Tiedän, ettei minusta ole kuulunut. On ollut matalapainetta, alakuloa ilmassa. Minulle diagnosoitiin tällä viikolla masennus. Viimeisten puolentoista vuoden aikana minulle on diagnosoitu myös anoreksia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei kukaan näiden diagnoosien antajista ole lääketieteen ammattilainen. Tämän vuoksi en syö mihinkään sairauteeni lääkkeitä. Periaatteessa kaikki sairaudet olisivat varmasti mahdollisia. Olen itsekin miettinyt, että voihan se olla, että kärsin maanis-depressiivisyydestä, mutta oireet eivät tunnu niin voimakkailta, että minun pitäisi hankkiutua lääkärin puheille. Ennemminkin koen sairastavani ihan perinteistä taiteilijaluonnetta. Jos et ole kohdannut koskaan todellista taiteilijaa, minäpä kerron sinulle vähän hänestä. Ensinnäkin hän on hyvin täynnä itseään paljolti ilman syytä. Ehkä häntä ei ole kehuttu elämässään riittävästi, minkä vuoksi hänen täytyy tehdä se itse. Se on melko surullista. Toisekseen hänen mielialansa räiskyy, ja hän antaa sen näkyä. Kenenkään muun mielipiteet eivät ole yhtä merkittäviä kuin hänen. Hänen persoonansa on rasittava, minne hän meneekään. Kaikki, mitä hän päänsä sisällä kokee, näkyy kolmen kilometrin päähän. Mutta ei hän ole tällainen tahallaan. Tällaiseksi Jumala hänet loi, ja tällainen hänen on oltava. Koska hän on taiteilija. Se on tosin tässä tapauksessa vaihtoehtoinen nimitys ihan tavalliselle kusipäälle.

Olen tällä viikolla miettinyt paljon ihmiselämän eri tunteita ja tullut siihen tulokseen, että suurimmat niistä ovat rakkaus, suru ja pelko. Kipu pääsi myös ranking-listallani melko ylös, mutta koska se ei ole niin pysyvää kuin nuo ensimmäiset kolme, en päästänyt sitä top kolmoseen. Rakkaus on iäti tunteista suurin ja voimakkain, ja oikeastaan syy sille, miksi kannattaa jaksaa elää. Rakkaus sai tunteena vielä uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun sain oman ensimmäisen lapseni, eikä sen merkitys vähentynyt toisenkaan lapsen syntyessä. Eräs terapeuttini väitti kerran minulle päin naamaa, etten tiedä, mitä oikea rakkaus on. Tämä hullu väite jätti minuun, 2010-luvun rakkausprofessoriin, pysyvän jäljen. Monta vuotta myöhemmin tajusin terapeutin vain provosoineen minua; hän halusi haastaa minut rakkauden äärelle! Mitä jos se olinkin meistä minä, joka siitä rakkaudesta lopulta jotain tajusi? Joka tapauksessa voisin kirjoittaa rakkaudesta, sen olemassaolosta, vaiheista ja moninaisuudesta vaikka väitöskirjan. Niin suuri on kiinnostukseni sen salaisuudesta.

Rakkauteen liittyy tämänhetkisessä elämässäni edelleen sen voimakas puute. Toisaalta viime kesän kummallisuudessa olen tullut pohtineeksi, tunnistinko rakkautta ollenkaan, kun kaikki meni niin pieleen kuin vain pystyi menemään. Minua on lohdutettu kovasti, että älä ole suruissasi; sinä sentään uskalsit rakastaa. Ei sellaisesta voi syyttää. Menneen kesäni rakkauteni kohde kävi meillä viimeistä kertaa kaksi viikkoa sitten. Lauantai-illan pimeydessä minä keitin hänelle kahvit ja yritin puoli tuntia keksiä puhuttavaa. Pelkäsin katsoa silmiin. Ne olisivat olleet kuitenkin liian tutut. Luulen, että suhteemme päättyi lopulta siihen, että hän ei arvostanut minua eikä halunnut rakastaa. Ei ehkä vain osannut. Tiedän, että kiltti hän oli ja kultainen. Mutta me olimme liian erilaisia. En halunnut, että se olisi erottanut meitä. Halusin uskoa hyvään ja yrittää. Ihan kamalasti halusin. Mutta se ei riittänyt. En silti ole pahoillani kesästä. Nyt kun liika viha on lähtenyt sydämestäni, olen vain kiitollinen. Hän sen sijaan halusi polttaa sillat. Hän on poistanut minut Instastaan ja Fb-kavereistaan. En varsinaisesti tiedä miksi. Todennäköisesti aiheutin kuitenkin kipua, josta minulle ei kerrota. Ehkä puhuminen olisi auttanut? Tai sitten ei. Ehkä kaikki rakkaudet eivät sittenkään pääty ystävyyteen.

Olen ehkä kertonutkin teille, että läheisin työkaverini on mies. Pidän hänestä kovasti, mutta koska olemme luonteiltamme hyvin erilaisia, haluan ajoittain antaa hänelle tilaa ja rauhaa, ja monesti ehkä vähän vapaata minusta. Elän sellaisessa ajatuksessa, että olen luultavasti hänen mielestään vähän rasittava. Kuljemme työmatkoja yhdessä, avaudumme oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Koska luokkamme ovat vieretysten ja päivisin vietämme suuren osan työajasta vain muutaman metrin päässä toisistamme (opettajanpöytiemme välissä on todellakin vain selän takana oleva ovi, joka ei edes ole lukossa), me olemme toisiamme lähellä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun minä huudan oppilailleni, hän kuulee sen. Kun hän pitää tuntiaan omilleen, minä kuulen kaiken, jos itselläni on vapaatunti. Kuulemme toisemme, jos itse olemme hiljaa. Se on ehkä vähän jopa pelottavaa.

Toissa viikolla se sitten tuli. Yhteinen työtoverimme päätyi ihmettelemään julkisesti henkilökuntamme kahviossa (ent. opettajainhuone), miksi emme ole yhdessä. Että oikeastaan meidän pitäisi. Että oikeastaan, jos miettisi, minkälainen mies minulle pitäisi olla, niin miksi en tajua, että sellainen on lähempänä kuin tiedänkään. Loukkaannuin. Melkein suutuin. Toiset työkaverit komppasivat vieressä, että ratkaisu olisi käytännöllinen; voisimme kulkea jatkossakin työmatkat yhdessä. Itse uskalsin sanoa välikohtauksesta toiselle asianosaiselle vasta muutamia päiviä tapahtuman jälkeen. Koska puhumme kaikesta, pystymme puhumaan myös keskinäisestä suhteestamme, sen vahvuuksista, heikkouksista ja riidoistakin. Hän sanoi, että oli itse asiassa jo vähän odotellutkin jotain tuon suuntaista. Kohtaus ei sinänsä siis yllättänyt häntä.

Luulen, että rakastan häntä liikaa ryhtyäkseni mihinkään muuhun, mitä meillä ei jo ole. Tämä on vain osasyy. Toinen yhtä painava syy on, että olen ihan satavarma, että hän ei ikimaailmassa alkaisi minun kanssani millekään. Jotenkin minä vain tiedän sen. Tarvitseeko sitä eritellä? Ehkä hän tuntee minut liian hyvin. Rakastaa, ihan varmasti rakastaa, muttei sillä tavalla niin kuin romanttisessa suhteessa kuuluisi rakastaa. Hänen kanssaan on ihanaa matkustaa. Voimme olla koko 55 kilometriä hiljaa ja kuunnella musiikkia. Joskus pidimme matkalevyraatia. Tai sitten toinen voi nukkua. Tai sitten minä avaudun. Tai sitten hän. Meillä on aika selkeä kaavakin siihen avautumiseen. Minun aikaani on menomatka, hän saa rauhallisempana tyyppinä paluumatkan, jolloin minä haluan olla hiljaa (olen väsynyt puhuttuani koko päivän oppilailleni). Minun raivoni sen sijaan alkaa heti aamusta! Viime keväänä pohdimme sitä, mitä olisimme, jos olisimme vuodenaikoja. Julistin itseni aurinkoiseksi kesäpäiväksi. ”Kesämyrsky sinä olet”, hän totesi, tiesi sen ehkä paremmin. Ymmärrätkö jo, miksi en halua rikkoa tätä ikinä?

