Tänään käsittelemme aihetta nimeltä Tinder, koska meikä on niin taas back to kuviot. Tiedän, että luokittelen itseni nyt säälittäväksi, mutta tarviiko ihminen tällaisen lihatiskikokemuksen, tarviiko? Paljon mahdollista, että ilmankin pärjäisi elämässään. Mutta siellä sitä taas ollaan.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että siellä on porukkaa. On komiaa, karskia, rummaa ja lihavaa. Jokkaiselle jotaki. Nyt pitäis vaan osata päättää, mitä haluaa. Niinku nököttäis vuonna -90 Honka-Kipsan luukun takana eikä ossais valita, ottasko markalla liitulakuja, pääkalloja vai ufoja.

Omat vaatimukset on isot. Ei saa olla tatuointeja. Jos kuitenki on, pittää olla tyylikkäitä. Jos ei oo tyylikkäitä, ei oo kuitenkaan maailmanloppu. Mitä väliä oikeesti? Kunhan se ei pakota mua ottamaan niitä. En halua tatuointeja. Kyllästyisin kuvaan kuitenki viikossa niinku kyllästyn kaikkeen maholliseen, mikä liimaantuu ihhoon ja alakaa ahistaa. Joskus haaveilin, että oisin ottanu papukaijatatskan kätteen, ku olin nähny jollaki taiteilijalla semmosen yhessä sisustuslehessä, mutta sitte joku nauro mulle, että näyttäsin kuitenki ihan merimieheltä. Jäi sitte ottamatta. Toisessa hetkessä haaveilin, että ottaisin kaislafiguurin kätteen. Niinku osottammaan, että kaisla se olen minäki, joopasenjoo. Jäi ottamatta. Sitte vielä haaveilin, että ottasin pianonkoskettimiston jalkapöytään. Googlasin kuvia monta kuukautta. Otin yhteyttä tuttuun taiteilijaan, että se sais piirtää mulle tatuointiluonnoksen. Piirtäminen on edelleen vähän kesken. Ehkä ihan hyvä. Ehkä kaikki tietää, että jos mulla ois tatuointi, se ois jostaki purkkapaketista ja lähtis ekassa pesussa pois.

No sitte takas Tinderiin: Jos miehellä on ruma nimi, en paina sydäntä. Käytännössä hyväksyn vain hauskat tai vanhahtavat nimet. Ja kaikki J:llä alkavat nimet. Niihin oon jotenki mieltyny: Jaakot ja Jussit kelpaa. Ne on niin lempeitä ja tuttuja. Oon pyyhkiny myös Janit, Jonit, Jarit, Juhat ja Juhanat mätseihini. Kukkaan ei kuitenkaan juttele mulle. Ihime porukkaa.

Käytännössähän mää istun Tinderissä koko ajan. Se on ihan idiootti ajanviettotapa, ja sitä voi tehä missä vaan. Heräsin eilen Zeppeliinin parkkiksella siihen, että meikä istuu autossa yksin ja syö jätskiä ja pyyhkii Tinderissä ukkoja. Katon ympärilleni, että eihän kukkaan tuttu nää mua. Vieressä on auto, ja voi perhana: naapurin auto! Hiljainen käynnistys ja vielä hiljaisempi liukuminen pois tilanteesta. Naapuri ei nähny mua. Todennäkösesti istu itekki Tinderissä.

Jos taas jatketaan siitä, että aika moni mieshän tajuaa pistää itestään kuvan iliman paitaa. Kiitos. Just niin pittääki olla. Anna maailma anteeksi seksistinen suhtautumiseni ja tapani esineellistää Tinderin lihatiski, mutta jos ei ole paidatonta kuvaa, saa olla jotaki aika helkkaristi muuta, että pyyhin sydäntä. Tänään tajusin, että on se tämä Tinderin maailma epäreilu; että pitäiskö muka munkin laittaa sinne kuvavalikoimaan itestäni joku bikinikuva. Että oishan se nyt älyttömän reilua. Sitte tajusin, että mua pyyhitään ihan tarpeeksi ilman bikineitäki. Ja haluanko mää lopulta alkaa semmosen kans millekään, joka pyyhki mua vaan niitten bikinien takia. Mene ja tiedä. Vaikka ite oon ihan samanlainen.

Kolmas luku on Tinderin tutut. Sielläpä ne on, kaikki sinunki kaverit ja kaverien ex-miehet omista vanhoista kavereista puhumattakaan. Ilmeisesti meillä tinderiläisillä on kuitenkin sanaton vaitiolovelvollisuus: muille ei kerrota, että nääki oot täällä. Oishan se nyt noloa, jos joku tietäis. Toisaalta se on nykypäivää. Siellä ollaan ja myydään paitsi ommaa naamaa, myös ommaa sielua tuntemattomille. Säälistä pyyhkäsin eilen kaveria. Se ei pyyhkiny meikää. Ehkä ihan hyvä. Ei oikeesti kannata pyyhkiä ku niitä, joitten kans vois olla tulevaisuuessa muutaki yhteistä ku Tinder-menneisyys. Luin äsken yhestä Me Naisten artikkelista.

No mitä jos mätsää? Mitä niille jutellaan? Emminä tiiä, mutta sen tiiän, että se juttelu ei oo mittään hauskaa. Ei oo oikeesti mittään sanottavaa. Niinku oisit Sinkkulaivan pikatreffeillä ja tiiät, että oot ihan väärässä paikassa. Silti koitan koko ajan pittää mielessä, ketkä kaikki kaverit on pariutunu Tinderissä tapaamansa tyypin kanssa. Ainaki tiiän yhen.

Viime viikolla juteltiin teatteriporukan kanssa, että paikalliset eli pohjoispohjalaiset miehet on ihan lapasia. Että siksihän täällä naiset on niin voimakkaita, ku on pakko ollu nousta ylös ja tehä miestenki työt, ku ei niistä miehistä ole mihinkään. Ei mihinkään. Niinku esim. alottammaan yhen yhtä keskustelua josaki Tinderissä sen jäläkeen ku meikän arvovaltainen yhen hengen tuomaristo on suvaitsevaisuuttaan sattunukki pyyhkäsemään mätsin.

