Täytin tänään, syyskuun 3. päivä, 33 vuotta ja 3 kuukautta. Kukaan ei muistanut merkkipäivääni, mutta ei sen niin väliä, koska en muistanut sitä itsekään. Juhlin suurta päivää käymällä poikani kanssa puolukassa. Emme saaneet kovin runsasta saalista, mutta mielestäni se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on, että menimme metsään ja saimme olla siellä yhdessä. Se on osa omaa lasten kasvatukseen liittyvää piilo-opetussuunnitelmaani. Opetan lapseni rakastamaan metsää, jotta hän menisi sinne myös myöhemmin ilman minua. Mielestäni masennuksesta toipuvien luontaisiin hoitomenetelmiin pitäisi lisätä metsän parantava vaikutus. Oikeastaan voisin antaa itselleni uuden tittelin: jatkossa voisin toimia myös sielunhoidollisena metsäoppaana. Kuulostaa hörhöltä. Siihenpä se hörhöily sitten jääkin. Lähde kanssani metsään, niin takaan sinulle hyvät fibat.

Olen muuten ehkä alkanut toipua erostani. Tai eroistani. Niitähän on tässä ollut ihan jonkin verran viime aikoina. En ole ihan hulluna antanut lausuntoja sieluni tilasta, mutta kun kuitenkin haluat tietää, voin kertoa, että voin ihan hyvin. Itse asiassa voin oikeasti hyvin. Huomaan sen esimerkiksi siitä, että olen alkanut katsella iltaisin televisiota ja kutoa sukkaa. Noin vuoden ajan olen nimittäin vain istunut lamaantuneena paikallani kaikki illat ja tuijottanut eteenpäin miettien, että mitäs helvettiä sitä sitten keksisi. Yleensä olen keksinyt lisää hölmöyksiä. Nykyään teen sitä samaa tv:n ääressä. Mutta siis summa summarum: en ole enää yhtä lamaantunut yksinolostani kuin aiemmin. En voi edelleenkään sanoa, että nautin tästä, mutta pärjään. Kaikki on ihan hyvin.

Viime keväänä kävin kerran treffeillä. Tai oikeastaan siis kaksi kertaa, mutta se ensimmäinen kerta oli silloin maaliskuussa, jos muistatte. Se oli se kerta, kun luulin kohdanneeni sielunkumppanini ja olin valmis myymään sieluni jo ennen kuin olin kertaakaan tavannut tätä kuvitelmieni prinssiä. Ylipitkien ja ahdistavien deittien jälkeen ideoimme siskoni kanssa uuden yrityksen (näitä tulee aina välillä). Firmamme, K&K:n deittipalvelun liikeidea pohjautuisi siihen, että kävisimme treffeillä ihmisten kanssa, jotka haluaisivat testata omaa treffikuntoaan. Sen jälkeen antaisimme asiakkaallemme monipuolisen palautteen muun muassa hänen ulkonäöstään, vaatetuksestaan, käyttäytymisestään ja muusta sanattomasta viestinnästään. Näin kohentaisimme asiakkaamme markkina-arvoa ja lähettäisimme hänet itsevarmuutta puhkuen etsimään elämänsä kumppania. Itse käärisimme massit.

Oma kumppaninhakuvuoteni on ollut jokseenkin kummallinen. Havaintoja on kertynyt kasapäin, eivätkä kaikki kestä päivänvaloa. Muutamia asioita olen kuitenkin oppinut, ja aion esittää ne tässä, jos niistä nyt vaikka olisi hyötyä sinullekin:

1. Tinderiin en mene. Ainakaan vähään aikaan. Tinder on kuitenkin hyvä paikka, karkkikauppa seuraa janoavalle. Aion puhua sen puolesta kaikille, jotka haluavat löytää jotain erityistä, vaikken itse siellä aio lähiaikoina palloillakaan.

2. En tajua, missä todelliset kuumikset pyörivät. Todennäköisesti he pyörivät randomisti missä sattuu. Ensi viikolla Oulussa järjestetään jotkut ihmeen deitti-iltamat epätoivoisille. En aio mennä. En takuulla mene. Mutta hyvä, että järjestetään. Saavatpahan epätoivoisetkin seuraa.

2,5. Kalevassa kerrottiin tänään, että Oulussa on hyvät saumat löytää kumppani, koska yksin asuvia miehiä on ihan sikana. Huono puoli siinä on se, että Kalevassa ei kerrottu miesten tarkempia koordinaatteja. Oletan heidän löytyvän Oulun yöelämästä, jonne minulla ei ole asiaa.