Raivosta kolmanteen: olen tässä lueskellut taas Me Naisia. Tällä viikolla lehdessä oli iso juttu Jani Toivolasta, joka halusi yksin lapsen. Toivolasta kertova juttu oli ihana, avoin tilitys siitä, miten 38-vuotias, kansanedustajana nykyisin työskentelevä näyttelijä väsyi raskaan työn ja yksinhuoltajuuden puristuksissa. Mikäli tilittäjä olisi ollut valkoinen heteronainen, hän olisi mahdollisesti kerännyt sympatiapisteet yhteiskuntamme dannyiltä ja dooriksilta. Koska tilittäjä oli kuitenkin musta homo, vieläpä kansanedustaja (monien mielestä siis rikas paska), torstai-iltapäivänä kotiin saapuessani ja avatessani somen salatut kanavat silmilleni räiskähti teinisperman tavoin suomalaisen miehen viha: Ensinnäkään Toivola ei voi väsyä. Hänellä on vuodessa viisi kuukautta lomaa. Toisekseen hän on halunnut lapsen yksin. Silloin ei ole sopivaa väsyä; mitäs olet halunnut lapsen. Kantele sitä nyt siinä sitten yksin yöt, perkele! Kolmanneksi hän on musta ja homo. Molemmat täysin kurantteja syitä aiheuttaa vihaa suomalaisessa miehessä, joka ei pane parhaillaankaan tikkua ristiin oman perheensä hyvinvoinnin eteen.

Jani Toivola. Minä ihailen sinua. Minä ihailen sinun aurinkoisuuttasi, avoimuuttasi ja rehellisyyttäsi. Minä ihailen päätöstäsi hankkia lapsi yksin. Ihailen voimaasi olla lapsellesi joka päivä maailman paras isä. Ja minä tiedän, että lapsestasi kasvaa vahva ja onnellinen lapsi juuri siksi, että sinä olet hänet kasvattanut. Jos näet tämän blogitekstini, toivotan sinut tervetulleeksi meille tänne Kempeleen Kokkokankaalle, kun käyt seuraavan kerran pohjoisessa. Voit jättää tyttäresi meille hoitoon tai voidaan mennä vaikka yhdessä puistoon. Minä kokkaan teille makaronilaatikkoa ja leivon pullaa. Kiitos Jani, että jaksat. Pyydän anteeksi, että tämä maa on täynnä heteromielisiä arjalaisidiootteja.

Ja te kaikki muut: voimia syksyynne!

Rakkauttakin toivotan, jos sitä osaksenne siunataan <3!

Olen tullut onnellisuudessani siihen vaiheeseen, että päätin kirjoittaa avoimen kirjeen tulevalle miehelleni. Jos näette häntä, antakaa hänen lukea tämä!

Hei,

En tiedä, tuletko koskaan lukemaan kirjettäni, mutta kirjoitan tämän silti. Osittain itselleni ja osittain sinulle. Jotta tietäisit, kenet saat. Minut. Päästä varpaisiin ja nielusta peräpukamiin.

En ehkä tunne sinua vielä. Emme ehkä ole tavanneet tai sitten olemme. Voi olla, että olemme joskus vaihtaneet sanan tai kaksi, mutta emme muuta. En usko, että olen koskettanut sinua enkä varsinkaan nuuhkaissut sinun miehistä olemustasi. Lähipiirissäni sinä et ole, siitä olen varma. Muita asioita sinusta sen sijaan tiedän. Esimerkiksi sen, että olet  ihan kunnon kuumis. Sellainen hytinä minulla on tässä ollut.

No, arvailut sikseen. Tajusin tänään, että minun on kirjoitettava sinulle, jotta ymmärtäisin sen, mitä minulla on tarjota ja mitä minä odotan sinulta. Ja mitä hyväksyn. Ja mitä edellytän. Ja mitä ehkä saatan oppia ajan kanssa sietämään. Sillä sitähän se todennäköisesti on. Olen jo valmiiksi kyyninen meidän yhteisen elämämme suhteen. Mahtava alku!

Olen odottanut oikeaa miestä koko elämäni. Kaiken maailman kulkijoita onkin kävellyt vastaan lukuisia. En tiedä, kuinka moni on päässyt kanssani suutelukontaktiin. En oikeasti tiedä, koska määrä on valtava. En tiedä myöskään, kuinka moni mies menneisyydestäni stalkkaa minua ja tekemisiäni tälläkin hetkellä. Tiedän, että niitä on. Kaikillahan niitä on. Pidän yllä illuusiota, että olen suosittu, vaikka todisteita ei ole. Suomalainen mies ei nimittäin jonota ovellani. Ei siellä kyllä jonota ulkomaalaisetkaan. Teoriani kuvitteellisista ihailijoistani ontuu.

Mutta niin. Olen odottanut sinua. En tiedä, missä määrin sinä olet olemassa tai tuleeko sinua edes koskaan olemaan. Koska olen toiveikas, vahva veikkaukseni kuitenkin on, että kyllä sinä jossain olet. Ehkä seurustelet vielä jonkun toisen kanssa. Tai olet naimisissa. Siinä tapauksessa nyt alkaisi olla hyvä hetki tehdä muutama olennainen peliliike, sillä en minä sinua ikuisuuksiin odota. Ymmärrät varmaan senkin, että kuka tahansa ei minulle kelpaa, koska olen ranttu ja muutenkin kokenut kovia. Siksi minulla on lista vaatimuksista, jotka minä aion tässä kirjeessäni esittää. Jos luet tätä, voit päättää itse, tuletko missään määrin olemaan kykenevä toteuttamaan unelmaani siitä utopiasta, jota minä olen tulevaisuudeltani odottava. Listani olen kerännyt vuosien saatossa niiden ihmisten vaikutuksesta, joita olen kohdannut. Olen kuitenkin valmis joustamaan vaatimuksissani, koska olen helppo ja ihana nainen.

Seuraavassa esittelen kymmenen kohdan listani, joka liittyy aika pitkälti siihen, millainen sinun olisi oltava. Siitä pitäisi myös selvitä yhtä sun toista olennaista minusta.

1. Sinulla on oltava intohimo. Sinänsä minulle on melko sama mikä sinun intohimosi on, kunhan se ei ole mitään kummallista tai sairasta tai mitään sellaista, mitä minä en arvosta, esim. roolipelit tai tietokonepelit tai pokemonit. Tai metsästys. Penkkiurheilun saattaisin jossain määrin vielä sulattaa. Jos otetaan huomioon, että suurin osa eksistäni on ollut muusikkoja, minua ei haittaa, että musiikki vie sinua. En kuitenkaan edellytä sitä sinulta. Toinen vaihtoehto on, että olet urheilija. Sekään ei kuitenkaan ole ihan pakollista, jos olet jonkin sortin taiteilijaluonne. Et saa kuitenkaan olla mikään taivaanrannanmaalari. Tässä iässä pitäisi saada nimittäin jo jotakin aikaan. Tykkäisin silti, jos voisimme urheilla yhdessä. Edes vähän. Edes jotain. En ole mikään oikea urheilija, mutta kyllä minulla on aika kauniit reisilihakset. Ja voin kertoa, että niitä ei ole kyykätty. Ne on juostu Kempeleen kujilla ja kyläteillä ja poljettu Kaakkurin OzMAXin spinning-salissa. Tule vaikka katsomaan.

2. Olet määrätietoinen ja tehokas. Tätä ei kannata säikähtää. Tällä viittaan lähinnä siihen, että oma elämäni on aika täyttä, ja jos päätän jotain, saavutan sen. Teen paljon ja saan aikaan paljon. Käytän aikani sellaiseen, mikä minua kiinnostaa ja omistaudun sille täysin. Puolitoista vuotta sitten esimerkiksi pudotin 25 kiloa elopainoani pois. Ei sellaista tehdä ilman intohimoa ja määrätietoisuutta. Osaan kuitenkin suojella itseäni liialta kuormittumiselta, enkä usko, että burn out olisi kohdallani mahdollinen. Sinun kohdallasi toivoisin, että olisit määrätietoinen asioissa, joita teet. Tehokkuus liittyy tähän samaan. Sinä saat maata sohvalla, kun laitan pyykkejä. Sinä saat nukkua pitkään vapaapäivinäsi, ja minä laitan sinulle aamiaisen, koska herään huvikseni vapaapäivinäkin viimeistään seitsemältä. Mutta silloin kun teet jotain tärkeää, ole tehokas. Silloin sallin sinulle löysäilyn. Sinun täytyy sen sijaan pakottaa minut välillä rentoutumaan, koska liika touhuilu on joskus ongelmakohtani. Ps. Rakastan jalkahierontaa.

