Tänään on opettajan kesäloman viimeinen päivä. Huomenna palataan töihin ja tavataan taas kaikki tutut. Elokuun ensimmäisellä viikolla opettajat alkavat kysellä toisiltaan, milloin sun pitää mennä takaisin. No tiistaina alkaa, mutta maanantaina ajattelin jo mennä. Kuka tahansa miltä tahansa toiselta alalta ihmettelisi: miksi ihmeessä, jos sulla työt alkaa vasta tiistaina? No onhan siellä aina sitä hommaa. Onhan tässä jo oltu lomalla. Kuka mun oppilaitten asiat hoitaa, jos en minä? Ei sitä sitten enää ehdi, kun ne tulevat torstaina.

Olen äidinkielen lehtori perusasteen yläluokilla, mutta ensisijainen tehtäväni ei ole opettaa subjekteja ja predikaatteja. En koe, että ammatillinen tärkeyteni määräytyy sen perusteella, mitä oppiaineeseen liittyviä asioita käsittelemme tunneilla. Eniten koen, että tehtäväni on olla turvallinen aikuinen, joka kulkee lapsen vieressä lujasti ja lempeästi ne muutamat vuodet, kun lapsuus taittuu nuoruuteen. Tehtäväni on olla se, joka on läsnä ja joka välittää. Joka lukuvuoden ensimmäisenä päivänä sanon jokaisen ryhmäni jokaiselle oppilaalle, että jos sun mielen päällä on jotakin, tule puhumaan. Aina saa tulla ja aina kuuntelen; mulla on aina aikaa. Ja että jos sulla ei maailmassa ole ketään muuta, joka välittää, niin minä välitän. Sitten monesti tässä vaiheessa jo vähän pyyhin silmäkulmiani, koska tunne se on rakkaus ja työ se on kutsumus. Jos joku oppii siinä sivussa sijamuodot tai tapaluokat, niin mikäpä siinä.

Joka vuosi saan yhteydenottoja entisiltä oppilailtani, jotka kertovat, mitä kuuluu. Otan sen aina kunnianosoituksena. Että joku haluaa kertoa mulle jotain itsestään ja maailmastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun polku on jo kulkenut muualle. Monesti asiat ovat surua ja kipua, toisinaan taas kysymyksiä, mutta ope kuuntelee. Koska ope on ope, vaikka oppilas olisi jo aikuinen. Ja oppilas tietää, että ope välittää koko loppuelämän. Koska se on open sydämeen tatuoitu.

Huomenna aloitan kahdeksannen vuoteni siinä ammatissa, johon elämä minut kuljetti. Tässä vaiheessa monet ystävät lähtevät opiskelemaan uutta. Katsomaan, mitä vielä voisi tehdä ja miten vielä voisi kehittyä. Opiskelisiko ihan uuden ammatin vai hankkisiko jonkun lisäpätevyyden täydentämällä omaa osaamistaan? Itse haaveilen edelleen välillä autonasentajan ja kampaajan ammateista. Olisi ihana tehdä käsillä muutakin kuin korjata pilkkuja räkänokkien aineista. Olisi ihana ymmärtää autojen sielunmaailmaa, kuunnella päivät suomipoppia radiosta, ränkätä moottoreita sormet öljyssä ja tehdä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Perustaisin oman korjaamon. Poikani tulisivat firmaani töihin, miniä saisi hoitaa paperihommat. Minä olisin pomo ja saisin vain korjata autoja. Lounaalla käytäisiin jossain kivassa paikassa siinä ihan lähellä.

Tai kampaajana. Saisi luoda ihmisille uuden olon ja hyvän mielen. Olisin trendien aallonharjalla, mutta syvin tehtäväni olisi kuunnella ja jutella asiakkaalle mukavia. Kampaamo olisi tietysti minun omani, sisustaisin sen itse vähän hassuksi. Kampaamossa olisi töissä myös pari muuta mukavaa kampaajaa, työyhteisö olisi pieni ja lempeä. Kaksi kertaa vuodessa käytäisiin viihteellä katsomassa Jean S:ää tai Kaija Koota. Elämä olisi ihanaa ja kevyttä.

