Ilma oli tänään kovin kaunis. Ikkunasta ulos katsoessaan olisi voinut luulla, että vielä on kesä. Kirpeä ilma pakotti kuitenkin pukemaan lapselle jo pipon ja sormikkaat. En ollut kuulemassa, kun lämpö sanoi hyvästit, olisi voinut murista vastaan. No ensi vuonna sitten taas. Osaisipa sitten nauttia. Olisipa sitten joku, jonka kanssa nauttia.

Toisaalla mietitään elämän syvyyttä. Joku on poissa. Maanpäällinen vaelluksemme on siitä vähän ikävä, että välillä pitää luopua. Elämä heittelee niin mahtavia tyyppejä jatkuvasti eteemme, ettei toisista huvittaisi päästää irti koskaan. Mutta joskus on pakko. Kurkkua kuristaa ja sydän vuotaa verta. Eniten se sattuu, jos lähtijä on jostain ihan siitä vierestä. Joku jonka kanssa sai taivaltaa hyvän matkaa. Silloin tuntuu, että on vähintäänkin oikeutettua lyyhistyä itkemään, potkia kiviä ja syyttää Jumalaa. Mutta mitä sen jälkeen? Jossain vaiheessa on pakko kerätä luunsa ja jatkaa elon kurjuutta tässä ajassa.

Olen ollut syövän kanssa tekemisissä aika ajoin, tänä vuonna enemmän. Ihan vierestä seurasin yhden rakkaan taistelua keväällä. Patti löytyi jouluna, patistin heti tutkimuksiin. Sitten monta kuukautta kipua ja taistelua, viestejä osastolle, käyntejä eristettyyn kotiin. Yritin hokea että jos kuka niin sinä selviät, koska sinä olet aurinko. Yöt rukoilin. Keväällä itkettiin, kun ilouutiset viimein tulivat. Että syöpäsoluja ei enää ole. Yhdessä ihmeteltiin, miksi meille annetaan eri määrä kipua, eri muodoissa, eri vaiheissa. Kukaan ei tunne täysin toisen maailmaa. Jokainen kantaa ristinsä itse. Luulen, että hänelle annettiin tuollainen kokemus siksi, että hän kantoi sen paremmin ja sata kertaa valoisammin kuin monet muut. Olen onnellinen, että hän sai jäädä. Elämänsä aamussa vielä.

On myös toisenlaisia tarinoita, rakkautta nekin täynnä. Toissapäivänä eräs piano-oppilaani menetti äitinsä. Sinäkin ehkä tunsit hänen tarinansa, jos olit lukenut hänen blogiaan tai nähnyt Akuutissa hänestä kertovan ohjelman viime talvena. Tutustuin Tiinaan vuoden 2002 syksyllä, jolloin menin hänen luokkaansa kouluavustajaksi. Syövän kanssa hän taisteli pitkään, jos en väärin tiedä, melkein kahdeksan vuotta. Tee itsellesi palvelus ja käy lukemassa hetki hänen blogiaan. Tulet huomaamaan, että tietyissä elämäntilanteissa se on huumori, joka jää, kun kaikki muu on mennyt. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä. Perheen puolesta suren, olen tässä itkeskellyt. Tiinan blogi löytyy nimellä ”Vasen rintani ja muuta sairasta”. Olen pahoillani, että uusia juttuja ei enää tule. Mutta niin kuin Astrid Lindgrenkin on todennut teoksessaan Veljeni Leijonamieli: ”Ne kuolevat nuorena, joita jumalat rakastavat.” Tässä tapauksessa se on raastava totuus.