Havaitsin saman tännään ku olin vahingossa työmatkalla Tinderissä. Kyllä on parempia miehiä Siikajoen tuolla kuin tällä puolella. Heti tuli mätsi jonku mallinnäkösen Sockerin pelaajan kanssa, joka halus ekassa viestissään tiedustella, tekisinkö sen kanssa lapsia. Vihdoinkin joku puhuu asiaa! Kyllä kiitos. En tosin tiedä, halusiko se niitä lapsia oikeasti vai oliko se vain ovela keino yrittää meikän pöksyihin. Sitte se kuttu meikät syömään sen tekemää ruokaa ja kattomaan sen rakentamaa taloa. Aivan täydellistä. Mutta välimatkaa on varmaan vähintään 150 kilsaa. Se asu jossaki ihan hitsissä. Ei jatkoon. Sori mallipoju.

Tämä on surkuhupainen elämä. Täytyy oppia säännöt, missä ikinä kulkeekaan tai mitä ikinä meinaakaan puuhailla. Elämäni ensimmäisessä asuntonäytössä aloin tiedustella heti muilta katselijoilta, kuka asunnon nyt meinaa lunastaa itselleen. Eihän siellä sillä tavalla käyttäydytä, hyvänen aika sentään! Nyt olen ollut aivan peloissani pyyhkiessäni kaiken maailman urheilijanuorukaisia, että mitä jos nämä ovatkin ihan idiootteja. No hei haloo! Kuka pakottaa pariutumaan idiootin kanssa?

Kyllä elämä kuljettaa oikeaan paikkaan. Ja jos ei, sitten mennään metsään. Sieltäkin pääsee todennäköisesti jossain vaiheessa pois. Sitä odotellessa voi pyyhkiä keinotekoisessa somemaailmassa itselleen kivan arsenaalin omia lemmikkejä, joilla on kauniit rintalihakset! Hah!

Tänään on äitienpäivä, erilainen kuin vuosi sitten. Herään yksin isossa kodissa, josta olen ehkä jossain vaiheessa muuttamassa pois. Lapseni ovat lähellä, mutta eivät täällä. Olenko tänä aamuna vain puolikas äiti, jos lapseni eivät herää minun luonani? En ole. Olen kokonainen äiti, jolla oli eilen esitys. Olen äiti, jonka lapsilla on myös isä. Hän ottaa lapsensa milloin vain luokseen, jotta äiti saa harrastaa ja leikkiä välillä olevansa kunnon tähti isossa maailmassa. Olen äiti, joka luuli tulevansa eilen sotkuiseen kotiin, koska näytöstä edeltävä päivä oli ollut kiirettä, kaalihoopukkaa, sotkua, meikkaamista ja tukanlaittoa. Olin äiti, joka tuli kuitenkin siistiin kotiin.

Hetken luulin, että meillä asuu hyväntahtoinen kummitus, koska en minä tällaisesta kodista lähtenyt! Sitten tajusin, että täällä on todennäköisesti käynyt ex-puoliso siivoamassa – Jumala häntä siunatkoon!

Tässä vuoden mittaan olen mietiskellyt omaa rakkauspolkuani. Muistellut matkalle sattuneita tapauksia. Flirttiä, joka ei loppunut (eikä lopu) koskaan. Niitä, jotka ovat jääneet tuleen makaamaan, kun itse olen jatkanut matkaani. Niitä, jotka vuosien jälkeen pommittavat edelleen viesteillä. Niitä, joille oli oma määrätty aikansa, mutta jotka vain eivät osanneet tarttua siihen hetkeen, joka heille annettiin. Siinäpä on turha ruikuttaa jälkeenpäin. Vai jäinkö itse joskus uikuttamaan? Elämäni olisin antanut, jos polkumme olisivat kasvaneet yhteen. Tai ehkä en enää vain muista. Yksi entinen poikaystäväni sanoi kerran, että jokaiselle ihmiselle on keskimäärin seitsemän kappaletta ”sitä oikeaa”. Jos edes yhden saisi haaviinsa, voisi tuulettaa vanhana.

Tai miksi ei voisi tuulettaa vähän jo nyt?

Tiedän olleeni tavoitteellinen matkallani. Tiedän, että jos jotakin olen halunnut, olen sen myös ottanut. Niin kuin ex-puolisonikin sanoo, minkä tahansa asian kanssa: ”Kun sää jotaki päätät, siihen on ihan turha tulla kenenkään mittään sanomaan. Ei sua pysty pysäyttämään.”

Niin kauan kuin muistan, se olen ollut minä, jonka on täytynyt saada hurmata. Muitten hurmaaminen ja valloittaminen ovat iänpäivän olleet minun osani. Viime aikoina olen vähän koittanut hellittää. Odottanut, että joku toinen tulisi ja hurmaisi. Ettei minun tarvitsisikaan tehdä sitä kokonaan. Koska eikö ihmisen pitäisi riittää omana itsenään, ilman ainaista yrittämistä? Miksi täytyy koko ajan vetää jotain tajutonta show´ta, jotta tulisi hyväksytyksi? Sanopa sinä. Minä en nimittäin tiedä.

Olen siis miettinyt, että jos minä jatkossa vain yrittäisin jaksaa odottaa, että joku tulisi ja poimisi minut. Jos hetken olisin vain huoleton kaisla lempeässä kesätuulessa. Jos soisin ihan hiljaa.

Niin varmaan. Usko huviksesi, jos haluat. Kyllästyn tähän ajatukseen viimeistään huomenna. Minä en ensinnäkään soi hiljaa. Minä kuulun ja näyn kilometrin päähän. Minun egoni näkyy kahden kilometrin päähän. Minä en soi klassista. Minä olen rokkenroll. Älyttömät tilut ja kitarasoolo. Ilmaveivi.

