Ette oo kuullu musta vähhään aikaan, tiiän. Mutta nytpä kuulette. Koska mulla on asiaa. Ihan helekkarin kovaksikeitettyä asiaa, jota mää en voi kertua kenellekkään. Pittää sitte kirjottaa. Tälleen aivan julukisesti. Mutta elä kerro vahingossakaan muille. Ettei kukkaan sais tietää. Kukkaan ulukopuolinen.

Katoppa ku kaikki lähti siitä ku tuli kesä ja kaikki miehet rupes näyttämään ihan helekkarin kuumilta aivan jatkuvasti. Pittää varmaan syyttää ommaa hedelmällisyyttä ja hormonitoimintaa ku normiolosuhteissa kaikki tiet vie sylttytehtaalle eli meikäläisen munasarjoihin. Sen seurauksena meikä ei pysty ku silimiä räpyttelemään, koska samantien ku mennee ulukoilimaan, meinaa ihan sokiaksi käyvä, ku miestä miehen perrään porrautuu mun verkkokalavoille. Nii että minkä teet. No etpä mittään. Siinä sitte on oltava ja rimpuiltava. Ei auta miettiä että rakastunko vai en, ku kyllä rakastun. Joka päivä ja monta kertaa.

Jos me nyt vielä yhen kerran lähettäis käymään läpi tätä rakkauven monimutkasta dilemmaa. Että kuka ja missä ja millon. Ku minähän oon sitä tässä nyt viimeset kaks vuotta miettiny päivittäin, että minkälainen mies mulle pittää olla. Ku senhän pitäs olla semmonen, jota minä jaksan jumaloija päivin ja öin, eli karisma ois mulle se the juttu, ja sitä ei löyvy monelta. Ulukonäön kans sillä ei oo mittään tekemistä. Harvemmin ne, kehen oon eniten ollu tässä maailmassa rakastunu, on ollu mittään kovin erikoisen näkösiä. Kyllä nämä asiat on johonki muualle ku kuoreen naputettu. Itsetunto pitäs olla kohillaan. Ja hyvä sydän. Ja minusta pitäis tykätä. Ja minun sinkoilevan mielen kanssa tulla toimeen. Siinäpä ne vaatimukset oikeestaan on. Huomaat itekki, että ei oo vaatimuksilla pilattu tuotakaan listaa.

No sitte jos ajotuksesta puhutaan, niin mistä sitä helekkari voi tietää, millon ja missä sen Jack Potin kohtaa. Minäkään ku en ikinä käy missään paitsi kolomesti kävin kevväällä baarissa ja ei löytyny mulle kettään paitsi yks kaksvitonen söpöläinen. No siinä kuitenki sitä hetken halailtuani särjin sen sydämen sanomalla, että tiiäkkö sie olet mulle liian nuori. Ku mie kattelen oikeesti semmosia nelikymppisiä. Mutta jos joku sopiva oiski osunu kohalle, niin ei auta jäähä arpomaan, että pyyänkö sitä treffeille vai en. Ku voi kato olla, että joku tähtisilimä vettää välistä ja nappaa omansa pois kuleksimasta. Siinäpä sitte jää sinkkukinkku nuolemaan sormia, että jo meni. Jo vain meni seki sankari. Eli tarinan opetus on se, että ku ossuu sopiva haaviin, niin pyyä ulos. Pyyä heti. Ku kohta voi olla myöhästä.

No meikäläisen kohalla tuskin on myöhästä, ku eihän meikä näytä pariutuvan millään. Saatan ehkä olla vähän hankala saalistettava, ku jos mulle joku Tinderissä juttelee, niin meikä vähän aikaa vejättää sitä ja sitte lähen vaan läpyttelemään, koska ei kinosta. Tai kinostaa jutella, mutta ei muuta. Ei esim. siis nähä. Koska sehän on pelottavvaa. Sinänsä vähän huvittavvaa, että meikkis sannoo näin, koskapa oon käyny viimesen kahen vuojen aikana niin monet treffit etten etes oo laskenu. Enkä laske, koska yritän parhaani mukkaan unohtaa. Esittelin itteni toissa viikolla yhelle uuelle (jonka myös sittemmin heivasin), että olen ujo ekstrovertti. Jos ymmärrät, mitä tarkottaa ekstrovertti, voit miettiä, onko ujolla semmosen kans mittään tekemistä. No ei sillä ole.

Mutta ootappa ku kuulet mun tarinan.

Meillä on nuita kesäteatterimusikaaliesityksiä nyt pyöräytelty sen puolen viikkua, ja joka ilta viimesen viikon aikana on pitäny tehä mutka Iissä poislukien juhannuspäivä, jollon ei ollu esitystä. Mää sitte tännään menin taas tuttuille kulumille ja kohtasin mun lempparit eli teatterifrendit ja sannoin niille, että tiiättekö ku tässä on nyt semmonen tilanne, että meikä on rakastunu, mutta ongelmahan on se, että en tiiä ihan tarkkaan, että kenneen. Ku niitä on kattokaapa nyt ihan tarkalleen kolome ja voi olla, että saattaa olla enemmänki ku on kesä ja koko ajan tullee vastaan semmosta silimänkarkkia, että jos silimät ois suu niin lihosin viis kilua päiväsä.

No niin. Tästä lähtee: Oon semisti ihastunu kolomeen. Nyt ei kyllä kannata kauhian tarkasti ruveta kuvvaamaan, ettei joku vaan tunnista ittiään tästä, koska tiiän ihan saletisti, että meikänki blogi on kuitenki sen verta suosittu, että nämä kaikki kolome lukkee kyllä meikkiksen blogia ainaki joskus. Joo joo. Lukkee lukkee, tiiän. Tai toivon. Tai tiiän toivovani. Näistä kolomesta tiiän, että kaks niistä saatas ehkä lähtä meikän kans ulos, jos pyytäsin. En siis pyyä ku en uskalla mutta jos uskaltasin. Yks ei lähtis. Tiiän ku vaan tiiän. Tiiän myös, että se ei rakastus meikään ikinä. Se on vähän harmi, koska me oltas paras pari ikinä. Nyt muutamat nokkelimmat jo arvas. En kerro enempää. Paitsi että yhessä ollaan sovittu, että tätä hommaa ei sotketa millään rakastumisilla. Ku kaikki on kauheen hyvin näin. Mutta en voi edelleenkään olla miettimättä, että voisko olla vielä paremmin.

No mutta jatketaan: Jos otettas semmonen hypoteettinen tilanne, että meikä uskaltas pyytää ulos näitä kolmea tai jotakuta näistä, mitä mää sanosin. Ja miten mää sen tekisin. Että öö. Mää voisin ehkä olla ihan semisti kiinnostunu sinusta, että pitäskö meijän tutustua. Tai että lähe mun kanssa treffeille. Tai että tehhään jotaki kivvaa yhessä. Tai että pyyä mut sun luo. Kahen näistä ovelle voisin kävellä. Tiiän missä ne assuu. Yks on käyny mun sisällä (siis tarkennus: mun kodin sisällä), toinen ovella ja kolmas ei tiiä, missä asun. Ja taas toiseen suuntaan: yhen etteisessä oon käyny, toisesta tiiän vaan misä se assuu, ja kolomannen sijainnista mulla on vain hatara tietojälki muistitiedostossa. Puhelinnumerotki mulla on puhelimessa. Jos ei kaikilta niin ainaki kahelta. Voisin soittaa. Voisin pistää viestiä Whatsapissa. Että mitä mies. Tai että mitäpä sulle. Ookko ollu kiltisti. Ookko lomalla. Onko suunnitelmia lähiviikoille tai jotaki muuta niin läpinäkyvää, että huhhahhei ja apua. Voi ku se ois niin heleppua. Mutta emmää vaan voi. Yksin on omassa sydämessä kärsittävä tämä rakkauden tuska ja kipu.

