Kesä on jo pitkällä, lomaa jäljellä enää kaksi viikkoa. Jonkun mielestä vielä kaksi viikkoa. Opettajalle se on enää. Takana on viikkoja kuusi tai seitsemän. En tiedä, kuinka monta niitä alun perinkään oli. En muista yhtä kivaa kesää kuin tämä kulunut on ollut. Tietysti kesät ovat aina lämpimiä ja ihania. Niihin kuuluu sellaisia asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Jokainen tekee kesistään sellaisen kuin tekee. Minulla meni kaksi edellistä kesäteatterissa. Ihania aikoja. Tämä kesä on ollut tavallaan vapaa kaikesta pakottavasta; peruin yhden elokuvaroolinkin, jotta saisin vain olla, mutta keikatta en kuitenkaan selvinnyt. Toissa viikolle rakkaani järjesti minulle keveän kolmen päivän rupeaman, jossa soitin Lounasklubi-nimikkeen alla Kemin Street Food Fiestan isolla stagella tyttö ja piano -meiningillä iskelmän vuosikymmenet 1950-luvulta 2000-luvulle. Että ehkä taiteista ei koskaan kokonaan pääse, eikä tarvitsekaan. Eikö ole ihmeellistä, että sormenpäitä tuijotellessamme emme tiedä, mitä taitoja niissä onkaan piilossa? Lihasmuistissa olevia asioita ei paljaalla silmällä näe. Sydämellä näkee, jos ei ole sydämeltään sokea.

Henkisesti olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi aina joka paikassa niin pitkään kuin olen elänyt. Olen kuvaillut itseäni, että olen eriparisukka väärässä laatikossa. Ehkä minulla on ollut ympärilläni vääriä ihmisiä. Jossain vaiheessa sillä ei ollut enää niin merkitystä; minulla on ollut ihan kivaa itseni kanssa. Toisaalta superläheisten ystäväsuhteiden puuttumisen vuoksi olen hakenut hanakasti hyvää parisuhdetta. Paras ystävä, työtoveri ja kumppani. Sellaista minä aina toivoin unelmapuolisoltani.

Tapaamisestamme tulee ylihuomenna kuluneeksi viisi kuukautta. Aivan. Vasta viisi kuukautta. Esimerkiksi kuusi kuukautta sitten en tiennyt sinun olemassaolostasi mitään. Kuusi kuukautta sitten menin täristen nukkumaan ja lähdin töistä pois kesken päivän, koska en itkultani pystynyt työskentelemään välillä ollenkaan. Olen luvannut itselleni, etten unohda niitä tunteita koskaan, etten ylpistyisi enkä koskaan pitäisi itsestäänselvyytenä tätä, minkälainen kevät ja kesä minulla on sinun kanssasi ollut.

Viisi kuukautta on minun nykyisessä käsitepiirissäni ikuisuus. Eihän se ole kuin jotain 150 päivää, mutta siitä huolimatta ikuisuus siksi, että olemme ehtineet ihan valtavasti. Olemme käyneet Atlantin rannalla Pornicissa, Nantesissa, Pariisissa, Helsingissä, Inarissa ja Lemmenjoella. Olemme ihailleet valtameren kuohuja Ranskan rannikolla mussuttaen juustoja ja juoden viiniä joka päivä (ei mahdollista kaltaiselleni terveysintoilijalle ja puoliabsolutistille Suomessa) sekä yötöntä yötä Pohjois-Lapissa maailman parhaimman hernekeittolautasen äärellä. Olemme urheilleet juosten, pyöräillen ja potkulautaillen pitkin Kempelettä ja Kemiä. Kiivenneet Pallaksen huipulle. Olemme nähneet Puhoksen talven ja juhannusyön. Kairanneet vettä jäisestä järvestä, lämmittäneet rantasaunaa, soitelleet kitaraa lauteilla saunan lämmetessä ja nukkuneet minun viime kesänä remontoimassani naisvajassa (vastine miesten man cavelle), jonka sinä halusit nimetä Villa Suklaajoeksi. Olemme remontoineet Villa Paattion kuistin. Kestittäneet kesävieraita. Käyneet kalassa. Maanneet rannalla. Nauttineet kulttuurista kesäteattereissa ja kupletteja kuunnellen. Viikon päästä meillä on ensimmäinen yhteinen keikka. Perustimme nimittäin yhteisen kokoonpanon, Duo Suklaajoen. Edes biisilistaa ei ole vielä mietitty. Tuleekohan kiire?

Mikä tälle kaikelle yhdessä olemiselle on yhteistä? Se että se on niin helvetin helppoa ja kivaa.

Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on. Se on tätä. Se on ihan puhdasta tätä. Itseni ja itsetuntoni kanssa minulla on yhä hetkittäin vaikeaa; eihän kukaan voi pelastaa toista kerta heitolla ja samantien ihan täysin, mutta parhaasi olet minun suhteeni tehnyt. Tiesin, että rakkaus on ainoa lääke. Sinun kanssasi minun on hyvä olla. Silti haluan aina välillä kokeilla tätä yksinkin olemista. Silloin kun olen yksin, yritän rakentaa itsetuntoani siitä murskeesta ja palasista, mihin pisteeseen se joutui vuosien läpsiessä naamaan. Toiset päivät ovat helpompia. Ja kolmannet valtavan ihania. Neljänsiin voisin muuttaa asumaan.

Joskus pahimmassa hetkessäni itkiessäni näitä sieluni palasia sinä sanot: Katso meitä.

Enkä minä vahvempaa paria tiedä. Enkä toinen toisellensa sopivampaa.

Viikko sitten hätäännyin, että tuleehan ensi kesästä yhtä ihana. Että onhan rakkaus vielä samanlaista. Sinä vastasit, että tietysti, mutta sitä ennen meillä on neljä vuodenaikaa. Ennen ensi kesää ehtii tapahtua paljon.

Tänään mennään ehkä leffaan ja ollaan kaksin.

Pidetään kädestä ja upotaan suudelmiin. <3

Kuva napattu lentokoneessa matkalta Pariisista Helsinkiin.
Hän nukkuu. Kuvasin salaa.

En tiedä, kuka sen on keksinyt, että Ranska on rakkauden maa ja Pariisi rakastavaisten kaupunki. Ranska on kaunis kieli, ja opiskelin sitä kouluaikoinani jopa viisi vuotta, kirjoitin cum lauden. En siltikään muista siitä ihan kamalasti. Lausua osaan ja ymmärrän ranskankielistä tekstiä, mutta ranskikset puhuvat niin nopeasti ja kiihkeästi ja muutenkin tulisesti, että aika sankari täytyy olla, että siitä jotain tolkkua pystyy saamaan.

Joskus aika pian ensitapaamisemme jälkeen hän, minun tuleva mieheni, ehdotti minulle, että lähdettäisiin pian yhdessä Ranskaan. Minä innostuin, koska Ranska on ollut iäti rakkauteni kohde jo kouluajoista asti! No niin okei, hänellä on siellä soittokavereita, jotka ovat luvanneet majoittaa meidät, koska hän on hoitanut ja houstannut ranskiksille kolme kiertuetta Suomeen. Että paybacktime, bebe!

Ja tokihan se sopi. Varasimme matkat huhtikuussa. Kaikki kävi tosi kivuttomasti. Kun koulu loppuisi kesäkuun toisena päivänä, matkustaisimme samana iltana Helsinkiin ja siitä seuraavana aamuna aamulennolla Pariisiin ja siitä päiväjunalla Nantesiin, jossa toinen isäntämme olisi meitä vastassa. Siinä sitten antaisimme päivien viedä ja kuljettaa ja loppuviikoksi palaisimme vielä kaksin Pariisiin pariksi yöksi ennen Suomen-lentoa.

Sitä helposti saattaisi miettiä, että kuka hullu lähtee noin lyhyen tuntemisen jälkeen yhteiselle reissulle varsinkaan omassa tapauksessani, jossa aikuisiän reissukokemukset rajoittuvat niihin, joissa oma äitini on hoitanut puhumisen. Vaikka onhan niitä reissuja ollut toki muutama muukin, mutta ei nyt mennä niihin, koska vähänhän niitä on ollut. Pelotti joka tapauksessa, mitä sitä kiertelemään: kieli, matkustaminen, yksin selviäminen, uuden miehen välittömässä läheisyydessä hengaaminen 24/7, oman ajan kadottaminen, vieraat ihmiset, huono englanninkielentaito, vielä huonompi ranskankielentaito, muka-aikuisuus, selviämisen pakote, kaikki.

Mutta toisaalta tilannetta voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: jos kolmen ensimmäisen kuukauden aikana tulevasta puolisosta ei ole vielä selvinnyt kaikkea, nyt viimeistään selviäisi. Että oikeastaan oli melko järkevääkin lähteä reissuun tässä vaiheessa, kun kriittiset kolme ensimmäistä kuukautta oli taputeltu ja molemmilla oli edelleen kiinnostus katsoa samaan suuntaan, joka oli, hehheh, eteenpäin. Että olisiko vielä matkan jälkeen edelleen sama suunta vai paljaistuisiko reissussa joku sellainen kaappiluuranko, jota ei millään pystyisi sulattamaan pois kuvioista.

