Periaatteessa nyt pitäisi helpottaa. Puolitoista kuukautta olen yrittänyt lähinnä vain selviytyä elämästä. Olen mennyt, tehnyt, suorittanut ja hoitanut kaiken, mitä pitää. Paljoa en ole unohtanut, mitä nyt jotain pientä. Lapsille en ole ollut läsnä. Olen laiminlyönyt lähes kaikki läheiset, joita vain voi laiminlyödä. Koska on ollut vähän hässäkkää.

Hässäkkä äityi menneellä viikolla pieneksi paniikkikohtaukseksi, jonka itse itselleni aiheutin. Minulla piti olla treffit, jotka lopulta peruin ja loppuratkaisuksi nukahdin. Tai olin itse asiassa perunut tapaamista pitkin päivää lähinnä vain sillä ajatuksella, että en välttämättä jaksa, koska mulla ei ole voimia. (Siis ihan tosi niitä ei ollut.) Alkuinnostuskin oli jo hiipumassa, vaikka toisaalta tyyppi oli ollut kolme päivää jännittävä kuin postilaatikko, johon odotan pakettia. Tosin tiesin etukäteen, että meillä on yhtä vähän yhteisiä ominaisuuksia kuin lumipallolla ja keppihevosella, paitsi jos haluaa heittää keppihevosta lumipallolla. Tosin en ihan heti keksi, ketä se hyödyttäisi. Niinpä peruin treffit, vaikka oli laittautunut ja ihan valmiina hyökkäykseen.

Välikohtauksen jälkeen emme enää juurikaan viestitelleet emmekä sopineet uutta tapaamista. Hän oli kai liian loukkaantunut nukahtamisestani. Lisäksi meillä oli liikaa erottavia tekijöitä, niin minä sen itselleni selitin: väärä uskonto, liikaa ikäeroa, väärä elämäntilanne, väärä paikkakunta. Ja ilmeisesti lopulta viimein myös väärä auto.

Pari viikkoa sitten tiedustelin hyvältä ystävältäni Oopperan kummitukselta, millainen mies minulle pitäisi olla, minkäikäinen ja sitä rataa. Että voisko ajatella nuorempaa. Ei kuulemma mielellään voi. Saattaa olla vaara, että ryhdyn äidilliseksi. Minun kohdallani sen suhteen saattaisi olla vieläpä tuplavaara, koska hoitaisin niin mielelläni kaikkien asiat, myös mummoni edesmenneen ex-anopin jo maksetut hautajaiskulut, jos se vain olisi mahdollista. Toisekseen Oopperan kummitus halusi tuoda esille mielipiteensä, että ei Audi-miestä. No miksi ihmeessä? Olen minä elämässäni istuskellut myös useamman Audi-miehen vänkäristinä. No juuripa kuulemma siksi, että Audi-mies, jonka suurin intohimo on ohitella autoja reippaalla ylinopeudella, on kauimpana siitä miestyypistä, jollaisen Oopperan kummitus minulle soisi. Ei vain kuulemma sovi Puhalluskukkatytön pirtaan, turha alkaa naputtamaan. Uskon häntä. Hän tuntee minut paremmin kuin moni muu. Hänelle olen kertonut elämästäni kaiken. (Myös ne peräsuolivaivat, joita en kerro koskaan, ikinä kenellekään.) Että kai hän sitten tietää.

Audi on hyvä auto, jos siitä lähdetään. Olenhan Audi-miehen tytär. Tosin isäni on ollut myös pitkäaikainen Ford-mies, muinais-Audi-mies ja Nissan-mies. Eihän auto miestä pahenna. Minäkin olen ihan ok Rellu-tyttö, vaikka no, todennäköisesti keskustelemme ranskalaisen ralliautoni kanssa luottamuspulastamme seuraavan kerran taas tammikuun pakkasilla. Audi on hyvä auto, mutta valitettavan usein sillä yritetään niin sanotusti jatkaa munaa, ja mikäpä siinä, jos muna siinä oikeasti kasvaa. Mikä minä olen sanomaan, millä kukakin saa buustata egoaan. Kivahan hyvällä pelillä on ajaa, oli se sitten auto tai muna. Ilmeisesti kuitenkin Operetin haamu halusi kertoa, että minun arvostukseni on toisaalla kuin hyvissä autoissa tai muussa maallisessa mammonassa. Ja tottahan se onkin: vaikka raha on kiva asia, harvemmin sillä on voinut ostaa esimerkiksi huumoria tai syvällisyyttä, joita ihmisissä arvostan. Tietysti Audi-miehissäkin voi olla näitä piirteitä, mutta sanottakoon, että saattaa olla harvinaisempi ilmiö ketään henkilökohtaisesti sormella osoittelematta. (Villi veikkaus, että tämän jälkeen että useat Audi-tuttuni lähettävät minulle keskisormia postilaatikkoon ja kieltäytyvät kyyditsemästä enempää.) Että jatkossakin Camel Bootsina mennään.

Vuoden mittainen teatteriprokkis saatiin päätökseen kaksi viikkoa sitten. Päätin jättäytyä syrjemmäs, jotta ehtisin keskittyä itseeni, olla ja mietiskellä. Siinä kävi kuitenkin niin, että ennen kuin olin Haukiputaan pölyt jaloistani karistanut, olin yhtäkkiä keskellä uutta porukkaa ja uutta prokkista. Lopulta selvisi siis syy sille, miksi olin tyhjentänyt koko syksyni kalenterin: tätä varten. Ensi-ilta on marraskuussa. Porukka on ihana. Puhuttiin perjantaina ysien uskonnon tunnilla uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Että miksi suurin on rakkaus. Siinäpä se. Ehkäpä siksi, että kun usko ja toivo häviävät, rakkaus on ainoa mikä jää. Egotripin biisi. Kuuntele toki siinä joutessas. Mua ainakin itkettää joka kerta, kun sitä luukutan. Sama fiilis on tullut uuden teatteriporukan kanssa. Että siinä ollaan isojen asioitten äärellä. Semmosille jutuille jotenkin haluttaakin raivata kalenterista tilaa. Tiiät, mitä tarkotan.

Olin viime viikonloppuna ystäväni häissä eräässä Rovaniemen maalaispitäjässä. Toimitin ulkoilmakanttorin virkaa vihkiäisseremoniassa hääparin mökkirannassa. Kaunis tilaisuus, ihana fiilis. Tuli sellainen olo, että ehkä rakkautta on sittenkin vielä olemassa. Ehkä. Häissä ei painanut mikään eikä kukaan. Mieletön tunnelma. Ympärillä oli vain rakkautta ja toivoa. Hääparista näki, että tämä on tässä. Sellaisen rakkauden kun itselleen saisi, tai ainakin monelle läheiselleen. Lapsilleen. Ehkä vielä joku päivä. Ehkä Jumala on olemassa. Ehkä.

Palasin häistä sunnuntaina. Olen siinä mielessä vähän spontaani tyyppi, että koskaan en tiedä, millä mielellä seuraavana päivänä olen. Että ujostuttaako ja hermostuttaako, vai lentelenkö päin seiniä ja jututan kaikki vastaantulijat. Yleensä olen siis melko ujohko tyyppi. Kuljen mielelläni turvallisia ja tuttuja teitä; teen asioita, joissa tiedän onnistuvani. Oman mukavuusalueeni ulkopuolelle hyppään harvoin. Sinä sunnuntaina radiossa puhuttiin kuitenkin rohkeudesta ja uskalluksesta. Muistin parin viikon takaisen keskustelun lukiolaisten tunnilta, jossa puhuttiin liftaamisesta ja siitä, kuinka se avartaa molempia osapuolia: liftaajaa ja kyytiin ottajaa. Eikä aikaakaan, kun tienposkessa oli peukku pystyssä komea uros. No ei helevetti. Hirveä sade. Säälitti. Ajoin pari kilometriä ohi ja tajusin, etten voi jättää tuota tuonne. Että pakkohan se on hakea. Että tämä on mun tämän päivän pala kakkua. Että eilen sain niin paljon rakkautta häissä, että nyt on mun vuoro pistää jakoon omasta hyvästäni. Ja niinpä minä tein u-käännöksen ja kävin noutamassa kaverin kyytiini.

Mies oli eteläamerikkalainen, Uruguaysta kotoisin oleva valokuvaaja, joka oli liftannut kolme vuotta. Hän oli tulossa Norjasta ja matkalla Ouluun. Sitten Helsinkiin, Pietariin ja Siperiaan. Yhteistä matkaa meillä oli edessämme vajaat kolme tuntia. Hän ei osannut englantia, joten hän puhui minulle espanjaa. Ymmärsin sen mitä ymmärsin; olenhan käynyt elämässäni tasan nollalla espanjantunnilla. Yritin puhua hänelle ranskaa, mutta ei hän sitäkään osannut. Lopulta puhuin hänelle vain kansainvälisiä käsimerkkejä, mutta nekin oli äkkiä käytetty, eikä keskisormea jaksa näyttää hullukaan kolmea tuntia, varsinkaan jos ajaa. Toki hän käytti Googlen kääntäjää ja näytti kuvia, joita oli maailmalla kiertäessään ottanut. Itse yritin lähinnä pysyä tiellä. Kolmen tunnin kuluttua saavuimme Ouluun. Tosin hän unohti (todennäköisesti tahallaan) termospullonsa autooni, joten jouduin kohtaamaan hänet myös seuraavana päivänä termokseen liittyvän palauttamisen merkeissä. Siinä kohdassa hän tosin ryhtyi kiihkeäksi. Olisi halunnut kanssani elämän tai jotain. Olin kuitenkin liian kiireinen ryhtyäkseni millekään ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Kolme tuntia vielä jotenkin menee keskisormi pystyssä, mutta kokeilepa loppuelämä. Mutta toki retkestämme oli jotain hyötyäkin. Opin kaksi sanaa espanjaa. Muchas gracias.

