Pääsiäinen on kohta pulkassa. Kateellisena seuraan somesta ihmisten onnellisuutta. Kuka missäkin, varmasti kuka tahansa onnellisempi kuin minä täällä. Laskettelukuvia. Baarikuvia. Ruokakuvia. Vauvakuvia. Kuvia elämästä. Itse postasin kuvan, jossa pötkötän sohvalla. Jalkopäässäni on lapsi peiton alla. Toinen kävelee kohti. Huoneen toisessa päässä ystäväni seisoo selin. Mikäpä meillä täällä. Paitsi että pyttyä syleillen.

Pääsiäinen meni oksennellessa iloisia kaaria. Ei varmaankaan ollut noroa, mutta tarhasta se tuli. Tiistaina alkoi ja lauantain vastaisena yönä tavoitti viimeisen uhrinsa. Kivasti kiersi meistä kaikki, mutta Helsingin-kummin se säästi. Ystäväni vuosien takaa, joka tuli meille viettämään pääsiäistä. Jos emme olisi sairastaneet, lomamme olisi ollut erinäköinen. Olisimme tehneet toisin joitakin asioita, ulkoilleet ehkä enemmän ja syöneet paremmin. Tällä lomalla olen kuitenkin poistunut ulos vain työntääkseni taaperoni kärryissä terassille päiväunille ja vetänyt vankkurit takaisin sisälle kahden tai kolmen tunnin kuluttua.

Jostain syystä otimme sairastelun kuitenkin vastaan suhteellisen seesteisinä. Vietimme aikaa yhdessä ja nautimme yhdessäolosta siinä määrin kuin se oli mahdollista. Apuvoimia hälytimme vain, kun tarvitsimme ruokaa tai särkylääkettä. Järjestimme karanteeneja sille, joka milloinkin tarvitsi.

Ystäväni vuosien takaa ei esittelyjä kaipaa, vaikkakin esittelen hänet silti usein näin: partiokaverini, entinen kämppis, kaasoni ja lapseni kummi. Se joka katkaisi puukkoni jollakin yhteisistä leireistämme ja kaatoi punaiset maalinsa valkoiselle matolleni yhteisessä asunnossamme. Kyllä te hänet muistatte. Joka tapauksessa hän tuli luoksemme, asui meillä kolme vuorokautta, sulautui sisustukseen. Löysi tiensä kyselemättä herkkukaapille ja verotti aika ajoin sen sisältöä, kuten aina niin kauan kuin on minun kodeissani asioinut.

Lauantaina, kun makasin karanteenissa, hän tuli oveni taakse ja tiedusteli suurinta unelmaani. Osasin laukoa sen saman tien. Hän nimesi unelmani suunnitelma A:ksi. No mutta jos se ei toteudu, minkälainen olisi vaihtoehto B? Kerroin senkin, muitta mutkitta. Varmuudeksi latasin vielä suunnitelma C:nkin.

Rupesin työstämään unelmia tarkemmin. Halusin laajentaa niitä. Samalla ryhdyin poistamaan esteitä, jotka seisovat vankkumattomina unelmieni tiellä ja estävät niitä toteutumasta. Aika ajoin jokaisen pitäisi kysyä itseltään muutamia tärkeitä kysymyksiä: Mitä minulle kuuluu ja mistä minä unelmoin tässä kohdassa elämääni? Mikä minulle tekee pahaa ja mikä hyvää? Kenestä tulee hyvä olo ja kenestä ei? Mikä vie aikaani, mutta ei palvele tarpeitani? Kenen vuoksi elän ja mikä on polttoaineeni kohti unelmaani? Mitä tarvitsisin enemmän?

Näitä asioita olen nyt muutaman vuorokauden pyöritellyt päässäni ja tullut siihen tulokseen, että tarvitsen lomaa, jotta voisin tutustua itseeni paremmin. Tarvitsen henkistä rauhaa ja itseni kanssa vietettyä aikaa, jota ei tarvitse koko ajan jakaa muiden kanssa. Tarvitsen someloman.