Ja hyvinhän se meni, oikeastaan melkein liian hyvin. Että kyllä minä oikean, sopivan ja rakkaan ihmisen olen kuin olenkin löytänyt. Olen jopa vähän epätyypilliseen tapaani koittanut ottaa tämän suhteen rauhassa. Joitakin asioita olen päättänyt tehdä ihan toisin kuin aikaisemmin; siinä vaiheessa nimittäin, kun minulle selvisi, että tässähän on hitto vie ehkä elämäni suurin rakkaus nyt käsillä, olen päättänyt käyttäytyä johdonmukaisesti ja selkeästi, ja vaikka hormonini pakottavat minut välillä naisellisiin kahnauksiin itseni kanssa, olen yrittänyt olla järjestämättä rankempia kohtauksia naiseuteni varjolla. Käytännössä olen käyttäytynyt jopa melkein mukiinmenevästi siis. Tästä kertoo jopa se, että tuleva puolisoni, joka ei oikeassa elämässä kiroile koskaan (minäkin olen joutunut lopettamaan sen, koska on ihan turhanpäiväistä leikkiä merimiestä yksikseen), sanoi matkan jälkeen, että ei vituttanut missään vaiheessa kertaakaan. Minä sen sijaan muistin yhden illan, jonka aikana otimme hieman yhteen tai sitten otin vain itseni kanssa yhteen, koska hän ei muistanut sitä enää myöhemmässä vaiheessa. Myöskin pienet epävarmuusitkut väänsin ylläripylläri viimeisenä iltana. Mutta ihan normaalia. Kuukautiset tulossa ja muutenkin kasvanut taas tatti otsaan. Perus. Tsemppiä lähipiirille.

Sosiaalisessa mediassa matkaamme seurattiin valtakunnallisesti, ja toki se on ollut viime päivien puheenaihe vähän joka suunnalla. Oma suhteeni sosiaaliseen mediaan on taas jonkinlaisessa murroksessa. Haluaisin kaikesta ulospäin näkyvästä lomaa ja vapaata. Haluaisin olla piilossa ja hoidella omia juttujani itsekseni. Olen ollut iänpäivän niin näkyvä kaikkialla, missä ääntä voi vain kuuluville saada, että jossain määrin kai joku fiksuus tai aikuisuus tai muu hiljennysnappula on saanut minut hieman rauhoittumaan. Oikeastaan ainoa syy tässä vaiheessa enää someroikkumiselle on jatkuva, toisen käden kaupankäynti, jota pidän yhtenä mielenterveydelleni tärkeänä harrastuksena ja jota ei oikein voi kesken jättää. Joudun siis siirtämään somelomaani tuonnemmaksi, kunnes kaikki merkittävä kaupankäynti ja kiinnostavat kohteet on hoidettu ja tsekattu.

Matka oli hieno! Keskustelimme loputtomasti, upposimme toisiimme ja vieraaseen kulttuuriin, kävelimme ihan tautisia määriä, puhuimme englantia, minä puhuin välillä vähän ranskaakin, vietimme aikaa kaksin ja ystävien kanssa Nantesissa, matkustimme maaseudulle Clissoniin ja Atlantin rannikolle Porniciin. Istuimme junassa tuntikausia, melkeinpä päiväkausia ja tulimme huomanneeksi, että Pariisin metroverkosto on huomattavasti selkeämpi kuin Helsingin. Ranskalaisuudessa meihin teki loputtoman vaikutuksen paikallisten kohteliaisuus ja vastaanottavaisuus, hymyt ja kauniit sanat, joita kohtasimme päivittäin. Lisäksi isäntiemme vieraanvaraisuus, anteliaisuus ja päiviimme liittyvät kierrättämiset ja kestitsemiset liikuttivat. Ensimmäisen illan syntymäpäiväillallinen, kakku ja ruusukimppu, jotka rakkaani oli Suomesta käsin etukäteen järjestänyt, menivät heittäen kärkeen siinä listassa, jossa olen elämässäni eniten tuntenut olevani rakastettu. Valtavuutta!

Joka tapauksessa meillä jäi palo Ranskaan ja ranskalaisuuteen elämään jopa siinä määrin, että paluumatkalla tsekkasin Ranskan Suomi-koulut ja niiden tilanteen, kaivattaisiinko niissä opettajaa. No eihän sellainen netistä selviä, mutta unelma elää. Ehkä sitten joskus vanhana, eläkkeellä, muutamme Ranskan maaseudulle. Minä kirjoitan iänikuista chic litiäni ja hän saa soitella bluesia kapakoissa niin paljon kuin jaksaa ja haluaa. Sellainen taiteilijapari meistä tulee; sellaisia kai olemme jo.

Olen huomannut, että vaikka hänen lämmössään on maailman paras levätä enkä ole tärissyt enää kuukausiin pelosta tai epätoivosta, vanhat möröt kiusaavat minua yhä. Niiden kanssa teen nyt systemaattisesti töitä. Olenkin nauranut, että superitsevarmasta joutsenesta tuli ruma ankanpoikanen, joka nöyrtymisen myötä otti aika paljon takapakkia itsensä kanssa. En ole varma, kuinka surullista se on. Ehkä se on ollut jopa välttämätöntä. Joka tapauksessa tänä kesänä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, eroni jälkeen, tuntuu hetkittäin jopa helpolta hengittää, vaikkakaan kaikkia mörköjä ei ole voitettu.

Ympärillä on kuitenkaan enää aika vähän pahuutta. Minä pärjään kyllä.

Ja minulla on yhä unelmia, joihin minulla on oma vapauteni, jos osaan sen oikein käyttää.

Ja niihin toisiin unelmiin minulla on ihminen, jonka rakkaus on Riemukaari ja Eiffel yhdessä: vahva, häikäisevä, järkkymätön ja pysyvä. Sellainen, joka näkyy kauas ja jota ei voi päihittää. Jonka yli ei voi kävellä.

En ole kohdannut tämänkaltaista, minuun kohdistuvaa rakkauden määrää koskaan.

Sanattomaksi vetää.

Miten sellaista voi koskaan maksaa takaisin?

Hyvä tuleva mieheni,

Kolme kuukautta. Se on neljäsosa vuodesta. Melkein sata yötä. Sen ajan minä olen sinut nyt tuntenut, rakas tuleva aviomieheni. Tämä olkoon järjestyksessään kolmas kirjeeni sinulle. Kaksi aikaisempaa olenkin jo toimittanut perille ja olet ne saanut. Kun luit ensimmäisestä kirjeestäni sen kymmenen kohdan listan, jossa minä asetin sinulle vaatimukseni, sinä ilmoitit vain että kymppi kautta kymppi. Että täytät ne kaikki kohdat leikiten. Että sinun ei tarvitse edes esittää sitä, että osaisit soittaa kitaraa tai kokata maailman parhaimpia kalaruokia. Ja että kyllä, työskentelet kasvatusalalla, mutta et ole miesopettaja (koska suuri osa näistä on kuin onkin vähän kummallista sakkia tai vähintään runkkareita, kuten kaikki miespuoliset opettajaystäväni ovat). Ja että sinulla on vahva kulttuurinen leima ja että lupaat lisääntyä kanssani tai vähintään harjoitella sitä kovasti. Eihän näistä asioista koskaan tiedä etukäteen. On otettava nöyränä vastaan se, minkä elämä haluaa meille antaa. Mitään ylimääräistä en tässä kohdassa enää uskalla pyytää. Olen katsos jo saanut kaiken, kun sain sinut.

Kolme ensimmäistä yhteistä kuukauttamme ovat todellakin todistaneet minulle, että sinut on elämä minulle muokannut. Ja että kuinka ihmeellistä onkaan, että kohtasimme juuri tässä kohdassa elämäämme, jossa kumpikaan ei enää varsinaisesti nuoruutensa niityillä hulmahdellut, vaan keski-iän kesyttämissä tuntureissa me saimme toisemme tavata. Silti minulla on tosi nuori olo. Olen kaunistunutkin ihan silmissä. En jaksa urheilla ihan kamalasti, mutta kevät on tehnyt keholleni hyvää. Vatsalihakset tuntuvat vatsanpeitteiden läpi, reisilihakset erottuvat edelleen vahvasti ja pystyn juoksemaan kymmenen kilometrin testilenkin vain osoittaakseni, että keuhkoni pelaavat ihan entiseen malliin. Minä olen kauris kasteisella kevätpellolla.

Kolmeen kuukauteen on mahtunut kamalasti kaikenlaista. Sitä mukaa kun olen sukeltanut sinuun, olen sukeltanut uudella tavalla myös itseeni. En voi sanoa, että tuntisin itseäni vieläkään täysin, mutta huomaan kyllä, miten matkani on minua muokannut. Huomaan myös, miten jokainen tähän asti kohtaamani ihminen on minua kasvattanut ja tavallaan opettanut sinusta etukäteen, vaikka en niistä asioista puhukaan, koska en halua verrata sinua kehenkään. Ei sinua edes voisi verrata. Olen oppinut esimerkiksi kilpailuvietistäni ja siitä, miten käyttäydyn silloin, kun minua ohjaavat hormonini enkä minä itse. Olen hyvin kiitollinen tavastani suhtautua kypsästi tietynlaisiin asioihin, mutta se ei ole tullut ilmaiseksi. Olen kasvanut tällaiseksi minuksi osittain jo ennen kuin tulit.