Elämän lopullisuus iskee vasten kasvoja niissä hetkissä, kun menetämme ihmisen. Kuoleman kynnyksellä minua alkaa kuitenkin pelottaa. Tiesin, missä vaiheessa Tiinan syöpä oli. Tiesin myös viime keväänä, missä vaiheessa kummitätini syöpä oli maaliskuun alussa. En silti osannut mennä häntä katsomaan. Mitä minä olisin sanonut? Että kiitos kaikesta? Eikö se tunnu tuollaisessa tilanteessa aivan idiootilta? Että mitenpä olet ajatellut ottaa vastaan kuoleman? Pelottaako? No daa; ihan varmasti pelottaa! Ehkä hän silti tiesi, että välitin. Ehkä. Hyvin epävarma ehkä. Tiinaa sentään muistin kiittää viime talvena hänen valoisuudestaan ja reippaudestaan, ihmeellisestä voimasta elää normaalia elämää joka päivä sairausmöröstä huolimatta. Hänen vahvuutensa ei varmasti jäänyt keneltäkään hänet tunteneelta epäselväksi. Täälläkin hän kävi, joka viikko, istumassa puoli tuntia lapsensa pianotunnin ajan. Usein hän tosin vietti sen ajan kävelyllä. Varmaankin uikutin hänelle avioerostani. Hän ei uikuttanut minulle koskaan syövästään. Hän vain hymyili. Ehkä lohdutti.

Suurimman menetykseni koin 16-vuotiaana, kun menetin rakkaan mummoni, hänetkin syövälle. Hän sai tosin lisäaikaa 8 vuotta, kun ensimmäinen syöpä parani. Löysin joskus 8-vuotiaana kirjoittamani kirjeen, jonka olin rustannut hänelle sairaalaan. Se oli kirjoitettu muumikirjepaperille. En muista, mitä siinä sanottiin. Ehkä vain, että parane pian mummu. Silloin mummu parani. Olisiko hän parantunut toisella kerralla, jos olisin kirjoittanut lisää kirjeitä? Mummun vieressä kävin istumassa viimeisinä kuukausina, asuihan hän naapurissamme. En muista, mistä puhuimme, mutta kuolemasta emme. Uskoin loppuun asti, että hän paranisi. Lohdutin kaikkia muita, että kyllä se paranee. No ei parantunut. Toivon edelleen, että hän kävelisi minua vastaan kadulla.

Neljä vuotta sitten tapasin mummoni uudestaan. Se saattaa tuntua sinusta kummalliselta, enkä minä tästä juuri kenellekään ole puhunut, koska tiedän, että saisin hullun leiman saman tien otsaani. Mutta tiedän, että tapasin. Sain kysyttyä muutaman kysymyksen, ja hän kertoi minulle lapsuudestani asioita, jotka olin unohtanut. Pitkä ikävä helpottui, ja lakkasin näkemästä unia hänestä. Sain varmuuden, että tapaamme vielä. Siihen asti pärjään.

Jos olet kokenut menetyksen, haluaisin lohduttaa sinua.

Potki kiviä ihan rauhassa

ja eräänä päivänä

joku silittää

arpiasi,

jotka aika suuteli umpeen.

Kun tutustun uuteen ihmiseen, haluan tietää hänestä muutaman perusasian. Ensinnäkin sen, onko hän luotettava, ja jos on, kuinka luotettava. En tarkoita tällä sitä, että haluan heti tietää, kertooko hän salaisuuteni eteenpäin tänään vai vasta huomenna, vaan sitä, missä määrin voin luottaa hänen puheisiinsa ja toimiinsa; käyvätkö ne yksiin. Erityisen tärkeää tämä on silloin, jos tehdään töitä yhdessä. Täytyy tietää, pitävätkö aikataulut kutinsa ja tekeekö tyyppi asiat niin kuin sovitaan. En tarkoita tälläkään sitä, että suuttuisin, jos hän jää kiinni tehottomuudesta tai jostain muusta sluibailusta. Jatkossa tiedän vain, millaisia tehtäviä hän kykenee suorittamaan ja mitä lopulta häneltä odotan. Ja pyydänkö ylipäätään häneltä enää mitään.

