Eräänä päivänä tyttö kohtaa pojan.

Tarina on tuttu vuosisatojen takaa. Rakkaudesta on kirjoitettu niin kauan kuin kukaan muistaa. Laulut syntyvät rakkaudesta. Rakkautta niin kuin elokuvissa. Rakkaus asuu meissä, me olemme rakkaus. On ansiotonta rakkautta ja armollista rakkautta. On epäreilua rakkautta ja yksipuolista rakkautta. Sitten on rakkautta, joka on platonista vailla seksuaalista kiintymystä. Rakkaus on voima ja side. Rakkaus on koko elämä.

Elämä paiskoo ympäriinsä ja lyö maahan. Se heittää seinään ja riepottaa myrskynsilmässä. Elämä on kipua, mutta eräänä päivänä kipu loppuu. Se tapahtuu keskimäärin sinä päivänä, kun tyttö kohtaa pojan. Tinderissä. Mätsi tulee ensimmäisenä päivänä.

Tyttö ei usko Tinderiin. Tekstiin hän kirjoittaa olevansa ihan kiva ja ihan tavallinen. Siinä hän ehkä vähän valehtelee, mutta eihän tekstiin voi kirjoittaa olevansa ihan super. Se kyllä selviää ajan kanssa sille, joka jaksaa nähdä ääriviivojen sisälle.

Poika on niin komea, että tyttö ei ole koskaan nähnyt mitään niin komeaa. Tyttö katsoo pojan kuvia sosiaalisesta mediasta eikä ole saada henkeä. Pojan komeus ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, mitä poika on sisältä. Tyttö kuvaisi sitä vain yhdellä sanalla: sopiva.

Tyttö ei voinut kuvitella, että maailma toisi hänen eteensä mitään niin sopivaa. Sellaisen joka vähän pökerryttäisi. Tyttö on toivonut itselleen miestä, joka hyväksyisi hänet sellaisena kuin hän on. Se ei varmastikaan ole helppoa. Tyttö räiskyy ja rätisee. Hän tarvitsee vastakappaleen, joka rauhoittaa ja ottaa syliin. Syli on vastaus maailman ongelmiin. Tyttö on tiennyt sen aina, mutta aikaisemmat sylit ovat muuttuneet aina liian pian kylmiksi tai välinpitämättömiksi.

Tyttö menee ensitreffeille keltaisissa kumisaappaissa. Hän haluaa olla erilainen. Hän haluaa olla luonnonlapsi, joka tekee mitä haluaa. Sellainen hän onkin. Treffipaikaksi hän on toivonut piiloa ja hiljaista paikkaa luonnossa; sellaista jossa saa olla rauhassa. Hän tietää, että ensitreffien paikaksi olisi oppikirjasääntöjen mukaisesti valittava aina sellainen, jossa on muitakin, jotta treffikumppani ei pääse tekemään pahaa. Tyttö kuitenkin luottaa poikaan. Jos tämä haluaa paloitella tytön, se on ihan fine.

Treffipäivänä sataa. Vieressä kuohuu Siikajoki – heille molemmille kovin rakas. Tyttöä tärisyttää. On yhtä aikaa kylmä ja pelottava. Poika puhuu paljon, mistä tyttö on hyvillään. Hän kehuu poikaa fiksuksi. Poika naurahtaa, että kyllä hänellä ainakin päässä jotakin liikkuu.

Ensitreffien päätteeksi tyttö huokaisee. Hän pyytää, että poika lupaisi hänelle yhden asian. Sen, ettei hänen koskaan enää tarvitsisi mennä ensitreffeille. Poika lupaa. Ensitreffeillä ei tarvitse suudella, mutta he suutelevat silti. Poika on luvannut olla hyvä suutelija. Hän taitaa olla oikeassa.

Muutamaa päivää myöhemmin poika tulee katsomaan teatteriesitystä, jossa tyttö laulaa. Kolmansilla treffeillä tyttö tapaa pojan äidin ja neljänsillä poika tapaa tytön jälkikasvun. Lähipiiri panikoi, että vauhti on liian hurja. Ympärillä olevilla ihmisillä on kaikilla mielipiteitä; osa tyytyy vain myhäilemään ja selvittelemään takkuja tytön tukasta. Poika ja tyttö määrittävät vauhdin juuri sopivaksi heille itselleen. Mitään kiirettä ei ole. ”Mennään meidän vauhtia.”

Myöhemmin tyttö kuvailee poikaa kaikille, että hän on komeampi kuin kukaan, mutta mukavampi kuin komea. Pojan yöpöydällä on korkeakirjallisuutta, sängyssä keltaiset unikkolakanat ja vessassa hassu lattia. Toisella käynnillään tyttö julistaa, että keittiöön tulee sitten kukkatapetti. Vieressä virtaa Siikajoki.

Tyttö tietää, että parhaimmat tarinat on vielä kirjoittamatta.