Jokainen ihminen haluaa olla ihailtu ja arvostettu. Jokainen haluaisi, että hän riittäisi sellaisenaan, ilman että tarvitsisi olla mitään, mitä ei ole tai mihin ei pysty. Muistan kirjoittaneeni reilut kaksi vuotta sitten blogiini, että eniten rukoilen itselleni nöyryyttä ja viisautta, koska niitä niin kovasti tarvitsisin. Ja nyt huomaan, että nöyryys ottaa välillä ylivallan ja näyttäytyy riittämättömyytenä. Että miten voin koskaan kelvata sinulle, jos en edes itselleni kelpaa? Että miten voin koskaan olla sinulle kaunis, jos en koe itsessäni minkäänasteista kauneutta? Ja mikä on lopulta minun tehtäväni tässä maailmassa, kun en lopulta osaa kunnolla oikein mitään? Vihaan työtäni ja itseäni. Jätän kaiken kesken. Perun kaiken, mihin alan. En jaksa olla läsnä. Töitä on liikaa. Nukkua ei ehdi riittävästi. Siihen kohtaan tulet sinä ja sinun sylisi. Kiedot minut yöksi rakkauteen ja suutelet sileäksi. Hierot ja painelet minussa niitä pisteitä, jotka herättävät minut taas elämään. Ja kuinka lupaat minulle puoli valtakuntaa. Koska et halua muita kuin minut. Minut minut minut. 

Sinä sanot minua supermalliksi ja kansainväliseksi kaunottareksi. En ota sinua tosissani. Joskus halusin olla jotain tuollaista, mutta aika ajoi minun ylitseni eikä paljon mitään jäänyt. Silti sinä näet syvemmälle. Kysyt, onko minulla ollut vaikeaa, koska olen niin monipuolisesti lahjakas, hyvä kaikessa. Ja minä sanon, että ei todellakaan. Minä en osaa mitään riittävän hyvin. Ehkä empatian. Ehkä se on vahvin osaamiseni ala. Mutta ei sillä kuuhun päästä. Kukaan ei arvosta kykyä seistä väkevästi vierellä. Mutta kyllä siitä ehkä tunnejälki jää. Muistavatpa sitten myöhemmin.

Sinä sen sijaan täytät minun kuoppani. Olet kaikkea sitä, mitä en keksinyt edes toivoa. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, sanoin, että meillä on kaksi yhteistä kieltä: suomi ja musiikki. Osaat sen, mitä minä en ja mitä minä ihailen jo valmiiksi. Olet tekevä, osaava, aktiivinen. Välillä ärsyttävän energinen. Energisyyshän on ärsyttävää. Silti osasit pysähtyä juuri minun kohdalleni. Eniten olen kiittänyt kyvystäsi keskustella ja upota kanssani tuntikausiksi sellaiseen kielelliseen vuorovaikutukseen, jossa minä koen olevani vahvoilla. Välillä keskitymme muuhun, jotta jaksamme taas keskustella. Ihailen myös sinun jaksamistasi siihen muuhun. Me sovimme kaikilla tavoilla yhteen niin kuin palapelin palaset. Enkä minä valehtele. Olen väsynyt valehtelemaan. Enää ei edes tarvitse.

Eniten minut yllätti rakkaus. Olen tiennyt olevani naiivi ja välillä kirjoittelevani näitä juttujani täysin viihteellisessä tarkoituksessa, koska tiedän, että lukijani janoavat tarinoitani, joiden totuuspohja voi välillä olla arveluttava. Tottahan minä olen kirjoitellut, mutta tässä kohdassa, kun RAKKAUS oikeasti löysi minut enkä minä sitä, huomaan, etten ole ilmeisesti koskaan oikeaa rakkautta kohdannutkaan. Listaan tähän lyhyesti ne havaintoni OIKEASTA rakkaudesta, joita olen tässä kolmen kuukauden aikana saanut tehdä:

1) Oikea rakkaus on hyväksyvä.

2) Oikea rakkaus ei jätä toista yksin.

3) Oikea rakkaus kuuntelee, keksii ratkaisut ongelmiin ja pitää kädestä lujasti.

4) Oikea rakkaus asettaa toisen ensimmäiselle sijalle eikä vasta viidennelle tai kymmenennelle.

5) Oikea rakkaus haluaa ymmärtää toista loputtomasti.

6) Oikea rakkaus lupaa jäädä viereen, poistaa pelon ja rakastaa ehjäksi.

7) Oikea rakkaus ei sulje toista pois.

8) Oikea rakkaus näkee syvälle.

9) Oikea rakkaus ei väsy koskettamaan.

10) Oikea rakkaus aiheuttaa kiihkeän kiitollisuuden jokaista yhdessä vietettävää päivää kohtaan.

Ensisijaisesti ajattelen, että ihmisen on löydettävä itselleen sopiva puoliso. Käytännössä se on ihan mahdotonta. Ei ole toista minua ja jos olisi, haluaisinko minä sen kanssa parisuhteeseen? Mutta sopivuus ei ole oman itsensä kopio. Sopivuus on arvojen yhtenevyyttä ja uskoa yhteisiin tavoitteisiin. Saman olen sanonut myös oppilailleni: etsikää sellainen puoliso, jonka kanssa arvot ovat mahdollisimman yhtenevät. Sillä tavalla elämästä tulee helpompaa. Tai ainakaan ei tarvitse taistella asioista, joista jo lähtökohtaisesti ollaan eri mieltä. Minusta on käsittämätöntä, miten sinua ja minua yhdistävät tietyt asiat, joita rakastamme. Ja on minulla siihen selityskin, jota ei tarvitse kierrellä: me olemme taiteilijoita. Kyllä minä syvällä sisimmässäni tiesin, että sielunkumppanini löytyy toisesta samanlaisesta. Kieli, jota puhumme, on ymmärryksen ja intohimon kieli.

Matkalle lähteminen uuden ihmisen kanssa ei ole helppoa. Rakastan asua itseni kanssa. Rakastan käytänteitäni ja siisteyttäni. Rakastan pientä perhettäni ja mahdollisuuksiani tehdä milloin mitäkin mieleen juolahtaa. Rakastan spontaaniuttani ja sähäkkyyttäni asioiden hoitamisessa. Kuinka tähän pieneen idylliini kukaan mahtuisi?

Ja sitten minä vain rakastun ja toivotan sinut tervetulleeksi elämääni. Yhtäkkiä tänne mahtuukin joku. Maailma järjestää sen niin, että sinä tulet täsmälleen siihen kohtaan elämääni, etten minä tarvitse sinua laastaroimaan ketään edeltäjääsi. Sinun edeltäjäsi olivat harjoituskappaleita, joiden kanssa sain riidellä ihan riittävästi. Sovitella yhteen palapelin palasia, jotka eivät kuuluneetkaan yhteen. Siinä on turha tapella, jos palaset eivät lähtökohtaisesti sovi toisiinsa. Harmi, että se pitää vain tuskan motiivien kautta ymmärtää. 

Sinun kanssasi minä en edes halua riidellä. Siitä tulee niin paha olla. Kokeilin kerran. Tai kahdesti. Täytyy ehkä harjoitella sitä vielä, mutta ei kyllä pitkään aikaan.

Muutan kesäksi luoksesi. Syksystä en vielä tiedä. Olen selvittämässä lääkäreiden kanssa sitä, uskallanko enää yrittää raskautta, jos se olisi enää tässä iässä mahdollista. Talvinen kuolemankirje ja sen jälkitoimenpiteet osoittivat, että lyhyt olisi ihmisen lento ilman länsimaista lääketiedettä ja suomalaista salamahoitoa. En minä näitä asioita siltikään murehdi, koska nyt minulla on sinut. Meille on annettu ne päivät, jotka on, emmekä niihin voi vaikuttaa. Mutta siihen voimme, minkälaisella intensiteetillä ja kiitollisuudella niihin suhtaudumme. Otamme sen, mitä annetaan.

Sitten mietin, miten koskaan edes pärjäsin ilman sinua?

Miten kykeninkään kasvamaan niin vahvaksi ja viisaaksi yksin?

Jos olisin tiennyt sinusta aikaisemmin,

olisin nöyrästi odottanut enkä olisi hölmöillyt niin paljon.

Mutta ehkä minä sillä tavalla kasvoin sellaiseksi, joka olen tänään.

Täytän ensi viikolla 35.

Syntymäpäivänäni sinä viet minut Ranskaan, rakkauden kaupunkiin Pariisiin, jossa olen kolme kertaa käynyt, mutten koskaan juurikaan ehtinyt viipyä.

Tiedätkö, etten olisi halunnut lähteä sinne kenenkään muun kanssa? Viikko sinun kanssasi kahdestaan. Sinun lämmössäsi. Lupaa, ettei tapella yhtään. Eikä mietitä ikäviä. Mietitään meitä ja sitä, kuinka saamme tämän pysymään pitkään tällaisena.

Kiitos että tulit ja löysit minut.
Kiitos.

<3

Joskus tuntuu, että sillä ei ole minkäänlaista väliä, miten itse kuvittelemme hallitsevamme elämäämme. Koska kyllä tuolla ylhäällä Joku on. Joku joka on suunnitellut kaikki kohtaamiset etukäteen. Puhun julkisesti uskonnollisuudestani tai hengellisyydestäni aika vähän. Okei, opetan uskontoa työkseni, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ajattelen niistä jutuista elävässä elämässä. En ole koskaan peitellyt kristillisyyttäni, mutta välillä toimintani saattaa näyttää siltä, ettei sillä ole uskonasioiden kanssa kauheasti tekemistä. Toisin sanoen: pyhimykseksi ei vielä näillä meriiteillä voisi minua ylentää. Olen elämässäni nähnyt kielillä puhumista ja tavannut kuolleita sukulaisiani henki-illoissa. Olen rukoillut elämäni rakkautta vuosikausia ja pettynyt maailmankaikkeuteen, kun vastaan tulee vain tunnevammaisia urpoja ja oman elämänsä ongelmatapauksia.