3. Olet itsevarma ja itsenäinen. Tämä liittyy omaan itsetuntemukseeni ja siihen, kuinka pitkällä olen oman itseni kanssa. Siksi en hyväksy sinulta mitään teinin tunnepuolta. Arvostan myös sitä, että mielenterveytesi olisi kunnossa. Haluan, että tiedät kuka olet ja olet ylpeästi sitä, mitä olet. Saat jopa olla vähän röyhkeäkin mutta et kuitenkaan ilkeä. Ne ovat eri asioita. Haluan peilikuvani vastakappaleen. Se on paljon vaadittu, mutta miksi tyytyisin vähempään? Itsenäisyys tarkoittaa, että pärjäät itsesi kanssa, mutta et halua pärjätä ilman minua. Huomaat myöhemmin, mitä tarkoitan tällä.

4. Lähdet kanssani paikkoihin. Haluan nimittäin tehdä asioita kanssasi. Mielestäni parisuhteen yksi keskeisin pointti on se, että ollaan kiinnostuneita olemaan yhdessä ja tekemään asioita yhdessä. Tärkeintä ei ole se, että mennään leffaan, vaan se, että mennään leffaan yhdessä. On plussaa, jos musiikkimakumme kohtaavat. Heviä en muuten kuuntele kuin pakotettuna. Jazzistakin olen saanut yliannostuksen, mutta jos se on sinulle tärkeää, voin esittää, että pidän siitä. Tiedän, että Jazz-diggailijat ovat cooleja. Sama se jazzille, halua, että olemme kuitenkin aktiivisia. Tullaan onnellisiksi. Tehdään asioita. Marjoja sinun ei ole pakko poimia, mutta saat lisäpisteitä, jos lähdet kanssani metsään. Tulet tarvitsemaan niitä mahdollisesti seuraavissa kohdissa.

5. Osaat leikkiä lasten kanssa. Pidät lapsista. Eniten arvostaisin, jos olisit kasvatusalalla ja työskentelisit keskenkasvuisten kanssa päivittäin, mutta koska tämä ei todennäköisesti ole mahdollista (koska kaikki miesopettajat ovat varattuja tai muuten idiootteja), minua ei haittaa, vaikka satutkin olemaan palomies tai hoitoalalla. Tärkeintä on, että pidät lapsista. Lapset eivät ole helppoja, mutta ne ovat elämän suola. Siitäkin huolimatta, että pääni räjähtelee päivittäin sekä koulussa että kotona. Kirjoitin eilen yhdellä oppitunnilla taululle, että ”I love my job”. Yksi oppilas tajusi sen olevan sarkasmia. Siitäkin huolimatta elämäni kotona ja koulussa on maailman parasta. Koska rakastan täydestä sydämestäni niitä siellä ja näitä täällä.

6. Olet helvetin komea ja sinulla on kympin perse. Tämä kohta ei tarvitse lisävalotusta. Paitsi jos et osaa lukea.

7. Osaat keskustella ja koskettaa. Tämä on varmaan iäti kohdista tärkein. Jos et jaksa puhua kanssani loputtomasti, olet väärä ihminen minulle. Taakkaasi helpottaa vähän se, että paras työtoverini jakaa kanssani päivittäin tärkeimmät henkilökohtaiset asiani. Toisaalta et kyllä saa olla hänelle mustasukkainen. Hänen olemassaolonsa ei ole sinulta pois. Jokainen tarvitsee hyviä ystäviä.

Minulle on myös tärkeää, että osaat ajatella ja havainnoida ympärilläsi tapahtuvia asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. Haluat jakaa havaintojasi kanssani ja jaksat kuunnella loputonta puhetulvaani. Lupaan olla joskus myös hiljaa. Silloin kirjoitan. Lupaan kirjoittaa paljon, koska suurin unelmani on tulla kirjailijaksi ja älykkääksi ajattelijaksi. Koskettamista en jaksa avata tämän enempää. Joka tapauksessa olen tuntenut hyviä ja huonoja koskettajia, eikä minulle tällä hetkellä kelpaa kuin paras.

8. Haluat kestävän parisuhteen. Sitä minä nimittäin arvostan. Että ei luovuteta heti ensimmäisessä mutkassa eikä oikeastaan vielä viimeisessäkään. En ole tyypiltäni luovuttaja, ja näen kaikessa paljon hyvää. Ennen kuin kuitenkaan pystyt saavuttamaan kanssani edes minkäännäköisen parisuhteen, minun on varmistuttava siitä, että sovit minulle. Tsemppiä sinulle siihen.

9. Arvostat ja kunnioitat minua. Tämä liittyy aikuisuuteen ja naiseuteen, eikä missään määrin ole vähäpätöinen vaatimus. Käytännössä sinun on jumaloitava minua. Kaikkia näkemyksiäni sinun ei tarvitse allekirjoittaa, ja itse asiassa olisi ihanaa, jos saisimme käydä ajoittain pieniä matseja, koska vääntämisestä minä niin pidän. En riitelystä enkä mistään sen sellaisesta, vaikka toisaalta jos on liian pitkään tasaista, sukupuoleni saattaa velvoittaa minut haastamaan pienimuotoisesti ja lempeästi vähän riitaa. Se ei ole kuitenkaan vaarallista; se saattaa olla jopa ihan hauskaa. Ainakin minusta. Ainakin jos voitan. Anteeksi: kun voitan.

10. Teet kanssani jälkeläisiä. Minun on painotettava, että minä en tarvitse enää lisää jälkeläisiä. Tämä ekosysteemi ei tarvitse lisää jälkeläisiäni. Koska kuitenkin rakastan lapsia ja sairastan ikuista vauvakuumetta, olisi hienoa, jos jakaisit minulle hieman laadukasta siemennestettäsi ja ryhtyisit tulevien lasteni siittäjäksi. Lisätietona on mainittava, että jos et läpäise seulaani, et myöskään pääse lisääntymään kanssani. (Ks. kohta 6.)

Ai niin. Et saa kahlita minua. Jos rakastun sinuun, sinusta tulee maailman onnellisin mies.

Sen jälkeen sinulla ei ole hätää. Mutta jotta päästään sellaiseen tilanteeseen, on tehtävä oikeita siirtoja. Minä en nimittäin ole mikään helppo pyydys.

Toivotan sinulle hyviä saalistuspäiviä!

Lämpimin terveisin,

tuleva vaimosi

Ihmisillä on usein yleinen, hiljainen mielipide siitä, mikä milloinkin on sopivaa. Jos poikkeaa normista, saa leiman otsaansa. Mikä on sopiva aika toipua erosta? Kuinka pian voi ottaa uuden, jotta ei loukkaisi itseään, sitä edellistä tai sitä seuraavaa? Monesti vastaukset näihin asioihin tietävät aina parhaiten naapurit ja sukulaiset. Erityisesti ex-puolison kaukaiset ex-sukulaiset. Ymmärrätkö paradoksin? Äitini paheksuvaan tuhahdukseen kiteytyy kaikki, mitä hän ei ymmärrä. Olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten. Minussa ei sen sijaan ole mitään vikaa.

Olen jostain joskus kuullut, että sopiva aika suremiseen olisi puolet siitä ajasta, minkä parisuhde kesti. En usko tähän, vaikka suunta on varmasti hyvä. Kuka jaksaa surra kahdenkymmenen vuoden jälkeen päättynyttä suhdetta kymmenen vuotta? Suremiseenhan menee puolet elämästä. Tietysti ymmärrän, että jos parisuhde on ollut pitkä, siitä toipumiseen menee enemmän aikaa kuin kolmen kuukauden kesäromanssista selviytymiseen. Tietysti tämäkin on tapauskohtaista. Jos on joutunut kärsimään erotuskista ja hylätyksi tulemisen tunteista jo parisuhteen aikana, ero voi olla aika helppokin, vaikka se kirpookin varmasti vähän aikaa siinä alussa, kun täytyy totutella uuteen arkeen ja uuteen elämänmalliin. Joku on sanonut, että ensimmäinen vuosi on pahin, kun joutuu kohtaamaan yksin kaikki lomat ja juhlat, joihin oli aikaisemmin selkeä malli. Oli miten oli, yhtä oikeaa tapaa ei ole. Jokainen tavallaan. Koitetaan jaksaa kunnioittaa toisen toipumisaikaa.