Sanon ihan alakuun, että oon menossa treffeille. Oon menossa ens viikolla elämäni ensimmäisille Tinder-treffeille, mutta en sano minne tai kenen kanssa. Tiiän, etten sais olla liian mielissään enkä sais kertua tästä ihan kellekkään. Pitäs olla ihan turpa kiinni ja laturi irti seinästä ens keskiviikkoon asti. Mutta ossaanko mää? Voinko mää? Pystynkö mää? Haluanko mää? Oonko mää mää, jos en saa julistaa tätä maailmalle? Eikö ihminen saa olla sitä mitä se on, jos se ei loukkaa muita?

Tiiän, etten tunne tyyppiä. Tiiän, että tipahan taas ihan varmasti liian korkeelta ja kovvaa ja kopsahtaen ja tuun täyteen mustelmia ja avohaavoja niinku aina. Mutta toisaalta, niinku rakas työkaverinikin sanoi: Mitä jos sittenkään et? Mitä jos tällä kerralla käy toisin? Mitä jos se onkin livenä yhtä ihana ku kirjotuksissa ja kuvissa? Mitä jos se oiski mulle sopiva? Mitä jos? Näitten kysymysten siivittämänä työnnän pään pakastimeen siihen asti, ku tilanne on taputeltu.

Meillähän on työporukan kesken oma Whatsapp-ryhmä, jonka nimi oli alun perin ”Kaislan treffit”. Edellisen fiaskon jälkeen vaihdoin ryhmän nimeksi ”Yleistä höpötystä”. Sinne mun rakkaimmat työkaverit saattaa laittaa kuvia siitä, mitä ne on tekemässä tai mitä kiihkeetä niille just milläki hetkellä tapahtuu. En oo sanonu ryhmään vielä mittään treffeistä. En tiiä, sanonkokaan. Tarviiko kaikkien tietää?

No siitä päästään siihen, että tarviiko todellakaan kaikkien tietää. Ei varmasti tarvis. Ois voinu pittää päänsä kiinni ja siellä pakastimessa. Mutta ei vaan voinu. Kävin eilen siskon kanssa ostamassa mulle uuen puhelimen, koska mun vanha vetelee viimesiään. Mun pittää käynnistää se 6-7 kertaa päivässä uuestaan, koska kosketusnäyttö ei hyväksy joka kosketusta. Ei hyövyttäny ennää korjauttaa kaks vuotta vanhaa puhelinta, joten kävin sitte ostamassa uuen.

Puhelinkaupoilla mulla on mukana aina mun sisko. Se johtuu siitä, että se on mun aivot, ku hoijan tärkeitä asioita. Minun tehtävä on lirkuttaa ja heittää läpänderiä myyjille, ku mun sisko kyssyy ne olennaiset kysymykset, joita meikä ei ehkä muista siinä läpyskän lomassa kysyä. Siks mulla on mukana viisaus. Yhessä me ollaan semmonen parivaljakko, että oksat pois ja osa latvaa. Niinku vaikka eilen. Ostettiin molemmat jotku lasisuojat meijän uusiin puhelimiin (siskoki oli eilen käyny puhelinkaupoilla päivällä itekseen) ja huijattiin ne myyjät vaihtamaan meille ne niihin puhelimiin, vaikka niitten ei ois ollu mikään pakko ja se on vaikee homma ja sitä rataa. Mutta jos ossaa lirkuttaa, niin mikäpä siinä.

No, kuten sanottua, olin ollu jo siinä vaiheessa päivää liian mielissään mun tulevista Tinder-treffeistä. Joten OLIHAN MUN IHAN PAKKO kertoa se myös sille DNA:n hyvännäköiselle miesmyyjälle, ku me siinä oltiin jo hyvä tovi stormattu meikän puhelin- ja liittymäasioita. Mehän oltiin jo käytännössä mun mielestä kavereita. Ilmeisesti me ei kuitenkaan oltu sen myyjän mielestä vielä tarpeeks hyviä kavereita, koska se ihmetteli mun Tinder-asiaa kovasti ja oli sitä mieltä, että miksi miksi miksi. Olin ihan ihmeissäni, että enkö sais mennä, jos se on musta hyvä idea. Sitte kerroin sille kans, että kerroin tästä tänään mun oppilaillekki, ku kato oon opettaja oikeessa elämässä. Se sano, että sehän tietää musta kohta kaiken. Enempää en kertonu, koska julistusta seurasi kiusallinen tunnelma. Sitte vaan mietin, että kannattaako, oikeesti kannattaako kaikkia maailman asioita kertoa kaikille? Ei varmastikaan kannattais. Mutta toisaalta: voiko ihmiseltä ottaa pois inhimillistä ihmisyyttä ja omia luonteen heikkouksiaan? Sanopa sinä.

Välillä mää bongaan aina Fb:n uutisvirrasta semmosia artikkeleita, joissa kerrotaan, mistä tunnistaa narsistin. Mua koskettaa nämä jutut aina jotenki syvästi, koska ne saa mut miettimään, oonko ite oikeesti joku narsisti. Tämä asia juontaa juurensa lukioajoille, jolloin yksi ystäväni syytti mua narsistiksi. Sen jälkeen oon välillä aina lukenu kuvauksia, joitten mukaan pitäis tunnistella läheisistään ne tyypit, jotka kuuluu tämän persoonallisuushäiriön piiriin.