Kunnes sitten, juuri silloin kun vähiten osaisi odottaa, tapahtuu jotain mullistavaa. Minähän en käy koskaan missään. Tai jos joskus vahingossa käyn jossain anniskelukapakassa, voit olla varma, että sieltä ei matkaani ketään tartu. Ei ole koskaan tarttunut eikä tartu jatkossakaan. Sen vuoksi en olisi voinut tavata ketään missään muualla kuin – no sano sinä (se rimmaa Kinderin kanssa).

Edellisen tekstini kirjoitin vajaat kolme viikkoa takaperin viettäessäni kotipäivää sairaan lapseni kanssa. Seuraavana päivänä päätin mennä eteenpäin: Jos ihan vain ohimennen lataisi Tinderin ja vilkaisisi, onko siellä minkälainen tarjonta näin keväällä 2018. Jos pistäisi varalta urposuodattimen päälle ja swaippaisi vain kehityskelpoiset kaksilahkeiset. Yksi hyvä riittäisi. Jos Maailman Paras Mies tulisi vastaan, en vastustelisi, vaikka valmiustilastani voidaan aina keskustella. Uteliaisuus vei silti voiton.

Ja Jumala oli hyvä, sillä Hän oli katsonut, että prinsessa Sinkkukinkun kärsimysten tie oli nyt tullut tiensä päähän. Niin Hän oli päättänyt, kun Sinkkis päätti ladata Tinderin sinä perjantaiaamuna kello kymppi reikäleipä. En muista enää, ketä tuli vastaan. Mutta joku tuli, jolle prinsessa näytti sydäntä. Mätsin tultua prinsessa laittoi viestin ihan itse. Ensimmäisessä viestissä ei ollut mitään kummallista. Se oli ystävällinen tervehdys, jossa hän halusi kysyä mieheltä, kuka tämä oli, koska heillä oli niin monta yhteistä ystävää. Ystävissä oli yksi yhteinen piirre; he olivat kaikki muusikoita.

Keskustelu oli alussa viatonta. Prinsessa Sinkkukinkku ei odottanut siitä sen ihmeempää. Sydämessä lepatti silti vähän. Tuntui hyvältä saada pitkästä aikaa huomiota toiselta ihmiseltä, mieheltä. Samana perjantai-iltana prinsessa rantautui siskonsa kanssa ystäviensä vasta avattuun kahvilaan. Miehen kuva poltti puhelimessa sen verran, että sitä piti kuitenkin vilauttaa toisille ihan vähän, ihan vaivihkaa. Seurasi onnellisia huokauksia.

Seuraava päivä oli kummallinen. Prinsessa tapasi ihmisiä, joiden tiesi tuntevan miehen. Niitä käveli vastaan ihan ropisten. Yhdelle kemiläistyneelle tutulle piti sanoakin, että tällainen juttu on ehkä tässä nyt alkamassa. Että Tinderissä tuli vastaan sellainen aivan kiva kemiläinen rokkari, mutta en pysty sanomaan vielä nimeä, koska kaikki tuntee ja tietää sen kuitenkin ja minutkin ja minun typerän tarinani enkä halua mitään julkisuuteen ennen kuin asia on selkeämpi. Hän ymmärsi, iloitsi ja tiesi, mitä tarkoitin. Oli itsekin sortunut kemiläiseen rokkariin joitakin vuosia aiemmin. En halunnut puhua asiasta liiaksi, koska on hetkiä, jolloin täytyy keskittyä vain elämän etenemiseen. Olen kuitenkin ilolla pistänyt merkille, että paikat joissa käyn, ovat aina täynnä tuttuja, uusia ja vanhoja. Sen vuoksi saatan osallistua toisinaan tapahtumiin myös yksin. Aina löytyy ystävä, jonka kanssa hengitetään hetki. Tullaan vahvemmiksi. Sellaisista hetkistä rakentuu lopulta Elämä ja sen merkityksellisimmät kohtaamiset. Jos vain pitää silmänsä auki ja avaa sydämensä.

Lauantai-iltana Sinkkukinkku vietti iltaansa yksin. Vain vuorokausi nettikohtaamisen jälkeen hän uskalsi ehdottaa miehelle tapaamista, huolimatta välimatkasta. Että pitäisikö. Mies vastasi, että voisimme katsoa jonkin sopivan viikonlopun, jolloin kohtaisimme. Sopivan viikonlopun! Ei käy! Kinkku nukkui yön yli, ja kun sunnuntai valkeni, asiat olivat tulleet siihen pisteeseen, että ennen kuin kello löi kymmenen, Rellun nokka kiisi jo kohti Kemiä. Prinsessa totesi vain, että sydämeni tuo minut tänään sinun luoksesi. Ei edes kysynyt. Ilmoitti vain. Että näin nyt vain tapahtuu. Eikä todellakaan ala odottelemaan viikkokausia.

Koska elämä on kuitenkin opettanut, että tällaisissa tilanteissa täytyy aina ilmoittaa vähintään jollekin, mihin on menossa, jotta ei joudu esim. raiskatuksi tai paloitelluksi tai muuten vain henkisesti pahoinpidellyksi, päätti prinsessa Sinkkukinkku koodata vielä eräälle ystävälleen, jonka tiesi tuntevan miehen. Prinsessa halusi tietää vain yhden asian: onko kyseinen mies hyvä ihminen. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi, ettei tarvitse enempää tietoa. Hän selvittää loput itse, koska katsopas kun Rellu hyrisee jo tuolla pihalla ja minä olen melkein matkalla.

Ja tästä alkaa varsinainen tarina: Mies rakastuu ensi kohtaamisessa. Kun hän odottaa minua rintamamiestalonsa portailla kumppareissaan ja isossa parrassaan ja harjanvarsi isossa kourassaan, sydämeni heittää volttia. Osaan olla ihmisten kanssa. Osaan jutella small talkit ja mennä syvemmälle, kun tilanne on otollinen. En lamaannu. Halaan häntä. Hymyilen ja katson vain. Tiedän, että minulla on nätti hymy, ja sillä särjetty sydämiä vuositolkulla. Silti se on näissä hetkissä parhaimmillaan. Tähän kohtaan se sopii. Tämä kohtaus on elokuvasta ja romaanista. Tästä kohtauksesta voisi kirjoittaa fiktiota niin paljon kuin jaksaisi. Todennäköisesti tulen kirjoittamaankin.

Samalla hetkellä mies rakastuu minuun niin kuin ei koskaan ennen. Emme toki voi vaikuttaa sydäntemme kulkuun, koska niin tutkimattomia kuin Herran tiet ovatkin, ovat myös tutkimattomia sydäntemme reitit ja polut. Sitähän voi järjellä koittaa selittää, että miksi joku rakastuu. Että sydän nyt vain on sellaisessa vaiheessa, että olisi kiva saada joku vierelle. Että olisi ihanaa rakastua. Elää yhdessä. Matkustaa. Lähteä roadtripille. Käydä keikoilla. Soittaa tilusoolo. Syödä jäätelöä. Mennä naimisiin. Perustaa perhe. Saada vielä lapsi.

Eihän 34-vuotias ole vielä liian vanha sellaiseen?

Eikö olisi vähintään oikeutettua sallia rakkaus myös niille, joilla on sen hässäkän kanssa ollut viime vuodet vähän rankempaa? Ja kuinka vaikeaa on löytää sopivaa kumppania varsinkaan, jos kenellekään ei riitä ja kaikissa on jotain vikaa! Toisten viat ovat piilossa, toisten viat voi koittaa nieleskellä. Silti niitä on. Voi tauti, miten niitä on! Kun tässä kohdassa katson järjen ja täyden ymmärryksen valossa minun ja Herra Lääkärin mennyttä tarinaa, olen erittäin onnellinen, että tarinallemme kirjoitettiin kuolemantuomio. Ainoa kohta, mihin olisin toivonut muutosta, olisi ollut välitön sähkötuoli heti lokakuun alkumetreillä koko joulukauden kestäneen kidutuksen sijaan. Pysyköön poissa koko loppuelämäni tai myyn hänen tarinansa keltaiselle lehdistölle ja lähden niillä masseilla kemiläisen blueskitaristini kanssa etelän lämpöön loppuiäkseni. Olen puhunut.

Ensimmäisessä tapaamisessa Kemin kuningas sanoo haluavansa minut. Että hän on kuningas, ja kuningas tarvitsee kuningattaren. Hän sanoo sen suoraan niin kuin minulle pitää sanoa. Minä pirskahtelen jo siinä, ja siitä hän pitää. Minä olen aina liikaa kaikille. Hänelle minä olen sopivasti. Hän lupaa olla kanssani pitkämielinen. Hän näkee, että tarvitsen vahvan miehen. Että lapaset lentävät tuulessa metsään.

Sen jälkeen tapahtuu rytisten asioita. Tapaamme paljon, olemme yhdessä melkein liikaa. Kietoudumme yhteen. Soitamme yöllä, aamulla, päivällä. Rakastamme ensi hetkestä lähtien. Eikä kukaan rajoita, kukaan ei kiellä, kukaan ei estä. Kaikki on niin luonnollista kuin voi olla. Hän on niin kuin minä ja minä niin kuin hän. Hän esittelee kuvaani kaikille vastaantulijoille. Minäkin näytän hänen kuvaansa oppilailleni ja kosmetologilleni.