Mutta nyt mää tarvin apua. Ku eihän kukkaan halua olla yks kolomesta. Oopperan kummitus tuumas, että lähetä jokkainen näistä kolomesta hänen puhheilleen ensin, niin hän tekkee esikarsinnan. Siinä vaan on semmonen ongelma, että ei meikä uskalla. En vaan uskalla sanua yhtään mittään kellekkään näistä kolomesta. Mää oon muuttunu nainen. Ennen vejin ihan kuus-nolla kaikki urokset solomuun, mutta en ennää. Musta on tullu aikuinen. Tai ujo piimä tai jotaki. Mitä ihimettä mulle tapahtuu?

Meikäki on kuitenki ihan suht. hyvin säilyny kolomineloseksi, että nyt kyllä kannattais oikiasti korjata tämä potti parempiin suihin ihan tosissaan. Enkä tiettävästi oo ihan kauhian rasittava paitsi joissaki tilanteissa, mutta pienesti punastellen on todettava, että parisuhteessa oon kyllä aika mahtava. (Mitä kylläkään yks taannoinen tinderisti ei uskonu, koska se poisti meikät heti ku aloin leveilemään kyvyilläni.) Ruuat teen ja pyykit pesen ja siivuan niinku hullu (mikä ei kyllä ole aina hyvä asia) ja vielä miehen hyvinvointitarpeetki huolehin joka helevetin päivä ja paremmin ku kukkaan muu. Kysykää vaikka tuttuilta. Moni ei usko, mutta niin se on.

Että auttakaa nyt ja sanokaa näille kolomelle ja saa sanua vaikka nelijännellekki, että nyt kyllä kannattais. Että kyllä nyt. Ettei vaan joku nappaa välistä. Ku sitte jos nappaa, niin meikä kyllä on aatellu ottaa kerralla niin hyvän, etten ennää sitte vaiha ikinä. Että siinä sitte sinnillä hautaan asti.

Mutta nyt ku ois vielä mahikset.

Että oleppa hyvä vaan. Osotteen saa yv:llä. Puhelinnumero löytyy luettelosta. No ei oikiasti löyvy, ku katoppa kukkaan ei käytä ennää puhelinluetteloita. Että täällä nyt ois yks hormonihuuruissa pyörivä sinkkukinkku vuosimallia kasikolome meleko valamiina elämänkierrokselle numero kaks. Vauvaa ei tarvi vielä ruveta ähäräämään, mutta ois kai tuota mukava muuten tutustua. Katoppa jos ei tunneta jo valamiiksi. Ku voihan se olla että vähän jo niinku tunnetaanki.

Tarinalle piti tulla satumainen loppu. Minun piti palata yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa en koskaan ollut ollut oikeasti yhdessä. Kaksi kertaa kuitenkin melkein. Meillä oli takanamme kilometreittäin yhteisiä muistoja ja unelmia, 20-vuotinen historia, jonka pohjana oli vahva ystävyys. Oltiin puheltu kuukausikaupalla siitä, että ehkäpä nyt viimein olisi meidän aikamme ja kaikki menisi hyvin, kun siihen voisi olla mahdollisuus. Minä olen ollut viime aikoina hyvin onnellinen. Minulla on ollut ihminen, johon olen saanut luottaa ja turvautua ihan sata-nolla.

Meillä oli kuitenkin välimatkaa, pitkästikin. Teimme taktiset: emme tavanneet heti. Annoimme tilanteen kehittyä sille mallille, että vasta kesällä nähtäisiin. Ja niin minä toissapäivänä viimein matkustin hänen luokseen. Vielä keskiviikkona teatteriystäväni kysyi minulta, onko sellaista mahdollisuutta, että mitään yhteenpaluuta ei tapahdukaan. - Ei se kyllä ole mahdollista, minä nauroin itsevarmuutta säteillen. Tyypillistä minua. Sitten menin, näin, koin ja tunsin. Luotin sydämen ääneen. Mutta sydämen ääni puhui toista kieltä, eikä ollut enää samaa mieltä unelmien ja suunnitelmien kanssa. Olin sopinut kolmipäiväisen yhdessäoloviikonlopun pääkaupunkiseudulle hänen kanssaan. Minun paluulentoni lähtee takaisin kotiin tänään kello 21.45. Minä en kuitenkaan istu sillä paluulennolla. Minä tulin junalla kotiin jo eilen.

Olen oppinut luottamaan siihen, että sydän kyllä kertoo. Ehkä säikähdin sitä, että tapahtui liian paljon liian kerralla. Tai että hän ei ollutkaan minulle lopulta sopiva. Että jotain puuttui, mitä olisi pitänyt olla. Ehkä minä en sitten ollutkaan valmis sitoutumaan. Tai ehkä minä en ollut valmis sitoutumaan hänen kanssaan. Perjantai-iltana minut valtasi pakokauhu: jos elämäni on nyt saneltu valmiina tästä hautaan. Ulkoilu helpotti. Kävimme kävelyllä ja katsomassa Maarit ja Sami Hurmerinnan ulkoilmakeikkaa. Sitten piti päästä nukkumaan. Päivä oli ollut raskas fyysisesti ja henkisesti. Ja aamulla minä lähdin. Yllätin meidät kaikki kaksi ja lähdin vain.

Ei minulla ollut edes ripsiväriä, kun sanoin että minun on mentävä. Rappukäytävässä minut naulasi katseellaan seinään komea mies ja minä muistin heti ripsivärittömyyteni. Siinä yhtäkkisessä kohtaamisessa elin taas hetken. Sellaisia kaiken riisuvia katseita olen kaivannut. Hän kysyi minulta, olenko muuttanut taloon. Naurahdin, että en ole. Olin ihan turisti. Pyysin häntä neuvomaan minulle tien metroasemalle. Voi kuinka olisin halunnut jäädä kertomaan hänelle jotain. Jättää numeron tai jotain. Mutta itku puristi kurkkua enkä tiennyt suuntaa, mihin olin edes kävelemässä. Hän neuvoi minulle yksityiskohtaisesti, miten pääsisin pois. Rekisteröin hänen sanoistaan vain suunnan. Että tuonnepäin. Jotenkin minä onnistuin taikomaan itseni Helsingin Rautatientorille ja siitä seuraavaan Ouluun lähtevään junaan. Juna pysähtyi kuutta tuntia myöhemmin Kempeleen asemalla, josta minä kävelin kotiin. Matkaa oli, mutta koska olin istunut koko päivän, halusin kävellä. Siitä matkalta soitin nuoruudenaikaiselle poikaystävälleni. Minun oli pitänyt soittaa takaisin jo viikkoa aiemmin, mutta olen laiminlyönyt pyyntöjä ja velvollisuuksiani. Tavallisesti soitamme kahdesti vuodessa, kesällä ja syksyllä, molempien syntymäpäivinä. Hän oli sitä mieltä, että jatkossa voisimme soittaa useammin. Totutun 9 minuutin sijasta puhelu kesti 45 minuuttia. Puhelussa käsiteltiin Jumalan ihmeellisyys, luottamus elämään sekä seksin merkitys ihmiselle. Koko pyhä paletti. Kiitos Jumalalle niistä ihmissuhteista, jotka eivät koskaan kuole.

Illalla minä nappasin mukaani suklaata, kävin ostamassa mansikoita ja ajoin Haukiputaalle Oopperan kummituksen suojiin. Vietimme tyttöjen iltaa ja joimme teetä. Puhuimme elämästä. Kerroin, mitä minulle oli tapahtunut. Hän tietää sieluni. Hän tietää, mihin se tarttuu ja mihin ei ja mihin ihmiset minussa ihastuvat. Hän myös muistaa aina kertoa, että minun miehelläni pitää olla aika helvetin hyvä itsetunto. En kuulemma ole helppo ihminen, vaikka omasta mielestäni olen iäti helppo ja kiltti, kunhan minut vain saa haaviinsa. Se kylläkään ei ole helppoa. Voi kunpa jonain päivänä löytäisin nöyrän mutta vahvan persoonan, joka pysyisi pystyssä pitämättä ja osaisi olla minulle hyvä ilman että ahdistuisin tai tylsistyisin kuoliaaksi. Minun ja Oopperan kummituksen kaksivuotinen teatterituntemisemme on ollut merkityksellinen. Ihmisen pitää antautua ihmissuhteille, joilla on voimaannuttava vaikutus.