Ensimmäisessä parisuhteessani 15 vuotta sitten silloinen poikaystäväni lanseerasi kavereidensa kanssa käsitteen ”puhuja”. Muistaakseni puhuja oli ihminen, joka puhui ja puhui, muttei koskaan saanut mitään aikaiseksi. Tunnistan ihmistyypin: olisi hirvittävästi halua pystyä ja kyetä, mutta toimintaan ei pysty siirtymään, koska jokin malli ajatuksissa estää asiaa tapahtumasta. Jossain määrin saatan olla puhuja itsekin, mutta ehkä ennemmin olen haaveilija. Se tarkoittaa sitä, että minulle satelee uusia haaveita sitä mukaa kun päivät vaihtuvat. Hankalan asiasta tekee se, että minulla on myös iso suu, joka kertoo haaveet aina sille, joka nyt siinä lähellä sattuu milläkin hetkellä olemaan. Jos toinen osaisi suhtautua oikein, hän ymmärtäisi odottaa vaikka viikon ja kysyisi sitten uudestaan, vieläkö haave on sama vai vaihtuiko se jo. Kyllä minä ihan kivasti saan myös aikaan niissä hetkissä, kun on aika toimia. Joten ei, en ole puhuja.

Itse ajattelen, että suurimmat haaveet jäävät elämään. Ne pysyvät ihmisessä. Kun katson omia yläkouluikäisiä oppilaitani, muistan, millainen itse olin heidän iässään. Olin kamalan ujo, mutta haaveilin näyttelijän ja laulajan ammatista. Halusin kuollakseni päästä näkyviin ja olla esillä, vaikka uskallusta ei ollut nimeksikään. Se haave ei ole kuollut, vaikka 20 vuotta on kulunut. Edelleen haluan lavalle, mutta uskallusta on nykyään piirun verran enemmän. Ehkä haluan vain hetken olla joku muu. Ehkä haluan kertoa tarinan. Ehkä haluan, että muutun joksikin, joka kertoo tarinan. Ehkä lopulta kuitenkin haluan, että minusta jää muistijälki ihmisten tunnekeskukseen. Ei ehkä pitkäksi aikaa, mutta jos vaikka edes hetkeksi. Koska tässä nykyaikaisessa länsimaassa, jossa ihmiset suorittavat arkeaan ja elävät kyllästetyssä infoähkyssä, haluaisin vähän ravistella itse kenenkin tunnemaailmaa. Jotta edes joku tajuaisi, mikä lopulta on tärkeää. (Jätän tämän tahallani auki näin.)

Olen kuvitellut koko elämäni naiivisti, että parisuhteessa rehellisyydellä ja luottamuksella ei ole niin kovin väliä. Että se ei ole maailmanloppu, jos joskus päästää valkoisen valheen suojellakseen itseään. Jokainen saattaa puhua välillä puuta heinää edes tajuamatta sitä itse. Viime aikoina olen tajunnut, että ei siitä luottamuksesta ihan turhaan toitoteta; on sillä oikeasti merkitystä. Tiedän, että väritän tarinoita, joita kerron. Sisaruksilleni saatan joskus jäädä kiinni; he tuntevat tyylini liiaksi. Mutta mielestäni tarinoita saa värittää, ainakin jossain määrin. Minä olen tarinankertoja. Niin kauan kun tarinani eivät loukkaa muita, jatkan niiden kertomista. Jos joku loukkaantuu, pyydän anteeksi ja pyyhin ne pois. Se ei pelasta kaikkea, mutta puhuminen saattaa auttaa. Ylipäänsä olen tajunnut, että jos ei kerro, mikä mieltä painaa tai mistä on vihainen, ei toinen voi tajuta sitä sanomatta. Sama pätee netissä tai viesteillä käytäviin keskusteluihin. Ei voi olettaa, että toinen tekisi iän päivän kaikki aloitteet yhdessä käytäviin keskusteluihin. Sellaiseen väsyy. Jos odotat, että joku juttelee sinulle, ole hyvä ja aloita itse juttelu. Ota yhteyttä. Puhu. Kerro, miltä tuntuu ja miksi. Vanhempani ovat tehneet sivubisneksenä vuorovaikutuskouluttajan hommia parisuhdepiireissä monta vuotta. Siisteintä ikinä opettaa muita toimivaan kanssakäymiseen! Ehkä minä hoidan oman osuuteni näin. Olen niin taitava tässä neuvojen antamisessa. Siellä muutama voi miettiä, että miksiköhän oma elämäsi on sitten jatkuvasti umpisolmussa. Niinpä. Mainio kysymys. Mutta minähän olen vasta matkalla. Maalissa voin sitten tuulettaa.