Hiihtolomalla lähdemme karkuun mökille Jumalan selän taakse, sieluni keskipisteeseen, inspiraationi ehtymättömään voimanlähteeseen, johon harvoin olen ketään vienyt. Hänet vien paikkaan neljänsillä treffeillä. Ensimmäinen tuttu, jolle hänet esittelen, on pudasjärvinen pitserian pitäjä, tuttu mies. Menemme pitsalle, ja hihkun pitsanpaistajalle, että tässä on minun uusi poikaystäväni. Pitsanpaistaja näyttää peukkua ja toteaa Kemin kuninkaalle pilke silmissään, että tämä on hyvä nainen. Kuplin onnesta. Vietämme neljä päivää yhdessä. Yksikään hetki ei tunnu pahalta. Hän kairaa minulle avannon ja lämmittää saunan, kokkaa maailman parasta ruokaa ja jaksaa kuunnella juttujani tuntikausia. Hän haluaa jopa katsoa viimevuotiset teatterivideoni nauhalta. Hän sanoo, että puhun paljon mutta asiaa. Se on hyvin sanottu, koska se on totta. Hän viihtyy ja haluaa olla minun. Vietämme vuoteessa yhden työpäivän verran. (Aika informatiivinen tieto, mutta rakkaustieteilijänä uskallan kehottaa ihmisiä olemaan iholla.) Syli on vastaus maailman ongelmiin. Nukumme liian vähän ja suutelemme niin paljon, että huulet ovat kipeät, kun matka on ohitse.

Hänessä ei ole mitään väärää eikä mitään vikaa. Hän on lämpö, joka kietoutuu sydämeni ympärille ja saa minut heittäytymään elämään. Hän on hän, joka oli rukoillut minua tulevaksi kahta viikkoa ennen kohtaamistamme. Hän joka lupaa olla aina minun. Isompaa lupausta ei ole olemassa. Hänen kätensä minun omassani ei irtoa.

Koska olen kuitenkin järki-ihminen tunnevoimasta huolimatta, osaan suhtautua elämään ja sen yllätyksiin aina vähän varauksella. Paljon on esteitä varmasti, eikä koskaan tiedä tulevasta. Vain aika näyttää, kenestä on meille kumppaniksi ja kuka karkaa tuulen mukana taivaalle. Siitä huolimatta tässä kohdassa on nyt jotain erilaista kuin missään edellisessä. Aika näyttää rakkauden voiman. Niin sen on mentävä.

Jos joku olisi sanonut minulle kuukausi sitten, että kuukauden päästä tiedät hääpäiväsi, olisin tintannut häntä turpaan ja kovaa. Nyt en tinttaa. Häihin on vielä vähän aikaa, mutta sitä kohti tässä rullaillaan. Minun on painotettava, että minun ei tarvitse mennä elämässäni enää naimisiin. Minä voisin elää susiparina ihan rauhassa ja hyvällä mielellä loppuikäni. Kristillisyyteni ei siitä kärsisi eikä suhteeni yläkertaan mutkistuisi. Mutta vauvan minä haluan enkä aio olla läski hääkuvassani. Lisäksi jos ihan tarkkoja ollaan, hedelmällisyyteni ei enää ole täydessä huipussaan, joten siinä mielessä tässä kohdassa täytyy laittaa vitosta silmään ja bensalenkkarit haisemaan.

Siksi taistelemme aikaa vastaan.

Onneksi Jumala tiesi, kenet lähettää samalle rintamalle.

Suukkoihin ja silityksiin minä kiedon sinun kevääsi.

Yhdessä olemme vahvemmat. Elämä on hyvä. <3

Varmaankin jo arvaat aloitukseni:

”Ja niin neiti Sinkkukinkku palasi takaisin omiensa pariin. Paluu oli rauhallinen ja lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen. Sinkkukinkku painoi uudet vastoinkäymiset syvälle sydämeensä ja tutkiskeli niitä siellä ajaessaan vanhalla Renault Moduksellaan Raahen kasitietä töihin ja töistä pois. Välillä hän saattoi itkeskellä ja nuoleskella haavojaan, mutta sitten hän taas jatkoi eheytymisprosessiaan, jotta lopulta ymmärtäisi, miksi kaikki kävi niin kuin kävi. Ja missä vaiheessa olisi taas valmis johonkin sellaiseen, minkä vuoksi tätä elämää on pidettävä merkityksellisenä kokemuksena muiden taisteluiden joukossa.”

Aloitan kuitenkin näin:

”Ja niin neiti Sinkkukinkku palasi sinkkujen rekisteröityyn joukkoon. Paluu oli lempeä ja rauhallinen, mutta jossain määrin aikaisempia paluita kivuliaampi. Paluu oli toki varmastikin odotettu ja ennustettu, mutta se sattui valtavan paljon enemmän kuin moni edeltäjänsä. Koska me sinkkukinkkujen suku olemme kuitenkin vahvaa ja rohkeaa sakkia, me emme vähästä lannistu. Me kaadumme vain noustaksemme pystyyn. Me kärsimme vain oppiaksemme elämän monet maut. Ja sitten me jatkamme. Koska elämä antaa meille sen voiman, jolla me ponnistamme kohti uusia seikkailuita.”

Olen oikeasti jo vähän väsynyt tähän seikkailemiseen. Minusta ja hyvin monesta muustakin läheisestäni olisi jo vähintään oikeudenmukaista, että vastaani kävelisi se suuri rakkaus, jota olen tässä odotellut jo joitakin vuosia ja niin moneen väärään matkallani haksahtanut. Viimeisin (Herra Lääkäri) kuitenkin kirpaisi jonkin verran.

Listaan tähän kirpomisen syyt:

1. Pidin hänestä oikeasti. Kuvittelin, että hän voisi olla elämäni mies ja uusi perheeni.

2. Hän käyttäytyi kolmen kuukauden ajan niin kuin olisi pitänyt minusta. Jos hän ei pitänyt, hän esitti taitavasti, että piti. On harmillista, etten huomannut huijausta aikaisemmin.

3. Yhteydenpitomme oli tiivistä.

4. Kävimme yhdessä matkalla joululomalla Tallinnassa hänen toiveestaan. Matka oli mielestäni paras matka ikinä. Olin onnellinen. Vietimme hyvää aikaa. Hänestäkin matka oli hieno. Tai niin hän sanoi. Matkan jälkeen hän oli valmiimpi minulle kuin ennen matkaa. Me olimme me. Yritin rauhoitella häntä. Yritin suhtautua järkevästi ja varauksella hänen ryöpsähdyksiinsä, jotta en vain putoaisi, jos matto vedettäisiin jalkojeni alta. Mutta vedettiin. Ja putosin.

5. Seuraava vaiheemme olisi ollut julkistaa suhde ja ryhtyä miettimään tulevaa. Siinä vaiheessa hän ilmoitti epävarmuutensa ja halunsa jäädä tauolle miettimään asioita.

6. Annoin hänelle hänen taukonsa. Kudoin surussani sukat ja lapaset, jotka ystävänpäiväksi postitin. Kun lopulta otin yhteyttä, hän sanoi, ettei mitään taukoa koskaan ollutkaan. Emmekä ole palaamassa yhteen. Ei selityksiä. Ei vastauksia. Tyly ja tympeä lopetus.

Suruaikani kesti runsaan kuukauden. Tuona aikana suoritin monia toimenpiteitä hyvinvointini varmistamiseksi. Luin tsemppaavaa kirjallisuutta. Yritin ymmärtää elämää, miestä ja itseäni. Hankin ammattiapua. Pidin hauskaa ystävieni kanssa. Kävin itseni kanssa treffeillä. Kävin koeluvussa erääseen elokuvaan. Sain paikan. Kävin teatterissa ja elokuvissa useamman kerran. Treenasin pakarani tiukoiksi viettäen salilla 3-4 iltaa viikossa (teatterikausina ei ikinä mahdollista). Vierailin ystävilläni. Makasin ystäväni sohvalla ja nauroin maha kippurassa kokemillemme kommelluksille. Tutustuin uusiin ihmisiin. Olin eri tavalla läsnä oppilailleni. Astuin töissä pois eristyksestä ja palasin työkaverieni pariin. Ymmärsin, miten valtava tukijoukko minulla on ympärilläni. Se oli huikeaa (vihaan tätä sanaa ja olen sanonut, että jos joskus sorrun tuota käyttämään, minua saa lyödä), mutta se oli minun toipumiseni kuukausi.

Surujen kuukausi toki sinetöitiin kuitenkin Rokkikukon keikalla viime lauantaina. Hän tiesi tulostani. Minä tiesin menostani. Halusin mennä vain kokemaan, miltä minusta tuntuisi vuosi kaiken jälkeen. Vieläkö tuntisin mitään? Ja oikeastaan tunsin vain iloa. Aika vähän enää kaipausta tai mitään muuta surullista. Siitä huolimatta hän tuli tapaamaan minua keikkansa jälkeen. Halasi, katsoi pitkään, piti kiinni ja sanoi, miten valtavan kaunis minä olenkaan. Me emme puhuneet enää meistä, mutta me suutelimme. Ihan samalla tavalla kuin yksitoista ja puoli kuukautta sitten, kun edellisen kerran tapasimme 34-tuntisten treffiemme aikaan, jotka jäivät viimeisiksi. Jälkeenpäin hän laittoi vielä viestin, että oli ihana nähdä. Minä vastasin hänelle, että tulemme aina olemaan läheisiä. Koska rakastan häntä aina. Sitä en kuitenkaan enää sanonut. Mutta rakastan. Niin kuin ihminen rakastaa sellaista, joka joskus on ollut hänelle mittaamattoman hyvä, mutta jonka kanssa suurempi rakkaustarina ei voinut alkaa syystä tai toisesta. En tiedä, onko hän tähänastisen elämäni suurin rakkaus vai ei, eikä sillä ole väliä. Väliä on vain sillä, että joskus hän oli minulle jotain ja jatkossa toivon hänelle onnen. Ehkä minä päästin hänet viimein vapaaksi. Ehkä. Mistä sitä koskaan tietää.