Sain uuden kummipojan yksitoista kuukautta sitten. Hän syntyi vain muutamia päiviä oman syntymäpäiväni jälkeen. Hänen äitinsä löytää meistä jatkuvasti uusia yhteneväisyyksiä. Joulunaikaan sain viestin: ”Nyt minä sen keksin, mikä teissä on niin samaa: lapseni ei kitise nälkää, ei janoa eikä kipua. Hän kitisee vain, jos hänellä on tylsää. Juuri niin kuin sinä!”

Uudenvuoden aikaan laitoin viestin taloyhtiön hallitukselle. Pyysin apua lämmityspistokkeeni kanssa. Luulin, ettei se anna sähköä, koska en saanut syksyllä imuria toimimaan. Iltaan mennessä olin saanut neljä yhteydenottoa pihan miehiltä liittyen pistokkeen toimintaan. Kolme oli sitä käynyt ränkkäämässä. Kaksi otti yhteyttä sähköpostitse, yksi kävi ovella varmistamassa. Lopputulemana pistoke lämmitti moitteettomasti lopputalven. Pistoke-episodia seuraavana päivänä sain lämpimän rieskan seinän takaa. Pannukakkuystävyys muuttui rieskaystävyydeksi ja sen jälkeen voileipäkakkuystävyydeksi. Kuka sanoo, ettei meistä huolehdita? Ystävyys on kahden kauppa: Minä annan sinulle jotain tänään, mutta jonain päivänä saatan tarvita juuri sinua. Silloin minä en epäröi pyytää apua samalla tavalla kuin en epäröi auttaa sinua silloin kun sinä sitä pyydät. Niin tämä elämä menee.

Viimeisen vuoden aikana olen ajatellut usein: Jos voisin, halaisin itseäni ja sanoisin, että sinä selviät tästä pieni, urhea nainen. Jos tämä eroasia nyt on pahinta, mitä elämässä voi tapahtua (jos siis ei tarvitse omaa lastaan haudata), odotan innolla sitä päivää, kun sydän tuntuu kevyeltä. Minä olen jo valon puolella. Kesä tulee – tulee uusi aika!

Onnellista äitienpäivää äidit, isät, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset (kummallinen sana muuten maahanmuuttajaoppilaideni mielestä), mummot, papat ja kaikki jotka juhlitte tänään!

Tähän loppuun haluan omistaa vielä yhden runon kaikille äideille:

”Pidä kiinni huivista

ja kalsareista kuivista.

Elä ihmisiksi,

vaikket muista miksi!”

- Uppo-Nalle

Tänään haluan julkaista vuosi sitten kirjoittamani tekstin, joka on edelleen yksi parhaimmista koskaan kirjoittamistani kannanotoista. Teemana on nykynaiseen kohdistuvat paineet.

_____________________________________________________

Nykyajan naisen pitää opiskella, mielellään korkeakoulututkinto, jolla saa töitä ja jolla pääsee ansaitsemaan, mielellään paljon, koska rahalla saa ja hevosella pääsee. Opiskelujen aikana ei voi lisääntyä, koska muuten opinnot kärsivät. Lapset on kuitenkin tehtävä nuorena, jos aikoo saada lapsia. Opintojen jälkeenkään ei heti kannata lisääntyä, koska on päästävä tienaamaan, jotta kaikki se, mitä on opiskeltu, ei unohdu heti. Lisäksi jos menee tekemään väärässä vaiheessa lapsia, ei välttämättä saa ikinä oman alan töitä. Ei vaan saa. Se on sanonta. Kukaan ei ole kokeillut, onko se totta, koska kukaan ei uskalla.

Kun sinne töihin on päässyt, siellä kannattaa olla ihan hyvän aikaa, vaikka viimeistään vuoden päästä valmistumisesta kaikki alkavatkin tuijottaa uuden työntekijän vatsanseutua, että eikö se jo pyöristy. Siihen on oltava joku luonnollinen syy! Joko niillä menee huonosti tai sitten ne eivät vain pysty saamaan lapsia. Kamalan surullista. Ei voi kysyä. Liian henkilökohtaista. Parempi kuiskutella selän takana.

Biologinen kello kuitenkin tikittää, ja tikitys kuuluu joka paikkaan. Kyllä kannattaisi jo alkaa tehdä niitä lapsia, jos ylipäätään aikoo tehdä. Se ja se ja se ei tehnyt ajoissa ja - ylläri - lapsettomaksi jäi!

Jos kuitenkin sattuu tekemään sen lapsen, työkaverit voivat virnuilla voitonriemuisesti, että hahhah, nyt tuo on poissa pelistä sen muutaman vuoden. Eipähän pääse täällä pätemään! Siinäpä valvot korvatulehdukset ja olet pallo jalassa sen seuraavat 18 vuotta. Eikä riitä! Semmosta se on. Voi voi. Ollaan itsekin kärsitty. Nyt nautitaan vapaudesta. On se mahtavaa. Lapset muuten asuvat kaikki ulkomailla. Jännä. Miksiköhän.

Töihin et voi palata heti äitiysloman jälkeen, koska jos palaat, olet huono äiti. Myöskään kotiin et voi jäädä liian pitkäksi aikaa, koska olet huono työntekijä. Jos et imetä neuvolan sanelemaa, uusien tutkimusten mukaista suositusaikaa täyteen, olet huono äiti. Jos imetät liian kauan, olet vielä huonompi - yrittäisit nyt vähän löysätä sitä napanuoraa! Muista tehdä kaikki ruuat vauvalle itse, mielellään luomuna, koska kaupan ruuat ovat paskaa. Hedelmäsoseita ei kuitenkaan jaksa hullukaan keittää itse; niitä saat antaa mutta muista silti tuntea päivittäin huonoutta siitä mitä teet ja jätät tekemättä. Opeta lapsi sormiruokailemaan itse, niin ei tarvitse kärsiä siitä syöttämisrumbasta. Varo kuitenkin, ettei se tukehdu! Eihän sillä ole vielä yhtään hammastakaan! Käytä kestovaippoja, mutta älä vielä maitokakkavaiheessa. Se on ihan hullun hommaa pestä sitä pyykkiä! Muista nukuttaa vauva ulkona joka päivä monta kertaa, koska Arvo Ylppö.