Yksi luku tässä merkitysten kirjossa on toki seksin perässä seikkailijat, joihin olen jo aika väsynyt. Otetaanpa nyt vielä kerran ihan ehkä maailman selkeimmällä suomen kielellä: Antakaa jo olla! Olen liian vanha, liian onnellinen ja liian vapaa ryhtymään vähä-älyisten urpojen kanssa mihinkään sellaiseen, mikä on jollain tavalla kiellettyä ja likaista. Puhun siis niistä jutuista, joiden täytyy tapahtua pöydän alla, poissa vaimojen katseilta. Tarjouksia satelee nimittäin edelleen myös koko kansan Sinkkukinkulle, mutta tiedättekö, että Sinkkistä ei sellainen jaksa kiinnostaa sitten paskan vertaa.

Tietysti ymmärrän ja tiedostan, että kun kaksi tyyppiä kohtaa, kannattaa antaa aikaa tutustumiselle eikä ihan heti huudella jossain Facessa, että hei nyt, nyt ollaan kimpassa ja tosi in lööv. Itsekin sorruin siihen kerran. Tai öö, voi olla että niitä kertoja oli useampia, mutta yhden varman kerran muistan. Rakkausammattilaisen ilmaisena vinkkinä voin ladata tähän, että mikäli haluat salasuhteen tai muuta salajännää päiviäsi piristämään, niin siitä vain, mutta älä soittele enää minulle. Minun ei nimittäin tarvitse salata yhtään mitään yhtään keneltäkään. Että jos ei pysty päivänvalossa rakastamaan, minun puolestani ei tarvitse rakastaa ollenkaan.

Olen päättänyt, että haluan ehkä sittenkin miehen jossain vaiheessa, mutta en ehkä siltikään vielä. Vaikka olen hehkuttanut vapauden helppoutta, eikä minulla varsinaisesti ole aikaakaan oikeastaan juuri mihinkään ylimääräiseen, olen luultavasti lähivuosina osoittamassa kiinnostuksen merkkejä vastakkaista sukupuolta kohtaan, tosin edelleenkään ketään urpoa tai pönttöpäätä enkä varsinkaan ketään liian kiihkeää ole ottamassa.

Tulet sitten kun joudat ja sitten kun minulle sopii. Mutta älä odota liian kauan! Muista hedelmällisyyteni! Munasoluni eivät irtoile loputtomiin!

Pusu sinne missä kuljet!

Jos tuossa suurin piirtein viikko sitten olisin heittänyt noppaa seuraavan viikon tapahtumista, olisin todennäköisesti taas yllättynyt toden teolla, minne luontoni minut vie. Minulla oli lempeä tarkoitus tuumailla rauhassa, tarkkailla uneni kohdetta ja lopulta, varmistuttuani asiasta, mahdollisesti viikkojen kuluttua lähestyä häntä ystävällisesti ja varovaisesti, niin kuin minun ikäluokkani ja siviilisäätyläisteni tapohin tässä nykyajassa kuuluu. Paitsi ettei kuulu. Meitä on kahteen junaan: niitä jotka juoksevat kohti ja niitä jotka juoksevat karkuun. Mutta entäpä minä? Minä kuulun niihin, jotka juoksevat pahki, mutta nousevat urhoollisesti kerta toisensa jälkeen, koska tietävät että yrittänyttä ei laiteta, ja jos laitetaan niin toivottavasti jonnekin sellaiseen paikkaan, missä ihmisyydestä on opittu iso pala elämää.

No siinä mielessä ei ihan maaliin mennyt, minkä olisi toki voinut aavistaa, jos olisi muistanut hötkyilevän ja kaikissa tapauksissa asiat parhain päin selittävän luonteeni. Nimittäin joskus siinä perjantai-iltapäivän tuntumassa tajusin, että mitä jos joku herkkubeibe ehtii ensin. Että jos tyyppi on vapaa ja sitä rataa, mutta minä jään liian moneksi viikoksi tuumailemaan, hänet vie toinen eikä minulle jää kuin luu käteen.

Niinpä siis voimani tunnossa näpyttelin vanhan kansan WhatsApp-viestin ja selvitin asiani niin maan perhanan rehellisesti ja aidosti kuin osasin. Vastaukseksi sain hämmennystä ja kauniita sanoja, jotka höystyivät informaatiovanalla. Sen keskeisin sisältö oli, että emme ole sopivia toisillemme, vaikka olenkin kaunis ja ihana ja tärkeä. Ehkä hän sanoi kehusanat kohteliaisuuttaan, mutta sillä ei ole tässä kohdassa niin suurta merkitystä, eikä se lopputulemaa muuttanut, jota toki piti vielä seuraavana iltana käydä varmistelemaan. Että onkohan nyt ihan totta, että ei nyt sitten edes mitään pientä kontaktia, suuteloimista tai käpälöintiä tai muuta mukavaa, joka arvovaltaisessa yhden hengen tuomaristossani pantaisiin täytäntöön. Ja kyllä totta oli. Että siinä mielessä reklamaatio olisi ollut turha. Tunteiden reklamaatio. Että olenpa vähän tyytymätön siihen, mitä sain. Että en varsinaisesti tilannut tätä, mutta en kyllä maksanutkaan. Paitsi kasvoni maksoin, oikeastaan kasvojen menetyksen saadessani pakit. Ja tietysti ison palan sieluni salaisuudesta. Eikö se riitä?

No mitäpä minä siihen. Pidin itseäni rohkeana ja aikaani edellä olevana uranuurtajana sellaisissa aihekokonaisuuksissa kuin unieni kohteen lähestyminen, kohteliaat käyttäytymisnormit sekä lempeän painostuksen alkeet. Mitäpä näistä? Arvelen meidän pysyvän ystävinä. Sellaisia merkkejä on ilmoja pitkin minulle lähetetty. Toisaalta käymiemme keskustelujen jälkeen olen ryhtynyt ylianalyyttiseksi ja kirjannut mieleni pieneen lokikirjaan kaiken tiedon, mitä minulle on episodin jälkeen annettu. En lähde niitä nyt sen tarkemmin analysoimaan kuin että voihan olla, että pieni jälki on jätetty eikä tulevasta koskaan tiedä. Se on ehkä yksi maailmanmenon lohduttavimmista seikoista. Kun ei koskaan tiedä, minkälaisia jälkiä sitä ympärilleen roiskii ja mikä niiden vaikutus on myöhemmässä elämässä. Kun ei tiedä.

Toissapäivänä tein kyllä Tinder-historiaa omalta osaltani. Tiedättekö? Minä, joka olen aina ja kaikkialla tunnettu siitä, että olen kaikkien kaveri, aina ystävällinen, aina kiinnostunut ja aina kohtelias, revin pelihousuni ihan täysin erään ruotsalaisen mukahauskan tinderistin kanssa. Se luuli kertovansa hauskan jutun väittäen mua milfiksi kuultuaan, että mulla on beibi (siis kolmevuotias mukelo). Siis milf! Piti ihan googlata varmistaakseni termin täydellisen tarkoitusperän. Ja kyllä, vaikka halusin uskoa sanan merkityskentän laajentuneen, oltiin edelleen pornoteollisuuden ytimessä. Ja siitäkös pillastuin. Näpyttelin kiivastuksissani kauneimmat osaamani rumat sanat: Fuck you fucking asshole. Näin ytimekkäästi ne tulivat. Selkärangasta. En ole ylpeä mutta en myöskään milf. Toivottavasti hän muistaa sen jatkossa. Tarinan opetus on se, että muistathan puhua kauniisti aina vieraille. Minäkin yritän. Kovasti.

Mutta onhan se kyllä toisinaan myös makeuden huipentumaa olla sinkku. Vaikka välistä tunnen kateutta kaikkia niitä onnellisia kohtaan, joilla on reissukumppani ja treffikumppani ja kulttuurikumppani ja ehkä jopa elämänkumppani, niin ei se siltikään voita tällä hetkellä tätä vapauden tuntua. Kun saa olla vähän kaikille, eikä silti mitään kenellekään. Ei ole vastuuta eikä velvollisuuksia, mutta on onni siitä mahdollisuudesta, että ehkä jossain joskus on joku, jota minä en vielä tunne (tai sitten jopa tunnenkin) ja jonka minä olen saava ja josta minä olen hullaantuva sitten kun aika on kypsä kuin punaposkinen syysomena kuulaan kirpeässä kauneudessaan.