Koska sinkkukinkkujen sukuun ja vapauteen kuuluu kuitenkin mahdollisuus iänikuiseen hölmöilyyn, ei mieskontakti tuona iltana jäänyt pelkästään Rokkiksen ja Sinkkiksen kohtaamiseen. Sinkkukinkku vietti iltaa nimittäin myös toisen entisen rakkautensa kanssa, jonka kanssa tilanne oli syventynyt myöhemmin suhteen loppumisen jälkeen ystävyydeksi. Me lauloimme, me juttelimme ja ehkä me lopulta vähän myös pussailimme. Entisten rakkauksien kanssa hauskaa on se, että minä tiedän, että he ovat joskus pitäneet minusta ja voin edelleen luottaa siihen, että he kannattelevat minua, jos tarvitsen esimerkiksi lohtupussailua. Se on kertaluontoista ja tilannesidonnaista, eikä siitä jää arpia. Ehkä se syntyy jännitteestä ja palaa takaisin yhteydeksi tapahtuneen jälkeen. Se on ystävyyttä jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa oli joskus jotain muutakin. Huomaatko: minulla ei kovinkaan usein ole tapanani poltella siltoja. Tietysti toivoisin useimmille entisistä rakkauksistani onnen. En kaikille. Niitä kohtaan, joita vihaan, toivon edelleen sivuluisut ojiin. Heiltä puhkoisin edelleen renkaat. Ja puhkonkin, jos tielleni vielä sattuvat. Ihan vaan pikku faktanurkka tähän kohtaan tekstiä.

Ilta oli kaiken kaikkiaan hölmö ja hieno, ja olen onnellinen uudesta teatteriystävästäni, joka lähtee kanssani tällaisiin seikkailuihin. Mielestäni on käsittämättömän suurta onnea, että ihminen pystyy saamaan uusia ystäviä läpi koko elämänsä, jos pitää sydämensä avoinna eikä kieltäydy asioista, jotka hänen eteensä avautuvat. Samalla kiitän myös niistä lukuisista ihmisistä, entisistä, kaukaisista ja läheisistäkin ystävistä, jotka tänä somemaailman interaktiivisena aikakautena jaksavat ja muistavat pitää yhteyttää ja välittää minusta. Voi kunpa joskus voisin antaa heille saman, minkä he minulle elämässään ovat antaneet. Tämä oli kollektiivinen kiitos ihmisille, joiden kanssa saan elämässäni vaihtaa ajatuksia ja purkaa mieleni päällä mönkiviä hajatelmia.

Surukauteni päättyi yllättävään onnenryöppyyn toissapäivänä. Sydämessäni päästin herra Lääkärin siis menemään, hyvästelin hiljaa ja käänsin Rellun kurssin toiseen suuntaan. En ikinä viikko sitten olisi uskonut, että pystyisin kokemaan tässä kohdassa tällaista riemua elämästä, ystävistäni ja siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä elämä kohtelee minua vielä kuin kauneinta rakastettuaan, jonka haluaa viedä syömään parhaimpaan ravintolaan ja peitellä Marimekko-lakanoihin kivan illan päätteeksi. Mutta niin se vain menee. Kun on voima, viisaus ja välillä myös viekkaus.

Haluan liittää tämän blogipostaukseni loppuun muistokirjoitukseni, jonka kirjoitin vuonna 2012 ja jonka löysin viime kesänä. Se huokuu lempeyttä ja elämänvoimaa ja suostuu myös hyväksymään sellaiset elämänvalinnat, joita emme itse välttämättä uskalla selittää. Haluaisin kuitenkin edelleen toitottaa kaikille maailman ihmisille rohkeutta elämänvalinnoissaan. Enkä koskaan, koskaan lakkaa korostamasta, että sydämen ääni ei valehtele. Kun ihminen kulkee kohti itseään, hän kulkee vääjäämättä kohti totuutta ja ikiaikaista voimaa, jota ei aina tarvitsekaan ymmärtää.

Ennen kuin lopetan tämänpäiväisen epistolani, haluan kuitenkin vielä kertoa viime yöstäni. Luotan vahvasti intuitioon, sillä välillä se puhuttelee minua voimakkaastikin. Tunsin oloni jo niin vahvistuneeksi, että jaksoin valvoa töideni parissa. Olin korjaamassa kokeita joskus vielä yhdentoista jälkeen, kun eräs entinen oppilaani otti yhteyttä, laittoi viestiä. Välillä ne ottavat, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minusta on ihanaa, että elämä tuo eteemme erilaisissa tilanteissa ihmisiä, joiden kanssa jää yhteys. Yleensä yhteys lähtee aina oppilaasta. Minulla ei ole tarvetta tunkea itseäni entisten oppilaideni elämään. Joidenkin entisten oppilaiden kanssa käy näin ja tulee käymään myös myöhemmin. En tiedä, kertooko se opettajasta vai niistä hetkistä, joissa kerran on kohdattu, mutta tämän jo aikuiseksi ehtineen miehen luokkakaveri on viimeksi tällä viikolla kiittänyt ja kertonut, että olen edelleen hänen suosikkiopettajansa.

Tiemme erosivat tosiaan kahdeksan vuotta sitten helmikuussa, kun jäin äitiyslomalle ensimmäisestä työpaikastani Kainuun sydämestä Sotkamosta. Sen jälkeen tämä silloin näytelmäryhmässäni vahvaa roolia vetänyt nuorimies on välillä aina kirjoittanut minulle, kertonut ja kysynyt. Välimme ovat olleet lempeät. Hän on kasvanut aikuiseksi. Hän on se, joka välillä on kehottanut minua korjaamaan ikärasismiani. Että voisin aivan hyvin myös katsella vähän nuorempien miesten suuntaan, koska kyllä siellä kaksvitosissakin viisautta on, jos löytää oikean ihmisen. Se on kyllä totta. Ei ole iästä kiinni ihmisen viisaus ja sydämen sivistys. Eikä urpouskaan valitettavasti kaikista katoa iän myötä.

Tämä nuorimies on myös se, joka aina välillä muistaa kehottaa minua kirjoittamaan, ihan mitä vain, kunhan kirjoitan. Ja että hän varmasti ostaa kirjani sitten kun se julkaistaan, koska tekstini ovat ainoita, joita hän jaksaa lukea. Tässä vaiheessa voi miettiä, mikä meni pieleen hänen lukioaikaisessa äidinkielenopetuksessaan, jos lukukipinä ei syttynyt. Ehkä äikänopettaja oli paska. Ei kuulemma ollut. Hän kuulemma rakasti minua jo silloin. Vahva tunnustus viime yöhön. Varsinkin jos ottaa huomioon, että olin tuolloin raskaana ja 25 kiloa nykyistä painavampi. Enkä ollut silloin edes kaunis, en tiedä olenko vieläkään. Toisten mielestä olen, toisten mielestä sillä ei ole väliä. Minun mielestäni riittäisi, jos olisin sitä yhdelle maailmassa. Yhdelle tärkeimmälle. Hänen mielestään olin täydellinen jo silloin. Eikä minun tarvitse muuttua, jotta kelpaisin. Vahvoja sanoja vastajätetylle. Ja yllättävän yllättävästä suunnasta, etten sanoisi.

Niin paljon kuin kauniit sanat elämässämme merkitsevät, niiden voima on valtava tietyissä hetkissä. En tiedä, tulemmeko koskaan tapaamaan. Puuman laskentakaavan mukaisesti hänellä on jo sen verran ikää, etten olisi edes puuma, jos yhteen päätyisimme. Kun päätimme keskustelumme kello 1.44 paikallista aikaa, kysyin, tulemmeko tapaamaan. Hän sanoi, että tulemme. Kysyin, mistä hän sen tietää. Hän sanoi, että tietää vaan.

Mun sydämessä on rauha.

Ihan sama, mitä tapahtuu.

Koska kaikki käy hyvin.

Niin totta kuin maailma pyörii ja ihmiset heittelehtivät heille tarkoitetuissa häkeissään, myös prinsessa Sinkkukinkun maailma romuttui 19.12. kuluvaa vuotta. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut. Kukaan ei kuollut, ketään ei menetetty, mutta ihmissuhteisiin ladattiin aikalukko, jota ei omin voimin eikä kotikonstein kalibroidulla räjähteellä saa rikki ennen kuin maailma on sille valmis. Tai valmiimpi.

Senpä vuoksi prinsessa Sinkkukinkku kehitti toimintasuunnitelman, jonka ensisijainen lähtökohta olisi vihdoin alkaa ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan eikä aina vain sälyttää sen ylläpitoa muille, erityisesti komealle miessukupuolelle. Samalla olisi myös opeteltava tarttumaan hetkeen, nauttimaan tästä päivästä eikä aina vain tähytä jonnekin pyhään kaukaisuuteen, josta ei voi tänään tietää, tuleeko sitä koskaan vaiko ei.