Muista urheilla itsekin, mutta älä aloita liian pian synnytyksen jälkeen. Raskauskilot täytyy karistaa heti mutta perhana jos alat pudottaa niitä heti, tulee sanomista. Vauva kärsii, ihan selvästi, etkö huomaa? Läskit ovat huonoja ihmisiä; laihuus ja menestyminen ovat synonyymeja. Jos kuitenkin laihdut liikaa, kaverit muuttuvat kateellisiksi ja kassatädit lakkaavat tervehtimästä. Neuvolantäti kyllä saattaa huomauttaa heti synnytyksen jälkeen, että painat muuten liikaa. Älä silti kuitenkaan laihduta. Sun täytyy näyttää seuraavat seitsemän vuotta siltä, että perhana synnytit kerran.

Muista hoitaa puoliso. Älä lakkaa antamasta sille huomiota, vaikka väsyttäisi aina. Puolisolla on raskas työ ja raskaat huvit ja jännästi se ei ole enää koskaan muutenkaan kotona. Opettele nalkuttaminen, se auttaa, ainakin silloin kun puoliso käy kotona. Voi olla että se vaihtaa silti nuorempaan ja nätimpään aika pian. Mutta se nuorempi ja nätimpi haluaa myös pian lapsia, mitä puoliso ei tajua, koska siinä vaiheessa se on niin helvetin rakastunut, joten hahhah kaikkea hyvää vaan teille kahdelle!

En ole katkera näistä naiseen kohdistuvista paineista, mutta kun nämä helvetin vuodet ovat ohitse, minä muutan Karibialle nauttimaan sihijuomaa. Otan uuden miehen. Opettelen rakastamaan itseäni uudestaan. Alan joogaamaan tai vähintään harrastamaan tantraa. Vedän joka ilta tajuttomat perseet ja menen nukkumaan meikit naamassa. Koska saan tehdä niin. Koska kukaan ei roiku lahkeessa.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että olen säälittävä. Olen töissä enkä jaksa lähteä täältä. Minulla olisi kerrankin vapaa iltapäivä, mutta täällä sitä vaan "siivotaan" omaa luokkaa. Eväinä on kuusi Sisu-pastillia ja yksi proteiinijuoma. Näillä mennään. Rakkain työkaverini kävi pyörähtämässä tuossa luokkani ovella ja julisti, että ei mullakaan hyvin mee. Totesin hänelle lakonisesti, että sehän me kyllä tiedettiin jo. Oikeasti me tiedetään, että kaikki on ihan hyvin. Ihan hyvin.

Kamalaa kiirettä on pukannut viimeisen viikon. Kaikkihan me tiedetään, että ne ihmiset, jotka touhottavat ja vouhottavat kiireillään ja tarpeellisuudellaan, ovat lopulta hyvin säälittäviä. Kunkku on se, jolla on aina aikaa toisille, vaikka todellisuudessa olisi kuinka kiire tahansa. Kunkku ei vain kerro sitä kenellekään. No oli miten oli, näin on. Ei vaan: oli miten oli, mutta viime viikko oli oikeasti kiireinen. Jopa niin kiireinen, etten ehtinyt viikonloppuun mennessä pyörittää kertaakaan tiski- tai pyykkikonetta. Ei kuitenkaan niin kiireinen, ettenkö olisi ehtinyt liittyä Tinderiin. Vitsi mikä mesta, mutta palataan siihen myöhemmässä vaiheessa.

Viime viikko oli siis teatterin tehoviikko, joka huipentui perjantain ensi-iltaan. Viimeiset viikot on taottu näytelmää vereslihalla. Mutta kohtaus kerrallaan, hetki kerrallaan, tanssi kerrallaan, asuste kerrallaan, lavaste kerrallaan ja jokainen työtunti kerrallaan me lopulta kahlasimme näytelmämme esityskuntoon. Valmiiksi, jos niin saa sanoa.

Eihän mikään ole koskaan täydellisen valmista, mutta harjoitus harjoitukselta me tulimme lopulta riittävän valmiiksi, jotta ensi-illassa pystyimme puristamaan itsestämme ulos sellaista taidetta, jota ei valmisteta viikossa tai edes kuukaudessa. Minua on lohduttanut suuresti ohjaajamme kommentit siitä, ketä varten me lopulta näytelmäämme esitämme. Emme kriitikoita varten, vaan yleisöä varten. Me emme saisi loppupeleissä olla riippuvaisia siitä, mitä meistä puhutaan ulkopuolella. Tärkeintä, että itse tiedämme, mitä teemme. En ole lukenut näytelmästämme vielä arvosteluja, mutta päämäärämme on, että jokainen katsoja saisi sitä, mitä on tullut hakemaan, ja vielä vähän yli. Taidetta ja yllätyksiä! Mutta ehkä kuitenkin eniten naurua. Ilo on se, mikä merkkaa. Ilo ja yhdessä olemisen riemu. Jokainen hörähdys, joka kuuluu katsomosta kulisseihin.

On ollut hienoa olla mukana ja löytää se perhe, joksi koen teatteriyhteisömme. Esityksiin valmistautuessamme olen huomannut meillä kaikilla olevan erilainen tapa suhtautua jännitykseen ja löytää oikea tapa rentoutua. Minä tanssin. Joidenkin mielestä keskityn epäolennaiseen, jos haluan tanssia ennen jokaista esitystä. Mutta he eivät ehkä ymmärrä, että kyse ei ole enää harjoittelusta, vaan tavasta olla ja unohtaa jännitys. Tapa elää keholla. Tanssin maailma on ollut minulle vieras siitäkin huolimatta, että nuoruudessani tanssin hetken vakiotansseja Oulun Telemarkin riveissä. Tanssilavoilla olen käynyt vain sukujuhlissa, jossa ukkini opetti sulavan valssin salat. Nyt tanssi on vapaaehtoista. Ja nyt tanssi on muutakin kuin laatikkovalssi ja letkajenkka. Nyt tanssi on tulista tangoa. Ja parini se vasta tulinen onkin!