Voimaantuneena lähdin siis illalla Haukiputaalta vielä Vihiluotoon entisen mieheni keikalle. Halusin kuunnella musiikkia, johon voi luottaa. Pettymyksiin ei enää ollut varaa. Illan päälle piipahdin yksin vielä Vihiluodon kivellä. Ehkä lopulta suljin kehän, jonka olin joskus aloittanut samalta paikalta sen ihmisen kanssa, jonka sydämen olin aikaisemmin päivällä särkenyt. Kolmatta kertaa. Kolmatta. En anna ikinä itselleni anteeksi.

Toukokuussa, kun yhteinen matkamme yhdeksäsluokkalaisten oppilaideni kanssa oli lähellä loppuaan, halusin erään tuntini päätteksi kertoa vielä vinkkini koulunsa päättävien elämäntaipaleelle. Sitä minä niin kovin rakastan: elämänohjeiden antamista sillä kokemuksella, mikä minulle on tähän 34 vuoden kypsään ikään mennessä suotu. En muista enää tarkasti, mitä ohjeita annoin, mutta mielellään yleisöni aina kuuntelee. Todennäköisesti puhuin siitä, kuinka jokaisen tulisi etsiä oma polkunsa ja omat kiinnostuksenkohteensa ja kulkea niitä kohti. Ihmissuhteita pyysin tarkkailemaan ja päästämään irti myrkyllisistä ihmisistä, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Parisuhteista kerroin, ettei kukaan voi ylläpitää parisuhdetta yksin. Siihen tarvitaan kaksi halua ja kaksi kiintymystä. Tämä on yksi surullisimmista kohdista, jonka olen elämäni aikana tiedostanut. Sitten kehotin olemaan rohkea ja tekemään kovasti työtä unelmien eteen. Vain siten saavutetaan tuloksia. En ole varma, sainko aplodeja. Toisinaan saatan saada tämänkaltaisten vinkkituokioiden päätteeksi.

Minä en edelleenkään tiedä, minkälainen mies minulle pitäisi olla. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat onnellisesti parisuhteellisia ja olen vilpittömän onnellinen kaikkien puolesta, jotka saavat elää hyvää elämää yhdessä jonkun sopivan ihmisen kanssa. Minä en tule todennäköisesti koskaan löytämään ketään sellaista, jonka kanssa haluaisin olla tai jota voisin puhtaasta sydämestäni sanoa maailman rakkaimmaksi. Minulle tarkoitettua ihmistä ei ole olemassa. Tai jos on, minulla ei ole sijaa hänen elämässään. Ehkä siksi on parempi olla yksin.

Onhan minulle annettu paljon muuta hyvää.

Minä olen sanonut, että olen päästänyt irti hänestä, jota aiemmin niin kovasti rakastin. Silti yhä, heikoimpina hetkinäni turvaudun häneen. Tarraudun, vaikka tiedän, että hän ei nosta hukkuvaa pinnalle vaan vetää jalasta merenpohjaan ja suutelee hetkellisesti onnelliseksi ennen kuin iskee kuolettavan miekan sydämen läpi. Voi kunpa maailma olisi kerran hyvä ja onnellinen kaikille meille, jotka kaipaamme eniten sitä, jota emme koskaan voi saada.

Mutta en usko enää sellaiseen.

Minulla on niin kiire tämän olemiseni kanssa, etten ehdi enää kirjoittaa. Ajatuksia satelee kyllä päivittäin: tilanteita, hetkiä ja kohtaamisia, joista tekisi mieli jotain sanoa. Mutta tiedättekö: Niin kuin arvelinkin, suruni haipuu pois. Vähitellen se päästää minusta irti! Voi kuinka valoisa on tämä uusi vaiheeni, sellainen seesteinen ja toiveikas.

Teatterikaveri tuumasi tällä viikolla, että olen ihan muuttunut viime syksystä. Iloitsin, että jee, olenko vihdoin nöyrtynyt. Olin kuulemma rauhoittunut, jättänyt turhan hötkyämisen. Huomaan sen kyllä itsekin, sillä sydämen hätä on kadonnut. Eihän sitä todellisuudessa ole ollut enää aikoihin. On ollut kamalan hyvä olla yksin. Suurin pelkoni on aina ollut yksinjäämisenpelko, ja on ollut käsittämättömän mahtavaa huomata, ettei tähän kuollutkaan. Että sitähän voi vahvistua ihan valtaviin mittasuhteisiin vain kahmimalla lähelleen hyviä tyyppejä ja nojaamalla ystäviin. Jotenkin on tullut myös varmuus siitä, että kun itsensä tuntee hyvin, tietää myös millainen tyyppi siihen vierelle sopisi parhaiten. Siinä on vielä tyhjä paikka, mutta tyhjyys on lempeä ja ystävällinen. Lisäksi tiedän, ettei se enää kauaa siinä tyhjänä ammota. Tiedän, kuka siihen lopulta istuu.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en ole tavannut ketään uutta. Oppilaat kysyivät tällä viikolla, onko mulla uus mies. Ei mulla ole. Mutta joku on. Joku josta en vielä puhu.

Tässä vaiheessa kuitenkin mainittakoon, että te varatut miehet, jotka niin kiihkeästi yksinäisinä iltoinanne minulle kirjoittelette, voitte pikkuhiljaa ryhtyä vaihtamaan kohdetta. Näitten seutujen ykkössinkku ei nimittäin jaksa enää hoitaa sielujenne tiloja. Pullistelevien bokserikuvien lähettämisenkin voi nyt lopettaa. En tarvitse niitä, enkä ole tarvinnut tähänkään asti. Ihan tällaisena lempeänä välikommenttina. Kiitos silti, että muistitte minua. Hölmö tapa muistaa, mutta kiitos, jos niin kuuluu tässä kohdassa sanoa.

Kevät oli sitten kuitenkin jollain tavalla raskas, ja tiedän, että ensi syksynä joidenkin asioiden on muututtava. Mietin niitä tässä kesän yli. Ehkä suurin ongelmani on siinä, että tekemistä on enemmän kuin aikaa, mikä aiheuttaa riittämättömyyttä. Olen viime päivinä miettinytkin tätä syyllistämisen kulttuuria, jossa nykyaikamme lepää. Jos syötän esimerkiksi lapsilleni eineksiä, hirveä syyllisyys huolimatta siitä, että ne rakastavat pinaattilättyjä ja maksalaatikkoa. Jos en ehdi urheilla, hirveä syyllisyys. Jos en ehdi korjata kokeita riittävän joutuisasti, hirveä syyllisyys. Jos jään pois teatteriharjoituksista siksi että pitää olla ilta töihin liittyvässä koulutuksessa, hirveä syyllisyys. Jos en pysty lukemaan lapsilleni iltasatua, koska ääni on pois, hirveä syyllisyys. Jos lapset eivät syö laittamaani ruokaa koska niille ei vain maistu, hirveä syyllisyys. Jos pesemme hampaat itkun kanssa, hirveä syyllisyys. Jos kilahdan lapsilleni syystä X, hirveä syyllisyys. Jos huudan lapsilleni niin että karjunta kuuluu naapuriin, hirveä syyllisyys. Jos ostan lapsilleni liian usein leluja, hirveä syyllisyys. Jos en jaksa keittää iltapalaksi puuroa vaan syömmekin jugurttia ja hedelmiä, hirveä syyllisyys. Jos en syö joka aamu maustamatonta rahkaa, hirveä syyllisyys. Jos en muista kysyä työkavereilta, mitä kuuluu, vaan jankutan aamusta toiseen omia asioitani, hirveä syyllisyys. Jos en muista soittaa kaverille, hirveä syyllisyys. Jos en muista vastata lasten saamiin synttärikutsuihin heti, hirveä syyllisyys. Jos otan kerran viidessätoista vuodessa neljän päivän palkattoman vapaan jotta saan viedä lapset lentäen lämpimään, hirveä syyllisyys. Kaiken kaikkiaan kannan koko ajan mukanani hirveää riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, vaikka minun pitäisi nakata kaikki syyllistäminen helvettiin ja olla onnellinen siitä, että elämä rullaa koko ajan kuin tanssi.