Siis mullahan on hyvä itsetunto, eikä se oo mikkään salaisuus. Se saattaa johtua siitä, että mun on helppo hyväksyä itteni tämmösenä ku mää oon. Mää tiiän, mitä ossaan ja mitä en ossaa. Sen lisäksi tiiän, miten ihmisten kanssa ollaan. Oon tutustunu tässä viime kuukausina meijän teatterissa uuteen ihmiseen, jonka kans meillä on synkronoinu ihan kympillä. Ite asiassa välillä on kuulunu munki korviin semmosia huhupuheita, että meillä ois joku suhe, mutta me ei meillä oikeesti oo mittään suhetta. Miks mää muuten menisin mihinkään Tinder-treffeille? Me ollaan hyviä ystäviä, ja se on mulle ihan kamalan rakas ihminen. Se saattaa johtua siitäkin, että se näkkee mua syvemmälle ku moni muu. Yhtenä päivänä se sano, että se näkkee mussa semmosta rakkaudellisuutta, mitä ei monessakaan näe. Tällaiset asiat saa mut hetkittäin vakuuttuneeksi siitä, että en voi olla narsisti.

No jos jatketaan tätä juttua siten, että narsistillahan on yks ainoa tavote eli se, että se haluaa hyötyä muista. Tänä aamuna luin artikkelin, jossa sanottiin, että kannattaa olla varuillaan, jos joku haluaaki olla eksänsä kanssa hyvissä väleissä eronkin jälkeen. Tyyppi saattaa nimittäin olla narsisti tai psykopaatti! Tuli taas mieleen, että oikeesti: nyt meikät luokitellaan taas mielenvikaseksi, ku haluan olla lasteni isän kanssa väleissä. Että mitä jos vaikka saattaisinkin hyötyä siitä vielä jatkossa! No totta helvetissä minä haluan hyötyä tulevasta ex-miehestäni. Haluan, että lapseni saavat hyvän elämän sekä heitä rakastavat ja toistensa kanssa toimeen tulevat vanhemmat siitä huolimatta, että arkea eletään kahdessa kodissa. Ja olen pahoillani, jos haluan hyötyä ex-miehestäni myös siten, että hän käyttää autoni katsastuksessa ja vaihdattaa siihen renkaat, jos hän siihen suostuu ja hänellä on siihen aikaa. Vastapalvelukseksi autan häntä jossain toisessa asiassa. Mää en suostu ymmärtämään sitä, että jos ei ole riitaa, miksi helvetissä pitäisi riidellä vain siksi että on erottu. Se ihminen on ollut mulle rakas ja se on sitä edelleen, vaikka parisuhteessa ei enää halutakaan elää. Tietysti me tiietään molemmat, että tilanne muuttuu sitten kun toinen meistä (tai molemmat!) löytää uuden kumppanin. Siihen asti mennään näillä. Menikö jakeluun?

Eilen mulla oli asuntonäyttö. En oo laittanu kämppää vielä kiinteistöfirman listoille, mutta mielessähän se on pyörinyt, että jos en ole saamassa tähän ketään (hyvännäköstä) urosta tätä mun kanssa maksamaan (Apua: Hyötynäkökulma! Selvä narsissi!), niin tästä on lähdettävä. Kerroin eilen huoleni myös naapurin palomiehelle. Meillähän on maailman paras piha ja maailman paras taloyhtiö ja maailman ihanimmat naapurit. Se näkkyy monella tavalla, mutta esimerkiksi meillä ei ole talvisin lumenluontivuoroja tai kesäisin ruohonleikkuuvuoroja. Se tekkee, joka ehtii ja jota huvittaa. Käytännössä kaikki hoituu aina. Naapureille saatetaan viedä omenapiirakkaa tai lähettää lämmin, vastaleivottu rieska. Eilen meillä oli taloyhtiön pihatalkoot. Menin mukaan siinä vaiheessa, kun hommat oli hoidettu ja pitsat tilattu. Tuntui vähän pahalta, että liityin porukkaan vasta siinä vaiheessa, kun lunastetaan voitot, mutta tunsin oloni tervetulleeksi. Sellainen piha meillä on.

Siispä en haluaisi lähteä tästä. Naapurin palomies ei myöskään halunnut sitä, joten hän ehdotti, että josko etsisi mulle miehen omasta työporukastaan. ”Kyllä sieltä sulle joku varmasti löytyy. Määpä vähän alan kattelemmaan!” Esitin nöyrimmät kiitokseni ja kerroin, että arvostan hänen elettään suuresti. Minä saan miehen ja me molemmat saamme pitää naapurimme, jos hyvin käy.

Sitä ennen minä menen kuitenkin sinne Tinder-treffeille. Voi olla, että kerron niistä myöhemmin tai sitten en. Joka tapauksessa tiedän, että sinä olet minun puolestani onnellinen. Kiitos siitä sinulle.

Vietähän mukava viikonloppu!

Tänään käsittelemme aihetta nimeltä Tinder, koska meikä on niin taas back to kuviot. Tiedän, että luokittelen itseni nyt säälittäväksi, mutta tarviiko ihminen tällaisen lihatiskikokemuksen, tarviiko? Paljon mahdollista, että ilmankin pärjäisi elämässään. Mutta siellä sitä taas ollaan.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että siellä on porukkaa. On komiaa, karskia, rummaa ja lihavaa. Jokkaiselle jotaki. Nyt pitäis vaan osata päättää, mitä haluaa. Niinku nököttäis vuonna -90 Honka-Kipsan luukun takana eikä ossais valita, ottasko markalla liitulakuja, pääkalloja vai ufoja.