Sosiaalinen media on ollut osa päiväohjelmaani kohta 8,5 vuotta. Se on sopinut minulle. Ystävät läheltä ja kaukaa ovat olleet muutaman klikkauksen päässä. Olen saanut kohdata uudestaan entiset poikaystävät, pianonsoitonopettajat, lapsuudenkaverit ja perhetutut. Kaikki samassa kansiossa. Siihen päälle vielä uudet ystävät, työtoverit jokaisesta työpaikasta matkan varrelta sekä muutamat entiset oppilaat, niin avot: paletti on ollut täydellinen. Mukavahan heidän elämänvaiheitaan on seurata, mutta toisinaan se vie ihan järkyttävästi aikaa – ja vielä pahempaa: keskittymiskyky heikkenee.

Kaksi vuotta sitten pidin kaksi viikkoa näennäistä somevapaata, koska puhelimeni oli huollossa. Aloin nähdä värejä kirkkaammin ja kuulla myös omia ajatuksiani. Tietysti olen pistänyt merkille, että vuosien aikana ystävä jos toinenkin on kipuillut oman somekäyttäytymisensä kanssa ja halunnut ottaa aikalisän. Aina olen kannustanut, mutta todennut samalla, että itse en pystyisi enkä haluaisikaan. Sosiaalinen media on ollut minulle työväline, mutta myös tapa huutaa hullutuksiani maailmalle. Minun on mainostettava itseäni, jotta saisin keikkaa, töitä tai muuta tarpeellista huomiota aikaansaannoksilleni. Ystäväni totesi eilen, että tajuanko minä, kuinka iso auktoriteetti olen lukuisille ja taas lukuisille ihmisille. Oppilaille ja mahdollisesti muillekin. Että kyllä minä sopisin julkisuuden henkilöksi aivan kivasti ja todennäköisesti osaisin ehkä käyttäytyäkin siellä. No joo, periaatteessa varmaankaan en ehkä möllistelisi Seiskan kannessa joka viikko jonkin uuden urpon kainalossa tai antaisi typeriä lausuntoja ajankohtaisista asioista tai järjestäisi pornokuvauskohuja tai muita mauttomuuksia, mutta ei minusta välttämättä olisi tähdeksi tähtien kenttään. Olisin kuitenkin liian avoin. Kiinni minut saisi pistää. Kytkeä virrat pois ja hävittää laturin. Tekisi hyvää välillä itse kullekin kusipäälle.

Niinpä minä sitten teen niin. Poistun määrittelemättömäksi ajaksi Facebookista, kuitenkin useammaksi kuukaudeksi. En uskalla antaa mitään tarkkoja päivämääriä paluustani, koska sellaisissa on vaikea pysyä. Mutta olen minä osoittanut, että paljoon pystyn ja elämässäni saavutan, jos vain olen valmis tekemään hommia asioiden eteen.

Unelmistani en puhu tässä nyt sen enempää, mutta jos itseni löytäisin tämän someloman aikana, se olisi hyvä alku. Ensisijaisesti etsin luovuutta. Jos opettelisin istuutumaan pianon ääreen muutenkin kuin vain silloin, kun vieressä on joku, joka haluaa oppia soittamaan. Tänään istuin pitkästä aikaa moikkaamaan mustavalkoista kosketinrivistöä ja tapailemaan Dvořákin sävellystä nro 7 sävellyssarjasta nimeltään Humoresques. Olen minä senkin joskus soittanut, mutta kärsivällisyyteni ei riitä enää klassisten teosten omaksumiseen. Luukutin biisiä YouTubesta. C-osassa aloin itkeä. Meni tunteisiin. Miten joku voi kirjoittaa niin kauniin sävellyksen? Mistä kaikesta muusta minä jään paitsi, jos en ala heti keskittymään enemmän elämään ja siihen, mitä se milloinkin haluaa kertoa?

Niinpä minä jään somelomalle tässä viikon sisään, kun olen hoitanut alta pois kaikki juoksevat asiat. Opettelen aistimaan elämää. Kirjoittamista en lopeta, blogistani en luovu. Facebookista poistun, koska se ottaa nykyisellään enemmän kuin antaa. Instagram jääköön kummittelemaan. Postaan muutenkin sinne keskimäärin vain kuusi kuvaa puolta vuotta kohti. Jos asia nousee ongelmaksi, häivyn sieltäkin.