Aika parantaa ja tekee ehjäksi, niin on elämä aikojen saatossa opettanut. Samalla tavalla Herra Elämä heittelee polkujemme varsille ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä sen verran matkaa kuin he jaksavat vierellä kulkea. Toiset jäävät, toiset lähtevät. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, eikä kaikkien kanssa edes tarvitse viettää aikaa.

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä tehdä aikakatsaus omiin hyvinvointimenetelmiin. Toiset tulevat onnellisiksi, kun elämässä on koko ajan jotain kiihkeää meneillään, mielekkyyttä, vaikkakin vahvan suorittamisen kautta tapahtuvaa. Ja mikäpä meillä on toistemme tapoja ryhtyä arvostelemaan; kukin tavallaan. Itse olen nyt kahden ja puolen vuoden ajan yrittänyt toipua erostani, joka ei helppo tie ole ollut. Sen on kuka tahansa voinut lukea reaaliaikaisesti blogista, jossa on melko häikäilemättömästikin käytetty vastaantulevaa materiaalia viihteen tuottajana. Ehkä helpompaa olisi ollut siirtyä kokonaan fiktion puolelle, ettei aina olisi loukannut niin kovasti läheisiään, jotka tästä kaikesta eniten ovat kärsineet. Sijaiskärsijöinä ovat toimineet ne kaikki hölmöt miehet, jotka aikuisten karkkikaupassa lankeavat siihen, mihin kuka tahansa – viattomaan (mutta ehkä jo hieman rapistuvaan) kauneuteeni – ja ovat täten (ja monesti ilman tietoista haluaan) joutuneet osaksi tarinaa.

Koska muistan kuitenkin usein kysyä luvat ja kunnioittaa vastapuolen tunteita, uskallan väittää edelleen olevani väleissä, jos en kaikkien, kuitenkin suuren osan kanssa. Välillä mietin, miksi. Mistä tämä loppumaton miellyttämisen halu ja hyväksytyksi tulemisen tarve kumpuavat? Lapsuudestako? Eikö prinsessa Sinkkukinkkua pidetty tarpeeksi sylissä lapsena? Pidettiinkö ketään niistä miehistä, joita Kinkku matkallaan kohtasi? Minkälaisia tunteita hetket Kinkun kanssa aiheuttivat jälkikäteen ajateltuna? Miksi edelleen, HELVETTI SOIKOON EDELLEEN, moni jaksaa laittaa viestiä ja kysellä kuulumisia, onko Kinkun haaviin uinut taas joku onneton Kalamies. Kinkun ongelma lienee siinä, että Kinkku vastaa. Joka perkeleen viestiin hän vastaa ja kuuntelee loputtomasti näiden onnettomien murheita ja huolia, jotta sitten voi leveillä saavutuksillaan koko kansan blogissaan, jota lukevat 1) oppilaiden vanhemmat, 2) oman äidin uimahallikaverit ja 3) ne jotka ovat ”päässeet” mukaan tarinaan. Yleensä yhteydenotot tapahtuvat laskuhumalassa; sen Kinkku on huomannut. Niissä hetkissä miehet nimittäin ymmärtävät, ketä on eniten ikävä. Ja oikea vastaus on aina: Sinkkukinkkua. Sitä koskematonta ja täydellistä, jota ei kukaan saa. Koska Kinkkua ei oikeasti ole olemassakaan.

Tänä jouluna kahlasin ihan vain huvikseni paikallisen Prisman kinkkuhyllyn (täytynee tunnustaa, että en ole eläessäni ostanut omaa kinkkua jouluksi) ainoastaan tarkastaakseni, onko muutaman vuoden takaista hittituotetta, sinkkukinkkua, vielä myytävänä. Eipä ollut. Oli vain pikkukinkkuja ja juhlakinkkuja. S-ryhmäkin lienee tajunnut, että Sinkkukinkku on kuollut käsite.

Kuolemaa on ollut ajoittain ilmassa: henkistä, fyysistä ja unenomaista. Kuoleman kirje lepää edelleen pöydällä, lähete Oyssiin odottaa jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Kinkun keho on jäähyllä, jos sairaus ottaa ylivallan. Siitä huolimatta, elämän syvyyksistä kaikuu huuto, joka sekoittuu nauruun ja rakkauteen. Ja ennen kaikkea kiitollisuuteen siitä, että omasta itsestä ja unelmista hän ei päästä irti koskaan. Eikä kukaan voi häneltä sitä onnea viedä, jonka hän on itsensä kanssa rakentanut ja joka säteilee usein niille, joita hän matkoillaan kohtaa.

Ystäväni sanoi, että rakastua ja rakastaa saa siitä huolimatta, että kaikki eivät pysy perässä. Syitä rakastumisiin voi etsiä hukatusta itsestä, eikä toisaalta kaikille tunteille tarvitse löytää selityksiä. Syli on edelleen vastaus maailman ongelmiin. Täytyy jaksaa kohdata toinen, pysyä pystyssä, ja jos kaatuu, olisi tärkeää, että joku siinä lähellä nappaa kiinni ja auttaa taas pystyyn. Kukaan ei pysy pystyssä ikuisesti, jokainen kaatuu joskus. Auttajakin on joskus autettava, mutta kuka näkisi kansamme syviin kerroksiin, jossa Selviytyjät purevat hammasta ja pelkäävät omaa kaatumistaan. Ei tarvitse pelätä. Kaadu reippaasti, jotta voisit taas nousta. Itkuisiin silmiin auttaa Burana ja sairausloma. Ja ehkä pieni lohduttava kosketus olkapäälle.

Kaikki samassa suossa tarvotaan, samoja hankia kahlataan. Pimeys tuntuu tappavalta Pohjolan talvessa, enkä osaa sanoa, olisiko ratkaisu siinä, että pääsisi aina talveksi täältä pois. Olisiko se tämän ahdistuksen pakenemista, ehkä siirtämistä eteenpäin? Valo ja aurinko usein parantavat mieltä. Kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun on kevättä rinnassa. Suomalaiset ovat käsittämättömän vahvaa kansaa, sillä he kestävät vuosittaisen pimeän jakson. Onko siis mikään ihme, että helpotusta haetaan milloin Jumalasta ja milloin humalasta? Ei ole, sen voin sanoa. Jokaisen täytyisi löytää oman elämänsä mielekkyys, ja vaihtoehtojen paljoudessa moni on usein aika hukassa. Onnellisimpia ovat meistä ne, jotka eivät paljoa pyydä ja jotka tyytyvät siihen, mitä on. Ja jotka ehkä uskaltavat tavoitella jotain suurempaa. Tietysti töitä pitää tehdä. Luuserit ja valittajat asuvat omassa lokerossaan lähellä kellaria.

Mitäpä jos siis ottaisit tänään eteesi tyhjän paperin ja listaisit siihen kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjoittaisit kaiken sen, mistä olet kiitollinen elämässäsi. Toiseen kirjoittaisit ne asiat, joista olisit valmis päästämään irti. Kolmanteen sen, mistä haaveilet ja mikä ensi vuonna (tai seuraavana) olisi mahdollista saavuttaa. Sitten päästäisit irti siitä, mitä et tarvitse, ja lähtisit systemaattisesti mutta kiitollisena kaikesta jo olemassa olevasta kulkemaan kohti sellaista elämää, joka on SINUNLAISESI ja SINUN vallassasi. Sillä elämää on vielä jäljellä, voi tavaton että sitä on!

Niin kuin joka vuosi tähän aikaan, olen lopettamassa kaikkea – myös tätä blogia. En oikeasti tiedä, milloin tämä loppuu ja milloin yksi klikkaus tuhoaa usean vuoden työni. En tiedä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa, että jokainen loppu on jonkin uuden alku!

Ja me kestämme ja taistelemme seuraaviin vaiheisiin, niin kauan kuin joku pitää kädestä ja nostaa pystyyn.

Sillä suurin niistä on Rakkaus.

Eikä sen voimaa sovi koskaan kysenalaistaa.

Valoa jouluusi ja aurinkoa vuodelle 2018!

Minusta ei ole kuulunut.

Minusta ei ole kuulunut, koska olen käyttänyt kaiken aikani rakastamiseen. Viimeiset puolitoista kuukautta minä olen rakastanut, ensin ihan vähän ja varovasti, sitten vähän lisää, välillä sydän verellä ja välillä onnesta sekaisin ja lopulta ihan hapoille asti. Enkä aio lopettaa, en ikinä. En ikinä.

Miltä rakkaus tuntuu? Miltä se maistuu? Mistä sen näkee? Mistä sen tietää? Onko se valhetta? Viedäänkö se pois? Voiko joku tulla ja ottaa sen pois? Voiko joku tehdä sille pahaa tai väärentää sen? Todennäköisesti se viedään pois. Ehkä sen ei anneta jäädä. Ehkä annetaan vain vähän maistaa prinsessakakkua lautaselta ja sitten viedään koko kakkupala todelliselle prinsessalle, jollekin oikeammalle, joka on jotenkin ansainnut enemmän kuin minä. Joka on ehkä odottanut kauemmin. Joka on kohdannut vieläkin enemmän surua ja kipua. Jota ei ehkä ole rakastettu koskaan. Minua sentään joskus rakastettiin. En muista kuka, mutta ilmeisesti joskus joku on rakastanut. Varmasti on. Uskoakseni varmaankin ehkä on.

Vaikka kuinka yritän, en osaa kielentää tätä onnea. Tyydyn lähinnä vain hymähtelemään ohikulkijoille ja kyselijöille. Että joo, olen löytänyt miehen. Ja että ihana se on. Kunnon kuumis, niin kuin pitikin. (Siinä vaiheessa näytän sikspäkkikuvaa ja jengi haukkoo henkeä että mitä helkkaria, onks tää vitsi. Eikä se ole.) Mutta ehkä se sittenkin on jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole varmaankaan olemassa. Että varmaan olen sekopäissäni keksinyt koko jutun. 