Olen yrittänyt lukea häntä harjoitustemme aikana. En tunne tyyppiä oikeasti yhtään. Lähinnä olen vähän ihmeissäni, että voiko minun ikäisestäni pullamössösukupolvesta löytyä vielä vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka jaksaa harjoitella kanssani tangoa tunnista toiseen ja päivästä kolmanteen. Viime viikonlopun olen kuunnellut lähinnä Arja Korisevan rakastettua Rannalla-tangoa. Tarina on surullinen, mutta rytmin ymmärrän. Ja sitten taas tavallaan en. Tango on mystinen ja arvoituksellinen. Ja minä näytän nutturassani tanssijalta! Siksi olen harjoitellut myös pään asentoa. Paras hetki on aistia tangon loppu, kietoa jalkansa tanssiparinsa ympärille ja taipua ylvääseen mutta vakavaan loppuasentoon. En oikeasti ymmärrä mistään mitään. Olen ihan pihalla. Mutta tangoa en enää jätä.

Ja sitten se Tinderi. Voin kertoa, että kyseessä on karkkikauppa. On miestä miehen perään ja sitä rataa. Mätsejä on tullut sitä mukaa, kun on uskaltanut vetäistä vasemmalle. Mutta tiiättekö. Koska minä olen ikäni ollut se aloitteentekijä aina ja kaikessa, niin nyt tuntui, että en jaksa. Että jos tuossa keinotekoisessa somemaailmassa nyt on oikeasti joku sellainen, joka näkee pintaa syvemmälle, niin olkoon hyvä ja kirjoittakoon ensimmäisen viestin. No: kolme kirjoitti. Ensimmäinen oli akateeminen palomies (Voi taivas!), toinen joku paikallinen hunksi ja kolmas ex-puolison inkarnaatio. Lopputulema oli se, että viiden päivän jälkeen lähetin ex-treffikumppanini Tinderiin ja kuudentena poistuin sieltä itse. Soronoo. Minä löydän mieheni muualta.

Ps. Muistathan kuitenkin tulla katsomaan tangoani!

Tiiättekö ystävät ja kylänmiehet, kanssaveljet ja -sisaret. Meikä on aatellu, että someloma tais olla nyt sitte kuitenki tässä. Oon todistanu itelleni ja muille, että aivan hyvin onnistuu elämä ilman jokapäiväistä julistamista. Ja että on tärkiä unohtaa välillä puhelin johonki ja viettää aikaa siellä, missä läsnäoloa tarvitaan. Mutta tiiättekö. Kyllä meikän tyyliin kuuluu se, että saan sanua ääneen, mitä ajattelen. Ja ihimiset ikävöi sitä. Minua. Sitte kuitenki. Ainaki jollaki tasolla. Kyllä meikä sen tietää. Siks meikä pallaa sitte kuitenki takasi näin pian. Naurakaa vaan. Minun elämä, minun valinnat. Ja pääsen mää pois taas ku tuntuu siltä. Tuuliviiri. Niin ne jotkut on joskus väittäny.

Kamalasti on taas tapahtunu. Joka päivä on mielesä juttuja, joita tekis mieli kertua. Siitä on reilu kolome viikkua, ku mun kummitäti siirty tuonilmaisiin. Hieno ihminen ja liian aikasin. Ei oltu kovin läheisiä, mutta silti. Se oli mun kummitäti ja mää sen kummityttö. Ei ollut juhlapäivää, jota se ei ois muistanu. Ite asiassa en ihimettelis, jos saisin syntymäpäivänäni siltä vielä kirjeen, jonka se ois kirjoittanu etukätteen ja tehny postin kans diilin, että kesäkuun kolomas vois postikusti tehä toivioretken tännepäin. Kummitätini nimittäin tiesi kuolevansa. Oli valmistellut kaiken, hautajaisensakin. Ku kuulin sen kuolemasta, tarjouvuin tietysti laulamaan hautajaisissa. Se on nimittäin asia, jonka meikä voi antaa minä tahansa päivänä mihin tahansa tilaisuuteen missä tahansa olosuhteissa. Mutta tarjoutuessani sain kuulla, että se oli ite asiassa myös sen toive. Että laulaisin hautajaisissa. Yllätyksiä oli enemmänkin. Se oli halunnu muistaa mua myös toisella tavalla: testamentissa on maininta, että meikälle tulis sitte sen piano. Aika iso viimenen lahja. Huhhuh.

Toissapäivänä, ku meikä möllötti aamupuoliysi meijän opehuoneen keskikenttäpelaajana ihan kuus-nolla, tööt ja vinksvonks takki auki ja ihan pihalla oottaen, että kävis sanaton käsky siirtyä luokkaan sivistyshommiin, mun käsi osu taskussa olevaan nenäliinan tuntuseen paperiin. Leväytin taskun sisällön siihen opehuoneen pöyälle ja avasin nenäliinan, joka paljastui haperoksi kirjepaperiksi. Kyllä tuli itku, ku tajusin, että kummitäti lähetti vielä mulle kirjeen, vaikkakin kahdeksan vuotta vanhan, jonka olin säilyttäny ja joka nyt jostain syystä oli viettäny ylimäärästä aikaa siellä taskussa. Luin kirjeen ääneen siinä opettajanhuoneen helinässä, sitten vielä oppilaille luokassa ja vielä myöhemmin vanhemmilleni kotipuolessa. Äiti tuumasi, ettei ole koskaan kirjoitellut kummilapsilleen kirjeitä. Joka tapauksessa haluan mainita muutaman kirjeessä olleen lauseen:

”Syksyllä 1982 kuulin sinun odotuksestasi isomummosi Hannan hautajaisissa. Elämä päättyi – elämä alkoi – elämä jatkui. Laatikossa olevan lahjan haluan antaa muistoksi joulusta 1982 muistoksi siitä, että sukusi naiset jatkuvat. Sain suomalaisen taidelasin jouluna lahjaksi mummoltasi Irjalta. Teimme hänen kanssaan useita vadelmareissuja mm. Puolangalle. Olen saanut kynttilänjalan suurella sydämellä. Toivotan sinulle sen mukana sydämellistä 25-vuotisjuhlaa ja lämpöisiä hetkiä tulevaisuudessa rakkaidesi kanssa. - - ”

Kyllä liikutti. Viikon päästä vietetään hautajaisia. Meikä aatteli ehkä puhua siellä. Mitäpä mulla on mielessä, tuskin mittään ihimeellistä. Mutta ehkä mää jotaki mainitten tästä kirjeestä ja siitä, minkälainen kummitäti mulla oli. Semmonen, joka muisti kaikkien merkkipäivät, eikä aina ihan pienestikään.