Omat vaatimukset on isot. Ei saa olla tatuointeja. Jos kuitenki on, pittää olla tyylikkäitä. Jos ei oo tyylikkäitä, ei oo kuitenkaan maailmanloppu. Mitä väliä oikeesti? Kunhan se ei pakota mua ottamaan niitä. En halua tatuointeja. Kyllästyisin kuvaan kuitenki viikossa niinku kyllästyn kaikkeen maholliseen, mikä liimaantuu ihhoon ja alakaa ahistaa. Joskus haaveilin, että oisin ottanu papukaijatatskan kätteen, ku olin nähny jollaki taiteilijalla semmosen yhessä sisustuslehessä, mutta sitte joku nauro mulle, että näyttäsin kuitenki ihan merimieheltä. Jäi sitte ottamatta. Toisessa hetkessä haaveilin, että ottaisin kaislafiguurin kätteen. Niinku osottammaan, että kaisla se olen minäki, joopasenjoo. Jäi ottamatta. Sitte vielä haaveilin, että ottasin pianonkoskettimiston jalkapöytään. Googlasin kuvia monta kuukautta. Otin yhteyttä tuttuun taiteilijaan, että se sais piirtää mulle tatuointiluonnoksen. Piirtäminen on edelleen vähän kesken. Ehkä ihan hyvä. Ehkä kaikki tietää, että jos mulla ois tatuointi, se ois jostaki purkkapaketista ja lähtis ekassa pesussa pois.

No sitte takas Tinderiin: Jos miehellä on ruma nimi, en paina sydäntä. Käytännössä hyväksyn vain hauskat tai vanhahtavat nimet. Ja kaikki J:llä alkavat nimet. Niihin oon jotenki mieltyny: Jaakot ja Jussit kelpaa. Ne on niin lempeitä ja tuttuja. Oon pyyhkiny myös Janit, Jonit, Jarit, Juhat ja Juhanat mätseihini. Kukkaan ei kuitenkaan juttele mulle. Ihime porukkaa.

Käytännössähän mää istun Tinderissä koko ajan. Se on ihan idiootti ajanviettotapa, ja sitä voi tehä missä vaan. Heräsin eilen Zeppeliinin parkkiksella siihen, että meikä istuu autossa yksin ja syö jätskiä ja pyyhkii Tinderissä ukkoja. Katon ympärilleni, että eihän kukkaan tuttu nää mua. Vieressä on auto, ja voi perhana: naapurin auto! Hiljainen käynnistys ja vielä hiljaisempi liukuminen pois tilanteesta. Naapuri ei nähny mua. Todennäkösesti istu itekki Tinderissä.

Jos taas jatketaan siitä, että aika moni mieshän tajuaa pistää itestään kuvan iliman paitaa. Kiitos. Just niin pittääki olla. Anna maailma anteeksi seksistinen suhtautumiseni ja tapani esineellistää Tinderin lihatiski, mutta jos ei ole paidatonta kuvaa, saa olla jotaki aika helkkaristi muuta, että pyyhin sydäntä. Tänään tajusin, että on se tämä Tinderin maailma epäreilu; että pitäiskö muka munkin laittaa sinne kuvavalikoimaan itestäni joku bikinikuva. Että oishan se nyt älyttömän reilua. Sitte tajusin, että mua pyyhitään ihan tarpeeksi ilman bikineitäki. Ja haluanko mää lopulta alkaa semmosen kans millekään, joka pyyhki mua vaan niitten bikinien takia. Mene ja tiedä. Vaikka ite oon ihan samanlainen.

Kolmas luku on Tinderin tutut. Sielläpä ne on, kaikki sinunki kaverit ja kaverien ex-miehet omista vanhoista kavereista puhumattakaan. Ilmeisesti meillä tinderiläisillä on kuitenkin sanaton vaitiolovelvollisuus: muille ei kerrota, että nääki oot täällä. Oishan se nyt noloa, jos joku tietäis. Toisaalta se on nykypäivää. Siellä ollaan ja myydään paitsi ommaa naamaa, myös ommaa sielua tuntemattomille. Säälistä pyyhkäsin eilen kaveria. Se ei pyyhkiny meikää. Ehkä ihan hyvä. Ei oikeesti kannata pyyhkiä ku niitä, joitten kans vois olla tulevaisuuessa muutaki yhteistä ku Tinder-menneisyys. Luin äsken yhestä Me Naisten artikkelista.

No mitä jos mätsää? Mitä niille jutellaan? Emminä tiiä, mutta sen tiiän, että se juttelu ei oo mittään hauskaa. Ei oo oikeesti mittään sanottavaa. Niinku oisit Sinkkulaivan pikatreffeillä ja tiiät, että oot ihan väärässä paikassa. Silti koitan koko ajan pittää mielessä, ketkä kaikki kaverit on pariutunu Tinderissä tapaamansa tyypin kanssa. Ainaki tiiän yhen.