Toisaalta luontoni ja sinkkuuteni yhteenlaskettu summa on iäti epävarmuus. En nimittäin halua enää koskaan sellaista tilannetta, että otan jonkun puolihyvän vain vaihtaakseni sen parempaan sitten kun vaihtoaition ovi avataan ja uudet pelaajat lähetetään kentälle. En tosiaankaan. Haluan rokkijumalan, johon en kyllästy ja josta jaksan kiinnostua joka päivä. En tiedä, tunnistanko häntä. Tutkani on ollut ruosteessa niin usein ennenkin.

Tänä iltana täällä kävi mies, tuttu tyyppi jo vuosikymmenten takaa. Ihan muilla asioilla kävi tuossa illan päälle pyörähtämässä. Komea oli. Aika sellainen henkeäsalpaavan komea. Mulla oli lasten nukutusrumba päällä, enkä itsekään ollut seksikkäimmilläni, koska nuhani ansiosta nenä oli tukossa ja naama punainen jo neljättä päivää. Voi helvetin helvetti: miksi valitsin tällaisen ajankohdan tälle kohtaamiselle?1! Sinne menivät kaikki mahkut. Siis kaikki ne mahkut, joita ei edes alun pitäenkään ollut.

Loppujen lopuksi sitä hidastettua kohtausta voi kuvailla jälkipolville jotakuinkin näin:

Mun etteisessä seisoo ite taivas ja mää tuijotan sitä ja tartun kiinni ja silitän enkä päästä irti ja puhelen kauniita sanoja. Ja mun silmät kuiskaa että älä mene, mutta mun alaston lapsi mun takana työntää sitä pois ja kutsuu sitä väärällä nimellä. Ehkä se ei tuu takas. Ehkä ei. Mutta siinä hetkessä mää haluan puristaa sitä ja pitää siitä kiinni, koska se oli komeampi ku muistin ja mun munasarjat huutaa, koska ne on just siinä vaiheessa kuunkiertoa, että nyt tuon tuossa pitäis ihan ehdottomasti jäädä ja muuttaa seuraavaksi viikoksi mun makuuhuoneeseen.

Ja kun se menee, minä tyhmä tyttö laitan sille häikäilemättömän ruman viestin perään, että eroa ja ota mut. No eihän se tietenkään mene niin. Eikä sellaisia viestejä kirjoitella sellaisille, joille toivoisi vain puhtainta onnea. Ei me hyvyyden naiset sellaisia olla.

Mutta saisinko mää silti tänä yönä rukkoilla sitä itelle?

Mää näin susta unta. Me istuttiin kahestaan auton takapenkillä ja meillä oli jotenki tosi hyvä meno. Sitte mää suutelin sua ja meillä oli vielä parempi meno. Sitte mää heräsin ja tajusin kaiken ja hautauduin mun sänkyyn, koska mua harmitti ihan sikana, että se oli vaan unta.

Mää oon ollu viime viikot ihan pahasti taas välillä sekasi ja välillä masentunu. Joinaki päivinä mulla on suurin osa asioista ihan ookoo. Ja huonoina päivinä mää tajuan olevani niin kesken, ettei mittään järkiä. Mää oon tietosesti päättäny jättää tänä syksynä paljon asioita pois, jotta mää jaksaisin paremmin enkä ois koko ajan niin piipussa, mitä monesti oon. Aika paljon oon surrut. Tätä tilannetta ja tunnetta, joka ei tunnu millään menevän ohi ja päästävän mua rauhaan. Mun erosta on yli kaks vuotta ja kaks kuukautta, eikä mua kyllä helpota just yhtään. Muutama viikko takaperin tiedustelin ystävällisesti lasteni isältä eli entiseltä puolisoltani, että palattaisko yhteen vai alanko lopulta elää omaa elämääni. Sain vahvan kehotuksen ryhtyä keskittymään omaan elämääni. Tavallaan se helpotti, mutta ei se mun huolta ja taakkaa vähennä. Eikä sitä surua niin vain käskemällä pyyhitä pois. Enhän minä nyt varsinaisesti häntä halua takaisin, mutta rikkinäisen kodin ja lasten takia oon välillä niin palasina, etten usko löytäväni ulospääsyä tästä surusta koskaan.

Tässä kaiken surun lomassa olen myös miettinyt tulevaisuuteni vaihtoehtoja. Periaatteessahan mulla ois täydet mahkut VALITA itelleni just semmonen tulevaisuus, ku ite haluan. Mää voin ottaa ensimmäisen vastaantulevan suhteellisen kunnollisen uroksen ja pistää sen kanssa alulle perhe nro 2. Tuskin ois kovin vaikee homma, sen verran tuntuis taas tulijoita olevan. Toinen vaihtoehto on jatkaa tätä sangen hyvällä mallilla olevaa vapaan sinkkuäidin elämää ja kasvattaa lapsista elinkelpoiset kansalaiset höystettynä vahvalla kulttuurileimalla ja ottaa hyvä mies sitten vasta vanhuuden päiviksi. Toisaalta siinä tapauksessa kukaan ei pääsis nauttimaan mun jatkoajalla olevasta nuoruudesta, joka tässä just nyt on meneillään. Omasta mielestäni on kamalaa tuhlausta jättää kaltaiseni selvää vaimomatskua olevat supernaiset tässä kohdassa elämää käyttämättä. Ja vaikka viisammat väittää, että parhaimmat haetaan kotoa, niin ei vain minua ole haettu. Etteisessä oon taas kengät jalassa oottanu koko kesän.

Kävin viime viikonloppuna treffeillä yhden randomin Insta-seuraajan kanssa. En yleensä hyväksy tuntemattomia seuraajia Instagram-tililleni, mutta nyt tein poikkeuksen. Tyyppi oli tosi kiva. Käveltiin lähimetsässä puolitoista tuntia ja jutusteltiin niitä näitä. Oli ihan mahtavaa, mutta siitä huolimatta mies ei ollut minun mieheni. Luulen, että hän oli liian kiltti ja liian rauhallinen. Takuulla parempi jollekin toiselle.

Viimeisissä teatteriharjoituksissa eilisiltana muistin mainita treffeistäni. Kuulijakuntani mielestä tapahtumalla ei ollut uutisarvoa. Sen sijaan sillä oli, etten ollut kuukauteen käynyt treffeillä. Sain naurut. Olen monien mielestä miestennielijä, vaikken niele tällä hetkellä kuin katkeraa itsekeitettyä lientä. Ei ole jostain syystä vain kiinnostanut. Syynä lienee se, että tarjolla on ollut lähinnä haaleaa, puoli-irstasta teetä.

Tässä nyt on kuitenkin viimeset kaks päivää kuumottanut tuo taannoinen uni, ettei paljon vakitinderistit jaksa kiinnostaa. Semmoset unet pitäis oikeesti kieltää lailla tai kyetä jotenkin deletoimaan tiedostoista ennen kuin ne saa aikaan hillitöntä vahinkoa. Mulla Tinderi laulaa toisaalla ja oon sopinu ehkä kymmenet treffit, joista en tasan tarkkaan oo yksillekään menossa. En juttele kenellekään oma-alotteisesti. Miks juttelisin? Samanlaiset jutut ne pyörii siellä kaikkien kanssa. Jos tyypissä on karkeasti pyöristettynä nolla mielenkiintoista asiaa, ei meikää vaan jaksa napata mikään turhanpäiväinen tutustuminen, saati sitten live-kohtaaminen.

Mutta se uni. Semmosesta tyypistä, joka ellää ihan tässä mun sydämen vieressä. Semmonen, jonka kans meikä on ihan tekemisissä. Semmonen, jonka puolesta saattaisin vaikka luodin eteenkin heittäytyä (mietin tätä eilen saunassa). Nämä on semisti vähän häijyjä juttuja. Kattokaapa ku vanhan kansan sananlaskut ja kaiken maailman viisaat tietää tasan tarkasti ohjeistaa, että älä ihastu ystävään. Ku se on katoppa viimenen virhe eikä siitä koskaan mittään hyvvää seuraa. Onhan tuo nähty.

Kesällä yks yhteinen ystävä tuumas erään baariyön päätteeksi, että ota se. Mää olin että no en todellakaan. Että sehän on niinku veli (pahinta mitä muuten voit miehelle itselleen sanoa, paitsi jos se oikeesti on sun veli). Onhan se ihana ja joo ja öö ja just ja nii. Siinä sitten valoisassa kesäyössä komppailtiin toistemme kannanottoja aiheen tiimoilta.