Eilen oltiin työporukalla ulukona iltaa viettämässä. Reilu kymmenen meitä oli, meijän töistä. Ite asiassa kakstoista. Käytiin keilaamassa ja syömässä ja loppuillasta päästiin vielä laulamaan karaokea. En tiiä lopulta, kuinka pitkään siellä on jengi jaksanu källäillä, ku lähin kuitenki jo aika aikasin pois. Ei vanahana jaksa ennää määrättömästi riekkua. Sain kuitenki laulaa. No hah; niinku en muutenki joka päivä sais. Mutta siis usiamman kipaleen. Enkelin silmin oli paras, isäni serkun, Puurtis-Matin aikoinaan Arja Korisevalle säveltämä veisu, jonka vetelin, alusta loppuun. Mukkaan työporukan seurueeseen sattui myös ala-asteaikainen musiikinopettajani, joka tarjosi entiselle oppilaalleen salmiakkikossupaukun. Toivottavasti entinen oppilas muisti olla kiitollinen; on nimittäin yhden käden sormilla laskettavissa hänelle koskaan tarjotut drinkit. Joka tapauksessa liikuttava oli kohtaaminen. Enkelin silmin sai kehuja. Muistin mainita laulaneeni hänelle laulukokeen kutosella; hän muisti minun osanneen laulaa. Joka tapauksessa jos puhutaan elämän lahjoista ja kiitollisuudenaiheista, minun ykköseni tulee aina olemaan laulutaito. Jokkaisella on joku asia, jossa on hyvä ja josta saa olla onnellinen. Semmosta päivää en ite oo nähäny vuosiin, jolloin en laulunlahjaani ois käyttäny.

Joka laulun lahjan sai

hän iäti onnen kai

voi sillä itselleen antaa

ja muitten murheetkin kantaa.

(K. Hu-ovinen 23.4.2016)

Ens viikko on teatterin tehoviikko: perjantaina on ensi-ilta. Varmaan turha mainita, että kyllä ehkä semisti jännittää. Mutta jos nyt voi jotaki matkan tässä vaiheessa sanoa, niin sanon: Kiitos rakkaat teatteriystäväni tästä vuodesta, jonka ollaan saatu yhessä viettää tätä näytelmää valmistaen. Ette monetkaan etes tiiä, mikä merkitys teillä on ollu mulle – ja tullee vielä olemaan. Ei oo isompaa asiaa ku olla hyväksytty ja rakastettu sillon ku jossaki muualla heitellään seinään ku märkää rättiä. Kiitos.

Ja teille muille: Tulukaa kattomaan. Martinniemen Marilyniä esitettään Haukiputtaan Heiton talolla ens perjantaista kesäkuun kahenteentoista päivään, ja meikä ei voi muuta ku kehua koko settiä ja sitä porukkaa, joka sen takana seisoo, tanssii ja laulaa. Jos et muuta tuu kattomaan, niin tuu nyt ainaki se, ku meikä tanssii tangoa. Se on nähtävä. Koska se on edelleen myös harjoteltava. Onneks meikän pari on luvannu näyttää rakastuneelta siinä kohassa näytelmää. Jes. Näyttämörakkautta yhen tangon ajan!

Voihan viude!

Olen ollut somelomalla nyt kaksi ja puoli viikkoa. Tuona aikana on selvinnyt yhtä ja toista. Ajatteluni on kirkastunut. Saan kamalasti aikaan. Touhotan kaksin verroin normaaliin verrattuna. Osittain haluan ehkä jopa vältellä ihmisiä; olla mahdollisimman vähän tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa, joka ei kuulu pakollisiin päivittäisiin kohtaamisiini. Tietysti kaikkia ei voi vältellä. Tietyn verran pakotettuja kohtaamisia on ihan hyvä asia minulle. Enpähän pääse erakoitumaan liikaa.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaimpia vuosiin, mutta niin kuin arvelinkin, kevät teki tehtävänsä: mieleni on jo valoisa. Ei tunnu enää pahalta nähdä rakastuneita pareja. Ei tunnu enää pahalta tieto omasta yksinäisyydestä. Ei tunnu enää sietämättömältä tieto siitä, että lapseni eivät nuku kanssani joka yö. Edelleen on ajatuksia, jotka kuristavat hetkittäin, mutta aika tekee tehtävänsä. Vaikeita asioita on helpompi kohdata auringon kanssa.

Osittain somelomani liittyy myös yksinäisyyteen ja oman itseni kohtaamiseen: miltä yksinäisyys lopulta tuntuukaan ensinnäkin eron jälkeen ja toisekseen sen jälkeen, kun on klikannut itsensä pois Facebookista, pois niiden ihmisten välittömästä someläheisyydestä, jotka kuvittelevat tietävänsä minusta kaiken, mutta todellisuudessa eivät tiedä yhtään mitään? Vastaus: käsittämätöntä ja odottamatonta, mutta se tuntuu vapauttavalta! Minulla ei ole jokaminuuttista pakkoa päivittää tyhjänpäiväisyyksiä tai postata kuvia kodistani tai jälkikasvustani, omista selfieistäni puhumattakaan. Minulla on vapaus olla piilossa.

Välillä mieleen on hiipinyt kuitenkin pelko: mitä jos kadotan kirjoitustaitoni somelomani aikana? Jos unohdan, miten kirjoitetaan, kun ei tarvitse joka päivä päivittää. Bloggaaminenkaan ei kiinnosta yhtä paljon kuin aiemmin, koska en voi mainostaa tuotoksiani missään. Mistä minä tiedän, kuka näitä nyt lukee?