Mutta kun en ole. On se olemassa. Ja oli se olemassa aiemminkin, mutta minulla oli omat kuvioni ja oma itseni, jonka kanssa piti selvittää muutamia juttuja ennen kuin me pystyimme kohtaamaan. Ja sinulla tietysti omat vaiheesi, jotka sinä olet käynyt läpi ennen minua. Ennen kuin tuli minun aikani. Jokainen nimittäin vuorollaan. Ehkä minä sitten osuin tiellesi oikeaan aikaan, vaikka luulenkin, että tulin vähän liian aikaisin. Se on toisaalta tyypillistä minua. Muualle saavun aina sopivasti myöhässä, mutta niissä paikoissa, joissa on oltava ajoissa, minä olen säntillinen. Ja sinun kohdallasi oli oltava säntillinen, koska muuten sinut olisi poiminut joku muu. Siitä olen satavarma. Kyse oli vain päivistä, ellei jopa tunneista. Eli siinä mielessä Jumalalle kiitos, että meidät toistemme teille tiputettiin. En nimittäin usko kohtaamisemme olleen sattumaa. Tähtiin se oli kirjoitettu; tähtiin ja sateenkaarien heijasteisiin, aikojen alussa kenties.

En jaksa enää olla kovin peloissani. Alkuun olin, että jos sinä jotenkin kuitenkin näet lävitseni ja huomaat huonouteni tai teennäisyyteni tai vääränlaisuuteni. Ja sitten säikähdät ja katoat. Mutta syteen tai saveen – olen halunnut ilmentää kuitenkin sitä itseäni, joka oikeasti olen! Jotta tulisi mahdollisimman totuudenmukainen kuva. Sehän olisi maailman pönttöpäisintä alkaa feikkaamaan jotain mitä ei ole ollenkaan. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mitä oikeasti on? Mitä jos koko ajan feikkaakin vähän vahingossa?

Minulla on tuhansia tarinoita kerrottavana. En edes tiedä, mitä kertoisin, mutta sinä tunnut koko ajan enemmän ja enemmän omalta. Sopivalta. Rakkaalta. Joltain sellaiselta, jota ei enää pitkään aikaan ole voinut verrata kehenkään muuhun. Painit omassa sarjassasi, eikä kilpailijoita ole. Onni on kietoutunut minuun ja silittelee herkeämättä ihoni poimuja. Varsinkin nyt, kun sinä et pysty silittelemään. Ikävä kuristaa, mutta vain vähän, ja tokihan minä pärjään.

Emmehän me tietenkään vielä seurustele. Niin alussa sovittiin, minun toiveestani, ettei kolmeen kuukauteen voi puhua mistään sellaisesta, tapailusta korkeintaan. Hölmö toive, mutta samalla järkevä, ja välillä olen kironnut järkevyyttäni, mutta samalla tajunnut, että vaikka olisimmekin päättäneet tämän olevan seurustelua jo jossain aikaisemmassa vaiheessa, ei se mitään muuttaisi. Samalla tavalla me olisimme edenneet, samat asiat tehneet ja sanoneet, samassa määrin jarruttaneet ja painaneet kaasua. Vanhakantaisen näkemykseni mukaan kolmessa kuukaudessa pitäisi selvitä aika paljon toisesta, varsinkin jos saa viettää kunnolla aikaa yhdessä. Ja olemmehan me viettäneet. Sinä olet uponnut minuun ja minä sinuun, eikä kumpikaan halua pois. Alan vähitellen uskoa, että tämä on vasta alku, meidän tarinamme alku.

Minä olen jo vähän tottunut sinuun. Olin joutunut olemaan kamalan kauan vahva ihan itsekseni, joten on ollut helpottavaa saada välillä nojata ja itkeä ja olla heikko. Olet ollut koko ajan puhelinsoiton tai viestin päässä, jos et ole ollut lähelläni. Olen huomannut, että kun minulla tulee mieleen jokin asia, haluan kertoa sen ensimmäisenä sinulle. Jotain tästä huvittavasta riippuvuudesta kertoo myös se, että kun viime perjantaina olit menossa lenkille, sinun täytyi laittaa minulle erikseen viesti, jossa kerroit, ettet ole seuraavaan tuntiin tavoitettavissani. Että sellainen aika minun olisi nyt selvittävä ilman sinua. Eipä siinä. Pärjäsin hienosti. Kymmenen aikaan sinä sitten soitit, vaikka uhkasin, että itkisin koko puhelun. Olisin itkenyt kaipauksesta, koska tiesin, ettemme näkisi viikkokausiin. En kuitenkaan itkenyt kuin pari ensimmäistä lausetta. Äänesi tekee edelleen ihmeitä sielulleni. Sinulla on käsittämätön kyky saada minut rauhoittumaan, koska äänesi on niin kaunis ja pehmeä ja rauhallinen ja minulla on jatkuvasti ikävä ääntäsi. Puhut kauniisti. Joka toinen sana on rakas/kulta/muru/pupu/raksu/mussukka tai mikä vain niistä kahdestakymmenestä muusta samaa tarkoittavasta sanasta, joita osaamme käyttää jo tosi sujuvasti puhellessamme toisillemme.

Tietyt asiat täytyy kuitenkin tehdä, vaikka olisi kuinka tuore rakkaus mielessä ja housunpuntissa painamassa. Niin elämä menee, vaikka joskus joku juttu saattaa tulla ihan väärään vaiheeseen. Sinä olit haaveillut matkasta, ja minusta sinä ansaitsit sen. Toki yritin vähän kiukutella ja salaa toivoin, ettet lähtisi, mutta siltikin halusin, että menisit, jotta olisit onnellisempi ja koska olit sitä niin odottanut, puhunut pitkään. Enkä minä aio koskaan sinun tielläsi seistä, kun puhutaan unelmista. Minusta tulee hyvä vaimo. Sellainen lempeä ja kiltti, joka tukee miestään ja hoitaa kodin ja perheen ja kaiken mahdollisen, mitä nyt vain on minun huithapelilla luonteellani mahdollista hoitaa. Mutta minä siis tahdoin, että lähtisit, jotta saisimme vielä kokeilla, miltä tuntuu olla ilman toisiamme. Koska joskus on mentävä kauas, jotta näkisi lähelle. Ehkä me näemme toisemme selvemmin sitten kun sinä palaat. Jos siis enää palaat.

Lauantaiaamuna sinä lensit maailman toiselle puolelle. Nyt minun on selviydyttävä yksin kokonaiset kaksi viikkoa. Pitkä aika ilman sinua, vaikka elämän mittakaavassa pärjäsin hyvin siihen asti, kun ilmestyit ensimmäistä kertaa minun puhelimeni näytölle sinä yhtenä lokakuisena keskiviikkoaamuna. Sydän hyppäsi kurkkuun jo silloin. Muistan, missä olin. Muistan, mitä sanoin. Sanoin ääneen: ”No nyt”, ja ”Pliiiiiiiiis” (mikä viittasi toiveeseen mahdollisesta mätsäämisestä). Sitten piti puhallella noin minuutti ennen kuin laitoin ensimmäisen viestin. Lokakuun kolmas. Se se oli. Siitä on kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta ja yhden päivän sinä olet ollut osa tarinaani, ja minä sinun.

Kaksi viikkoa on lyhyt aika käydä töissä ja lyhyt aika olla dieetillä, mutta pitkä aika korjata kokeita, harjoitella näytelmää tai olla ilman sinua. Unohdankohan minä sen, miltä ihosi tuntuu? Tai miltä näytät. Tai miltä kuulostat. Tai miten naurat. Tai miltä parransänkesi tuntuu minun olkapäätäni vasten. Tai miltä sinä tunnut jossain muussa yhteydessä, jossa suudelmia ei lasketa, vaan ne sulautuvat yhdeksi onnelliseksi aalloksi, jonka harjalla voi kieppua käsi kädessä.

Oikea elämä voi olla kuolemankirjeitä ja matkoja kaukomaille,

mutta rakkaus ei tarvitse selittäjää eikä suomentajaa.

Varasin meille matkan välipäiviksi Tallinnaan.

Mennään kahdestaan.

Annetaan aikaa.

Käytetään suudelmiin päiväkausia,

jotta seuraavista vuosista

tulisi vahvoja

ja vaikka minusta kasvaisi elämän puristimessa pieni ja heikko

saisin nojata sinuun

ja sinä suutelisit haavani umpeen

tai toki saisit ne ommella tai laastaroida tai rasvata Bebanthenilla,

ihan sama,

koska sinähän se lääkäri tässä olet.

Minä saisin olla vain boheemi hölmö,

jossa kaikki muu on aina vähän vinossa

paitsi rakkaus

sillä se on vahva

ja siihen sinä saat heittäytyä

ja siinä levätä

ja siitä tankata voimasi täyteen.

Ja minä lupaan silittää.

Sinut ja paitasi.

Sitten voimme vähän pelata Trivialia.

Minä tietysti voitan.

En joka kerta,

koska välillä annan sinun voittaa.

Ja niin me elämme,

sopuisasti,

yhdessä

ja ehkä meistä tulee perhe.

Sellainen kuin pitää.

Sinä olet nyt tullut minuun.

Ja viimein

minä

tunnistin

rakkauden.