Viime talvena kohtasin sut ihan yllärinä yhessä baarissa. Se oli siis sellainen kerta, kun ei satuttu olemaan samassa porukassa liikenteessä. Ilahduin jotenkin aivan käsittämättömän paljon ja intouduin halailemaan, ja vaikken ihan ykköshapessa juuri sillä sekunnilla ollutkaan, muistan sen tunteen, minkä siinä hetkessä kohtasin: ihan käsittämättömän hyväntuntoinen mies. Halasin sua muistaakseni ehkä viidesti. Joka tapauksessa useita kertoja enemmän, mitä olisi ehkä ollut sopivaa. Seuraavalla viikolla piti ehkä vähän jopa pyydellä anteeksi omaa holtitonta käytöstä. Lohdullista toki on, että sinä tunnet minut ja minun typeryyteni ja hölmöilyni. Että periaatteessa ei tarvitse esittää mitään eikä toisaalta pyydellä anteeksikaan. Mutta toisaalta en mää voi tätä koskaan sulle sanoa. En vaan voi. Koska en voi. Todennäköisesti luet tän, eikä sulla oo mitään käryä, että tää on sulle.

Tiiäkkö nää että sun rinnalla kalpenee kapellimestarit, tangokuninkaat, rokkikukot ja viihdeteollisuuden freelance-kitaristit ihan kuus nolla? Ja tiiäkkö miks?

Koska mää tunnen sut ja sun sydämen. Ja nää oot mulle tärkiä.

Joka päivä.

Kun pyydän toisinaan yläkerralta tielleni elämänkokemuksia, välillä toivoisin, että kaikkia toiveitani ei käsiteltäisi Herran toimistossa niin kirjaimellisesti. Minä janoan elämää ja minun janoni vie minut välillä niin kummallisiin paikkoihin ja tilanteisiin, ettei kukaan koskaan kuitenkaan uskoisi, vaikka kertoisinkin. Siksipä siis en kerro. Olisin voinut ottaa selfien ja lähettää kuvan Seiskaan ja saada ihan hillittömät massit, mutta eromme hetkellä painoin vain käteni sydämelleni ja sanoin, että sinä jäät tänne. Hän painoi kädellään ohimoaan ja totesi: ”Ja sinä tänne.”

Kotimatkalla itkin vähän. Eilen en tiennyt sinusta paljoakaan ja tänään sinua ei enää ole. Nämä tuhannen ja yhden yön kohtaamiset naputellaan sydämiimme, eikä kukaan toinen pääse niistä osallisiksi. Olen sanonut, että haluan nähdä ja kuulla elämää, jotta saisin materiaalia tuleviin kirjallisiin tuotoksiini. Olen sanonut, että joskus vähän uskaliaastikin asetan itseni koekaniiniksi tässä kohtaamisten verkostossa, jossa elämä tarjoilee välillä karvaita alkupaloja ja välillä syntisen makeita jälkkäreitä. Hän ei kuitenkaan ollut minun mieheni, enkä niin edes ajatellut. Olen kuitenkin oppinut katsomaan vähän kauemmas. Näkemään, että jokaisella kohtaamisella on merkitys, joka vie meitä kohti itseämme, kohti toiveitamme, kohti sitä, missä lopulta on hyvä olla. Tarkoitan sitä, että jos haluan pallon maaliin, en lataa sitä sinne itse, vaan syötän pelikaverille. Hänen potkustaan verkko heiluu, mikä tuo pisteen minun joukkueelleni, meidän joukkueellemme. Elämä on peliä, nimenomaan yhteispeliä, ja tässä porukassa minun on hyvä pelata. Syöttäjän merkitystä ei voi vähätellä, vaikka toki maalipotkuja arvostetaan enemmän.

Viime viikolla tienvarsien mainoksissa kerrottiin, että eräs maamme suklaasilmäinen iskelmäartisti keikkaa lähistöllä. Jaa, tuokin täällä, ajatteli lehtori Sinkkukinkku kiitäessään harmaalla Renault Moduksellaan pohjoisen teitä. Keikkailtana elämä heitti hänet kuitenkin iskelmätähden henkilökohtaiseksi autonkuljettajaksi ja huolenpitäjäksi, ja vaikka elämänsä nuoruuteen ehtinyt Modus onkin monenlaista Suomi-taivaan tähteä kyydissään kuljettanut, ei hänen kaltaistaan vielä koskaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, en rakastunut häneen. En rakastunut ihmisen karismaan enkä hänen huumorinsa, vaikka sellainen olisi voinut hänen kohdallaan ja elämäni iltapäivässä olla kovastikin mahdollista. Mutta ehkä hän kuitenkin jollain tapaa puhui kieltäni. Tiesin heti, että olemme eri vaiheissa; minä jo vähän väsynyt yksinolooni, hän vasta haparoimassa. En minä sellaista ota. Sellaiselle minä suosittelen elämää ja heittäytymistä. Sellaisia kohtaamisia, joita minä olen saanut jo yllin kyllin niellä tankkini täyteen. Yleensä kuuntelemalla ihmistä viisitoista minuuttia minulle on aika selvää, minkälainen tyyppi on kysymyksessä. Onko hän aito, voiko häneen luottaa, onko hänessä kieroja piirteitä, haluaako hän muille hyvää vai onko hän itsekäs ja omahyväinen. Usein tuntuu, etten halua tietää liikaa, sillä usko tai älä, liika tieto saattaa aiheuttaa kärsimystä. Ylipäätään ihmisten pitäisi pitää asioita enemmän omana tietonaan. Tämä koskee myös minua, ja se lienee yksi suurimmista haasteista, mitä minun pussiini on jaettu.

Media tyrkyttää meille täydellistä ihmiskuvaa vartalosta, joka pitäisi saavuttaa. Todellisuudessa kenelläkään ei ole vartaloa, jota mainoskuvat meille tarjoilevat. Kuvien muokkaus on helppoa. Vähän eri valaistus tai kuvakulma ja avot: rumakin ihminen on muuttunut kauniiksi. Lihava laihaksi. Ryppyinen sileäksi ja sitä rataa. Totta vain toinen puoli jos sekään. Näen jatkuvasti kauniita kuvia kauniista ihmisistä tai kodeista tai tilanteista tai ystävyyksistä, joita kadehdin palavasti. Minä olen ystäväni menettänyt aikapäiviä sitten. Lisäksi olen alkanut lihoa. Keski-ikä kurkistaa ryppyinä silmäkulmissani. Vatsani on veltto, leuan kaari ruma, nenä tössykkä. Rinnat roikkuvat. Atopia talvi-ihon vitsaus. Jokaisella on näitä! Sitten otan selfien, jossa vatsa näyttää hetken kauniilta, jos se ei ole ehtinyt vielä roikkua koko päivää. Iho on kuulas, jos se on juuri puhdistettu ja meikattu. Hampaat ovat kauniit, huuli kaareutuu sellaisena kuin sen pitää. Tinderissä saan mätsin kenen tahansa kanssa, jota painan. Niin helppo on huijata ihmisiä. Itselleen ei silti riitä. Se on surullista. Itse on jokaisen kuljettava matka itsensä hyväksymiseen ja itselleen riittämiseen. Usein matka on elämänpituinen. Samalla kun taistelen omalla matkallani, haluan auttaa muita omallaan. Siksi kehut eivät minulta lopu. Kehun voi antaa myös katseella, kenelle vain, milloin vain. Olenhan muistanut katsoa sinua kauniisti?

Tänä viikonloppuna minulle paljastui myös vuosisadan suurin kusetus, jossa näemmä olen ollut osallisena. Olen ehkä kertonut, että minua lähestytään usein ja monesta suunnasta. Viime syksystä lähtien eräs sittemmin tutuksi käynyt ihminen, mies tarkemmin ottaen, on laitellut aika ajoin viestiä. Olen tehnyt selväksi, että lähden mielelläni hänen kanssaan ulos siinä vaiheessa, kun hän sitä kauniisti ja suoraan osaa pyytää. Kävin tänään läpi vanhoja keskustelujamme ja otin kuvakaappauksia keskustelunkohdista, joissa hän osoitti kiinnostustaan; käsitykseni tapahtumien kulusta ei siis ollut vain kuvitelmaa. Olen koko ajan luullut hänen olevan vapaa ja sitä rataa, mutta yhtäkkiä selvisi, että hänellä onkin perhe! Salassa pidetty puoliso, lapset, mitä lie. Olin hetken aikaa vähän vihainen siitä, miten olin ollut niin sinisilmäinen ja luottanut puheisiin. Mutta minkäpä näille voi. En alun perinkään kuvitellut meille ruusuista tulevaisuutta, enkä varsinkaan kuvittele sitä tämän jälkeen. Mitä opimme tästä? Koskaan et voi tietää. Ja toisekseen: joskus eräässä muinoin kirjoittamassani novellissa tällaiseksi kuvailtu tilanne voi olla totta oikeassa elämässäkin. Mutta selvisipä tämäkin, onneksi tässä vaiheessa, ennen kuin suurempaa harmia ehti tapahtua. Selvisin pienillä pintanaarmuilla. Viha kesti muutaman tunnin, vaikka varsinaisesti se ei yltänyt ihon alle. Naisen raivo saattaa silti joskus olla kovin, kovin kiihkeä. Petetyksi tulemiseen ei totu koskaan.