Itseni vuoksi minä tämän teen. Aamulla vaaka näytti muuten kolmen päivän kuihtumisen jälkeen 57,6 kg. Pöljempikin tietää, että se on liian vähän. Mutta fiksumpi muistaa, että vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten se näytti 84 kiloa. Ja noiden kahden luvun välissä olevia kiloja ei tiputeltu pelkällä hyvällä mielellä.

Jos tahtoo jotain saavuttaa, on tehtävä töitä.

Eikä ihmistä pitkin voi koskaan matkustaa itseensä.

Näillä eväillä minä kohtaan ensi kesän vähän eri tavalla kuin aiemmat.

Hiihtoloma loppui ja piti palata arkeen. Minä olin väsynyt, mikä oli kovin epätavallista. Tavallisesti lomien jälkeen hihkun riemusta kohdata arkeni – sitä minä niin rakastan. Lennätin toiveeni yläilmoihin, että jotakin tapahtuisi pian, koska liian pitkään oli ollut hiljaista ja synkkää. Kuin jäitä olisi poltellut. Odotin räjähdyksiä, jotain maata mullistavaa.

Minä en juuri uskostani puhu. Minun uskoni on hiljaista kristityn uskoa Korkeimpaan ja Kaikkivaltiaaseen. Saarnaamisen lopetin aikapäiviä sitten. Vastaan jos kysytään, mutta ihmisten ilmoilla minä näytän ulospäin pakanalta. Rukoilen joskus. Iltarukouksissa pyydän lähinnä, että Jumala antaisi minulle viisautta tai nöyryyttä – ne ovat ne ominaisuudet, joita minä eniten elämässäni tarvitsisin. Ja toisinaan muistan kiittää. Ihan normimeininki. Nyt ja aina.

Harvoin Jumala kuulee. Tiedän, että siellä Hän silti on. Ilmeisesti Hän oli katsellut kärsivän osaani liian kauan, koska viime viikonloppuna matkoihin saateltu rukoukseni kuultiin ja siihen vastattiin ovet paukkuen ja ikkunat helisten. Tällä viikolla nimittäin tapahtui enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ja minä sain toivon.

Olen ajatellut pitkin matkaani, että jos minulla ei olisi lapsia, ajaisin todennäköisesti joku aamu 8-tiellä nätisti jonkun mukavannäköisen rekan keulaan ranskalaisella ralliautollani kertomatta siitä kenellekään etukäteen. Samalla olen toivonut, etten tekisi sitä. Että mitä jos maailmalla onkin vielä jotakin kerrottavaa. Että vaikeita vaiheita seuraa aina pussillinen hyviä ja että niitä odotellessa ei kyllä kannattaisi kovin dramaattiseksi ryhtyä.

Viikko on sisältänyt hirmuisesti hyviä kohtaamisia ja kauniita sanoja. Lohtua ja vaikeita asioita. Jokainen, myös kaltaiseni superidiootti, toivoisi joskus kuulevansa jonkun toisen sanomana, että on hyvä tyyppi. Että kelpaa, vaikka on vähän vajavainen, oikeastaan monin tavoin äärimmäisen kelvoton. Tällä viikolla olen saanut kuulla sitä itse ja samalla mitalla kertonut samaa muille. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Viikko sitten entinen poikaystäväni halusi kertoa minulle puhelimessa, että minulla ei ole mitään hätää. Että olen hyvä tyyppi ja kaunis ihminen. Sillä oli merkitystä. Että sen sanoo joku sellainen, joka tuntee minut ihan täysin. Ulkoisella kauneudella on tietysti merkitystä, mutta enemmän sillä on merkitystä, kuka sen sanoo ja viittaako hän sanomallaan myös sisäisiin ominaisuuksiin. Oli pakko julistaa entiselle poikaystävälle, että tiedätkö, että olen viime näkemästämme (ensin lihonut 12 ja sitten laihtunut 24) laihtunut 12 kiloa. Että nyt minä vasta kaunis olen ja että sinun pitäisi nähdä minut nyt. ”Sinä olit kaunis jo silloin”, hän totesi.