Missä vaiheessa on sitten valmis uuteen, ja miten siihen valmistaudutaan? Kaikilla on tähän asiaan hirveästi neuvoja. Ihminen on taitava neuvomaan. Tähän ryhmään kuuluvat erityisesti sellaiset tuttavat, joilla ei ole mitään kokemusta asiasta eikä oikeastaan mitään varaa tulla sanomaan. Mieluummin otamme muutenkin vastaan ohjeita sellaisilta, jotka tietävät meistä enemmän kuin nimen ja parisuhdestatuksen. Näitä on lopulta todella vähän. Itse laskisin tähän joukkoon lopulta vain kourallisen läheisiäni. Ne kaikki loput innokkaat maamme keittiöpsykologit voisivat perustaa keskenään yhdistyksen, jossa he sitten neuvoisivat toisiaan. Me onnettomat saisimme olla onnellisesti rauhassa.

Totuus on nimittäin se, että kukaan ei pääse toisen elämään. Kukaan ei näe, mitä toinen on kokenut tai kokee, tai missä vaiheessa hänen toipumisensa on. Paras tilanne toki olisi se, että opettelisi rauhassa elämään itsensä kanssa, jotta ei sitten kaataisi uuden kumppanin päälle kaikkea sitä kipua, mitä edellinen jätti. Mutta yritä ensin ja neuvo vasta sitten.

En tiedä, oletko huomannut tätä mediatemppua, mutta naistenlehdet esittävät viikottain ”vahvojen naisten selviytymistarinoita”. Joka viikko Me Naisten tai Annan pääjuttuna on artikkeli jostakusta suomalaisesta naisesta, joka on juuri selviytynyt vaikeasta elämäntilanteesta tai oivaltanut jotain elämää suurempaa. Nämä naiset ovat nyt elämässään valmiita. Heillä on varaa neuvoa muita, koska heidän kokemuksensa on kipeämpi ja ensiluokkaisempi kuin kenenkään muun. Kun he seuraavan kerran putoavat syvänteeseen, siitä ei tehdä lehtijuttua. Odotetaan kaksi vuotta, kunnes he ovat taas kiinni elämänsyrjässä. Sitten he voivat taas hymyillä lehden kannessa entistä vahvempina. Niin se menee. Odotan edelleen innolla tarinaa, jossa joku on parhaillaan siellä elämän syvänteessä ilman poispääsyä. Miksi kaikessa on oltava aina elämänmakuinen ja toiveikas sävy? Eivätkö ihmiset kestä totuutta? Haluan tarinoita vallitsevasta tuskasta ja kuvia normaaleista ihmisistä, jotka eivät ole käyneet viikkoihin suihkussa, koska eivät jaksa.

Haluaisin aina tapella vallitsevaa normia vastaan. Tietysti ymmärrän, että stereotypioilla on pointtinsa. On helppoa kulkea valmiiksi tallattua polkua. On turvallista olla hajuton ja mauton, jotta miellyttäisi mahdollisimman monia. Toki jos puhutaan parisuhteesta, ymmärrän, että on parannuttava ennen seuraavaa. Julkkiskokki Sara La Fountain julisiti tämän viikon Me Naisissa olleensa nyt useamman vuoden sinkkuna ja olevansa mahdollisesti nyt valmis uuteen rakkauteen. Hyvä Sara! Olet toiminut juuri niin kuin kannattaa! Olet ihan varmasti toipunut edellisestä ja viettänyt antoisia sinkkuvuosia. Tarinaa ei avata sen enempää. Ei kerrota, onko Saralla ollut tässä välissä jotain säätöjä, joista olisi voinut tulla enemmän mutta ei tullut, koska jommallakummalla oli päällä ”tilanne”, joka esti vakiintumisen. Toivon Saralle rakkautta, jos hän on siihen valmis.

Soudan vastavirtaan usein. Yksi vastavirta-ajatuksistani liittyy tyttöjen ja poikien värimaailmaan. En tajua edelleenkään, miksi tytöt voivat pukeutua siniseen, mutta pojille pinkki ei käy. Aikuisten mielestä. Mainosten mielestä. Vallitsevan yleiskäsityksen mielestä. Joulun aikaan postilaatikkoon kolahtaa aina 2-3 lelulehteä. Ennen vanhaan niissä oli tyttöjen ja poikien lelut samoilla sivuilla. Nyt lelut on jaoteltu sukupuolisuuden mukaan. Ymmärrän, että lapset täytyy edelleen jakaa koulussa tyttöihin ja poikiin ainakin liikuntatuntien takia, mutta mihin ne kaikki loput lapset laitetaan? Ne, jotka eivät halua kuulua kumpaakaan ryhmään? Meillä on tekemistä, meillä todellakin on.

Välillä testaan aina, miten mielipiteeni ovat juurtuneet 6-vuotiaan poikani käsitysmaailmaan. Löysin nettikirppikseltä hyväkuntoiset ja halvat välikausikengät, jotka olivat mustat. Sisus on pinkki. Selvät tyttöjen kengät, monen mielestä. Näytin pojalleni kuvaa kengistä ja kysyin, saanko ostaa hänelle kengät. Hän mietti hetken ja totesi, että käyttää kenkiä mielellään. Jään seuraamaan, mitä kengät hänelle tekevät. Onko ihan fine olla poika pinkissä? Mistä lapsen itsetunto lopulta koostuu? Tullaanko häntä kiusaamaan? Mitä hän vastaa, jos tullaan? Onko kenkien sisuksen värillä väliä? Millainen on se maailma, johon lapseni kasvaa?

Tänä aamuna Pikku Kakkosta katsoessaan poikani kysyi: ”Voiko olla prinsessa, vaikka on kattila päässä?” Olin tyytyväinen. Koska voi. Prinsessuus on sisäinen ominaisuus. Sinä olet sinun elämäsi prinsessa. Rakasta itseäsi. Ymmärrä muita. Kunnioita toisen maailmaa, sitäkin jota et tunne. Hyväksy. Palvele. Unohda välillä itsesi. Käyttäydy niin, että sinun lähelläsi on hyvä.

Mukavia prinsessapäiviä!

Jaksoitko muuten niellä paradoksaaliset, tekstiin upotetut ohjeeni siitä, kuinka tulee elää oikein? 

Niinpä.

Näin helppoa se on, ohjeiden jakaminen vieraille.

Täytin tänään, syyskuun 3. päivä, 33 vuotta ja 3 kuukautta. Kukaan ei muistanut merkkipäivääni, mutta ei sen niin väliä, koska en muistanut sitä itsekään. Juhlin suurta päivää käymällä poikani kanssa puolukassa. Emme saaneet kovin runsasta saalista, mutta mielestäni se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on, että menimme metsään ja saimme olla siellä yhdessä. Se on osa omaa lasten kasvatukseen liittyvää piilo-opetussuunnitelmaani. Opetan lapseni rakastamaan metsää, jotta hän menisi sinne myös myöhemmin ilman minua. Mielestäni masennuksesta toipuvien luontaisiin hoitomenetelmiin pitäisi lisätä metsän parantava vaikutus. Oikeastaan voisin antaa itselleni uuden tittelin: jatkossa voisin toimia myös sielunhoidollisena metsäoppaana. Kuulostaa hörhöltä. Siihenpä se hörhöily sitten jääkin. Lähde kanssani metsään, niin takaan sinulle hyvät fibat.