3. Suomi24 on vähän väsynyt paikka. Sen ongelmallisuus lienee siinä, että siellä voi huudella nimettömänä ja kasvottomana niille, jotka kertovat nimensä ja näyttävät kasvonsa. Ei kiva, jos satut kuulumaan jälkimmäisiin. Lisäksi sivuston vaatima työmäärä on tajuton siihen nähden, mitä saat. Ei ketään oikeasti kiinnosta, että lempivärini on tummansininen.

4. Verkostoja on. Naapurin palomies lupasi keväällä katsoa minulle sopivan uhrin työkavereistaan, ja oletan tarjouksen olevan edelleen voimassa. En ole kylläkään päivittänyt hänelle vielä nykyistä parisuhdetilaani, koska vedän nyt ehkä vähän henkeä. Hän tosin pyysi minua eilen lenkille, mutta en juuri siinä hetkessä ehtinyt. Olisin voinut päivittää kuulumiset. Koen kuitenkin helpotusta, että Oulun alueen palomiehissä on mahdollisesti tuleva kumppanini, jos sitä ei muualla ole. Tilannetta helpottaa myös se, että minun ei itse tarvitse etsiä miestä. Se tehdään puolestani. Toisaalta: mitä hauskaa on miehen etsimisessä, jos sitä ei saa tehdä itse?

Alan ehkä vähän rentoutua. Toivon, ettei blogistani tule Sinkkublogi 2:sta, koska se on vähintä mitä elämältäni haluan. Tosin ihailen suuresti sen oikean Sinkkublogin pitäjää, josta on muuten tullut ihan oikea kirjailija. Kadehdin häntä. Ihan kunnolla. Hän syö parhaillaan kakkua, jonka nimi on Minun unelmani. No joka tapauksessa. Yritän tässä vain kertoa, että jos se ei vielä sinulle ole selvinnyt, minä en halua olla sinkku. En edes kutsu itseäni sillä nimityksellä, koska siitä tulee mieleen vain sinkkukinkku, joita myydään yksinäisille joulun alla Prismassa. Minä en syö yksin surullisena kinkkua jouluna. En varmana syö.

Todellisuudessa olen halunnut vain löytää miehen, jonka kanssa jatkaa tätä hyvälle mallille edennyttä perheenperustamisprosessia. Tutkimukseni ovat osoittaneet, että miehiä on. Vaikka olen vihannut koko viimeisintä vuottani yli kaiken ja se on ollut paskin vuosi, mitä elämääni on mahtunut, olen yrittänyt nähdä sen rikkautena. Faktahan on se, että kaltaiseni nainen ei pysy kauaa vapaalla jalalla. Toinen fakta on se, että huonoa en ota. Enkä epäsopivaa. Arvostan itseäni siinä määrin, että otan itselleni sellaisen miehen, josta tulee hyvä olo ja jonka kanssa ei tarvitse pelätä. Mitään. Minun mieheni on turva, ja hän kunnioittaa minua. Lisäksi mies jumaloi minua enemmän kuin mitään muuta. Niin se vain menee. Ei ehkä enää viiden tai kymmenen vuoden päästä, mutta silloinkin vielä arvostaa. Sillä minun mieheni on mies, jolle minä olen nainen. Koska sitä minä olen, päästä varpaisiin ja nielusta peräpukamiin.

En suunnitellut tällaista blogipostausta tälle illalle. Ehkä halusin vain kertoa, että voin ihan hyvin. En etsi tällä hetkellä ketään. En ole valmis. Itseni tuntien todennäköisesti kerron sitten kun olen.

Tämän blogitekstin loppuun haluan julkaista alkupätkän omasta runostani, jonka sävelsin lauluksi muutamia vuosia sitten. Lyriikan nimi on Kultainen mies:

Kun kirkossa laulettiin hallelujaa,

minä istuin vain hiljaa ja mietin

niiden hartaiden ihmisten ulinaa

ja hetkessä aattelin

että millainen onni ois löytää taivas

ja viereltään kultainen mies.

Miehellä sillä ois lempeä katse

ja se kokkaisi otsa hies.

Se tois mulle kukkia useasti

ja hieroisi illalla selkää.

Ja kun minä kysyisin: tehdäänkö vauva?

Se kuiskaisi: minä en pelkää.

Ja kun minä kysyisin: tehdäänkö vauva?

Se kuiskaisi: minä en pelkää.