Iälläkään ei ole mitään merkitystä. Jokainen on sen ikäinen niin kuin on, mutta silti haluan tarttua aiheeseen aina silloin kun mahdollisuus tarjotaan. Teatteriseurueemme on viime viikkoina kasvanut, sillä olemme saaneet mukaan uusia tyyppejä teatteribändin myötä. Viime maanantaina arvuuteltiin, minkä ikäinen kukakin on. Bändin rumpali ajatteli, että ilmeisesti minun täytyy sitten kuitenkin olla yli 25, jos kuulemma on lapsiakin. Kun julistin ikäni, sain kuulla, että vuodet ovat kohdelleet minua hyvin. Sen jälkeen olen miettinyt, miksi näytän aina kaikkien mielestä liian nuorelta. Listaan tähän syyt: 1) kallis kaularasva jota käytän kosmetologin ohjeiden vastaisesti myös kasvoihin, 2) runsas vedenjuonti, 3) vähäinen alkoholinkäyttö, 4) barbimainen olemus ja 5) teinin käytöstavat. Oppilaideni mielestä olen mummo, joka näyttää 14-vuotiaalta. Ei ihan kamalan imartelevaa.

Mitä tällä viikolla sitten tapahtui? Minulle annettiin kohtaamisia ja sitä kautta voimia. Moni on tullut luo tai kirjoittanut. Ne ovat asioita, joilla on merkitystä. Toissapäivänä yksi entinen oppilas halusi kirjoittaa minulle. Sain viestin, jossa hän halusi kertoa, mitä hänen elämässään on meneillään. Jos voisin auttaa häntä. Minä kun kuitenkin ymmärrän kaiken. Autoin vajavaisilla voimillani, olin kiinnostunut ja kuuntelin. Kaikki tarvitsevat sellaista. En tiedä, mikä merkitys sanomisillani oli. Ehkä kuulen siitä myöhemmin.

Eilen minun luokseni tuli oppilas, joka kertoi toisen jääneen käytävään. Ei halunnut tulla luokkaan. Laitoin muun luokan hommiin ja menin avaamaan solmuja. Elämän solmuja. Umppareita. Käytävässä meni kauemmin kuin olin ajatellut, mutta lopulta oppilas tuli luokkaan. Lopputulemana myös omat ripsivärit olivat valuneet poskille, mutta mitä väliä – sain oppilaan takaisin luokkaan ja elämänsyrjään kiinni. Myöhemmin päivällä näin hänen hymyilevän. Sellaista en ollut nähnyt pitkään aikaan hänen kasvoiltaan.

Ystäväni sanoi minulle eilen, että olen viisas nainen, jolla on holtiton luonne. Elämäntapani vie minut aika ajoin taivaaseen ja välillä tie se on tuskien, mutta suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on.

Voimia kevääseesi! Aurinko paistaa taas!

Nukutin tänään lasta pihalla. Kävin kärryttelemässä mutkan. Kun palasin sisälle, puhelimeeni oli soitettu numerosta, jota en tunnistanut. Harvemmin soitan takaisin; pelkään aina vieraita numeroita. Todennäköisesti niiden takana on asioita, joista en halua olla tietoinen. Tänään soitin kuitenkin takaisin.

- Moikka!

- Oho, sinä! Mulla ei ollu puhelimessa sun numeroa. Tai siis oot sää sen antanu, mutta en oo tallentanu. Ajattelin, että tallennan sitte ku tarvin sitä. On se mulla olemassa. Oota, mää olin pissalla. Vetäsen ja meen johonki parempaan paikkaan.

Entinen poikaystävä soitti. Oli seurannut mun vaiheita somesta. Oli huolissaan. Halusi tietää, mitä mulle kuuluu. Että miten voin.

- No, kiitos, tännään on ollu kyllä hyvä päivä. Mitä nää tiiät? Mää oon eronnu.

- No joo, ei oo jääny epäseleväksi.

- Oota mää yritän toipua tästä, että nää soitat mulle. Siis just tännään mietin sua. Mää oon kirjottamassa mun esikoisromaania ja tiiäkkö: nää oot siinä yhtenä henkilönä. Siis oon mää jo ajat sitte alakanu kirjottaan sitä, mutta eilen otin sen taas esille ja luin kaiken. Niin siis, että huvittavvaa, että soitat just nyt.

- No miten nää voit niinku oikeesti?

Sen jälkeen voinnin erittelyä. Syitä ja seurauksia.

- Joo ku nuita selffieitä on ollu nyt enemmän tuolla Fb:ssä. Että onko tällä huomionhakusuuella joku tarkotus?