Viime viikolla juteltiin teatteriporukan kanssa, että paikalliset eli pohjoispohjalaiset miehet on ihan lapasia. Että siksihän täällä naiset on niin voimakkaita, ku on pakko ollu nousta ylös ja tehä miestenki työt, ku ei niistä miehistä ole mihinkään. Ei mihinkään. Niinku esim. alottammaan yhen yhtä keskustelua josaki Tinderissä sen jäläkeen ku meikän arvovaltainen yhen hengen tuomaristo on suvaitsevaisuuttaan sattunukki pyyhkäsemään mätsin.

Havaitsin saman tännään ku olin vahingossa työmatkalla Tinderissä. Kyllä on parempia miehiä Siikajoen tuolla kuin tällä puolella. Heti tuli mätsi jonku mallinnäkösen Sockerin pelaajan kanssa, joka halus ekassa viestissään tiedustella, tekisinkö sen kanssa lapsia. Vihdoinkin joku puhuu asiaa! Kyllä kiitos. En tosin tiedä, halusiko se niitä lapsia oikeasti vai oliko se vain ovela keino yrittää meikän pöksyihin. Sitte se kuttu meikät syömään sen tekemää ruokaa ja kattomaan sen rakentamaa taloa. Aivan täydellistä. Mutta välimatkaa on varmaan vähintään 150 kilsaa. Se asu jossaki ihan hitsissä. Ei jatkoon. Sori mallipoju.

Tämä on surkuhupainen elämä. Täytyy oppia säännöt, missä ikinä kulkeekaan tai mitä ikinä meinaakaan puuhailla. Elämäni ensimmäisessä asuntonäytössä aloin tiedustella heti muilta katselijoilta, kuka asunnon nyt meinaa lunastaa itselleen. Eihän siellä sillä tavalla käyttäydytä, hyvänen aika sentään! Nyt olen ollut aivan peloissani pyyhkiessäni kaiken maailman urheilijanuorukaisia, että mitä jos nämä ovatkin ihan idiootteja. No hei haloo! Kuka pakottaa pariutumaan idiootin kanssa?

Kyllä elämä kuljettaa oikeaan paikkaan. Ja jos ei, sitten mennään metsään. Sieltäkin pääsee todennäköisesti jossain vaiheessa pois. Sitä odotellessa voi pyyhkiä keinotekoisessa somemaailmassa itselleen kivan arsenaalin omia lemmikkejä, joilla on kauniit rintalihakset! Hah!

Tänään on äitienpäivä, erilainen kuin vuosi sitten. Herään yksin isossa kodissa, josta olen ehkä jossain vaiheessa muuttamassa pois. Lapseni ovat lähellä, mutta eivät täällä. Olenko tänä aamuna vain puolikas äiti, jos lapseni eivät herää minun luonani? En ole. Olen kokonainen äiti, jolla oli eilen esitys. Olen äiti, jonka lapsilla on myös isä. Hän ottaa lapsensa milloin vain luokseen, jotta äiti saa harrastaa ja leikkiä välillä olevansa kunnon tähti isossa maailmassa. Olen äiti, joka luuli tulevansa eilen sotkuiseen kotiin, koska näytöstä edeltävä päivä oli ollut kiirettä, kaalihoopukkaa, sotkua, meikkaamista ja tukanlaittoa. Olin äiti, joka tuli kuitenkin siistiin kotiin.

Hetken luulin, että meillä asuu hyväntahtoinen kummitus, koska en minä tällaisesta kodista lähtenyt! Sitten tajusin, että täällä on todennäköisesti käynyt ex-puoliso siivoamassa – Jumala häntä siunatkoon!

Tässä vuoden mittaan olen mietiskellyt omaa rakkauspolkuani. Muistellut matkalle sattuneita tapauksia. Flirttiä, joka ei loppunut (eikä lopu) koskaan. Niitä, jotka ovat jääneet tuleen makaamaan, kun itse olen jatkanut matkaani. Niitä, jotka vuosien jälkeen pommittavat edelleen viesteillä. Niitä, joille oli oma määrätty aikansa, mutta jotka vain eivät osanneet tarttua siihen hetkeen, joka heille annettiin. Siinäpä on turha ruikuttaa jälkeenpäin. Vai jäinkö itse joskus uikuttamaan? Elämäni olisin antanut, jos polkumme olisivat kasvaneet yhteen. Tai ehkä en enää vain muista. Yksi entinen poikaystäväni sanoi kerran, että jokaiselle ihmiselle on keskimäärin seitsemän kappaletta ”sitä oikeaa”. Jos edes yhden saisi haaviinsa, voisi tuulettaa vanhana.

Tai miksi ei voisi tuulettaa vähän jo nyt?

Tiedän olleeni tavoitteellinen matkallani. Tiedän, että jos jotakin olen halunnut, olen sen myös ottanut. Niin kuin ex-puolisonikin sanoo, minkä tahansa asian kanssa: ”Kun sää jotaki päätät, siihen on ihan turha tulla kenenkään mittään sanomaan. Ei sua pysty pysäyttämään.”