Olen muuten ehkä alkanut toipua erostani. Tai eroistani. Niitähän on tässä ollut ihan jonkin verran viime aikoina. En ole ihan hulluna antanut lausuntoja sieluni tilasta, mutta kun kuitenkin haluat tietää, voin kertoa, että voin ihan hyvin. Itse asiassa voin oikeasti hyvin. Huomaan sen esimerkiksi siitä, että olen alkanut katsella iltaisin televisiota ja kutoa sukkaa. Noin vuoden ajan olen nimittäin vain istunut lamaantuneena paikallani kaikki illat ja tuijottanut eteenpäin miettien, että mitäs helvettiä sitä sitten keksisi. Yleensä olen keksinyt lisää hölmöyksiä. Nykyään teen sitä samaa tv:n ääressä. Mutta siis summa summarum: en ole enää yhtä lamaantunut yksinolostani kuin aiemmin. En voi edelleenkään sanoa, että nautin tästä, mutta pärjään. Kaikki on ihan hyvin.

Viime keväänä kävin kerran treffeillä. Tai oikeastaan siis kaksi kertaa, mutta se ensimmäinen kerta oli silloin maaliskuussa, jos muistatte. Se oli se kerta, kun luulin kohdanneeni sielunkumppanini ja olin valmis myymään sieluni jo ennen kuin olin kertaakaan tavannut tätä kuvitelmieni prinssiä. Ylipitkien ja ahdistavien deittien jälkeen ideoimme siskoni kanssa uuden yrityksen (näitä tulee aina välillä). Firmamme, K&K:n deittipalvelun liikeidea pohjautuisi siihen, että kävisimme treffeillä ihmisten kanssa, jotka haluaisivat testata omaa treffikuntoaan. Sen jälkeen antaisimme asiakkaallemme monipuolisen palautteen muun muassa hänen ulkonäöstään, vaatetuksestaan, käyttäytymisestään ja muusta sanattomasta viestinnästään. Näin kohentaisimme asiakkaamme markkina-arvoa ja lähettäisimme hänet itsevarmuutta puhkuen etsimään elämänsä kumppania. Itse käärisimme massit.

Oma kumppaninhakuvuoteni on ollut jokseenkin kummallinen. Havaintoja on kertynyt kasapäin, eivätkä kaikki kestä päivänvaloa. Muutamia asioita olen kuitenkin oppinut, ja aion esittää ne tässä, jos niistä nyt vaikka olisi hyötyä sinullekin:

1. Tinderiin en mene. Ainakaan vähään aikaan. Tinder on kuitenkin hyvä paikka, karkkikauppa seuraa janoavalle. Aion puhua sen puolesta kaikille, jotka haluavat löytää jotain erityistä, vaikken itse siellä aio lähiaikoina palloillakaan.

2. En tajua, missä todelliset kuumikset pyörivät. Todennäköisesti he pyörivät randomisti missä sattuu. Ensi viikolla Oulussa järjestetään jotkut ihmeen deitti-iltamat epätoivoisille. En aio mennä. En takuulla mene. Mutta hyvä, että järjestetään. Saavatpahan epätoivoisetkin seuraa.

2,5. Kalevassa kerrottiin tänään, että Oulussa on hyvät saumat löytää kumppani, koska yksin asuvia miehiä on ihan sikana. Huono puoli siinä on se, että Kalevassa ei kerrottu miesten tarkempia koordinaatteja. Oletan heidän löytyvän Oulun yöelämästä, jonne minulla ei ole asiaa.

3. Suomi24 on vähän väsynyt paikka. Sen ongelmallisuus lienee siinä, että siellä voi huudella nimettömänä ja kasvottomana niille, jotka kertovat nimensä ja näyttävät kasvonsa. Ei kiva, jos satut kuulumaan jälkimmäisiin. Lisäksi sivuston vaatima työmäärä on tajuton siihen nähden, mitä saat. Ei ketään oikeasti kiinnosta, että lempivärini on tummansininen.

4. Verkostoja on. Naapurin palomies lupasi keväällä katsoa minulle sopivan uhrin työkavereistaan, ja oletan tarjouksen olevan edelleen voimassa. En ole kylläkään päivittänyt hänelle vielä nykyistä parisuhdetilaani, koska vedän nyt ehkä vähän henkeä. Hän tosin pyysi minua eilen lenkille, mutta en juuri siinä hetkessä ehtinyt. Olisin voinut päivittää kuulumiset. Koen kuitenkin helpotusta, että Oulun alueen palomiehissä on mahdollisesti tuleva kumppanini, jos sitä ei muualla ole. Tilannetta helpottaa myös se, että minun ei itse tarvitse etsiä miestä. Se tehdään puolestani. Toisaalta: mitä hauskaa on miehen etsimisessä, jos sitä ei saa tehdä itse?

Alan ehkä vähän rentoutua. Toivon, ettei blogistani tule Sinkkublogi 2:sta, koska se on vähintä mitä elämältäni haluan. Tosin ihailen suuresti sen oikean Sinkkublogin pitäjää, josta on muuten tullut ihan oikea kirjailija. Kadehdin häntä. Ihan kunnolla. Hän syö parhaillaan kakkua, jonka nimi on Minun unelmani. No joka tapauksessa. Yritän tässä vain kertoa, että jos se ei vielä sinulle ole selvinnyt, minä en halua olla sinkku. En edes kutsu itseäni sillä nimityksellä, koska siitä tulee mieleen vain sinkkukinkku, joita myydään yksinäisille joulun alla Prismassa. Minä en syö yksin surullisena kinkkua jouluna. En varmana syö.

Todellisuudessa olen halunnut vain löytää miehen, jonka kanssa jatkaa tätä hyvälle mallille edennyttä perheenperustamisprosessia. Tutkimukseni ovat osoittaneet, että miehiä on. Vaikka olen vihannut koko viimeisintä vuottani yli kaiken ja se on ollut paskin vuosi, mitä elämääni on mahtunut, olen yrittänyt nähdä sen rikkautena. Faktahan on se, että kaltaiseni nainen ei pysy kauaa vapaalla jalalla. Toinen fakta on se, että huonoa en ota. Enkä epäsopivaa. Arvostan itseäni siinä määrin, että otan itselleni sellaisen miehen, josta tulee hyvä olo ja jonka kanssa ei tarvitse pelätä. Mitään. Minun mieheni on turva, ja hän kunnioittaa minua. Lisäksi mies jumaloi minua enemmän kuin mitään muuta. Niin se vain menee. Ei ehkä enää viiden tai kymmenen vuoden päästä, mutta silloinkin vielä arvostaa. Sillä minun mieheni on mies, jolle minä olen nainen. Koska sitä minä olen, päästä varpaisiin ja nielusta peräpukamiin.

En suunnitellut tällaista blogipostausta tälle illalle. Ehkä halusin vain kertoa, että voin ihan hyvin. En etsi tällä hetkellä ketään. En ole valmis. Itseni tuntien todennäköisesti kerron sitten kun olen.

Tämän blogitekstin loppuun haluan julkaista alkupätkän omasta runostani, jonka sävelsin lauluksi muutamia vuosia sitten. Lyriikan nimi on Kultainen mies:

Kun kirkossa laulettiin hallelujaa,

minä istuin vain hiljaa ja mietin

niiden hartaiden ihmisten ulinaa

ja hetkessä aattelin

että millainen onni ois löytää taivas

ja viereltään kultainen mies.

Miehellä sillä ois lempeä katse

ja se kokkaisi otsa hies.

Se tois mulle kukkia useasti

ja hieroisi illalla selkää.

Ja kun minä kysyisin: tehdäänkö vauva?

Se kuiskaisi: minä en pelkää.

Ja kun minä kysyisin: tehdäänkö vauva?

Se kuiskaisi: minä en pelkää.

Ilma oli tänään kovin kaunis. Ikkunasta ulos katsoessaan olisi voinut luulla, että vielä on kesä. Kirpeä ilma pakotti kuitenkin pukemaan lapselle jo pipon ja sormikkaat. En ollut kuulemassa, kun lämpö sanoi hyvästit, olisi voinut murista vastaan. No ensi vuonna sitten taas. Osaisipa sitten nauttia. Olisipa sitten joku, jonka kanssa nauttia.