- En kait mää oo selffannu pitkään aikaan.

- No siis nyt ei ollu kyse tunneista.

- Millon oon laittanu edellisen kerran selfien??

- No on niitä tässä ollu.

- Haittaako se?

- Onko siihen joku syy?

- Joskus on ja joskus ei.

Tähän väliin palopuhe selfieiden puolesta: Elämme aikakautta, jossa nimmarit on korvattu selfieillä. Kuvaaminen on arkipäivää, samoin kuvien jakaminen. Jokainen määrittää itselleen sopivan kanavan jakaa kuviaan – tai olla jakamatta niitä! Minun ikäisilläni se on Facebook, Whatsapp tai Instagram. Oppilaillani se on Snapchat, Whatsapp tai Instagram. Joku twiittaa. Joku bloggaa. Joku wloggaa. Tää on tätä. Jokainen valitsee oman tapansa olla somessa. Selfiet ovat nykypäivää, erityisesti nuorisolla. Minun arkeani on olla töissä selfieiden keskellä:

”Ope, voijaanko ottaa yhteisselfie?”

”Tietenki voijaan, mihin tää menee?”

”Snäppiin vaan.”

Narsismi on tietysti asia erikseen. Raja kusipäisyyden ja hyvän itsetunnon välillä on aina häilyvä. Tiedän, että minulla on ollut välillä ongelmia liian itsestäni pitämisen kanssa, mutta olen kuullut, että esiintyvillä taiteilijoilla se usein on sitä. Itsestään on tykättävä, eikä ilman voimaannuttavaa itseriittoisuuden tunnetta nousta lavalle. Tietyssä määrin siis itsestään pitäminen on hyvä asia. Mutta jos asia alkaa huolestuttaa, se kannattaa ottaa puheeksi. Niin kuin vaikka soittamalla eksälle.

- No, millon nää tuut kattomaan mua?

- En mää käy siellä ennää palijo nykyään. Tiiäthän nää, että voit aina soittaa mulle, jos sulla on hätä.

- En oo halunnu häiritä sun elämää.

- Tai jos tuut käymään täällä päin.

- En mää tuu. Tai no, katotaan.

- No mutta tiiät.

- Tiiän. Kiitti.

Muutama itkunsilmäys. Kiitti että soitit.

Maailma ois niin paljo parempi paikka, jos kaikilla ois mun eksät.

Jos tälle päivälle antaisin nimen, se olisi Rakkaus.

Erotuskaa on vatkattu useampi kuukausi. Alkaako jo maistua puulta? No elähän mittään; sekoitetaan vielä viimeinen drinkki. Sitten lupaan vaieta ja siirtyä seuraaviin aiheisiin. Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Olen ollut parisuhteessa koko aikuisikäni ja ison osan myös nuoruuttani. Miestä on vaihdettu lennosta, ja monen lentomatka on pysähtynyt äkisti pakkolaskuun. Minä sen sijaan olen kiitänyt, lisännyt vauhtia. Nauttinut kaikesta, mitä elämä on tarjoillut.

Ja nyt minun lentomatkani on yhtäkkiä päättynyt. Seison lentokentällä ja odotan saapuvia koneita. Yksikään ei saavu. Lähtevien portilta kukaan matkustaja ei vilkuta, saati katso taakseen. Kanttiinikin on mennyt kiinni. Miten voitte kuvitella, että sellaisesta selviää säikähdyksellä? Ei selviä.

Suomeksi sanottuna oloni on joka päivä ulkopuolinen. Olen väliinputoaja. Tuntuu siltä, että tässä iässä pitäisi nauttia eniten perheen läsnäolosta, lomamatkoista ja vapaa-ajasta. Että töissä käydään kääntymässä, mutta siitä ei tehdä elämän koko sisältöä. Saa siitä kai nauttia, mutta sille ei saa alkaa elää. Oikea elämä on toisaalla. Tai pitäisi olla. Minun elämäni näyttäytyy tällä hetkellä errorina, mutta aika harvalle minä sen näytän. Täytyy olla vahva ja itsenäinen nainen. Se, joka ei vähästä kaadu. Delete-näppäintä ei tunneta.