Otetaanpa siis uudestaan: Minun pitäisi olla onnellinen siitä, että minulla on maailman kauneimmat ja hyväkäytöksisimmät lapset, joita vain voi kuvitella. Lapseni ovat rauhallisia, keskustelevia, syvästi tuntevia, empaattisia, viisaita ja onnellisia, jotka syövät varmasti riittävästi silloin kun nälkä on. Minun kasvattamiani, minun kätteni työtä, minun ajatusteni muovaamia. En yhtään väheksy lasteni isän panosta, joka sekin on valtaisa. Minun pitäisi olla onnellinen tästä yhteistyöstä, joka toimii. Kahden kodin perhemallista, josta vaikkakin tunnen syvää syyllisyyttä, pitäisi tuntea myös onnea ja kiitollisuutta siksi, että sen vaikutus lasten näkyviin kärsimyksiin on kärpäsenkakan luokkaa. Minun pitäisi tuntea onnellisuutta siksi, että saan tehdä työkseni kutsumustyötä hyvässä ja terveessä työyhteisössä, jossa on ihania tyyppejä työkavereina. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että kouluni siivoojat tervehtivät joka aamu hymysuin ja että lukukauden viimeisenä päivänä halataan talkkaritkin, jotka tekevät duunia siksi, että kaikilla olisi hyvä. Minun pitäisi olla kiitollinen niistä ihmisentaimista, joille saan joka päivä kertoa havaintojani maailmasta ja joiden maailmankäsitykseen omalla välittävällä olemuksellani on järjetön vaikutus. Minun pitäisi olla onnellinen siitä, että sain talvella myytyä vanhan kotimme ja että löysin niin helposti uuden. Ja että koko homma kävi käsittämättömän kivuttomasti. Minun pitäisi olla kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka ovat antaneet minulle pyyteettömästi aikaansa, kuunnelleet murheitani lukemattomia kilometrejä, istuneet hiljaa vierellä ja lohduttaneet, että kyllä kaikki varmasti järjestyy.

Koska pikkuhiljaa niin on tapahtuva. Olen oppinut viimeisen vuoden aikana kolme asiaa. Ensimmäiseksi: jokaisella kohtaamisella on merkitys elämän palapelissä. Toiseksi: maltti on valttia. Ja kolmanneksi: Elämä yllättää. Totaalisesti. Lyö nyrkillä nassuun niin että helisee.

Teatterin ensi-iltaan on seitsemän viikkoa. Täsmälleen sama aika on Jutan uuden mallin Superdieetissä, jonka aloitan maanantaina. En usko, että pystyn yhtään mihinkään. Samalla tiedän, että pystyn; olen tehnyt tätä ennenkin. En ole kertonut juuri kenellekään, että olen mukana. Tiedän nimittäin täsmälleen vastaanoton: ei sinun oikeasti tarvitse, koska olet jo nyt ihan ruikulilaiha. Vaikken kylläkään ole, enää. Kevät nimittäin vaati veronsa, mikä näkyy puntarissa. Tämä on korjausliike, jotta näyttäisin ensi-illassa taas siltä, jollaisena tunnen olevani oma itseni. Ei siinä sen kummempaa. Seitsemän viikkoa. Hyvillä ohjeilla sellaisen ajan jaksaa kuka tahansa. Lähde mukaan! Vielä ehdit! Juhannuksena voit sitten kiittää itseäsi. Lupaan, ettei sinun tarvitse kärsiä. Sokerin erotuskasta pääsee eroon muutamassa päivässä. Sen jälkeen tanssahdellaan viikosta toiseen! Ai mistäkö tiedän? Otin tällä viikolla varaslähdön, jotta alku ei olisi niin vaikea.

Käsi ylös ne kaikki, jotka lukivat tänne asti vain siksi, että haluttaisi nyt viimein kuulla ne kaikki uudet paljastukset! Että lopeta nyt se saamarin vihjailu ja käy asiaan! Ookoo. En paljasta paljoa. Haluan, että pysytte linjoilla jatkossakin.

Ihan muutama fakta: Olen edelleen tukevasti sinkku. Johtuu siitä, että urpoja on nähty ja urpoa en enää ota. Sen sijaan otan jonkun kamalan tutun ja kamalan ihanan. Jonkun semmoisen, joka on rakastanut mua teiniajoista asti. Joku joka tuntee mun sielun paremmin kuin monesti minä itse. Joku joka on ihan hiljaa ja huomaamatta kulkenut tässä vierellä ja nähnyt sen kaiken kivun. Jonkun joka tuntee mun kaipauksen. Jonkun joka on vastannut siihen kaipaukseen ennenkin. Jonkun joka ei satuttanut koskaan.

En sano nyt yhtään enempää.

Paitsi että blogitekstini 11.3.2016 kirjoitin erään puhelumme pohjalta.

Ja niin minä palasin lämpimästä takaisin kotiin, ilman Jorgosta kylläkin. Sen sijaan sain reissusta paljon sellaista aineetonta, joka loi toivoa. Ei ole puppua väite, että nähdäksemme lähelle meidän on mentävä kauas. Toisinaan meidän on myös mentävä lomalle, jotta näkisimme itsemme ja unelmamme. Sen, minkä vuoksi lopulta elämme.

Suru pysyy tiukassa ihoni alla. Luulen, että se on jollain tavalla kuitenkin toinen kotini, suru siis. Jos saisin sijoittaa itseni jollekin edellisistä vuosisadoista, matkustaisin empimättä romantiikan aikakaudelle 1700-luvun ja 1800-luvun taitteeseen. Tämä osittain juurikin siksi, että romantiikan aikana ihmisten ylle oli puettu selittämätön surumielisyys, jonka varjossa muita asioita puuhailtiin. Puhuttiin ”Kaipuun sinisestä kukasta”, jolla tarkoitettiin sitä, että osin ymmärryksen tavoittamattomissa oleva kaipaus varjosti sielujen kulkua ajassa. Opiskeluaikoinani sain tutustua Nuoren Wertherin kärsimyksiin, ja tunnistin itseni Werherissä jo tuolloin. Maailmassani on aina ollut ymmärtämätöntä kaipausta, jota kukaan ei pysty täyttämään. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Werther ei oppinut.

Et sinä minun suruani päällepäin näe; ei sitä näe kukaan. Päällepäin minä olen tavallinen, iloinen, riehakas, puuhakas ja ekstrovertti, niin kuin aina. Minä piilotan suruni sinne, mistä sitä ei voi löytää. Minä asun sen kanssa; ehkä hieman jopa viihdyn siinä. Siihen on turvallista kietoutua. Viime viikolla se, joka on suruni moottori, sanoi minulle aavistelevansa, ettei minun suruni lähde ole niin yksioikoinen ja selkeä kuin väitän. Että on olemassa muitakin piilossa olevia asioita, jotka minä lasken suruhuntuni alle, mutten ymmärrä niiden painolastia. Hän oli oikeassa. Jos vain ymmärtäisimme sen voiman, että toisinaan tarvitsemme tunteidemme kielentämiseen sellaisia ihmisiä, joihin luotamme.

Miksi tämä uuden puolison etsimisprosessi on sitten ollut niin vaikea? Osaltaanhan siihen on liittynyt paljon hauskuuttakin, se on myönnettävä. Ja kohtaamisia. Huhheijaa, jos kaikki kohtaamiset kirjoittaisi paperille viimeisen parin vuoden ajalta, hulluksi tulisi eikä kukaan uskoisi. Siksipä jätänkin tämän vain auki näin ja koko lukijakunnan miettimään, että mitäköhän nekin kaikki kohtaamiset ovat olleet. Käsittelen niitä vaikka sitten niissä fiktiivisissä muistelmissani, joiden kirjoittamisen aloitankin välittömästi, koska muutenhan unohdan.