Olen tässä muutaman viimeisimmän viikon hionut blogitekstiä, jota ei oikein tahdo syntyä. Ajatus on liian korkealentoinen. Tavallisesti tekstini syntyvät siten, että minulla on ajatus, inspiraatio ja tunti aikaa. En koskaan kirjoita tai hio tekstiäni tuntia kauempaa. Joskus teksti syntyy, toisinaan ei. Joskus ajatus muovaantuu kirjoittaessa. Tiedän, että pitäisi kirjoittaa enemmän itselleen ja vähemmän muille, mutta tietoyhteiskunta, nykyaika ja virtuaalinen todellisuus mahdollistavat sen, että omat tekstit saa helposti näkyviin ja muille luettaviksi melko äkkiä. Hauskempaahan se siten on. Välillä minulle on sanottu, että kirjoita ensin, odota sitten kaksi päivää ja julkaise sitten, jos ajatus tuntuu yhä hyvältä, mutta en suostu sellaiseen. Ennemmin poistan tekstit, jotka aiheuttavat kohua tai loukkaavat jotakuta. Tekstini elävät ajassa. Ylihuomenna ei ole tänään. Nyt on nyt. Ja tosiaan: tarinoiden totuuspohja on aina kyseenalainen. Opetin tällä viikolla luovan kirjoittamisen tunnilla oppilaille, että koskaan ei saa pilata hyvää tarinaa totuudella. Niin se menee. Kuinka totta tämäkään juttu lopulta on? Sen saat päättää itse.

Meitä on kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka osaavat olla somessa ja niitä jotka eivät osaa. Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta olemme heittäneet jo kauan sitten hyvästit postmodernismille. Nyt elämme aikakautta, jolle ei vielä oikein ole nimeä; aikakautemme nimetään vasta meidän jälkeemme myöhemmissä sukupolvissa. Uskallan kuitenkin arvata, että nimitys liittyy jotenkin tietoyhteiskuntaan ja siihen infoähkyyn, jonka hillitön sometus meille aiheuttaa.

Jokaisella on jokaisesta ja jokaisen käyttäytymisestä mielipide – myös somessa. Kuitenkin totuus määritellään ylemmällä taholla, otetaan ikään kuin keskiarvo yleisestä mielipiteestä. Koska osa meistä oli jo aikuisia siinä vaiheessa, kun some tuli, meille ei opetettu koulussa, miten netissä ollaan fiksusti. Miten voi toimia oikein ja asiallisesti virtuaalitodellisuudessa, jos ei tiedä, mitkä ovat säännöt? Yritä ja uppoa – kokemuksen kautta tietysti. Eihän Ilkka Kanervakaan osannut silloin muinoin aavistaa, että hänen seksiviestinsä vuotaisivat julkisuuteen. Silti Ilkka katsoo edelleen joka aamu itseään peilistä ja tietää luultavasti kaikesta huolimatta olevansa ihan hyvä jätkä.

Jos otetaan esimerkiksi Facebook tai Instagram, uutisvirtasi on täsmälleen sen näköinen, minkälaiseksi seuraamasi profiilit sen muodostavat. On yleisesti hyväksyttyä jakaa kuvia luonnosta, ympäristöstä, lomamatkojen buddhapatsaista tai kesäisistä varpaista rannalla. Jos joka päivä alkaa näkyä saman naaman selfiet, herää helposti kysymys, mikä tuota vaivaa. Selfie on aikamme nimikirjoitus, mutta jos sitä alkaa näkyä joka kadunkulmassa, on syytä soittaa poliisille. Harmi vaan, mutta somepoliisia ei taida vielä olla ammatinvalintaoppaissa.