Yritämme myydä jatkuvasti itseämme muille. Haemme hyväksyntää, haluamme olla mukana siellä missä muutkin, kuulua porukkaan. Tässä kun tuota Tinderiä pääsee aika ajoin analysoimaan kriittisen käyttäjän ominaisuudessa, olen huvituksekseni alkanut nähdä Tinder-esittelytekstin eräänlaisena uutena somemaailman tekstilajina, millainen se toki onkin. Sehän on vähän niin kuin työhakemus. Kuvahan olisi aina kiva ja vielä hauskempaa olisi, jos niitä olisi useampia. Jos saisi toivoa, olisi mahtavaa, jos kuvat olisivat hyviä ja niistä pystyisi näkemään muutakin kuin lintuperspektiivistä kuvatun pään ilman kaksareita tai kesäniityllä kirmaavan koiran. Mua ei oikeesti kiinnosta kuva kenenkään koirasta. Ja kuka idiootti lataa lapsensa tai kaverinsa lapsen kuvan tuollaiseen sovellukseen? Esittelyteksti on myös oma lukunsa. Elämän kovan koulun käyneitä on liikkeellä yllättävän paljon. Anteeks nyt vaan, mutta eikö meistä jokainen käy elämän kovaa koulua koko ajan? Luuleeko joku vielä, että mitään saisi tässä maassa ilmaiseksi (paitsi marjoja metsästä, mutta ei mennä nyt siihen)? Käsitykseni mukaan elämän kova koulu tarkoittaa sitä, että kovia on koettu ja huh miten jännä että edelleen ollaan elossa! Still alive, you know? Ihan vaan tiedoksi, että jokaisella, korostan: jokaisella, on oma polkunsa ja siinä vaikeat vaiheensa ja sitä on ihan turha alkaa retostelemaan millään elämän kovalla koululla. Kaikki käydään sitä samaa helvetin-tyhmän-nimistä-koulua, mutta ne jotka ilmoittavat sen Tinderissä koulutustaustakseen, ovat ihan selkeästi jälkkärissä joka viikko, ainakin jos minä saisin päättää. Huomaatteko, että kyllä ehkä asteen verran tympii kyseinen ilmaus. Toinen esittelytekstiin liittyvä piirre on se, että monet miehet kirjoittavat: ”En oikeen osaa kertoo ittestäni tämmösissä esittelyteksteissä mitään, mutta kysymällä selviää!” Siihen vielä hymynaama perään, että jepsistäjee. Urpot! Jos olette hakemassa elämänne naista, koittakaa nyt helkkari soikoon jotakin keksiä itsestänne. Jokainen osaa kertoa, mistä pitää ja mistä ei, jos vähän miettii. Mutta aivan sama. Joka tapauksessa vähän on kiukuttanut. Kiitos, kun sai avautua.

”Sinä olet minun sielunkumppanini, mutta me olemme eri vaiheissa”, sanoi hän, jonka kohtasin. ”Muista silti, ettei mikään ole lopullista.” Hän sanoi sellaista, jotka tavallisesti kaikuisivat minun suustani. Minähän jauhan aina lopullisuuden problematiikasta, koska kuka voi sanoa, kenet kohtaamme taas huomenna ja kenet unohdamme. Kuka jää mieleemme iäksi, kuka hipaisuksi ihollemme. Ja ketä emme unohda koskaan.

Kiitos silti kaikesta.

Kiitos.

Terveisiä Vihiluodon kiveltä! Kävin siellä tuossa joitakin päiviä takaperin. Vein sinne taas yhden uuden ihmisen, mutta täytyypä myöntää, että kyllä on Vihiluodon taika ollut viime vuosina murenemaan päin. Kiviä siellä ei ole nimittäin enää kuin kourallinen; luodon vanhastaan komeat kivet on peitetty kivimurskeella. Ei ole enää sama tunnelma. Ei ole.

Kävin kuulkaa treffeillä. En ole käynyt kuukausiin oikeilla treffeillä. Viimeksi ehkä joskus keväällä. En varsinaisesti pidä niistä lukua, varsinkaan niistä, jotka päätän lyhyeen. Kävin kuitenkin siis treffeillä sen edellisessä tekstissäni mainitun kuuman kitaristipojan kanssa, vaikka silloin olin kovasti sitä mieltä, että vääriin miehiin ei kannata aikaansa tuhlata. Alkuperäinen tunne osui lopulta oikeaan, vaikka vuorokauden ajan luulin melkein olevani rakastunut. Ihana tunne! Sydän sykkyrällä sormeni näpyttivät viestiä viestin perään, että päästä irti minusta, jos et aio pitää. Jännä homma. Itse asiassa meillä oli siis saman tyypin kanssa treffit kahtena peräkkäisenä päivänä – niin mukavat olivat ensimmäiset. Tehtiin kaikkea kamalan kivaa. Käsittämättömän mukavaa yhdessäoloa: se piti mua kädestä ja silitti. Se oli ihana. Siis ihana.

Toisena iltana taika kuitenkin raukesi. Ihan poks vaan tajusin, että kyllä tämä mies on kuitenkin kaikessa viisaudessaan tarkoitettu jollekin toiselle naiselle. Että minun mieheni on muualla. Eniten harmittaa, että oli niin kamalan kivaa. Oli naurua, oli vitsejä, se nauroi mun jutuille, se näki mut tosi selvästi ja sanoi mulle sellaisia kauniita asioita, että aloin taas pikkuisen enemmän luottaa itseeni ja elämään. Se sanoi asioita, jotka paransivat viime kuukausina keräilemiäni haavoja. Se mies oli Bebanthen, vauvojen pyllyrasva, joka parantaa sekunneissa pahimmatkin ihottumat. Minun ihottumani se ainakin paransi. Mahtava kohtaaminen.

Paras kaveri kysyi, että eikö se silti voisi jatkua. Eikö kuitenkin voisi viettää hyvää aikaa? Mutta en minä usko. Se siirtää unelmiani vain eteenpäin. Parantaa pintanaarmut, mutta särkee syvältä. En minä silti muista pahalla. Muistan enemmän hyvällä kuin ketään pitkään aikaan.

Tajusin muutamia viikkoja sitten saunassa sen tosiasian, mikä minun elämäni suuria rakkauksia on yhdistänyt: kaikki ovat suuria esiintyjiä. Eihän niitä monta ole, mutta kolme viidestä on ollut muusikoita ja musiikillisesti lahjakkaita, ja kahden jäljelle jääneen karismaa en voi edes sanoin kuvata. Jos tyyppi osaa soittaa ja laulaa, jalkani ovat suhteellisen vetelät suhteellisen heti. Se ei kuitenkaan ole ihan pakollista, mutta silloinkin täytyy olla kyllä vähintään stand up -koomikko, enkä minä niistäkään ottaisi kuin erään Ylivieskan lahjan Suomelle, ja tiettävästi hän ei edelleenkään ole vapaa. Siispä minua ei siis yllätä, miksi kusen saman tien hunajaa, jos pääsen lähikontaktiin rokkarin kanssa; mehän puhumme samaa kieltä! Minun paloni lavalle on sammumaton, ja minä ymmärrän keikkareissuja ja takahuoneita. Minä kuulun niihin, jotka viihdyttävät muita, en niihin jotka kerääntyvät juhlimaan lavojen eteen. Minä olen siellä toisella puolella, vaikka olisinkin yleisössä. Jos olen katsoja, ymmärrän loputtomasti sitä onnentunnetta, jonka näen esiintyjien kasvoilla, olipa kyse teatteritaiteesta, bändikeikoista, liikuttavista puheista tai stand upin maailmasta.

Elämä on vähän ihmeellinen, enkä oikeastaan ole hetkittäisestä masentuneisuudesta huolimatta lakannut uskomasta ihmeisiin. Yksi sellainen tapahtui viime lauantaina. Olin eräässä tapahtumassa eräässä lähikaupungissamme. Menin yksin, koska sain ilmaislipun eräältä teatterikaveriltani. Minusta on ihanaa mennä tapahtumiin yksin. Ylipäätään nykyisin luotan aika paljon siihen, että tunnen riittävästi ihmisiä törmätäkseni tuttuihin, joiden seuraan saan lyöttäytyä. Niin kävi nytkin. Meillä oli käsittämättömän kiva ilta kolmestaan kahden viehättävän leidin kanssa, joista toista en tuntenut yhtään ja toista tunsin vähäsen. Toivottavasti en pilannut heidän iltaansa läsnäolollani.

No eipä siinä. Keikat siinä menivät ja läksimme koteihimme. Yöllä tindasin vielä läpi puhelimeeni kertyneen miessaldon, ja painoin toki kaikki kivat ja hyvät tyypit, joita kovin usein on koko kansan Sinkkukinkulle niin kovin vähän. Vastaan tuli tuttu naama. Ööö, olin just ton keikalla, tajusin. Viittaus: bändi numero kaksi, kitaran varsi, sijoituspaikka solistiin nähden yleisöstä katsoen vasemmalla. Periaatteessa tuttu tyyppi. Tuo on heilunut noitten keikoilla ennenkin. En tiennyt nimeä. Moni muu olisi tiennyt. Veljeni olisi seonnut. Painoin sitä (siis en veljeäni vaan sitä kitaristia, vaikkakin molemmat ovat kitaristeja). Painoin siis ihan huvikseen. Jos saisi kiittää keikasta vaikka vähän hassumpaa reittiä. Se oli ehtinyt painaa mua kuitenkin ensin. Meistä tuli mätsi!