Lähdetään kuitenkin liikkeelle siitä, että tunnistan ihmisistä, ainakin niistä jotka tunnen, hyvinkin selkeästi minkälainen kumppani kenellekin sopii. Toiset meistä tarvitsevat rauhoittajia, toiset innostajia. Olen ymmärtänyt myös sen, että taiteilijalle elämä on helpompaa, jos vierellä on toinen, joka ajattelee samalla tavoin. Siksi minua on niin harmittanutkin tämä viimeisin menetys. Paperilla olisimme olleet toisillemme täydellisiä, tai ainakin lähellä sitä. Mutta elämä ei aina mene niin. Elämä nimittäin haluaa yllättää. Vetää nokkaan takavasemmalta. Nätin sivukoukun. Ja lopulta silläkin on tarkoituksensa. Niin haluan ainakin uskoa. Että jokaisella, joka matkallemme sattuu, on merkitys. Jokainen on tienviitta kohti uusia polkuja, niitä joiden päästä löytyy sateenkaaren pää ja aarrearkku. Mitä sinun aarrearkkusi pitäisi sisällään? Minun omassani olisi kustannussopimus ja muutama pikkuvauva. Ja kourallinen keikkoja oman bändin kanssa. Omilla biiseillä. Omalla show´lla. Viulut ja jouset. Tilusoolot ja rokkikitara. Ja tiedätkö: kaikki se on tulossa! Pitää vaan painaa pitkää päivää, hymyillä posket kuopalla ja unohtaa ne Wertherin kärsimykset.

Vaikka muille osaisinkin määritellä sopivat puolisot, itsestäni en pysty tunnistamaan, minkälaisen miehen tarvitsen. Se johtuu osittain kovin sovittelevasta luonteestani ja siitä, että olen vain tosi joustava monenlaisten tyyppien suhteen. Toisin sanoen minulla on tajuttomat vaatimukset, mutta käytännössä kuitenkin kaikki käy, koska erilaisuudesta voi aina oppia. Samanlaisuuskin sopii; ovathan samanlaiset kiinnostuksenkohteet aina bensaa suhteelle ja sen jatkuvuudelle. Toisaalta yhteiset arvotkin ovat monille parisuhteille riittävä lähtökohta. Tai samantyyppiset unelmat. Onhan näitä perusteita yhtä paljon kuin on parisuhteitakin, toimivia ja toimimattomia.

Minulla on niin paljon haaveita tälle elämänmittaiselle matkalle, että kyllä periaatteessa monikin uros sopisi tähän haaviin. Tiettyjä ehtoja kuitenkin on. Larppaamaan en nimittäin ala. Ja moottorikelkkailunhan olemmekin jo käsitelleet. Mutta musaa olisi mahtava tehdä yhdessä. Se on salainen unelmani, jota en kylläkään tässä sanonut ääneen. Älkää vain kertoko tulevalle miehelleni, haluan kertoa sen hänelle itse.

Koska en siis itse pysty nähtävästi määrittelemään unelmieni kumppanin piirteitä ja ominaisuuksia, kysyin joulun alla teatteriväeltä (ystäviltäni jotka tuntevat minut parhaiten), minkälainen minun mieheni pitäisi olla. Sain vastauksen, että ”hyvällä tavalla hullu”. Ei mikään tavallinen. Nehän tippuvat kyydistä ensimmäisessä mutkassa. Sellainen, joka uskaltaa heittäytyä, mutta tarpeen tullen myös kykenee rauhoittamaan. Tällaiset ohjeet minä sain niiltä, jotka minut tuntevat. On onni saada elämäänsä sellaisia, jotka välittävät ja rakastavat ja lohduttavat silloin kun elämä tinttaa nokkaan ja nokasta roiskuu verta naapurin valkoiselle paidalle.

Lapsiani olen miettinyt siitä näkökulmasta, että eihän meiltä oikeasti mitään puutu. Että meillähän on ihan hyvä näin, keskenämme. Että en ehkä halua tänne ketään sotkemaan tätä kuviota, eikä tänne ketään mahtuisikaan. Tärkeintä ja aina vain tärkeintä on kuitenkin aina se, että lapsillani olisi asiat hyvin. Ystäväni huomautti, että on muuten sinkkunaisena vaikeaa löytää miestä, joka hyväksyy lapset, siis jo ne olemassa olevat. Lapsiasia kuulemma pienentää puolisomarkkinoiden valikoimaa ja saatavuutta, vaikka oman tuoreuden pystyisikin takaamaan. Tosin onhan se aika yleistä nykyään, että toisella kierroksella olevalla jengillä on jo kertynyt jälkikasvua ja minkäs sille teet. Sitten taas, jos haluan miettiä vain lapsiani, en ota tähän ketään urpoa kymmeneen vuoteen esittämään isäpuolta. Vanhuuspäiviksi sitten vasta. Sellaisiakin naisia siis ymmärrän, jotka ratkaisevat nämä asiat muilla keinoin. Ja heitähän on. Täytyisi vain päästä ensin sen ajatuksen päälle, että ihminen on kokonainen yksinkin. Minulla on siihen vielä matkaa. Oman järkkymättömän näkemykseni mukaan ihmiset muodostuvat kahden ihmisen yksiköistä. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten biisinkin, jossa sanottiin: ”Yksi plus yksi on kaksi, mut yksin jos jää, muuttuu heti nollaksi.” Siinäpä sinulle parisuhteellisuuden matematiikkaa. Tiedän, että olen väärässä, mutta yhteiskuntamme muotoutuu tämän ajatuksen ympärille. Mene vaikka ulos ja aisti päivä mediaa, mainontaa ja ihmispuheita. Yksin oleminen ei vain ole vaihtoehto. Tai on se sitä useille, mutta yleinen mielipide on erilainen. Onneksi maailma muuttuu.

Näinä kevään viimeisinä viikkoina minua aina hieman pelottaa. Pian olen taas mukana lähettämässä peruskouluaan päättäviä nuoria maailmalle. Tulee aina tunne, että pitäisi ehtiä kertoa heille jotain tärkeää elämästä. Antaa jokin ratkaiseva vinkki tai ohje, jolla selviäisi karikoista, pääsisi pahasta. Mutta ei sellaisia ohjeita ole olemassakaan. Itse on jokaisen ristinsä kannettava. Mutta jos jotain sanoisin, kertoisin ehkä että kaiken vääryyden keskellä maailma on silti kaunis. Että kulkekaa maailman ääriin, nähkää paljon, auttakaa muita ja etsikää herkeämättä onneanne. Jokainen löytää lopulta polkunsa; toisilla siihen menee ehkä kauemmin, mutta sekään ei ole niin vakavaa. Elämä on hyvä, jos jaksaa luottaa. Surua ei voida jakaa loputtomasti, vaikka toisia meistä koetellaankin enemmän. Ja sydänsuruista kyllä selviää, ja niistä joista ei, ei tarvitsekaan. Tulkaa vahvoiksi ja olkaa rohkeita. Tietäkää, että riitätte. Tietäkää, että olette mittaamattoman arvokkaita ja kauniita ihmisentaimia. Niin minä aion sanoa tänäkin keväänä.

Minä tiedän, että minun onnellisuuteni on sitä, että saan kirjoittaa. Faktaa tai fiktiota, ei sen ole niin väliä. Kunhan kirjoitan. Tarvitsen näitä annoksia, ihan kuin narkkari heroiinipiikkinsä. Sen jälkeen kaikki on taas hetken ihan hyvin. Kuulen kyllä ympäriltäni usein varoituksia. Että lopeta se mitä teet. Että satutat vielä itsesi. Että me kyllä tiedämme; me olemme eläneet sinua kauemmin. Taustalla laulaa kuoro, jonka lauluja minä en jaksa kuunnella. Sovitaanko nyt niin, että minä teen sitä, mistä minä tulen onnelliseksi, ja sinä sitä, mistä sinä tulet? Jos minä satutan tässä itseni, sitten satutan. Elämä opettaa, niinhän se on aina mennyt. Sovitaanko silti niin, että jokainen saa tehdä omat virheensä? Ja lopulta: ne varoittelijat ja unelmien alasampujat eivät koskaan muuta maailmaa. Maailmaa muuttavat ne, jotka uskaltavat rohkeasti kulkea omaa tietään. Kenen joukoissa sinä seisot? Itse päätät.