Minä olen luuseri, joka ilmeisesti kaatui pienimmän vauvavuoteen, niinhän te ajattelette. Ei se oikeasti mennyt niin. Lapseni ovat helpoimmat ikinä. Olen kehitellyt teorian, että ne, joiden lapset ovat helppoja, kehittävät elämänsä ongelmat muualla. Vai kehittävätkö? Mitä jos valitsin alun perin vain väärin? Väärän elämän. Mutta eihän niin voi väittää! En minä ole ikinä ollut onneton. Enkä ole vieläkään. Ehkä minä vain heräsin liian surullisesta unesta, johon en pystynyt keksimään onnellista loppuratkaisua.

Minulle on ehdotettu eroryhmää. Ei varmasti huono paikka. Melkein voisin harkita, mutta menee päällekkäin teatteriharjoitusten kanssa. Nyt ei siis ehdi. Mutta jos vatkaan näitä asioita vielä syksylläkin, menen sitten uuteen ryhmään.

Treffeille en kuitenkaan enää mene. Sen olen päättänyt. En väitä, että viimeviikkoinen oli fiasko, mutta ehkä hypetin vähän liikaa vähän liian aikaisin. En ala erittelemään asiaa sen kummemmin. Paitsi että ei jatkoon. Ei jatkoon.

Tulin siihen tulokseen, että lopetan tämä typerän etsimällä etsimisen. Jos jossain on joku, sitten on. Jos ei ole, sitten ei ole. Puolihyvää en ota. Epäsopivaa en ota. Kriteereitä en enää aseta. Olen periaatteessa kaikkiruokainen, mutta silti aika helvetin tarkka, mitä suuhuni lopulta pistän. Toivotan itselleni voimia, silitän hyväksyvästi. Tiedän, että tunnistan sen oikean aivan samalla tavalla kuin tunnistan ne kaikki väärätkin. Sydämessään sen tietää; muilta ei kannata kysellä.

Ei minulla ole oikeasti mitään hätää.

Tiedän, että silloin tapahtuu, kun vähiten odottaa.
Niinhän se on aina mennyt.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että viimeisen muutaman viikon aikana tekemäni valinnat eivät ole aina olleet ihan loppuun asti mietittyjä. Idiotismia on ollut liikenteessä. Pöllöilty on.

Ei auta selittelyt. Eikä paljon kannata tuulettaa. Korkeintaan tässä vaiheessa kannattaa viimeistään tukkia turpansa ja kerätä aiheuttamansa sirpaleet.

Kyllä tässä tietysti oppii itsestään aina. Ja elämästä. Ja siitä, että tunteita ei voi kuljetella mihinkään keinotekoisesti. Ne kulkevat rauhassa omia teitään, mutta tällä hetkellä niiden paikka on suljettujen ovien takana. Käyttäytymiseen voi kuitenkin aina vaikuttaa. Mikäli osaa.

Kun olin noin 11-vuotias, sain kaverini kanssa päähänpiston: Heitellään lumipalloja ohi ajavien autojen tuulilaseihin. Katsotaan, kuinka moni ajaa ojaan. Loistoidea! Sitten juostaan metsään karkuun. Sitten mennään kotiin itkemään, että mitä tulikaan tehtyä.

Kun olin 15, sain toisen kaverin kanssa idean. Pissataan vanhan koulumme nurkkajuureen. Taas loistoidea. En tajua, miten poliisit sattuivat paikalle juuri sillä hetkellä.

Kun olin 23, varastin silloisesta työpaikastani 48 Kinder-suklaamunaa. Luulin sen olevan oikeutettua. Päiväykset olivat menneet - varmaan ihan fine koko homma. Sain varoituksen. Jalkapallokielellä siis keltaisen kortin. Muutama muu sai punaisen. Potkut.

Ihminen hölmöilee aika ajoin. Tekee typeryyksiä. Ammatikseni opetan moraalia Suomen nuorisolle. Oikeasti minä olen se, jolle pitäisi opettaa käyttäytymissääntöjä, edelleen.

En minä tahallani kenenkään mieltä pahoita. En ikinä. Mutta kyse on näkökulmasta. Toinen näkee asian ihan eri tavalla, ja se täytyy aina ottaa huomioon. 11-vuotiaana en tajunnut autoilijoiden näkökulmaa enkä 15-vuotiaana poliisin näkökulmaa. Nyt 32-vuotiaana yritän joka päivä mennä toisen ihmisen housuihin. En siis konkreettisesti mutta kuvainnollisesti. Pahaa en halua koskaan, paitsi silloin, jos sinä olet tehnyt minulle pahaa. Tosin todennäköisesti silloinkaan en halua sinulle pahaa, vaan silloin toivon sinulle entistä enemmän hyvää.