Tällä hetkellä vahvin tunteeni on harmitus. Miksi helkkarissa nuo sopivimmat tyypit asuvat aina jossain Helsingissä? No siksi, että siellä on niitten duunit. Tiedän sanomattakin, että tyyppi ois mulle ihan ybersopiva. Mutta miten minä sen isken tämän välimatkan läpi? Antoi se toissapäivänä mulle numeronsa, mutta en minä osaa sanoa mitään järkevää. Olen ihan kipsissä. Pitäiskö vain luottaa vanhan kansan rehellisyyteen ja aitouteen? Auttaisko se jotain? Kannattaisko edes kokeilla? Olen menossa parin viikon päästä maamme pääkaupunkiin äikänopettajien vuosifoorumiin. Sovittiin, että tavattais. Että hetken hurmiossa tavattais loppukesästä 2017, vaikka eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta mitäpä jos oiski? Mitäpä jos, on Samuli Putrokin laulussaan heittänyt. Mitäpä jos me rakastuttais ja maailma mullistuis ja kaikki ois ihanaa koko loppuelämän? Että voinko jättää korttia kääntämättä? En jätä, jos se ei peru. Toivon että ei, koska vaikuttaa siltä, että nyt pitäis näitä asioita päästä hoitamaan ihan livenä. Koska livenä minä olen sata kertaa viehättävämpi kuin näissä typerissä teksteissä, joiden kirjoittelua en osaa lopettaa.

Sain Tinderistä lopulta yliannostuksen. Jos enää koskaan menen sinne takaisin, en aio painaa enää muita kuin luovia ja karismaattisia esiintyjiä. Kävin tiistaina vielä harvasanaisen viestinvaihdon viimetalvisen rakkauteni kanssa ja arvelen voimakkaasti, että keskustelu jäi viimeiseksemme. Olisiko viimein aika päästää irti ja hyväksyä tilanne osaksi elämänpolkuani? Kaikki meni niin kuin piti. Me olimme toisillemme, mitä olimme, sen aikaa kuin tarvitsimme. Hän odottaa elämänsä rakkautta, joka en ollut minä. Taidan tehdä itse samoin. Olen yllättävänkin levollinen. Kaikki menee niin kuin pitää.

Oma karismani on luultavasti moniulotteinen. Ne jotka eivät tunne, näkevät kuvat. Sorjan varren, joka vielä kolme vuotta sitten oli 25 kiloa pulleampi. Ne jotka tuntevat, tuntevat eri asioita. Joku tuntee hötkyilyn, toinen vitsit ja verbaaliakrobatian, kolmas rauhallisuuden, neljäs empaattisuuden, viides muumimammailun, kuudes manipuloinnin, seitsemäs lämmön ja välittämisen ja kahdeksas suoruuden. Yhdeksäs tuntee ehkä tehokuuden ja kymmenes päämäärätietoisuuden. Unelmat, joita kohti mennään eikä meinata. Optimismin ja mahdollisuudet, jotka pienin askelin, usein yllättävästikin, lopulta kuljettavat perille. Luonteen, joka ei anna periksi, paitsi silloin kun päämäärää kohti ei enää kannata kävellä. Silloin voi vaihtaa suuntaa ja ottaa muutaman juoksuaskeleen. Ja olla taas onnellinen.

Mikä sellaiseen karismaan sopisi parhaiten? Eniten minua nyppii ehkä kuitenkin se, että jotkut kohtaamani miehet ovat olleet päämäärissään vähän saamattomia ja löysiä. Saa levätä, kunhan osaa tehdä myös töitä. Saa haaveilla, kunhan osaa myös kulkea unelmiaan kohti. Tehokkuus ja määrätietoisuus olisivat suotavia ominaisuuksia, tai ainakin plussaa saisi, jos osaisi olla rauhallisen tietoinen omista tavoitteistaan. En minä niitä sen tarkemmin ala määrittelemään. Mutta kyllähän kaikki varmasti ymmärtävät, että määrätietoinen ihminen on myös intohimoinen ja sitä rataa. Jännästi tietyt asiat kulkevat hand by hand.

Olen ihan rauhallinen. En mene treffeille. Luotan siihen, että kun kuljen tuolla maailman turuilla ja toreilla vapaana ja onnellisena uskoen siihen, että mieheni tulee kyllä sitten kun minä olen valmis.

Mutta kieltämättä viime viikonlopun yhteensattuma oli erikoinen. Mikäköhän tarkoitus silläkin oli? Jos joku joskus kysyisi, lähtisinkö etäsuhteeseen, ihan saletisti lähtisin. Sehän on tehokkuuden maksimointia. Ollaan tehokkaasti yhdessä silloin kun ollaan. Ei minun intohimoihini varsinaisesti kuulu kerätä jonkun sukkia päivittäin.

Vaikkei siinäkään tietysti mitään pahaa ole. Ja varmasti keräilen, jos sukkienpudottelija on riittävän kuuma.

Mutta hoi siellä Helsingissä: Eihän se etäily olis niin paha? Se on lentokoneella 50 minuuttia, jos lentokuski painaa kaasua ja perämies keskittyy muuhunkin kuin heiluttelemaan joinkkelia. Edes Ruukkiin et pääse talvikeleillä Oulusta siinä ajassa. Että vinkki viitonen: voisko se hetken hurmio olla myös loppuelämän turmio? Pitäiskö selvittää?

Hej på dig!

Jag har talat mycket svenska på sistone. Jotenkin huvittuneena täytyy todeta, kuinka paljon asioita tapahtuu kahdessa viikossa. En ole yhtään se sama ihminen, joka olin kaksi viikkoa sitten. Lämpimät terveiset lähetän teille mökiltä, jossa olen ollut viimeisen vuorokauden yksin viettämässä luovan kirjoittamisen retriittiä. Käytännössä olen työstänyt uutta novelliani, joka annettiin minulle tällä viikolla unessa. Aiheena opettajan ja oppilaan suhde. Kielletty herkkupala, aiheena mieletön. Onneksi tosielämään ei näitä ajatuksia tarvitse siirtää, vaikka muistan kyllä hämärästi ajan, jolloin nuorena opettajattarena olin kovasti ihastunut erääseen lukiolaispoikaan, mutta ei mennä nyt siihen. Aion nimittäin olla jatkossakin oppilailleni löyhästi esiliinaansa heilutteleva Muumimamma. Sinänsä siis ei tarvitse ryhtyä huolestumaan, että lehtori Sinkkukinkku olisi seonnut ja sekaantumassa sakkolihaan. En ole yhtään enemmän sekaisin kuin ennenkään.

Olen sellainen pikakelaustyyppi, valmis vartissa uusiin haasteisiin. Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että jos kohtaan uuden miehen (tarkoitan Tinderiä koska baareissahan en käy paitsi vahingossa), yhden illan roihuan kuin viimeistä iltaa palava liekki. Seuraavana aamuna taika on poissa. Tuhkimon vaunut ovat ajaneet pois, ja tilalla on mätä kurpitsa. Tyypillistä ja ehkä vähän myös huvittavaa. That's me, honey!

Ehkä hän tiesi sen, kun kohtasimme kaksi viikkoa sitten Oulun yössä. Ehkä hän tunsi reittini, koska oli nähnyt sen sata kerta aiemminkin. En oikeastaan mene tarinaan sen kummemmin kuin että yksi kolmesta on nyt poissa pelistä. Tapahtumaketju aiheutti iloa ja hämmennystä, ja lopuksi vielä aavistuksen verran kipua. Mutta nyt täytyy kyllä tuumata, että asia on loppuunkäsitelty. Että voit tulla piilostasi, en minä enää pure, ainakaan paljon. Rakastan sinua yhä tästä hautaan. Mutta parempi, että pysymme ystävinä till the fucking holy end.

Ehkä parasta, mitä sinkkuilussa tapahtuu, on se, että uudet ihmiset toimivat peilinä. Heidän kauttaan minä näen itseni, omat unelmani ja toiveeni koko ajan selvemmin. Viime yönä minulle kirkastui ajatus, jonka olen nähnyt nimenä jonkin Hollywood-leffan kannessa: Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin. Nyt olisi nimittäin taas miestä tarjolla, ja nimenomaan väärää miestä. Itse asiassa niitä on taas useampi jonossa, mutta keulassa bogosi vielä eilen yksi kuuma kitaristi. Ihanaa, rokkari! Ainoa vaatimus, jolla on ollut minulle mitään väliä! Mutta mutta, ei meistä siltikään tule paria. Tajusin sen viime yönä. Toki voi pitää kivaa ja hengata ja olla kevyesti yhdessä, ja voin valehdella itselleni loputtomiin, että se on ok ja se riittää. Mutta kun se ei helvetti vain ole. Jäljet johtavat taas sylttytehtaalle eli munasarjoihini. Ja ne huutavat asioita, joita kaikki rokkipojat eivät halua tarjota. Tai eivät pysty tai eivät ole valmiita. Sydän itkee kuitenkin hetken vielä verta. Tyyppi oli tosi, tosi kiva. Puhuttiin puhelimessa tunti, minkä perusteella olisin voinut jo ottaa sen meille asumaan. Tai ainakin keittää hyvät sumpit ja vähän silittää elämän runtelemaa sydäntä. Mutta koska olen jo riittävän vahva tunnistaakseni kohtaamattomat unelmat, jatkan matkaani. Yksin.