Toisaalla mietitään elämän syvyyttä. Joku on poissa. Maanpäällinen vaelluksemme on siitä vähän ikävä, että välillä pitää luopua. Elämä heittelee niin mahtavia tyyppejä jatkuvasti eteemme, ettei toisista huvittaisi päästää irti koskaan. Mutta joskus on pakko. Kurkkua kuristaa ja sydän vuotaa verta. Eniten se sattuu, jos lähtijä on jostain ihan siitä vierestä. Joku jonka kanssa sai taivaltaa hyvän matkaa. Silloin tuntuu, että on vähintäänkin oikeutettua lyyhistyä itkemään, potkia kiviä ja syyttää Jumalaa. Mutta mitä sen jälkeen? Jossain vaiheessa on pakko kerätä luunsa ja jatkaa elon kurjuutta tässä ajassa.

Olen ollut syövän kanssa tekemisissä aika ajoin, tänä vuonna enemmän. Ihan vierestä seurasin yhden rakkaan taistelua keväällä. Patti löytyi jouluna, patistin heti tutkimuksiin. Sitten monta kuukautta kipua ja taistelua, viestejä osastolle, käyntejä eristettyyn kotiin. Yritin hokea että jos kuka niin sinä selviät, koska sinä olet aurinko. Yöt rukoilin. Keväällä itkettiin, kun ilouutiset viimein tulivat. Että syöpäsoluja ei enää ole. Yhdessä ihmeteltiin, miksi meille annetaan eri määrä kipua, eri muodoissa, eri vaiheissa. Kukaan ei tunne täysin toisen maailmaa. Jokainen kantaa ristinsä itse. Luulen, että hänelle annettiin tuollainen kokemus siksi, että hän kantoi sen paremmin ja sata kertaa valoisammin kuin monet muut. Olen onnellinen, että hän sai jäädä. Elämänsä aamussa vielä.

On myös toisenlaisia tarinoita, rakkautta nekin täynnä. Toissapäivänä eräs piano-oppilaani menetti äitinsä. Sinäkin ehkä tunsit hänen tarinansa, jos olit lukenut hänen blogiaan tai nähnyt Akuutissa hänestä kertovan ohjelman viime talvena. Tutustuin Tiinaan vuoden 2002 syksyllä, jolloin menin hänen luokkaansa kouluavustajaksi. Syövän kanssa hän taisteli pitkään, jos en väärin tiedä, melkein kahdeksan vuotta. Tee itsellesi palvelus ja käy lukemassa hetki hänen blogiaan. Tulet huomaamaan, että tietyissä elämäntilanteissa se on huumori, joka jää, kun kaikki muu on mennyt. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä. Perheen puolesta suren, olen tässä itkeskellyt. Tiinan blogi löytyy nimellä ”Vasen rintani ja muuta sairasta”. Olen pahoillani, että uusia juttuja ei enää tule. Mutta niin kuin Astrid Lindgrenkin on todennut teoksessaan Veljeni Leijonamieli: ”Ne kuolevat nuorena, joita jumalat rakastavat.” Tässä tapauksessa se on raastava totuus.

Elämän lopullisuus iskee vasten kasvoja niissä hetkissä, kun menetämme ihmisen. Kuoleman kynnyksellä minua alkaa kuitenkin pelottaa. Tiesin, missä vaiheessa Tiinan syöpä oli. Tiesin myös viime keväänä, missä vaiheessa kummitätini syöpä oli maaliskuun alussa. En silti osannut mennä häntä katsomaan. Mitä minä olisin sanonut? Että kiitos kaikesta? Eikö se tunnu tuollaisessa tilanteessa aivan idiootilta? Että mitenpä olet ajatellut ottaa vastaan kuoleman? Pelottaako? No daa; ihan varmasti pelottaa! Ehkä hän silti tiesi, että välitin. Ehkä. Hyvin epävarma ehkä. Tiinaa sentään muistin kiittää viime talvena hänen valoisuudestaan ja reippaudestaan, ihmeellisestä voimasta elää normaalia elämää joka päivä sairausmöröstä huolimatta. Hänen vahvuutensa ei varmasti jäänyt keneltäkään hänet tunteneelta epäselväksi. Täälläkin hän kävi, joka viikko, istumassa puoli tuntia lapsensa pianotunnin ajan. Usein hän tosin vietti sen ajan kävelyllä. Varmaankin uikutin hänelle avioerostani. Hän ei uikuttanut minulle koskaan syövästään. Hän vain hymyili. Ehkä lohdutti.

Suurimman menetykseni koin 16-vuotiaana, kun menetin rakkaan mummoni, hänetkin syövälle. Hän sai tosin lisäaikaa 8 vuotta, kun ensimmäinen syöpä parani. Löysin joskus 8-vuotiaana kirjoittamani kirjeen, jonka olin rustannut hänelle sairaalaan. Se oli kirjoitettu muumikirjepaperille. En muista, mitä siinä sanottiin. Ehkä vain, että parane pian mummu. Silloin mummu parani. Olisiko hän parantunut toisella kerralla, jos olisin kirjoittanut lisää kirjeitä? Mummun vieressä kävin istumassa viimeisinä kuukausina, asuihan hän naapurissamme. En muista, mistä puhuimme, mutta kuolemasta emme. Uskoin loppuun asti, että hän paranisi. Lohdutin kaikkia muita, että kyllä se paranee. No ei parantunut. Toivon edelleen, että hän kävelisi minua vastaan kadulla.

Neljä vuotta sitten tapasin mummoni uudestaan. Se saattaa tuntua sinusta kummalliselta, enkä minä tästä juuri kenellekään ole puhunut, koska tiedän, että saisin hullun leiman saman tien otsaani. Mutta tiedän, että tapasin. Sain kysyttyä muutaman kysymyksen, ja hän kertoi minulle lapsuudestani asioita, jotka olin unohtanut. Pitkä ikävä helpottui, ja lakkasin näkemästä unia hänestä. Sain varmuuden, että tapaamme vielä. Siihen asti pärjään.

Jos olet kokenut menetyksen, haluaisin lohduttaa sinua.

Potki kiviä ihan rauhassa

ja eräänä päivänä

joku silittää

arpiasi,

jotka aika suuteli umpeen.

Kun tutustun uuteen ihmiseen, haluan tietää hänestä muutaman perusasian. Ensinnäkin sen, onko hän luotettava, ja jos on, kuinka luotettava. En tarkoita tällä sitä, että haluan heti tietää, kertooko hän salaisuuteni eteenpäin tänään vai vasta huomenna, vaan sitä, missä määrin voin luottaa hänen puheisiinsa ja toimiinsa; käyvätkö ne yksiin. Erityisen tärkeää tämä on silloin, jos tehdään töitä yhdessä. Täytyy tietää, pitävätkö aikataulut kutinsa ja tekeekö tyyppi asiat niin kuin sovitaan. En tarkoita tälläkään sitä, että suuttuisin, jos hän jää kiinni tehottomuudesta tai jostain muusta sluibailusta. Jatkossa tiedän vain, millaisia tehtäviä hän kykenee suorittamaan ja mitä lopulta häneltä odotan. Ja pyydänkö ylipäätään häneltä enää mitään.

Ensimmäisessä parisuhteessani 15 vuotta sitten silloinen poikaystäväni lanseerasi kavereidensa kanssa käsitteen ”puhuja”. Muistaakseni puhuja oli ihminen, joka puhui ja puhui, muttei koskaan saanut mitään aikaiseksi. Tunnistan ihmistyypin: olisi hirvittävästi halua pystyä ja kyetä, mutta toimintaan ei pysty siirtymään, koska jokin malli ajatuksissa estää asiaa tapahtumasta. Jossain määrin saatan olla puhuja itsekin, mutta ehkä ennemmin olen haaveilija. Se tarkoittaa sitä, että minulle satelee uusia haaveita sitä mukaa kun päivät vaihtuvat. Hankalan asiasta tekee se, että minulla on myös iso suu, joka kertoo haaveet aina sille, joka nyt siinä lähellä sattuu milläkin hetkellä olemaan. Jos toinen osaisi suhtautua oikein, hän ymmärtäisi odottaa vaikka viikon ja kysyisi sitten uudestaan, vieläkö haave on sama vai vaihtuiko se jo. Kyllä minä ihan kivasti saan myös aikaan niissä hetkissä, kun on aika toimia. Joten ei, en ole puhuja.