Minä olen päättänyt jatkaa, koska kaiken loan keskellä saan myös kiitosta. Jos joku jossain saa elämänpilkahduksen tai voimaa. Jos joku jossain tarttuu kiinni elämänsyrjästä tai unelmasta, minun tavoitteeni on saavutettu ja minun kirjoituksillani on ollut merkitys.

Jätän tämän tähän näin:

Kulje kohti unelmaasi.

Ja jos mahdollista, auta minua omassani.

Tiedätkö sen tunteen, kun yrittää raivokkaasti päästä yli jostain elämänsä suuresta rakkaudesta, mutta tietää kaikilla toimillaan vain aiheuttavansa itselleen lisää ongelmia? Täsmälleen sellaisessa elämäntilanteessa minä nyt elän. Kauheasti kaikkea kivaa on meneillään. En mieti kuin keskimäärin muutaman kerran päivässä, kuinka kauan vielä kykenen sinnittelemään ennen kuin laitan viestiä erääseen sellaiseen suuntaan, josta tiedän sen lentävän bumerangina ja surukuorrutteella takaisin. Toistaiseksi olen selviytynyt ihan ok. Melkein viikon jo. Melkein. Hah. Annan jokaisesta selvitystä sekunnista itselleni pisteen. Ping vaan ja taas kilahti kassaan voitonmakua.

Viime viikolla alkuviikosta olin puhelimessa entisen poikaystäväni kanssa. Halusin soittaa vain laulaakseni hänen korvaansa, että koska sä eroot, koska sä eroot, woooo. Että pliis voitko jo erota ja tulla pelastamaan mun rikkinäisen sielun. Wu-huu ja duu-du-duu. Hänen mielestään asia ei ollut näin yksinkertainen, vaikka toki hän muisti, että maailman eniten kaipaan elämässäni jalkahierontaa. Olin asiasta tosi otettu. Kuka tuollaistakaan voi muistaa? No sama se sille. Tyyppi on suhteessa eikä nähtävästi ihan vähään aikaan nakkomassa hanskoja eteisen seinään sen homman suhteen. Toisekseen yksi niistä asioista, josta olen suurin piirtein satavarma, on se, että eksien kanssa ei kannata yhteen palata. Ikinä. Että jos ne hommat on kerran kustu, lähtöruutuun on melko turha haikailla, etenkin silloin, jos on loukattu tai satutettu suuntaan tahi toiseen.

Olin lauantaina ulkona. Baarissa. Baareilemassa. Ei yhtään minun tyylistäni, ei yhtään. Yritän kovasti, ettei se näkyisi päällepäin, etten oikeasti ole yhtään baarihiiri ja sitä rataa. Senpä vuoksi peitän todellisen minuuteni päällekäyvän ekstroverttiyteni alle. Kamalan kätevää ja usein myös hulvatonta. Olimme liikenteessä ystäväni kanssa. Paitsi että olimme ihan äärimmäisen kauniita, olimme myös todella suosittuja. Päätimme mennä pian uudestaan; niin kivaa meillä oli!

Tapasin baarissa erään muinaisen Tinder-mätsini. Tinderin kiehtova maailma on jännittävä muun muassa siksi, että jos sattuu käymään radalla, voi olla varma kuin nakki, että tunnistaa kaikki tinderiläiset mutta myös kulkee aika iso Tinder-leima otsassaan. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa otsaansa, että epätoivoinen. Kolmas vaihtoehto on piirtää otsaan kyrpä, mutta sen olemassaolo selviää kanssavaikuttajille joka tapauksessa jossain vaiheessa, joten parempi jättää piirtämättä.

Tinder-mätsejä kohdatessa hauskaa on se, että tyypin nimen tietää ennen kuin hänelle on ehtinyt sanoa mitään. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Mies käveli luokseni sangen leveä virne kasvoillaan ja hihkaisi: ”Kaisla, miksi sä poistit mut?” En oikeasti edes poistanut. Olin ehkä saattanut taas sulkea tilini, mutta en poistanut. Hän ei uskonut. Muuten meillä oli kyllä kivaa. Annoin hänelle numeroni, mutta ovelana tytsinä muistin myös pirauttaa hänen puhelimestaan omaani, jotta myös hänen numeronsa tallentuu puhelimeni Tinder-kovalevylle. Sitten kului kaksi vuorokautta eikä hän laittanut viestiä. Joku tavanomainen prinsessa olisi pudistellut pölyjä mekkonsa helmoista ja hermoillut aikansa, mutta minäpä pistin hösseliksi, ja aloitteestani kävimme ihan miehekkään keskustelun. Olen päättänyt kuitenkin olla tahdikas. Hän saa tehdä seuraavan siirron. Minä-en-ole-epätoivoinen.

Kaksi päivää takaperin olin puhelimessa tunnin ja yhdeksän minuuttia erään helsinkiläisen poliisin kanssa. En ole koskaan ollut virkavallan kanssa tekemisissä. En ainakaan tällä tavalla. Unohdin muuten kertoa hänelle, että olen esiintynyt Poliisit – kotihälytyksen neljännen kauden yhdeksännen jakson lopputeksteissä. Hieno meriitti. Jätin asian mainitsematta mahdollisesti siksi, koska saattaisin saada paskan näyttelijän maineen, jos selviäisi, että kohtaukseni leikattiin pois lopullisesta jaksosta. Mutta nimi lopputeksteissä! Vieläpä entinen nimi, sukunimenihän vaihdoin melko pian kuvausten jälkeen. Eli ei, en kertonut. En kertonut myöskään muista rikoksistani. Kaikki on ihan hyvin olemassa olevilla tiedoilla ja näissä olosuhteissa. Pääasia, että ulospäin näytän mallikansalaiselta. Sellaiselta, jolta nuoren ja vapaan opettajattaren kuuluu näyttää. En tiedä, tulevatko kielinatsi ja herra konstaapeli tapaamaan livenä missään myöhemmässä vaiheessa, mutta katsotaan. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että hänen elämänsä on etelässä ja minun täällä.

Tokihan tiedätte, että lakkasin uskomasta rakkauteen kauan sitten. En tiedä, tuleeko usko koskaan takaisin tai saako toivo elää ilman uskoa. Joka tapauksessa olen ajatellut, että olisi ehkä parempi, että tuleva mieheni olisi vähän minua vanhempi. Siten hän osaisi arvostaa älyäni ja kauneuttani. Samanikäisille räkänokille minulla kun ei tunnu olevan mitään väliä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, minulla ei ole väliä ihan juuri kenellekään. Luultavasti luonteeni on vain jotenkin sopimaton siihen standardoituun muottiin, mitä tämänikäisiltä sinkkunaisilta vaaditaan. Olen vääränlainen ja vääränkokoinen. Olen väärä ihminen.

Tajusin eilen, että olen todellakin lakannut uskomasta rakkauteen. Että uskon kyllä hyvyyteen ja rakkauslauluihin ja välittämiseen ja huolenpitoon ja kiintymykseen, mutta rakkauteen en. Johtuuko se kenties siitä, etten oikeasti anna sille tilaisuutta tulla? Voin kertoa vasta-argumenttina omiin kuvitelmiini, että tässä iässä en ala enää pelleilemään näillä asioilla. Sitä paitsi luulen, että minun tehtäväni on olla eriparisukka tästä ikuisuuteen. Muutan tätä käsitystä vasta siinä vaiheessa, kun joku hyvännäköinen tulee ja todistaa väitteeni vääräksi.