Ihan samalla tavalla kuin olen tänä vuonna etsinyt silmät sumussa omaa rokkipoikaa, halusin vuosi sitten palomiehen. Molemmilla näillä oli selkeä esikuva. Yksi ihana palomies ja yksi ihana rokkikukko. Mutta kun ei kukaan voi korvata toista ihmistä. Kukaan kopio ei ole sama kuin alkuperäinen. Eli nyt täytyy kyllä Sinkkukinkun vilkaista peiliin ja todeta, että en oikeasti voi kulkea tuolla päämäärättömästi ja etsiä kopioita niistä, joita joskus rakastin. Toisaalta se on lohdullinen ajatus, ettei toista samanlaista voi löytää. Ei minuakaan ole toista samanlaista (Thänk Gaad! huudetaan jossain nyt ääneen). Töissäkin aina toitotetaan, että et ole korvaamaton. Mutta nyt täytyy kyllä todeta, että olen minä. Ei kukaan voi astua tilalleni ja hoitaa hommaani samalla tavalla missä sitten vaikutankaan. Onko se sitten hyvä vai huono asia, en ota siihen nyt tässä kohdassa kantaa, mutta ei vain voi. Varmasti miellyttävämpiä ihmisiä on olemassa, siitä olen varma, mutta suoruuteni on valtti. Sen minulle totesi viime yönä myös tuo kitaristi, jonka muisto savuaa nyt unelmieni risukasasta.

Iloa menneellä viikolla aiheutti myös eräs länsinaapuristamme kotoisin oleva Tinder-mätsi. Ruottalainen. Och jag gåv ett hjärta (Tinder-språk, förstår du?). Ikävä kyllä siinä sattui taas klassiset, eli todennäköisesti hän ihastui melko pian minuun niin korviaan myöten, että minua rupesi ällöttämään. Lisäksi hän löi vielä lisää pippuria myllyyn toteamalla, että hän ei sitten ole helppo nakki, ihan vaan tiedoksi minulle. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo menettänyt kiinnostukseni (haha, yllätyitkö?), joten minulle on ihan sama, minkälainen nakki hän on, koska en aio tavata häntä. Hauskaa tilanteessa oli kuitenkin niiden muutaman päivän ajan, kun viestinvaihto vielä oli harmitonta, että puhuimme välillä englantia, välillä ruotsia ja välillä suomea. Enkä minä oikeastaan ollut superhuono missään. Eli kielimuuriin sen ei ainakaan pitäisi kaatua, jos miettii tulevan kumppanin kansalaisuutta. Vaikka kyllähän sama äidinkieli on siinä mielessä siunaus, että verbaalit vitsini uppoavat huomattavasti paremmin kantaväestöön, kuin jos niitä pitäisi ryhtyä kääntämään heikolla kielitaidolla joko englanniksi tai ruotsiksi. On kuitenkin tässä kohdassa muistettava leuhkia, että tokihan olen opettanut muinoin vaihto-oppilaita englanniksi yliopistossa, vaikka pidänkin itseäni huonona englannin puhujana. Ulkomaalaiset Tinder-mätsini ovat kyllä aina kehuneet ja kertoneet ymmärtävänsä kaiken, mitä sanon, mutta heillä taitaakin olla vähän eri motiivit. Tässä kohtaa viittaan pikkuhousumotiiviin. Eli pöksyissä olisi ahdasta, jos sinne kaiken maailman kielilläpuhujat päästäisi. No. Asiat sikseen ja eteenpäin.

Olin ollut kauan sitä mieltä, että kyllä nyt ollaan sinkkumarkkinoilla arvostuksen piirissä, kun otsassa lukee opettaja. Sen jälkeen en-nyt-muista-kuka-ja-vaikka-muistaisin-olen-muistaakseni-luvannut-olla-puhumatta-hänestä-blogissani tuumasi, että opettajat ovat idiootteja ja hankalia. Että kukaan ei halua oikeasti opettajaa vaimokseen. Niinpä tajusin, että niinhän se taitaa olla: opettajilla on vaikea maine, eivätkä he ole edes kovin haluttavia, paitsi muutamat, ja toki luen itseni tähän sakkiin, koska mielestäni ihminen on juuri niin kuuma kuin hän itsestään tekee. Muutta voin kertoa, että ulkonäkö on korkeintaan sadasosa koko paketin yhteenlasketusta summasta. Eli siis sen perusteella ei kannata suhteeseen vielä lähteä, jos joku sanoo, että hemmetti kun sie olet nätti. Yleensä sanon, että juu kiitti tiedän että olen ihan ok, mutta mitäs sulla ois muuta, koska näillä tehosteilla ei vielä pitkälle mennä.

Mutta jos nyt kuitenkin otetaan huomioon, että onhan opettajissa paljon hyvääkin, eikä oikeastaan voi ajatella, että opettajat olisivat kaikki aina samanlaisia, vaikka samanlaisia piirteitä, kuten työteliäisyys, ajanhallinta ja järjestelmällisyys, löytyy varmasti monen opettajan ominaisuussalkusta. Jos pohdin omaa nykyistä työpaikkaani (ja entisiäkin), meillä on töissä läjäpäin erilaisia opettajia enkä takuulla alkaisi parisuhteeseen heistä, öö, kenenkään kanssa. Mutta ehkä minä olen yhä haluttava jonkun ulkopuolisen silmissä, jonkun sellaisen, joka ei tunne minua ja rasittavuuttani vielä riittävästi ja voi rakastua minuun siinä samalla kun tutustuu, eikä häntä lopultakaan haittaa ne piirteet, jotka minussa esimerkiksi systemaattisesti hermostuttavat työtovereitani. Niin se varmaan menee.

Eräs hyvä ystäväni lohdutti viikko sitten, että et sinäkään oikeasti halua niitä, jotka tunnet tosi hyvin. En ymmärtänyt häntä, ennen kuin tilanne tuotiin kertakäyttölautasella eteeni. Esimerkki tuli vastaan, et kai vain ylläty, Tinderissä. Hän oli komea, urheilullinen, varakas, työteliäs, lapseton - siis kaikkea mitä tämänikäinen sinkkukinkku voisi toivoa. Ainoa ongelma oli se, että me tunnemme! Me olemme soittaneet vuosikausia samassa bändissä! Olen satavarma, että hän ei myöskään painanut minua; meistä ei siis tullut mätsiä. Täydellinen mies, jota minä en halua, koska hän on tutumpi kuin tuttu. Ja vaikka hän kuinka nykyisellään saattaisi miettiä, että onpa sinusta tullut viehättävä, ei hänkään painaisi minua. Niinpä ohitimme toisemme, sanomatta sanaakaan ja toivotimme toisillemme sanattomasti mitä lempeintä onnea sinkkuuden highwayllä.

Ja niin minä ilokseni ja surukseni ilmoitan juhlallisuuksien vallitessa, että en ole menossa treffeille taaskaan kenenkään kanssa. Ei huvita. Tarjouksia satelee, mutta siinäpä satelee.

Koska kyllähän se on ammoisista ajoista asti mennyt niin, että se olen minä joka iskee. Ja tiedoksenne, että silloin kun minä isken, se tuntuu. Munaskuukkeleissa asti.

Nyt olen kuitenkin suunnitellut rauhoittumista. Ihan jännä nähdä, kuinka monta minuuttia tämä seuraava vaihe kestää.

Iloa heinäkuuhusi!

Ette oo kuullu musta vähhään aikaan, tiiän. Mutta nytpä kuulette. Koska mulla on asiaa. Ihan helekkarin kovaksikeitettyä asiaa, jota mää en voi kertua kenellekkään. Pittää sitte kirjottaa. Tälleen aivan julukisesti. Mutta elä kerro vahingossakaan muille. Ettei kukkaan sais tietää. Kukkaan ulukopuolinen.

Katoppa ku kaikki lähti siitä ku tuli kesä ja kaikki miehet rupes näyttämään ihan helekkarin kuumilta aivan jatkuvasti. Pittää varmaan syyttää ommaa hedelmällisyyttä ja hormonitoimintaa ku normiolosuhteissa kaikki tiet vie sylttytehtaalle eli meikäläisen munasarjoihin. Sen seurauksena meikä ei pysty ku silimiä räpyttelemään, koska samantien ku mennee ulukoilimaan, meinaa ihan sokiaksi käyvä, ku miestä miehen perrään porrautuu mun verkkokalavoille. Nii että minkä teet. No etpä mittään. Siinä sitte on oltava ja rimpuiltava. Ei auta miettiä että rakastunko vai en, ku kyllä rakastun. Joka päivä ja monta kertaa.