Osittain somelomani liittyy myös keskittymiseen. Haluan keskittyä enemmän lapsiini ja niihin, joita tässä lähellä pyörii. Haluan keskittyä omaan olemiseeni ja ajatteluuni. Haluan keskittyä kysymään, mitä ihmettä minä tällä elämälläni oikein teen. Uskallan ehkä jo julistaa, että olen menossa oikeaan suuntaan. Someloma on tuntunut oikealta ratkaisulta. Tiedän palaavani takaisin, mutten ihan vielä. Haluan ensin saavuttaa nirvanan.

Kahden viikon päästä on teatteriproggiksemme ensi-ilta. Porukka, jonka kanssa olen viettänyt monta iltaa viikossa viimeiset yhdeksän kuukautta, on synnyttämässä nyt yhteistä lasta: Martinniemen Marilyniä. Minun on tunnustettava, että kun ensimmäisiä kertoja olin yhteisissä kokoontumisissamme, olin epäileväinen monessakin mielessä. Ensinnäkään en uskonut, että oikeasti jaksaisin roikkua ryhmässä kovinkaan kauaa. Olin melko varma, että itseni tuntien jättäisin leikin kesken jossain vaiheessa. Toisekseen huomasin olevani ikärasisti. Teatteriryhmämme keski-ikä on noin 46 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että ikähaitari on 10:stä 69:een. Kysyin itseltäni: oikeastiko aion viettää ihan järjettömän paljon aikaa näiden kanssa lähes vuoden mittaisella ajanjaksolla? Annoin kuitenkin suvaitsemattomalle itselleni mahdollisuuden uusiin alkuihin ja ajatuksiin. Se kannatti. Yhdeksän kuukauden aikana olen oppinut, että iällä ei ole mitään merkitystä. Teatteriryhmämme ihmisistä on tullut minulle yhteisen matkamme aikana rakkaita ystäviä. Se liikuttaa. Ja kasvattaa. Mutta ennen kaikkea liikuttaa. On liikuttavaa olla hyväksytty; yhtäaikaa tuttu ja tuntematon.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin puoleen vuoteen. Surullisia uutisia, rakkaan ihmisen poismeno, yksi vakava sairastuminen, monta herkkää kohtaamista, liikuttavia yhteydenottoja ja yksi onnellinen uutinen, jota olen rukoillut tapahtuvaksi koko talven. Mutta vielä on asioita, joita minä odotan.

Luin tänään Instagramista (jossa tilaan uutisvirtaani lähinnä kuvia Antti Tuiskulta, Marimekolta ja eräältä ruotsalaiselta sisustuslehdeltä som namn är Sköna hem) seuraavanlaisen kauniin ajatuksen: ”Älä pakota asioita tapahtumaan. Asiat kyllä etenevät, kun aika on oikea.” Tähän ajatukseen minä ripustaudun tänä surullisena huhtikuisena lauantai-iltana sikamaisen suuren koepinon takana.

Tajusin, että kolmen päivän päästä täytyy antaa numerot 140 oppilaalle. Ei päästetä opea helpolla, ei.

Onneksi elämä on yllätyksiä täynnä, joka päivä.

Pusu iltaasi ja aurinkoa huomiseen!

Tapaamme taas!

Pääsiäinen on kohta pulkassa. Kateellisena seuraan somesta ihmisten onnellisuutta. Kuka missäkin, varmasti kuka tahansa onnellisempi kuin minä täällä. Laskettelukuvia. Baarikuvia. Ruokakuvia. Vauvakuvia. Kuvia elämästä. Itse postasin kuvan, jossa pötkötän sohvalla. Jalkopäässäni on lapsi peiton alla. Toinen kävelee kohti. Huoneen toisessa päässä ystäväni seisoo selin. Mikäpä meillä täällä. Paitsi että pyttyä syleillen.

Pääsiäinen meni oksennellessa iloisia kaaria. Ei varmaankaan ollut noroa, mutta tarhasta se tuli. Tiistaina alkoi ja lauantain vastaisena yönä tavoitti viimeisen uhrinsa. Kivasti kiersi meistä kaikki, mutta Helsingin-kummin se säästi. Ystäväni vuosien takaa, joka tuli meille viettämään pääsiäistä. Jos emme olisi sairastaneet, lomamme olisi ollut erinäköinen. Olisimme tehneet toisin joitakin asioita, ulkoilleet ehkä enemmän ja syöneet paremmin. Tällä lomalla olen kuitenkin poistunut ulos vain työntääkseni taaperoni kärryissä terassille päiväunille ja vetänyt vankkurit takaisin sisälle kahden tai kolmen tunnin kuluttua.

Jostain syystä otimme sairastelun kuitenkin vastaan suhteellisen seesteisinä. Vietimme aikaa yhdessä ja nautimme yhdessäolosta siinä määrin kuin se oli mahdollista. Apuvoimia hälytimme vain, kun tarvitsimme ruokaa tai särkylääkettä. Järjestimme karanteeneja sille, joka milloinkin tarvitsi.

Ystäväni vuosien takaa ei esittelyjä kaipaa, vaikkakin esittelen hänet silti usein näin: partiokaverini, entinen kämppis, kaasoni ja lapseni kummi. Se joka katkaisi puukkoni jollakin yhteisistä leireistämme ja kaatoi punaiset maalinsa valkoiselle matolleni yhteisessä asunnossamme. Kyllä te hänet muistatte. Joka tapauksessa hän tuli luoksemme, asui meillä kolme vuorokautta, sulautui sisustukseen. Löysi tiensä kyselemättä herkkukaapille ja verotti aika ajoin sen sisältöä, kuten aina niin kauan kuin on minun kodeissani asioinut.

Lauantaina, kun makasin karanteenissa, hän tuli oveni taakse ja tiedusteli suurinta unelmaani. Osasin laukoa sen saman tien. Hän nimesi unelmani suunnitelma A:ksi. No mutta jos se ei toteudu, minkälainen olisi vaihtoehto B? Kerroin senkin, muitta mutkitta. Varmuudeksi latasin vielä suunnitelma C:nkin.