Niin kauan kuin muistan, se olen ollut minä, jonka on täytynyt saada hurmata. Muitten hurmaaminen ja valloittaminen ovat iänpäivän olleet minun osani. Viime aikoina olen vähän koittanut hellittää. Odottanut, että joku toinen tulisi ja hurmaisi. Ettei minun tarvitsisikaan tehdä sitä kokonaan. Koska eikö ihmisen pitäisi riittää omana itsenään, ilman ainaista yrittämistä? Miksi täytyy koko ajan vetää jotain tajutonta show´ta, jotta tulisi hyväksytyksi? Sanopa sinä. Minä en nimittäin tiedä.

Olen siis miettinyt, että jos minä jatkossa vain yrittäisin jaksaa odottaa, että joku tulisi ja poimisi minut. Jos hetken olisin vain huoleton kaisla lempeässä kesätuulessa. Jos soisin ihan hiljaa.

Niin varmaan. Usko huviksesi, jos haluat. Kyllästyn tähän ajatukseen viimeistään huomenna. Minä en ensinnäkään soi hiljaa. Minä kuulun ja näyn kilometrin päähän. Minun egoni näkyy kahden kilometrin päähän. Minä en soi klassista. Minä olen rokkenroll. Älyttömät tilut ja kitarasoolo. Ilmaveivi.

Sain uuden kummipojan yksitoista kuukautta sitten. Hän syntyi vain muutamia päiviä oman syntymäpäiväni jälkeen. Hänen äitinsä löytää meistä jatkuvasti uusia yhteneväisyyksiä. Joulunaikaan sain viestin: ”Nyt minä sen keksin, mikä teissä on niin samaa: lapseni ei kitise nälkää, ei janoa eikä kipua. Hän kitisee vain, jos hänellä on tylsää. Juuri niin kuin sinä!”

Uudenvuoden aikaan laitoin viestin taloyhtiön hallitukselle. Pyysin apua lämmityspistokkeeni kanssa. Luulin, ettei se anna sähköä, koska en saanut syksyllä imuria toimimaan. Iltaan mennessä olin saanut neljä yhteydenottoa pihan miehiltä liittyen pistokkeen toimintaan. Kolme oli sitä käynyt ränkkäämässä. Kaksi otti yhteyttä sähköpostitse, yksi kävi ovella varmistamassa. Lopputulemana pistoke lämmitti moitteettomasti lopputalven. Pistoke-episodia seuraavana päivänä sain lämpimän rieskan seinän takaa. Pannukakkuystävyys muuttui rieskaystävyydeksi ja sen jälkeen voileipäkakkuystävyydeksi. Kuka sanoo, ettei meistä huolehdita? Ystävyys on kahden kauppa: Minä annan sinulle jotain tänään, mutta jonain päivänä saatan tarvita juuri sinua. Silloin minä en epäröi pyytää apua samalla tavalla kuin en epäröi auttaa sinua silloin kun sinä sitä pyydät. Niin tämä elämä menee.

Viimeisen vuoden aikana olen ajatellut usein: Jos voisin, halaisin itseäni ja sanoisin, että sinä selviät tästä pieni, urhea nainen. Jos tämä eroasia nyt on pahinta, mitä elämässä voi tapahtua (jos siis ei tarvitse omaa lastaan haudata), odotan innolla sitä päivää, kun sydän tuntuu kevyeltä. Minä olen jo valon puolella. Kesä tulee – tulee uusi aika!

Onnellista äitienpäivää äidit, isät, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset (kummallinen sana muuten maahanmuuttajaoppilaideni mielestä), mummot, papat ja kaikki jotka juhlitte tänään!

Tähän loppuun haluan omistaa vielä yhden runon kaikille äideille:

”Pidä kiinni huivista

ja kalsareista kuivista.

Elä ihmisiksi,

vaikket muista miksi!”

- Uppo-Nalle

Tänään haluan julkaista vuosi sitten kirjoittamani tekstin, joka on edelleen yksi parhaimmista koskaan kirjoittamistani kannanotoista. Teemana on nykynaiseen kohdistuvat paineet.

_____________________________________________________

Nykyajan naisen pitää opiskella, mielellään korkeakoulututkinto, jolla saa töitä ja jolla pääsee ansaitsemaan, mielellään paljon, koska rahalla saa ja hevosella pääsee. Opiskelujen aikana ei voi lisääntyä, koska muuten opinnot kärsivät. Lapset on kuitenkin tehtävä nuorena, jos aikoo saada lapsia. Opintojen jälkeenkään ei heti kannata lisääntyä, koska on päästävä tienaamaan, jotta kaikki se, mitä on opiskeltu, ei unohdu heti. Lisäksi jos menee tekemään väärässä vaiheessa lapsia, ei välttämättä saa ikinä oman alan töitä. Ei vaan saa. Se on sanonta. Kukaan ei ole kokeillut, onko se totta, koska kukaan ei uskalla.

Kun sinne töihin on päässyt, siellä kannattaa olla ihan hyvän aikaa, vaikka viimeistään vuoden päästä valmistumisesta kaikki alkavatkin tuijottaa uuden työntekijän vatsanseutua, että eikö se jo pyöristy. Siihen on oltava joku luonnollinen syy! Joko niillä menee huonosti tai sitten ne eivät vain pysty saamaan lapsia. Kamalan surullista. Ei voi kysyä. Liian henkilökohtaista. Parempi kuiskutella selän takana.

