi juuri ennen juomista) tai väsyneistä ja nälkäisistä lapsista, joille ei maistukaan eilinen kalakeitto (kuvataan mieluummin kesävarpaita terassilla tai ruusukimppua joka piti itse ostaa koska puoliso ei vaan tajua).

Olin somelomalla viimeksi viime keväänä. Tarkoitukseni oli silloin tutustua itseeni ja opetella keskittymään enemmän asioihin, joita somen jatkuva läsnäolo sekoitti. Halusin myös selvittää itselleni, missä määrin some tekee minulle pahaa ja missä määrin hyvää – ja mihin lopulta tarvitsen sitä. Someloma tekisi aika ajoin hyvää varmasti itse kullekin. Oma someongelmani taitaa muodostua ylipäätäänkin perusluonteeni eli yli-innokkuuden ja superaktiivisuuden ympärille. En nimittäin osaa monesti käyttäytyä – somessakaan. Kyllä minä sen tiedän, mutta sille on vaikea tehdä mitään. Itsensä kokonaisvaltainen muuttaminen on vaivalloista, jokainen joskus sitä yrittänyt tietää sen satavarmasti. Keskimääräisesti viisain somekäyttäjä olisi varmaankin sellainen, joka pistää eetteriin aina silloin tällöin jotakin nokkelaa, mutta ei missään nimessä joka päivä. Saattaa nimittäin alkaa tympiä muita somesankareita.Toisaalta jos et pistä koskaan mitään, olet tylsä ja todennäköisesti mukana vain vaklimassa muita (lähinnä entisiä poikaystäviäsi).

Sosiaalinen media on tuttu meistä monille. Tiedämme Fabot ja Instat, Snäpit ja Wapit. Jokainen käyttää sitä, mikä parhaiten itselleen sopii. Jos oppii yhden, se ei välttämättä riitä, koska ensi vuonna sovelluksia tulee lisää. Siksi vanhojen sovellusten on uusiuduttava, jotta ne pitäisivät suosionsa. Kilpailu on kovaa ja ihmisten ruutuaika rajallinen – tosin Pokemoneja voi metsästää nykyään missä vain, joten ruutuaikakin lienee nykyään häilyvä käsite. Ruutuaika on reaaliaikaa, koko ajan, tässä ja nyt.

Herää kysymys, kumpi on oikeampi todellisuus: virtuaalinen maailma vai tämä, jossa voimme vielä halata ja suukottaa niin että se tuntuu? Mitä meistä jää, kun siirrymme tuonilmaisiin? Mätä ruumis ja maanpölyä vai somesivu, jonne ystävämme kirjoittavat muistolauseita. Ehkä Facebook voisi kehittää sivustoaan, jotta kuolleiden Fb-profiili menisi Fb:n hautausmaalle. Minun kavereissani on nimittäin myös kuolleita, joitten sivut ovat olleet aika hiljaisia viime aikoina. Kukapa niitä päivittäisi.

Olen ääripäiden ihminen loppuun saakka, kamala jäärä, vaikka esitän joustavaa. Parin viikon takaisilla poikani syntymäpäivillä täytin tottuneesti tiskikonetta esipesemällä kaiken, mitä koneeseen työnsin. Sain toimistani noottia, sillä tiskikoneen syvin tarkoitus on kuulemma pestä kaikki astiat, jotka sinne laitetaan. Jos se ei pese, saa valittaa Giganttiin. Kerroin ystävälleni tarinan vuoden takaisista syntymäpäivistä, joilla toinen ystäväni tyhjensi tiskikoneestamme kaappiin likaiset astiat, koska ne näyttivät puhtailta. Tiskikone on kuulemma tarkoitettu nimenomaan likaisille astioille. Pujautin tiskikoneeseen ystäväni silmien alla muutaman likaisen astian ja hymistelin. Vieressä äiti tuumasi ystävälleni, että ei se oikeasti muuta toimintatapojaan. Viimeiseen asti tottunut tekemään noin. Ihan totta. Kaikilla on omat tavat – olivatpa ne sitten tyhmiä tai fiksuja, ne tekevät meistä meitä. Jos sitä ei voi hyväksyä, kannattaa pysyä kaukana – tai piilottaa Facesta. Sen sijaan jos poistaa kavereista, se on keskustelun paikka ja siihen on oltava hyvä syy. Jos poistaa kavereista somessa, poistaa tyypin koko elämästä – ja silloin jatkosta on turha elätellä toivoa.

Varo siis tekojasi – somessa ja suhteissa!