Koska minä todennäköisesti kuitenkin olen sinuakin jollakin tavalla viime päivinä satuttanut, olen päättänyt vajota maan alle ja haudata keskenkasvuiset ominaisuuteni johonkin läheiseen lumikuoppaan siihen asti, kun kevät tulee. Ehkä ehdit unohtaa kaiken siihen mennessä.

Toinen vaihtoehto on mennä pyörittelemään sellainen kiva arsenaali lumppareita ja lähteä laukomaan niitä sivullisten tuulilaseihin. En tosin usko enää sellaiseen, sivullisten satuttamiseen.

Sitten taas, jos katsoo siitä lempeämmästä näkökulmasta: yksi kielemme kauneimmista sanoista on anteeksi. Joskus se tehoaa ja joskus sillä ei ole vaikutusta. Yrittänyttä ei silti laiteta. Tai laitetaan, mutta ei mihinkään kamalaan paikkaan.

Olen siis pahoillani.

Huomenna on uusi päivä.

Tunnustin tänään töissä keskellä opettajainhuonetta, rakkaiden kollegoideni ympäröimänä, että minä olen sortunut nettideittailuun. Hyvä ystäväni ja työtoverini sai minut viime viikolla ymmärtämään, että sinne minun nyt on mentävä, mutta ei tietysti yhtään aikaisemmin kuin ajatus tuntuu oikealta. Yllättävän pian alkoi tuntua siltä, että kyllä, sinne minä nyt suuntaan. Ja jos en muun syyn vuoksi niin kirjailijan uraani ajatellen. Sen varjolla voi tehdä melkein mitä vain.

Ja niin minä aloitin vaellukseni netin syövereissä tutustuen muutamaankin eri foorumiin, joista voi löytää seuraa.

Tein tutkimuksia, minkälaisille sivustoille kannattaisi liittyä. Päädyin erääseen maailmanlaajuiseen portaaliin ja tein profiilin. Ongelmaksi nousi maksullisuus. Profiilin sai tehtyä ja kuvat ladattua, mutta viestejä ei voinut kirjoittaa kiinnostaville tyypeille, saati sitten lukea viestejä. En halunnut maksaa kymppiä kuussa puolen vuoden ajan sellaisesta palvelusta, jonka sivustoilla ei näyttänyt olevan kovinkaan mittavaa tarjontaa, mitä tulee lihatiskin tuoreuteen.

Niinpä päätin kysyä serkultani, mistä hän oli oman kultakimpaleensa poiminut. Serkku kertoi paikan ja kehotti panostamaan esittelytekstiin. Vinkkien perusteella tein profiilin. Lauantai-iltana, noin kolme yötä sitten. Ja voi veljet: Jos olen koskaan tuntenut oloani suosituksi, silloin tunsin. Kirjettä kirjeen perään. Viestiä viestin perään. Eri-ikäisiltä suomalaisilta miehiltä. Oulusta, Pohjois-Pohjanmaalta, jopa Uudeltamaalta asti. Kahdessa vuorokaudessa olin saanut yli viisikymmentä kirjettä, jossa vapaat ja varatut, nössöt ja kuumikset kehuivat minua kilpaa.

Koska olen ammatiltani äidinkielen opettaja, tekstikriittisyyteni on äikkänatsin luokkaa. Jos mies haluaa kirjoittaa minulle, hänen on oltava taitava tekstintuottaja. Kyllä minä näen lyhyestäkin viestistä, osaako ihminen ajatella: Mikä on tekstin sisältö? Millainen on kirjeen rakenne? Onko tekstillä tarpeeksi pituutta? Miten kirjeen kirjoittaja osoittaa älykkyytensä ja ajattelunsa syvyyden? Pari pilkkuvirhettä voin antaa anteeksi, mutta jos yhdyssanoja ei osata, ei sillä minun rakkauttani niitata. Sori nyt vaan.