Biologinen kello kuitenkin tikittää, ja tikitys kuuluu joka paikkaan. Kyllä kannattaisi jo alkaa tehdä niitä lapsia, jos ylipäätään aikoo tehdä. Se ja se ja se ei tehnyt ajoissa ja - ylläri - lapsettomaksi jäi!

Jos kuitenkin sattuu tekemään sen lapsen, työkaverit voivat virnuilla voitonriemuisesti, että hahhah, nyt tuo on poissa pelistä sen muutaman vuoden. Eipähän pääse täällä pätemään! Siinäpä valvot korvatulehdukset ja olet pallo jalassa sen seuraavat 18 vuotta. Eikä riitä! Semmosta se on. Voi voi. Ollaan itsekin kärsitty. Nyt nautitaan vapaudesta. On se mahtavaa. Lapset muuten asuvat kaikki ulkomailla. Jännä. Miksiköhän.

Töihin et voi palata heti äitiysloman jälkeen, koska jos palaat, olet huono äiti. Myöskään kotiin et voi jäädä liian pitkäksi aikaa, koska olet huono työntekijä. Jos et imetä neuvolan sanelemaa, uusien tutkimusten mukaista suositusaikaa täyteen, olet huono äiti. Jos imetät liian kauan, olet vielä huonompi - yrittäisit nyt vähän löysätä sitä napanuoraa! Muista tehdä kaikki ruuat vauvalle itse, mielellään luomuna, koska kaupan ruuat ovat paskaa. Hedelmäsoseita ei kuitenkaan jaksa hullukaan keittää itse; niitä saat antaa mutta muista silti tuntea päivittäin huonoutta siitä mitä teet ja jätät tekemättä. Opeta lapsi sormiruokailemaan itse, niin ei tarvitse kärsiä siitä syöttämisrumbasta. Varo kuitenkin, ettei se tukehdu! Eihän sillä ole vielä yhtään hammastakaan! Käytä kestovaippoja, mutta älä vielä maitokakkavaiheessa. Se on ihan hullun hommaa pestä sitä pyykkiä! Muista nukuttaa vauva ulkona joka päivä monta kertaa, koska Arvo Ylppö.

Muista urheilla itsekin, mutta älä aloita liian pian synnytyksen jälkeen. Raskauskilot täytyy karistaa heti mutta perhana jos alat pudottaa niitä heti, tulee sanomista. Vauva kärsii, ihan selvästi, etkö huomaa? Läskit ovat huonoja ihmisiä; laihuus ja menestyminen ovat synonyymeja. Jos kuitenkin laihdut liikaa, kaverit muuttuvat kateellisiksi ja kassatädit lakkaavat tervehtimästä. Neuvolantäti kyllä saattaa huomauttaa heti synnytyksen jälkeen, että painat muuten liikaa. Älä silti kuitenkaan laihduta. Sun täytyy näyttää seuraavat seitsemän vuotta siltä, että perhana synnytit kerran.

Muista hoitaa puoliso. Älä lakkaa antamasta sille huomiota, vaikka väsyttäisi aina. Puolisolla on raskas työ ja raskaat huvit ja jännästi se ei ole enää koskaan muutenkaan kotona. Opettele nalkuttaminen, se auttaa, ainakin silloin kun puoliso käy kotona. Voi olla että se vaihtaa silti nuorempaan ja nätimpään aika pian. Mutta se nuorempi ja nätimpi haluaa myös pian lapsia, mitä puoliso ei tajua, koska siinä vaiheessa se on niin helvetin rakastunut, joten hahhah kaikkea hyvää vaan teille kahdelle!

En ole katkera näistä naiseen kohdistuvista paineista, mutta kun nämä helvetin vuodet ovat ohitse, minä muutan Karibialle nauttimaan sihijuomaa. Otan uuden miehen. Opettelen rakastamaan itseäni uudestaan. Alan joogaamaan tai vähintään harrastamaan tantraa. Vedän joka ilta tajuttomat perseet ja menen nukkumaan meikit naamassa. Koska saan tehdä niin. Koska kukaan ei roiku lahkeessa.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että olen säälittävä. Olen töissä enkä jaksa lähteä täältä. Minulla olisi kerrankin vapaa iltapäivä, mutta täällä sitä vaan "siivotaan" omaa luokkaa. Eväinä on kuusi Sisu-pastillia ja yksi proteiinijuoma. Näillä mennään. Rakkain työkaverini kävi pyörähtämässä tuossa luokkani ovella ja julisti, että ei mullakaan hyvin mee. Totesin hänelle lakonisesti, että sehän me kyllä tiedettiin jo. Oikeasti me tiedetään, että kaikki on ihan hyvin. Ihan hyvin.