Nämä ovat unelmia, mutta eivät riittävän suuria. Atopiani ei kestäisi kampaajan käsittelemiä aineita. Kauniit käteni olisivat iäti öljystä mustat, jos työntäisin päivittäin nokkani jarrupalojen ja jakohihnojen selittämättömiin maailmoihin. Sen sijaan olen opettaja, jonka asiakkaat ovat vaikeassa iässä. Olen opettaja, jonka tehtävä on olla selittämättömän vihan kohde. Olen kuitenkin opettaja, joka kohtaa oppilaansa joka päivä, on heille siltikin hetken vähän tärkeä. Olen opettaja, joka voi omalla pienellä panoksellaan luoda yksittäisten sielujen haavoittuvaan nuoruuteen edes ripauksen toivoa siitä, että elämä kantaa. Koska elämä kantaa.

Opettajan työ on sydämen työ. Se on kutsumus, joka ei kysele, oletko lomalla tai onko nyt viikonloppu. Kotona olen Muumimamma, jonka pannukakkua syövät kaikki pihan lapset. Koulussa olen Mymmeli-äiti, joka ei muista, montako lasta hänellä on mutta jonka kaikki lapset ovat yhtä rakkaita. Reilu viikko takaperin tapasin Qstockin edustalla entisiä oppilaitani, jotka tulivat halaamaan. Silitin niitä poskesta, niin kuin aina kaikkia rakkaita silloin kun sydämessä läikkyy. Ei niitä saa koulussa silittää, saati edes koskea. Heti virkani menettäisin, jos käsiksi kävisin, onhan se tuolla maailman kartalla nähty. Yksi sanoi, että voi kunpa pääsisi sun tunnille vielä kerran elämässä. Että voi kuinka mulla on ollut ikävä sua ja sun juttuja. Sanoin sille, että olit kyllä yks rasittavimmista mutta rakastin sua silti. Huppu pois päästä.

Ilman oppilaitani en olisi kokonainen, missään määrin itselleni merkityksellinen. Opettajan työssä ei voi ylentyä. Palkka ei nouse, paitsi jos tekee ylitöitä. Vuosisidonnainen lisä nostaa palkkaa, mutta hitaasti. Opettajan työssä ei kannata palkan takia olla. Sen sijaan opettajan työ antaa jotain muuta. Yksittäisen oppilaan onnistuminen toki ilahduttaa opettajaa. Vielä enemmän opettaja ilahtuu, jos joku löytää itsensä, selvittää vahvuutensa ja tajuaa, mikä hänen tehtävänsä on tässä universumissa. Muistan edelleen omasta lukiostani englannin opettajani, joka ei nähnyt oppilaitaan numeroina. Jokainen oli arvokas, jokainen osasi jotakin. Minä niittasin englannista kutosia, korkeintaan seiskoja. Silti osasin jotain muuta. Ootko tehnyt uusia biisejä? Saadaanko me taas kevätjuhlassa kuulla niitä?

Joka päivä yritän muistaa, että jokainen on hyvä jossakin. Kaikkien ei tarvitse osata samoja asioita. Tärkeintä on, että jokainen löytää polkunsa, ennemmin tai myöhemmin. Työ on lopulta vain työtä. Siinä vieressä kulkevat hyvät ystävät, innostavat vapaa-ajan harrasteet ja kaikki muut elämän värityskuvat. Tärkeintä on, että on halu jatkaa ja ehkä vähän kehittyä siinä sivussa. Jokainen tavallaan ja omaa vauhtiaan.

Huomenna minä palaan. Torstaina Mymmeli-äidin helmoihin saavat uida uudet ja vanhat pikku Nyytit ja Mymmelit.

Sitten aletaan taas syynätä sieluja. Sitähän tämä on!