Myös muut vaatimukset latasin ehdoitta profiilitekstiini. Pitää olla komea. Pitää olla hyvä sängyssä. Pitää osata keskustella ja ottaa syliin. Pitää osata kokata ja käyttää vasaraa. Joku saattaa miettiä, että kyllä siellä nyt taas pilvilinnoihin kurotellaan; et sinä prinssiäsi noilla kriteereilläsi löydä. Mutta koin, että nyt jos koskaan siihen oli varaa, koska huonoa en aio ottaa. Minulle kelpaisi vain paras, ja sen halusin tekstissäni kertoa. Siihen päälle yksi nätti koulukuva viime syksyltä sekä parit selfikset. Avot.

Myös törkyä kohtasin, paljonkin, mutta mieltäni en jaksanut pahoittaa. Yksi olisi halunnut runkata silmälaseihini. Kun en vastannut hänen toiveisiinsa, muutuin tuttavallisesti vitun huoraksi – näin helppoa se on nimettömänä ja kuvattomana huudella vieraille naisille netissä! Toinen lupasi, että saisin pissata hänen suuhunsa seksin jälkeen. Niin, sitähän olenkin aina halunnut. Jäi vastaamatta myös sille tyypille. Kolmas kirjoitti härskin pornotarinan. Villiä. Mutta ei, ei, ei. Nämä eivät ole niitä tapoja, joilla kannattaa nettifoorumeilla yrittää tehdä vaikutusta kolmikakkoseen naisopettajattareen, joka etsii itselleen elämänkumppania aikuisuusvaiheeseen numero kaksi.

Tiedän, että kauneus on katsojan silmässä, ja näillä katsojilla sitä taisi olla paljonkin. Jokainen muisti nimittäin mainita heti viestinsä ensimmäisessä lauseessa minun kauneudestani. Olen toki kovin imarreltu, enkä yhtään halua diivailla, mutta jos tässä nyt ollaan poikaystävää, saati sitten tulevaa puolisoa etsimässä, ihminen saisi ensin kehua älyäni ennen kuin ulkonäöstä puhutaan mitään.

Oletpa sinä nyt vaativa, sinä ajattelet, ja minä tiedän sen. Mutta arvaatko jo: noiden viidenkymmenen viestin joukosta erottui yksi helmi. Olemme tunteneet nyt vajaat kolme vuorokautta. Ihmiselämän mittapuulla se on lyhyt aika, mutta minun tappavan pitkältä tuntuneen suremisjaksoni jälkeen se tuntuu paljon pidemmältä.

Sovimme aluksi, että tutustutaan ihan rauhassa. Kuitenkin keskimäärin kahden päivän tuntemisen jälkeen minusta tuntui, että vaikka kirjoittaminen on minulle maailman luonnollisin tapa viestiä, minun on pakko saada tavata tuo tyyppi.

Joten nyt palaamme sinne opettajainhuoneeseen: Olin hypellyt tänään koko päivän. Oppilaat ja opettajat kyselivät, mikä minua vaivaa. Nauroin, että huomaako sen noin selvästi. Jossain vaiheessa en jaksanut enää pidätellä. Oli huudettava, että minä olen löytänyt ehkä miehen ja että olen menossa treffeille pian, pian, pian! Voi minun kollegoitani ja sitä aitoa iloa, joka liplatti siinä keskipäivän auringon alla ihmisten hymyissä, opettajainhuoneen helinässä. Mukaani sain listan nimiä niistä, joille pitää laittaa viesti heti treffien jälkeen. Että miten meni. Heti sitten! Muista!

Ilossa ja surussa minä kerron sinulle kaiken, koska se on minun tapani elää enkä minä muuta osaa. En tiedä, tuleeko tästä lopulta mitään. Onko hän livenä ihana. Voisinko minä nähdä meissä mahdollisuuksia. Voisiko hän pitää minusta yhtään. Olemme sopineet, että alamme ainakin ystäviksi. Jos meistä tulee jotain enemmän, minä olen valmis.

Ja ai niin: kauneudestani hän halusi mainita vasta kolmannen tai neljännen kirjeensä lopussa; aikaisemmin ei ollut ehtinyt, oli ollut niin paljon muuta asiaa ennen sitä. Juuri näin minun sydämeeni tullaan. Kiitos.

Seuranhakuprofiilini Suomi24:ssä minä suljin tänään.