Kamalaa kiirettä on pukannut viimeisen viikon. Kaikkihan me tiedetään, että ne ihmiset, jotka touhottavat ja vouhottavat kiireillään ja tarpeellisuudellaan, ovat lopulta hyvin säälittäviä. Kunkku on se, jolla on aina aikaa toisille, vaikka todellisuudessa olisi kuinka kiire tahansa. Kunkku ei vain kerro sitä kenellekään. No oli miten oli, näin on. Ei vaan: oli miten oli, mutta viime viikko oli oikeasti kiireinen. Jopa niin kiireinen, etten ehtinyt viikonloppuun mennessä pyörittää kertaakaan tiski- tai pyykkikonetta. Ei kuitenkaan niin kiireinen, ettenkö olisi ehtinyt liittyä Tinderiin. Vitsi mikä mesta, mutta palataan siihen myöhemmässä vaiheessa.

Viime viikko oli siis teatterin tehoviikko, joka huipentui perjantain ensi-iltaan. Viimeiset viikot on taottu näytelmää vereslihalla. Mutta kohtaus kerrallaan, hetki kerrallaan, tanssi kerrallaan, asuste kerrallaan, lavaste kerrallaan ja jokainen työtunti kerrallaan me lopulta kahlasimme näytelmämme esityskuntoon. Valmiiksi, jos niin saa sanoa.

Eihän mikään ole koskaan täydellisen valmista, mutta harjoitus harjoitukselta me tulimme lopulta riittävän valmiiksi, jotta ensi-illassa pystyimme puristamaan itsestämme ulos sellaista taidetta, jota ei valmisteta viikossa tai edes kuukaudessa. Minua on lohduttanut suuresti ohjaajamme kommentit siitä, ketä varten me lopulta näytelmäämme esitämme. Emme kriitikoita varten, vaan yleisöä varten. Me emme saisi loppupeleissä olla riippuvaisia siitä, mitä meistä puhutaan ulkopuolella. Tärkeintä, että itse tiedämme, mitä teemme. En ole lukenut näytelmästämme vielä arvosteluja, mutta päämäärämme on, että jokainen katsoja saisi sitä, mitä on tullut hakemaan, ja vielä vähän yli. Taidetta ja yllätyksiä! Mutta ehkä kuitenkin eniten naurua. Ilo on se, mikä merkkaa. Ilo ja yhdessä olemisen riemu. Jokainen hörähdys, joka kuuluu katsomosta kulisseihin.

On ollut hienoa olla mukana ja löytää se perhe, joksi koen teatteriyhteisömme. Esityksiin valmistautuessamme olen huomannut meillä kaikilla olevan erilainen tapa suhtautua jännitykseen ja löytää oikea tapa rentoutua. Minä tanssin. Joidenkin mielestä keskityn epäolennaiseen, jos haluan tanssia ennen jokaista esitystä. Mutta he eivät ehkä ymmärrä, että kyse ei ole enää harjoittelusta, vaan tavasta olla ja unohtaa jännitys. Tapa elää keholla. Tanssin maailma on ollut minulle vieras siitäkin huolimatta, että nuoruudessani tanssin hetken vakiotansseja Oulun Telemarkin riveissä. Tanssilavoilla olen käynyt vain sukujuhlissa, jossa ukkini opetti sulavan valssin salat. Nyt tanssi on vapaaehtoista. Ja nyt tanssi on muutakin kuin laatikkovalssi ja letkajenkka. Nyt tanssi on tulista tangoa. Ja parini se vasta tulinen onkin!

Olen yrittänyt lukea häntä harjoitustemme aikana. En tunne tyyppiä oikeasti yhtään. Lähinnä olen vähän ihmeissäni, että voiko minun ikäisestäni pullamössösukupolvesta löytyä vielä vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka jaksaa harjoitella kanssani tangoa tunnista toiseen ja päivästä kolmanteen. Viime viikonlopun olen kuunnellut lähinnä Arja Korisevan rakastettua Rannalla-tangoa. Tarina on surullinen, mutta rytmin ymmärrän. Ja sitten taas tavallaan en. Tango on mystinen ja arvoituksellinen. Ja minä näytän nutturassani tanssijalta! Siksi olen harjoitellut myös pään asentoa. Paras hetki on aistia tangon loppu, kietoa jalkansa tanssiparinsa ympärille ja taipua ylvääseen mutta vakavaan loppuasentoon. En oikeasti ymmärrä mistään mitään. Olen ihan pihalla. Mutta tangoa en enää jätä.

Ja sitten se Tinderi. Voin kertoa, että kyseessä on karkkikauppa. On miestä miehen perään ja sitä rataa. Mätsejä on tullut sitä mukaa, kun on uskaltanut vetäistä vasemmalle. Mutta tiiättekö. Koska minä olen ikäni ollut se aloitteentekijä aina ja kaikessa, niin nyt tuntui, että en jaksa. Että jos tuossa keinotekoisessa somemaailmassa nyt on oikeasti joku sellainen, joka näkee pintaa syvemmälle, niin olkoon hyvä ja kirjoittakoon ensimmäisen viestin. No: kolme kirjoitti. Ensimmäinen oli akateeminen palomies (Voi taivas!), toinen joku paikallinen hunksi ja kolmas ex-puolison inkarnaatio. Lopputulema oli se, että viiden päivän jälkeen lähetin ex-treffikumppanini Tinderiin ja kuudentena poistuin sieltä itse. Soronoo. Minä löydän mieheni muualta.

Ps. Muistathan kuitenkin tulla katsomaan tangoani!