Siihen asti istun neljän seinän sisällä ja murenen.

(Tähän voisi piirtää ikäväni määrän kiloina.)

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet raskaita. Tai ehkä tavanomaista raskaampia vain. Sellaisia suruhuntuisen hauraita viikkoja. Pysyn pystyssä ihan hyvin. Pystyn syömään ihan hyvin. Nukun ihan hyvin. En pysty kieltäytymään makeasta ihan niin hyvin kuin haluaisin. Yritän elää normaalisti. Tehdä töitä normaalisti. Hoitaa lapset normaalisti, käydä teatterilla normaalisti. Yritän olla kaikessa ihan hyvä. Parempaan kun en nyt pysty.

Viimeisten kahden viikon aikana olen purskahtanut esimieheni edessä itkuun kaksi kertaa. Luokassa vain kerran. Asiat eivät ole olleet kovin ihmeellisiä, eivätkä ihmiset suhtaudu kohtauksiini kovinkaan kummastellen. Ne, joiden kanssa teen päivittäin töitä, tuntevat minun sieluni. Siksi minä pystyn, voin ja uskallan. Tällainen minä olen.

Luokkakohtaukseni tosin liittyi näytelmäaiheeseen, jonka olin keksinyt edellisenä päivänä 9. luokan ilmaisutaidonryhmälle. Esitin idean, mehustelin sillä ja kehitin sen huippuunsa siinä oppilaiden edessä. Oppilaat olivat tulessa. Osa nousi pystyyn ja sanoi, että tässä he haluavat olla mukana. Tunnin jälkeen osa jäi halaamaan ja yksi sanoi, että olen varmaankin koulumme opettajista ainoa, jota hänellä tulee oikeasti ikävä, kun lähtö oikeaan elämään viimein tulee. Silloin minulla tuli itku. Se liittyi osaltaan siihen, että olin hautonut alanvaihtoa taas jonkin aikaa, koska mikä merkitys minulla on olla teinien sylkykuppina päivästä toiseen ja viikosta kolmanteen? Että voisinko tehdä kuitenkin jotain sellaista, josta saisin kiitosta ja jossa työtäni arvostettaisiin oikeasti? Opettaja yläkoulussa ei varsinaisesti ole maamme kiitetyimpien ammattien listalla. Paskaa niskaan sitä mukaa, jos jaksaa ottaa vastaan. Onneksi työkavereista pari on tosi rakkaita. Vaikka kaatuisin pimeässä, muutama ottaisi kiinni. Siitä kiitän.

Tiedäthän sinä, että suren sinua, tiedäthän? Olisi pitänyt päästää irti jo kauan sitten, mutta en pystynyt. Ei toisiinsa kietoutuneita sieluja saa repiä toisistaan liian aikaisin. Eikä rikkinäisiä sieluja. Eikä varmaan sieluja ylipäätäänkään. 34-tuntiset treffimme hiihtolomalla olivat ilmeisesti viimeinen naula arkkuumme, niin minä luulen. Niistä kaksi tuntia me käytimme siihen elokuvaan, johon minä halusin sinut viedä. Lopuista 32 tunnista minä en halua nyt puhua. Saattaisi sattua liikaa.

Mutta yöllä sinä tulit, suoraan keikkareissulta minun syliini. Autollinen bändikavereitasi minun piti jälleen kerran kohdata, enkä osannut sanoa niille mitään, kun ne minulle suutaan soittivat. Sinut minä vain tahdoin.

Ei sinua satu. Sinun sydämesi on jo jääkylmä, mutta ei se aina ollut niin. Tulet minua joka paikassa vastaan. Mihinkään en voi mennä, etten sinua muistaisi.

Muistan ensimmäiset treffimme, kun sinä painoit minua nenästä ja sanoit, että minulla on sinun sukusi nenä.

Muistan kun olin keikallasi siinä ihmismeressä ja sinä huomasit minut, ilahduit ja vilkutit.

Muistan kun lähdimme liikennevaloissa eri suuntiin kerran aamulla, kun olit taas kerran ollut vieressäni, ja minä lähdin töihin. Vilkutit vielä kerran ennen kuin kaasutit pohjoiseen.

Tai kun lämmitin sinulle saunan.

Valmistin meille brunssin.

Pidin sinua sylissäni tuntikausia ja me nauroimme ihan kippurassa.

Tai kun heräsit vieressäni ja ensimmäisenä silitit. Sinä osasit.

Tai kun et koskaan mitään sanonut rumasti. Et edes rumia asioita.

Tai kun menimme elokuviin. Söimme samasta pussista karkkia ja minä sain pussata sinua milloin halusin. Se oli ehkä elämäni onnellisin elokuvareissu. Selfiekin otettiin.

Tai kun viimeisen kerran lähdit luotani. Ja suutelit. Katsoit niin kauniisti, että olisin siinä hetkessä voinut kuolla katseeseesi. Minä olin niin arvokas.

Rakkauden menettäminen on elämässä ehkä pahinta. Käytän kaikki automatkani nykyään itkemiseen. Kuinka monta litraa tarvitset vielä kyyneleitäni? Aion surra sinut nyt loppuun. Otan tämän kivun. Olen tilannut sen kotipaketissa isona annoksena.

Tinder laulaa taukoamatta. Kaikki sanovat, miten kaunis minä olen. Etelässä olisi yksi kiva poliisi, mutta se on niin kamalan kaukana. Eilen kävin treffeillä yhden sellaisen kanssa, joka on halunnut nähdä minua jo kuukausien ajan. Käytiin aurinkokävelyllä Tuirassa, koska hän halusi. Puolitoista tuntia hän kävelytti minua kevätrapakoissa ja jääteillä. Mies oli liian komea eikä yhtään minun tyyppiäni. Puhui stadia ja kuulosti korvaani leuhkalta, vaikkei ehkä edes ollut. Tai sitten oli. Minä olisin vain halunnut kuulla hänessä sinun tutun murteesi. Tuli ikävä. Sadatta tai tuhannetta kertaa samalla viikolla.

Tällä hetkellä oloni on aika turha. Otan pääsiäisen jälkeen töistä viikon palkattoman vapaan, jotta voin lähteä lasten kanssa kauas lämpimään. Ei yhtään minun tyylistäni. En ole ottanut viimeisten 14 vuoden työurani aikana yhtään päivää vapaata loman takia. Työmoraalini on korkea, ja kuvittelen olevani korvaamaton. Kaikki sanovat, että kamalan kallista olla viikko pois töistä. Sehän on neljäsosa kuukaudesta. Menetän palkasta ison siivun. Mutta mitä väliä? Luulen, että tarvitsen tätä. Nyt nimittäin taistellaan jo vähän jaksamisen kanssa. Lisäksi lupasin lapsilleni matkan lämpimään, kun sain alkuvuodesta tehtyä superhyvät asuntokaupat ilman välittäjää. Sillä välittäjän palkkiolla me nyt lennämme pois. Ehkä löydän sieltä jonkun Jorgoksen, emmekä palaa enää koskaan.

Ehkä.

Järjestyksessään toinen avoin kirje tulevalle miehelleni

Hei sinä vanha pieru!

Hah. Sainpa huomiosi. Edellisestä kirjeestäni on tosiaankin nyt kahta päivää vaille puoli vuotta, mutta sinua ei vain näy. Missä olet? Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta epäkunnossa oleva intuitioni vie minut jatkuvasti harhateille. Uskon, että tunnistaisin sinut, jos tulisit minua vastaan, mutta luultavasti oman elämäsi kiemurat pitävät sinut vielä toistaiseksi loitolla minusta. Eipä siinä, kyllä minä täällä pärjäilen ja olen pärjäillyt. Mutta saako kysyä, löydätkö minut ihan varmasti, jos lakkaan etsimästä sinua? En ehkä uskalla luottaa siihen täysin.