Jos me nyt vielä yhen kerran lähettäis käymään läpi tätä rakkauven monimutkasta dilemmaa. Että kuka ja missä ja millon. Ku minähän oon sitä tässä nyt viimeset kaks vuotta miettiny päivittäin, että minkälainen mies mulle pittää olla. Ku senhän pitäs olla semmonen, jota minä jaksan jumaloija päivin ja öin, eli karisma ois mulle se the juttu, ja sitä ei löyvy monelta. Ulukonäön kans sillä ei oo mittään tekemistä. Harvemmin ne, kehen oon eniten ollu tässä maailmassa rakastunu, on ollu mittään kovin erikoisen näkösiä. Kyllä nämä asiat on johonki muualle ku kuoreen naputettu. Itsetunto pitäs olla kohillaan. Ja hyvä sydän. Ja minusta pitäis tykätä. Ja minun sinkoilevan mielen kanssa tulla toimeen. Siinäpä ne vaatimukset oikeestaan on. Huomaat itekki, että ei oo vaatimuksilla pilattu tuotakaan listaa.

No sitte jos ajotuksesta puhutaan, niin mistä sitä helekkari voi tietää, millon ja missä sen Jack Potin kohtaa. Minäkään ku en ikinä käy missään paitsi kolomesti kävin kevväällä baarissa ja ei löytyny mulle kettään paitsi yks kaksvitonen söpöläinen. No siinä kuitenki sitä hetken halailtuani särjin sen sydämen sanomalla, että tiiäkkö sie olet mulle liian nuori. Ku mie kattelen oikeesti semmosia nelikymppisiä. Mutta jos joku sopiva oiski osunu kohalle, niin ei auta jäähä arpomaan, että pyyänkö sitä treffeille vai en. Ku voi kato olla, että joku tähtisilimä vettää välistä ja nappaa omansa pois kuleksimasta. Siinäpä sitte jää sinkkukinkku nuolemaan sormia, että jo meni. Jo vain meni seki sankari. Eli tarinan opetus on se, että ku ossuu sopiva haaviin, niin pyyä ulos. Pyyä heti. Ku kohta voi olla myöhästä.

No meikäläisen kohalla tuskin on myöhästä, ku eihän meikä näytä pariutuvan millään. Saatan ehkä olla vähän hankala saalistettava, ku jos mulle joku Tinderissä juttelee, niin meikä vähän aikaa vejättää sitä ja sitte lähen vaan läpyttelemään, koska ei kinosta. Tai kinostaa jutella, mutta ei muuta. Ei esim. siis nähä. Koska sehän on pelottavvaa. Sinänsä vähän huvittavvaa, että meikkis sannoo näin, koskapa oon käyny viimesen kahen vuojen aikana niin monet treffit etten etes oo laskenu. Enkä laske, koska yritän parhaani mukkaan unohtaa. Esittelin itteni toissa viikolla yhelle uuelle (jonka myös sittemmin heivasin), että olen ujo ekstrovertti. Jos ymmärrät, mitä tarkottaa ekstrovertti, voit miettiä, onko ujolla semmosen kans mittään tekemistä. No ei sillä ole.

Mutta ootappa ku kuulet mun tarinan.

Meillä on nuita kesäteatterimusikaaliesityksiä nyt pyöräytelty sen puolen viikkua, ja joka ilta viimesen viikon aikana on pitäny tehä mutka Iissä poislukien juhannuspäivä, jollon ei ollu esitystä. Mää sitte tännään menin taas tuttuille kulumille ja kohtasin mun lempparit eli teatterifrendit ja sannoin niille, että tiiättekö ku tässä on nyt semmonen tilanne, että meikä on rakastunu, mutta ongelmahan on se, että en tiiä ihan tarkkaan, että kenneen. Ku niitä on kattokaapa nyt ihan tarkalleen kolome ja voi olla, että saattaa olla enemmänki ku on kesä ja koko ajan tullee vastaan semmosta silimänkarkkia, että jos silimät ois suu niin lihosin viis kilua päiväsä.

No niin. Tästä lähtee: Oon semisti ihastunu kolomeen. Nyt ei kyllä kannata kauhian tarkasti ruveta kuvvaamaan, ettei joku vaan tunnista ittiään tästä, koska tiiän ihan saletisti, että meikänki blogi on kuitenki sen verta suosittu, että nämä kaikki kolome lukkee kyllä meikkiksen blogia ainaki joskus. Joo joo. Lukkee lukkee, tiiän. Tai toivon. Tai tiiän toivovani. Näistä kolomesta tiiän, että kaks niistä saatas ehkä lähtä meikän kans ulos, jos pyytäsin. En siis pyyä ku en uskalla mutta jos uskaltasin. Yks ei lähtis. Tiiän ku vaan tiiän. Tiiän myös, että se ei rakastus meikään ikinä. Se on vähän harmi, koska me oltas paras pari ikinä. Nyt muutamat nokkelimmat jo arvas. En kerro enempää. Paitsi että yhessä ollaan sovittu, että tätä hommaa ei sotketa millään rakastumisilla. Ku kaikki on kauheen hyvin näin. Mutta en voi edelleenkään olla miettimättä, että voisko olla vielä paremmin.

No mutta jatketaan: Jos otettas semmonen hypoteettinen tilanne, että meikä uskaltas pyytää ulos näitä kolmea tai jotakuta näistä, mitä mää sanosin. Ja miten mää sen tekisin. Että öö. Mää voisin ehkä olla ihan semisti kiinnostunu sinusta, että pitäskö meijän tutustua. Tai että lähe mun kanssa treffeille. Tai että tehhään jotaki kivvaa yhessä. Tai että pyyä mut sun luo. Kahen näistä ovelle voisin kävellä. Tiiän missä ne assuu. Yks on käyny mun sisällä (siis tarkennus: mun kodin sisällä), toinen ovella ja kolmas ei tiiä, missä asun. Ja taas toiseen suuntaan: yhen etteisessä oon käyny, toisesta tiiän vaan misä se assuu, ja kolomannen sijainnista mulla on vain hatara tietojälki muistitiedostossa. Puhelinnumerotki mulla on puhelimessa. Jos ei kaikilta niin ainaki kahelta. Voisin soittaa. Voisin pistää viestiä Whatsapissa. Että mitä mies. Tai että mitäpä sulle. Ookko ollu kiltisti. Ookko lomalla. Onko suunnitelmia lähiviikoille tai jotaki muuta niin läpinäkyvää, että huhhahhei ja apua. Voi ku se ois niin heleppua. Mutta emmää vaan voi. Yksin on omassa sydämessä kärsittävä tämä rakkauden tuska ja kipu.

Mutta nyt mää tarvin apua. Ku eihän kukkaan halua olla yks kolomesta. Oopperan kummitus tuumas, että lähetä jokkainen näistä kolomesta hänen puhheilleen ensin, niin hän tekkee esikarsinnan. Siinä vaan on semmonen ongelma, että ei meikä uskalla. En vaan uskalla sanua yhtään mittään kellekkään näistä kolomesta. Mää oon muuttunu nainen. Ennen vejin ihan kuus-nolla kaikki urokset solomuun, mutta en ennää. Musta on tullu aikuinen. Tai ujo piimä tai jotaki. Mitä ihimettä mulle tapahtuu?

Meikäki on kuitenki ihan suht. hyvin säilyny kolomineloseksi, että nyt kyllä kannattais oikiasti korjata tämä potti parempiin suihin ihan tosissaan. Enkä tiettävästi oo ihan kauhian rasittava paitsi joissaki tilanteissa, mutta pienesti punastellen on todettava, että parisuhteessa oon kyllä aika mahtava. (Mitä kylläkään yks taannoinen tinderisti ei uskonu, koska se poisti meikät heti ku aloin leveilemään kyvyilläni.) Ruuat teen ja pyykit pesen ja siivuan niinku hullu (mikä ei kyllä ole aina hyvä asia) ja vielä miehen hyvinvointitarpeetki huolehin joka helevetin päivä ja paremmin ku kukkaan muu. Kysykää vaikka tuttuilta. Moni ei usko, mutta niin se on.

Että auttakaa nyt ja sanokaa näille kolomelle ja saa sanua vaikka nelijännellekki, että nyt kyllä kannattais. Että kyllä nyt. Ettei vaan joku nappaa välistä. Ku sitte jos nappaa, niin meikä kyllä on aatellu ottaa kerralla niin hyvän, etten ennää sitte vaiha ikinä. Että siinä sitte sinnillä hautaan asti.

Mutta nyt ku ois vielä mahikset.

Että oleppa hyvä vaan. Osotteen saa yv:llä. Puhelinnumero löytyy luettelosta. No ei oikiasti löyvy, ku katoppa kukkaan ei käytä ennää puhelinluetteloita. Että täällä nyt ois yks hormonihuuruissa pyörivä sinkkukinkku vuosimallia kasikolome meleko valamiina elämänkierrokselle numero kaks. Vauvaa ei tarvi vielä ruveta ähäräämään, mutta ois kai tuota mukava muuten tutustua. Katoppa jos ei tunneta jo valamiiksi. Ku voihan se olla että vähän jo niinku tunnetaanki.