Itse ajattelen, että suurimmat haaveet jäävät elämään. Ne pysyvät ihmisessä. Kun katson omia yläkouluikäisiä oppilaitani, muistan, millainen itse olin heidän iässään. Olin kamalan ujo, mutta haaveilin näyttelijän ja laulajan ammatista. Halusin kuollakseni päästä näkyviin ja olla esillä, vaikka uskallusta ei ollut nimeksikään. Se haave ei ole kuollut, vaikka 20 vuotta on kulunut. Edelleen haluan lavalle, mutta uskallusta on nykyään piirun verran enemmän. Ehkä haluan vain hetken olla joku muu. Ehkä haluan kertoa tarinan. Ehkä haluan, että muutun joksikin, joka kertoo tarinan. Ehkä lopulta kuitenkin haluan, että minusta jää muistijälki ihmisten tunnekeskukseen. Ei ehkä pitkäksi aikaa, mutta jos vaikka edes hetkeksi. Koska tässä nykyaikaisessa länsimaassa, jossa ihmiset suorittavat arkeaan ja elävät kyllästetyssä infoähkyssä, haluaisin vähän ravistella itse kenenkin tunnemaailmaa. Jotta edes joku tajuaisi, mikä lopulta on tärkeää. (Jätän tämän tahallani auki näin.)

Olen kuvitellut koko elämäni naiivisti, että parisuhteessa rehellisyydellä ja luottamuksella ei ole niin kovin väliä. Että se ei ole maailmanloppu, jos joskus päästää valkoisen valheen suojellakseen itseään. Jokainen saattaa puhua välillä puuta heinää edes tajuamatta sitä itse. Viime aikoina olen tajunnut, että ei siitä luottamuksesta ihan turhaan toitoteta; on sillä oikeasti merkitystä. Tiedän, että väritän tarinoita, joita kerron. Sisaruksilleni saatan joskus jäädä kiinni; he tuntevat tyylini liiaksi. Mutta mielestäni tarinoita saa värittää, ainakin jossain määrin. Minä olen tarinankertoja. Niin kauan kun tarinani eivät loukkaa muita, jatkan niiden kertomista. Jos joku loukkaantuu, pyydän anteeksi ja pyyhin ne pois. Se ei pelasta kaikkea, mutta puhuminen saattaa auttaa. Ylipäänsä olen tajunnut, että jos ei kerro, mikä mieltä painaa tai mistä on vihainen, ei toinen voi tajuta sitä sanomatta. Sama pätee netissä tai viesteillä käytäviin keskusteluihin. Ei voi olettaa, että toinen tekisi iän päivän kaikki aloitteet yhdessä käytäviin keskusteluihin. Sellaiseen väsyy. Jos odotat, että joku juttelee sinulle, ole hyvä ja aloita itse juttelu. Ota yhteyttä. Puhu. Kerro, miltä tuntuu ja miksi. Vanhempani ovat tehneet sivubisneksenä vuorovaikutuskouluttajan hommia parisuhdepiireissä monta vuotta. Siisteintä ikinä opettaa muita toimivaan kanssakäymiseen! Ehkä minä hoidan oman osuuteni näin. Olen niin taitava tässä neuvojen antamisessa. Siellä muutama voi miettiä, että miksiköhän oma elämäsi on sitten jatkuvasti umpisolmussa. Niinpä. Mainio kysymys. Mutta minähän olen vasta matkalla. Maalissa voin sitten tuulettaa.

Olen tässä muutaman viimeisimmän viikon hionut blogitekstiä, jota ei oikein tahdo syntyä. Ajatus on liian korkealentoinen. Tavallisesti tekstini syntyvät siten, että minulla on ajatus, inspiraatio ja tunti aikaa. En koskaan kirjoita tai hio tekstiäni tuntia kauempaa. Joskus teksti syntyy, toisinaan ei. Joskus ajatus muovaantuu kirjoittaessa. Tiedän, että pitäisi kirjoittaa enemmän itselleen ja vähemmän muille, mutta tietoyhteiskunta, nykyaika ja virtuaalinen todellisuus mahdollistavat sen, että omat tekstit saa helposti näkyviin ja muille luettaviksi melko äkkiä. Hauskempaahan se siten on. Välillä minulle on sanottu, että kirjoita ensin, odota sitten kaksi päivää ja julkaise sitten, jos ajatus tuntuu yhä hyvältä, mutta en suostu sellaiseen. Ennemmin poistan tekstit, jotka aiheuttavat kohua tai loukkaavat jotakuta. Tekstini elävät ajassa. Ylihuomenna ei ole tänään. Nyt on nyt. Ja tosiaan: tarinoiden totuuspohja on aina kyseenalainen. Opetin tällä viikolla luovan kirjoittamisen tunnilla oppilaille, että koskaan ei saa pilata hyvää tarinaa totuudella. Niin se menee. Kuinka totta tämäkään juttu lopulta on? Sen saat päättää itse.

Meitä on kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka osaavat olla somessa ja niitä jotka eivät osaa. Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta olemme heittäneet jo kauan sitten hyvästit postmodernismille. Nyt elämme aikakautta, jolle ei vielä oikein ole nimeä; aikakautemme nimetään vasta meidän jälkeemme myöhemmissä sukupolvissa. Uskallan kuitenkin arvata, että nimitys liittyy jotenkin tietoyhteiskuntaan ja siihen infoähkyyn, jonka hillitön sometus meille aiheuttaa.

Jokaisella on jokaisesta ja jokaisen käyttäytymisestä mielipide – myös somessa. Kuitenkin totuus määritellään ylemmällä taholla, otetaan ikään kuin keskiarvo yleisestä mielipiteestä. Koska osa meistä oli jo aikuisia siinä vaiheessa, kun some tuli, meille ei opetettu koulussa, miten netissä ollaan fiksusti. Miten voi toimia oikein ja asiallisesti virtuaalitodellisuudessa, jos ei tiedä, mitkä ovat säännöt? Yritä ja uppoa – kokemuksen kautta tietysti. Eihän Ilkka Kanervakaan osannut silloin muinoin aavistaa, että hänen seksiviestinsä vuotaisivat julkisuuteen. Silti Ilkka katsoo edelleen joka aamu itseään peilistä ja tietää luultavasti kaikesta huolimatta olevansa ihan hyvä jätkä.

Jos otetaan esimerkiksi Facebook tai Instagram, uutisvirtasi on täsmälleen sen näköinen, minkälaiseksi seuraamasi profiilit sen muodostavat. On yleisesti hyväksyttyä jakaa kuvia luonnosta, ympäristöstä, lomamatkojen buddhapatsaista tai kesäisistä varpaista rannalla. Jos joka päivä alkaa näkyä saman naaman selfiet, herää helposti kysymys, mikä tuota vaivaa. Selfie on aikamme nimikirjoitus, mutta jos sitä alkaa näkyä joka kadunkulmassa, on syytä soittaa poliisille. Harmi vaan, mutta somepoliisia ei taida vielä olla ammatinvalintaoppaissa.

Selfie on tapa kertoa, että näytän tänään tältä ja olen tänään täällä. Jos seuraat Instassa vain 15-vuotiaita tyttöjä, ei feedissäsi ole todennäköisesti muita kuvia kuin selfieitä ja belfieitä (ei kuitenkaan milfieitä). Jos kaverisi ovat kaikki 50+, näet paljon taide- ja luontokuvia; sen ikäiset eivät näe tarpeelliseksi kuvata enää niin kovasti itseään. Jos suurin osa Fb-kavereistasi on ruuhkavuosissa eläviä äiti-ihmisiä, niin kuin minulla, kuvien sisältö haetaan arjesta ja lapsista, lenkkiselfieistä ja muista asioista, joilla halutaan leuhottaa toisille, kuinka aktiivista ja monipuolista elämää meillä eletäänkään. Kaikkien elämä on kiiltokuvaa. Kukaan ei ota kuvaa kalsarikännisestä puolisosta (kuvataan mieluummin kuohuviinilasi juuri ennen juomista) tai väsyneistä ja nälkäisistä lapsista, joille ei maistukaan eilinen kalakeitto (kuvataan mieluummin kesävarpaita terassilla tai ruusukimppua joka piti itse ostaa koska puoliso ei vaan tajua).