Rupesin työstämään unelmia tarkemmin. Halusin laajentaa niitä. Samalla ryhdyin poistamaan esteitä, jotka seisovat vankkumattomina unelmieni tiellä ja estävät niitä toteutumasta. Aika ajoin jokaisen pitäisi kysyä itseltään muutamia tärkeitä kysymyksiä: Mitä minulle kuuluu ja mistä minä unelmoin tässä kohdassa elämääni? Mikä minulle tekee pahaa ja mikä hyvää? Kenestä tulee hyvä olo ja kenestä ei? Mikä vie aikaani, mutta ei palvele tarpeitani? Kenen vuoksi elän ja mikä on polttoaineeni kohti unelmaani? Mitä tarvitsisin enemmän?

Näitä asioita olen nyt muutaman vuorokauden pyöritellyt päässäni ja tullut siihen tulokseen, että tarvitsen lomaa, jotta voisin tutustua itseeni paremmin. Tarvitsen henkistä rauhaa ja itseni kanssa vietettyä aikaa, jota ei tarvitse koko ajan jakaa muiden kanssa. Tarvitsen someloman.

Sosiaalinen media on ollut osa päiväohjelmaani kohta 8,5 vuotta. Se on sopinut minulle. Ystävät läheltä ja kaukaa ovat olleet muutaman klikkauksen päässä. Olen saanut kohdata uudestaan entiset poikaystävät, pianonsoitonopettajat, lapsuudenkaverit ja perhetutut. Kaikki samassa kansiossa. Siihen päälle vielä uudet ystävät, työtoverit jokaisesta työpaikasta matkan varrelta sekä muutamat entiset oppilaat, niin avot: paletti on ollut täydellinen. Mukavahan heidän elämänvaiheitaan on seurata, mutta toisinaan se vie ihan järkyttävästi aikaa – ja vielä pahempaa: keskittymiskyky heikkenee.

Kaksi vuotta sitten pidin kaksi viikkoa näennäistä somevapaata, koska puhelimeni oli huollossa. Aloin nähdä värejä kirkkaammin ja kuulla myös omia ajatuksiani. Tietysti olen pistänyt merkille, että vuosien aikana ystävä jos toinenkin on kipuillut oman somekäyttäytymisensä kanssa ja halunnut ottaa aikalisän. Aina olen kannustanut, mutta todennut samalla, että itse en pystyisi enkä haluaisikaan. Sosiaalinen media on ollut minulle työväline, mutta myös tapa huutaa hullutuksiani maailmalle. Minun on mainostettava itseäni, jotta saisin keikkaa, töitä tai muuta tarpeellista huomiota aikaansaannoksilleni. Ystäväni totesi eilen, että tajuanko minä, kuinka iso auktoriteetti olen lukuisille ja taas lukuisille ihmisille. Oppilaille ja mahdollisesti muillekin. Että kyllä minä sopisin julkisuuden henkilöksi aivan kivasti ja todennäköisesti osaisin ehkä käyttäytyäkin siellä. No joo, periaatteessa varmaankaan en ehkä möllistelisi Seiskan kannessa joka viikko jonkin uuden urpon kainalossa tai antaisi typeriä lausuntoja ajankohtaisista asioista tai järjestäisi pornokuvauskohuja tai muita mauttomuuksia, mutta ei minusta välttämättä olisi tähdeksi tähtien kenttään. Olisin kuitenkin liian avoin. Kiinni minut saisi pistää. Kytkeä virrat pois ja hävittää laturin. Tekisi hyvää välillä itse kullekin kusipäälle.

Niinpä minä sitten teen niin. Poistun määrittelemättömäksi ajaksi Facebookista, kuitenkin useammaksi kuukaudeksi. En uskalla antaa mitään tarkkoja päivämääriä paluustani, koska sellaisissa on vaikea pysyä. Mutta olen minä osoittanut, että paljoon pystyn ja elämässäni saavutan, jos vain olen valmis tekemään hommia asioiden eteen.

Unelmistani en puhu tässä nyt sen enempää, mutta jos itseni löytäisin tämän someloman aikana, se olisi hyvä alku. Ensisijaisesti etsin luovuutta. Jos opettelisin istuutumaan pianon ääreen muutenkin kuin vain silloin, kun vieressä on joku, joka haluaa oppia soittamaan. Tänään istuin pitkästä aikaa moikkaamaan mustavalkoista kosketinrivistöä ja tapailemaan Dvořákin sävellystä nro 7 sävellyssarjasta nimeltään Humoresques. Olen minä senkin joskus soittanut, mutta kärsivällisyyteni ei riitä enää klassisten teosten omaksumiseen. Luukutin biisiä YouTubesta. C-osassa aloin itkeä. Meni tunteisiin. Miten joku voi kirjoittaa niin kauniin sävellyksen? Mistä kaikesta muusta minä jään paitsi, jos en ala heti keskittymään enemmän elämään ja siihen, mitä se milloinkin haluaa kertoa?

Niinpä minä jään somelomalle tässä viikon sisään, kun olen hoitanut alta pois kaikki juoksevat asiat. Opettelen aistimaan elämää. Kirjoittamista en lopeta, blogistani en luovu. Facebookista poistun, koska se ottaa nykyisellään enemmän kuin antaa. Instagram jääköön kummittelemaan. Postaan muutenkin sinne keskimäärin vain kuusi kuvaa puolta vuotta kohti. Jos asia nousee ongelmaksi, häivyn sieltäkin.

Itseni vuoksi minä tämän teen. Aamulla vaaka näytti muuten kolmen päivän kuihtumisen jälkeen 57,6 kg. Pöljempikin tietää, että se on liian vähän. Mutta fiksumpi muistaa, että vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten se näytti 84 kiloa. Ja noiden kahden luvun välissä olevia kiloja ei tiputeltu pelkällä hyvällä mielellä.

Jos tahtoo jotain saavuttaa, on tehtävä töitä.

Eikä ihmistä pitkin voi koskaan matkustaa itseensä.

Näillä eväillä minä kohtaan ensi kesän vähän eri tavalla kuin aiemmat.