Jos et kuitenkaan nyt pahastu, kirjoitan sinulle ihan vähän aikani kuluksi, jos vaikka sattuisitkin näkemään kirjeeni ennen kuin tapaat minut. Voin vaikka vähän kertoilla, miten minulla pyyhkii nykyään.

Mietin välillä, teetkö tämän tahallasi. Että haluatko antaa minulle jonkin opetuksen vielä ennen kuin tulet. Tai pitääkö minun oppia vielä lisää itsestäni ja maailmasta? Voin kertoa, että sydämen sivistykseni on ollut huippuluokkaa jo vuosia, ja uutisia en lue edelleenkään. Tiedän sen vähän, mitä pitää tietää, jotta voi esittää viisasta opettajatarta. Seuraan, mitä ympärilläni tapahtuu, jos jotain nyt sattuu tapahtumaan. Kun pitää silmänsä auki somessa ja suhteissa, tietää kyllä välttämättömimmän, mitä maailmalla tapahtuu. Kunnallisvaaleista olen ollut ihan vähän jopa kiinnostunutkin, jopa siinä määrin, että harmittelin toissa viikolla sitä, etten lähtenyt ehdokkaaksi, vaikka minua kaksi kertaa pyydettiinkin. Sitten taas ravistelen itseäni ja ymmärrän, että lahjani ovat todellakin jossain ihan muualla kuin politiikan kentällä, vaikka minulla vahvoja mielipiteitä onkin esimerkiksi siitä, että ihmisten pitäisi käydä töissä ja että pienet lapset pitäisi hoitaa kotona, varsinkin jos vanhemmat luuseroivat kotona. Ja että ylipäätänsä ihmisten pitäisi jaksaa enemmän. Minua suututtaa kamalasti väsyneet ihmiset. Huolimatta siitä, että olen itse viitta vaille burn out.

Siis ihan tosi. Olen tarkkaillut itseäni nyt viikkoja, ja vaikka kevät on tulossa tajutonta vauhtia, huomaan kantavani pientä masennusjyvää. Minulla on hyvä olla vain kahdessa paikassa: teatterilla ja omassa luokassani. Näille kahdelle lokaatiolle yhteistä on se, että niissä olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joille ei tarvitse esittää. Tai siis joille saa esittää ilman, että kukaan ahdistuu. Siis joille saa olla se, kuka on. Tajusin, että jopa kotini jää näitten kahden paikan ulkopuolelle, koska kotona muistan liikaa omaa olemassaoloani ja surkeuttani. Asian hyvä puoli on se, että voin huomattavasti paremmin kuin vaikkapa vuosi sitten, joten siinä mielessä aika tekee tehtävänsä. En minä nyt oikeasti mitenkään superhuonosti voi;  olen sellainen keskionnellinen. Ihan tavallisen onnellinen. Lähellä on rakkaita ja sitä rataa, mutta toisaalta jos joku on liian ilkeä, saatan tulistua aika helposti. En nyt oikeasti jaksaisi millään mitään ilkeilyä.

Olen muuten tehnyt viime päivinä uuden havainnon, että tämä maailma rakentuu parisuhteellisuuden ympärille. Yksinolon mahdollisuutta ei anneta. Jos minulla ei ole ketään random-ukkoa, jota parhaillani lämppään, on vähintään oltava vilkas Tinder-tilanne. No mitäpä jos ei ole? Ihan kiva niille on jutella, mutta toissapäivänä yksi halusi soittaa ja eilen yksi alkoi vaatia treffejä, joten minäpä pistin pillit hiljaa pussiin ja sanoin, että ei minua oikeasti kiinnosta. Että voidaan jutella vaikka maailman tappiin, mutta jos en saa kunnon viboja, en lähde enää kiltteyttäni treffeille tsekkaamaan livetilannetta. Tutustuminen on oikeasti kamalan väsyttävää. Sitä paitsi Tinder on täynnä bensalenkkareita, ja minua ei oikeasti kiinnosta moottorikelkkailu. Kokeilin kerran ja sairastuin saman tien. Keikka piti perua ja traumat jäi. Turvallisempaa olla sisällä.

Tiedän kyllä, mitä sanoisit, jos näkisit minun tämänhetkisen tuskailuni. Nauraisit ja sanoisit, että kokeilisin nyt nauttia ihan täysillä tästä vapaudestani vielä sen aikaa, kun sitä minulle suodaan. Nimittäin sitten kun sinä ja minä alamme hengata kimpassa, minun pitää tietysti koko ajan olla passaamassa ja viihdyttämässä sinua, ja silloin minulla on varmasti ikävä näitä aikoja, jolloin sain nauttia pyhästä yksinäisyydestäni. Joten joo, minäpä yritän parhaani mukaan nauttia ja tehdä nyt niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Muistathan sinäkin tehdä, vaikka en minä sinun lempijuttujasi ota sinulta pois myöhemmässäkään vaiheessa.

Arvostamani naistähdet ovat viime viikkoina olleet haastateltavina maamme kattavassa naistenlehtiverkostossa. En nyt halua yksilöidä, ketkä ovat olleet lukemieni juttujen staroja, mutta miten ne ovat aina niin viisaita ja toimineet oikein erotilanteissa? Että reippaasti on oltu monta vuotta sitoutumatta ja sitten naks vain löydetty uusi ihana kumppani, joka katsoo nätisti ja tekee ruokaa eikä juokse vieraissa. Mitä helkkaria? Miksei näiltä huudeilta löydy sellaisia sällejä? Vai valehteleeko täällä joku ihan kuus-nolla silmät ja suut täyteen? Varmaan nämäkin naiset ovat juosseet sinkkuvuotensa ympäriinsä paneskelemassa randomisti ympäriinsä kuin kevätkaniinit.

Kevät on muuten tulossa. Pelottaa.

Tajusin muuten senkin, että en löydä miestä siksi, koska hyvät miehet eivät eroa eivätkä jätä vaimojaan. Siksi niitä ei ole kovinkaan rapsakasti liikenteessä. Hyvät miehet kantavat vastuunsa ja rakastavat raivokkaasti rikkinäiset naisensa ehjiksi ja paranevat vanhetessaan. Hyvä ystäväni muuten tuumasi eilen, että minun pitäisi mennä leikkipuistoihin. Että siellä ne parhaimmat eroisät ovat. Toivonkin, että lumet sulavat pian. Kirjaston lasihississä on ollut vähän hiljaista viime aikoina.

Kevättä kohti siis mennään. Sydän kuoriutuu hiljaa kolostaan. Koulumme siivoojat, joille pitää vähintään kerran viikossa päivittää kuulumiset, tiedstelivat taas tilannettani viime viikolla. Sanoin jotain melko ympäripyöreää, mutta muistin mainita, että parasta tässä kaikessa paskassa on ehkä kuitenkin se, että sinuun liittyvä, toistaiseksi voimakas poissaolosi elämästäni tarkoittaa sitä, että se kaikki hyvä on ehkä vielä edessä. Että ehkä vielä rakastun. Ja ehkä sinä rakastut minuun. Ja sitten meillä on kamalan kivaa yhdessä ja saamme suunnitella ja unelmoida ja muhinoida ja mitä kivaa nyt sitten keksitäänkään. Olen kyllä vähän jo lakannut uskomasta mihinkään tuollaiseen, koska vaikuttaa kovasti siltä, ettei kukaan halua tutustua minun sydämeeni. Sano, mikä siinä on? Olenko vain ihan vääränlainen? Paljon rumemmatkin löytävät hyvän kumppanin. Minä en löydä edes huonoa, koska ketään ei kiinnosta. Lisäksi olen lihonut. Olen masentunut ja lihonut ja kaikki on taas ihan pilalla.

Tulisitpa pian. Loppuisi tämä saikkaaminen näiden apinoiden kanssa, jotka vatkaavat minun mieltäni vääriin suuntiin ja saavat minut tuntemaan jatkuvasti oloni yhä epävarmemmaksi. Sinä tiedät, etten oikeasti ole sellainen.

Mutta ehkä me tapaamme vielä.

Heti kun osaan lakata etsimästä sinua.