Olin somelomalla viimeksi viime keväänä. Tarkoitukseni oli silloin tutustua itseeni ja opetella keskittymään enemmän asioihin, joita somen jatkuva läsnäolo sekoitti. Halusin myös selvittää itselleni, missä määrin some tekee minulle pahaa ja missä määrin hyvää – ja mihin lopulta tarvitsen sitä. Someloma tekisi aika ajoin hyvää varmasti itse kullekin. Oma someongelmani taitaa muodostua ylipäätäänkin perusluonteeni eli yli-innokkuuden ja superaktiivisuuden ympärille. En nimittäin osaa monesti käyttäytyä – somessakaan. Kyllä minä sen tiedän, mutta sille on vaikea tehdä mitään. Itsensä kokonaisvaltainen muuttaminen on vaivalloista, jokainen joskus sitä yrittänyt tietää sen satavarmasti. Keskimääräisesti viisain somekäyttäjä olisi varmaankin sellainen, joka pistää eetteriin aina silloin tällöin jotakin nokkelaa, mutta ei missään nimessä joka päivä. Saattaa nimittäin alkaa tympiä muita somesankareita.Toisaalta jos et pistä koskaan mitään, olet tylsä ja todennäköisesti mukana vain vaklimassa muita (lähinnä entisiä poikaystäviäsi).

Sosiaalinen media on tuttu meistä monille. Tiedämme Fabot ja Instat, Snäpit ja Wapit. Jokainen käyttää sitä, mikä parhaiten itselleen sopii. Jos oppii yhden, se ei välttämättä riitä, koska ensi vuonna sovelluksia tulee lisää. Siksi vanhojen sovellusten on uusiuduttava, jotta ne pitäisivät suosionsa. Kilpailu on kovaa ja ihmisten ruutuaika rajallinen – tosin Pokemoneja voi metsästää nykyään missä vain, joten ruutuaikakin lienee nykyään häilyvä käsite. Ruutuaika on reaaliaikaa, koko ajan, tässä ja nyt.

Herää kysymys, kumpi on oikeampi todellisuus: virtuaalinen maailma vai tämä, jossa voimme vielä halata ja suukottaa niin että se tuntuu? Mitä meistä jää, kun siirrymme tuonilmaisiin? Mätä ruumis ja maanpölyä vai somesivu, jonne ystävämme kirjoittavat muistolauseita. Ehkä Facebook voisi kehittää sivustoaan, jotta kuolleiden Fb-profiili menisi Fb:n hautausmaalle. Minun kavereissani on nimittäin myös kuolleita, joitten sivut ovat olleet aika hiljaisia viime aikoina. Kukapa niitä päivittäisi.

Olen ääripäiden ihminen loppuun saakka, kamala jäärä, vaikka esitän joustavaa. Parin viikon takaisilla poikani syntymäpäivillä täytin tottuneesti tiskikonetta esipesemällä kaiken, mitä koneeseen työnsin. Sain toimistani noottia, sillä tiskikoneen syvin tarkoitus on kuulemma pestä kaikki astiat, jotka sinne laitetaan. Jos se ei pese, saa valittaa Giganttiin. Kerroin ystävälleni tarinan vuoden takaisista syntymäpäivistä, joilla toinen ystäväni tyhjensi tiskikoneestamme kaappiin likaiset astiat, koska ne näyttivät puhtailta. Tiskikone on kuulemma tarkoitettu nimenomaan likaisille astioille. Pujautin tiskikoneeseen ystäväni silmien alla muutaman likaisen astian ja hymistelin. Vieressä äiti tuumasi ystävälleni, että ei se oikeasti muuta toimintatapojaan. Viimeiseen asti tottunut tekemään noin. Ihan totta. Kaikilla on omat tavat – olivatpa ne sitten tyhmiä tai fiksuja, ne tekevät meistä meitä. Jos sitä ei voi hyväksyä, kannattaa pysyä kaukana – tai piilottaa Facesta. Sen sijaan jos poistaa kavereista, se on keskustelun paikka ja siihen on oltava hyvä syy. Jos poistaa kavereista somessa, poistaa tyypin koko elämästä – ja silloin jatkosta on turha elätellä toivoa.

Varo siis tekojasi – somessa ja suhteissa!

Kumpaa sinä pelkäät: yksinäisyyttä vai laumaa? Minä pelkään molempia. En osaa sanoa, kumpaa pelkään enemmän. Jos lauma on tuttu, vaikkapa teatterilla, ei siinä ole pelättävää. Se on turva. Niin kuin oma perhe, sellainen jossa hyväksytään sellaisenaan. Jos lauma on vieras, haluan paeta. Toinen vaihtoehto selviytymiseen on ekstrovertin rooli. Juttelen kaikille, hyökkään päälle. Hölmöilen, olen kaikkien kaveri. Se en ole minä. Se on selviytyjän rooli, jossa voi hetken asua. En oikeasti edes tunne tyyppiä.

Monille tulee usein yllätyksenä, että ei minulla oikeasti ole parasta ystävää eikä edes kovin hyviä kavereita. Ei niitä vain ole. Johonkin ne jäivät, matkan varrelle. Toisaalta olen yksinäisyydessäni sen verran onnellinen sielu, että arjessani selviän hirveän hyvin niiden avulla, joita lähelläni pyörii. Jokainen suhde on omanlaisensa, ne toimivat sellaisenaan. On näkymättömät säännöt niistä asioista, joita jaetaan. Rajoja ei ylitetä. Kunnioitetaan toista. Siksi en vaadi keneltäkään sen isompaa ponnistusta minun suhteeni. Pidetään kaikki samanlaisena kuin aina.

Mietin eilen illalla, kenelle soittaisin, jos minulla olisi oikeasti hätä. Tietysti voisin soittaa siskolle, mutta ei hänellä ole aikaa lauantai-iltana siihen aikaan, kun minua itkettää. Ystäviä en viitsi vaivata. Muutamaa tärkeintä olen kuormittanut niin paljon, että he tarvitsevat vapaata minusta. Ja sitten taas muutamista on osattava päästää irti. Tarvitsisin ystävän, mutta kaikki vanhat ovat kadonneet. Ja uusia kohtaan olen usein liian kylmä. Haluaisin olla lämmin, mutten enää osaa. Ystävän haluaminen on hävettävää. Kaikilla on oma kaveripiiri, ei niihin mahdu samalla tavalla kuin nuorena.

Kun mietin itseäni, en haluaisi luovuttaa, oli kyse sitten mistä tahansa. Jos luovutan, olen viimeisten joukossa. Silti jossain vaiheessa on ymmärrettävä päästää irti: asioista, ihmisistä, tunteistakin. Kun on elänyt tähän ikään asti, on saanut huomata sen, että on olemassa alkuja, loppuja ja sitä kaikkea, mitä niiden väliin sijoittuu. Jos joku loppuu, sekään ei kuitenkaan ole välttämättä lopullista – eihän sitä siinä hetkessä oikeasti tiedä. Ihmissydäntä ei voi kukaan suojella. Luopumiseen ei totu koskaan. Elämältä viedään pohja. Ja sitten taas noustaan, jossain vaiheessa. Ehkä.

Omat tunteet kulkevat omia ratojaan. Rakkaus ei lopulta aina sittenkään riitä. Tarvitaan turvaa, huolehtimista ja huomioimista. Eri ihmiset kaipaavat eri asioita, ja niistä pitäisi osata puhua. Kuka lopulta sopii kenelle ja miksi? Minä olen lapseni tehnyt, ei minun biologiani tarvitse välttämättä enää lisää jälkeläisiä. Välttämättä. Käytännössä perustaisin lastenkodin, jos se olisi mahdollista. Kaikille hylätyille ja potkituille maailman sieluille. Turvaamaan omaa oloani. Ettei tarvitsisi jäädä yksin. Samalla hoitaisin sadat muut.

Opettajana on siinä mielessä ihanaa, että asiakkaat vaihtuvat. Yläkoulussa oppilaat pyörähtävät sen kolme vuotta. Sitten sanotaan heipat. Itse en vanhene, vaikka liukuhihna pyörii.

Ehkä tämä on hätähuuto. Olen odottanut pelastajaa monta vuotta, mutta sellaista ei tule. Koska suhtaudun elämään kuitenkin edelleen uteliaan jännittyneesti, tiedän, että huominen voi muuttaa kaiken.

Siihen asti pelastan muita hukkuneita.