Selfie on tapa kertoa, että näytän tänään tältä ja olen tänään täällä. Jos seuraat Instassa vain 15-vuotiaita tyttöjä, ei feedissäsi ole todennäköisesti muita kuvia kuin selfieitä ja belfieitä (ei kuitenkaan milfieitä). Jos kaverisi ovat kaikki 50+, näet paljon taide- ja luontokuvia; sen ikäiset eivät näe tarpeelliseksi kuvata enää niin kovasti itseään. Jos suurin osa Fb-kavereistasi on ruuhkavuosissa eläviä äiti-ihmisiä, niin kuin minulla, kuvien sisältö haetaan arjesta ja lapsista, lenkkiselfieistä ja muista asioista, joilla halutaan leuhottaa toisille, kuinka aktiivista ja monipuolista elämää meillä eletäänkään. Kaikkien elämä on kiiltokuvaa. Kukaan ei ota kuvaa kalsarikännisestä puolisosta (kuvataan mieluummin kuohuviinilasi juuri ennen juomista) tai väsyneistä ja nälkäisistä lapsista, joille ei maistukaan eilinen kalakeitto (kuvataan mieluummin kesävarpaita terassilla tai ruusukimppua joka piti itse ostaa koska puoliso ei vaan tajua).

Olin somelomalla viimeksi viime keväänä. Tarkoitukseni oli silloin tutustua itseeni ja opetella keskittymään enemmän asioihin, joita somen jatkuva läsnäolo sekoitti. Halusin myös selvittää itselleni, missä määrin some tekee minulle pahaa ja missä määrin hyvää – ja mihin lopulta tarvitsen sitä. Someloma tekisi aika ajoin hyvää varmasti itse kullekin. Oma someongelmani taitaa muodostua ylipäätäänkin perusluonteeni eli yli-innokkuuden ja superaktiivisuuden ympärille. En nimittäin osaa monesti käyttäytyä – somessakaan. Kyllä minä sen tiedän, mutta sille on vaikea tehdä mitään. Itsensä kokonaisvaltainen muuttaminen on vaivalloista, jokainen joskus sitä yrittänyt tietää sen satavarmasti. Keskimääräisesti viisain somekäyttäjä olisi varmaankin sellainen, joka pistää eetteriin aina silloin tällöin jotakin nokkelaa, mutta ei missään nimessä joka päivä. Saattaa nimittäin alkaa tympiä muita somesankareita.Toisaalta jos et pistä koskaan mitään, olet tylsä ja todennäköisesti mukana vain vaklimassa muita (lähinnä entisiä poikaystäviäsi).

Sosiaalinen media on tuttu meistä monille. Tiedämme Fabot ja Instat, Snäpit ja Wapit. Jokainen käyttää sitä, mikä parhaiten itselleen sopii. Jos oppii yhden, se ei välttämättä riitä, koska ensi vuonna sovelluksia tulee lisää. Siksi vanhojen sovellusten on uusiuduttava, jotta ne pitäisivät suosionsa. Kilpailu on kovaa ja ihmisten ruutuaika rajallinen – tosin Pokemoneja voi metsästää nykyään missä vain, joten ruutuaikakin lienee nykyään häilyvä käsite. Ruutuaika on reaaliaikaa, koko ajan, tässä ja nyt.

Herää kysymys, kumpi on oikeampi todellisuus: virtuaalinen maailma vai tämä, jossa voimme vielä halata ja suukottaa niin että se tuntuu? Mitä meistä jää, kun siirrymme tuonilmaisiin? Mätä ruumis ja maanpölyä vai somesivu, jonne ystävämme kirjoittavat muistolauseita. Ehkä Facebook voisi kehittää sivustoaan, jotta kuolleiden Fb-profiili menisi Fb:n hautausmaalle. Minun kavereissani on nimittäin myös kuolleita, joitten sivut ovat olleet aika hiljaisia viime aikoina. Kukapa niitä päivittäisi.

Olen ääripäiden ihminen loppuun saakka, kamala jäärä, vaikka esitän joustavaa. Parin viikon takaisilla poikani syntymäpäivillä täytin tottuneesti tiskikonetta esipesemällä kaiken, mitä koneeseen työnsin. Sain toimistani noottia, sillä tiskikoneen syvin tarkoitus on kuulemma pestä kaikki astiat, jotka sinne laitetaan. Jos se ei pese, saa valittaa Giganttiin. Kerroin ystävälleni tarinan vuoden takaisista syntymäpäivistä, joilla toinen ystäväni tyhjensi tiskikoneestamme kaappiin likaiset astiat, koska ne näyttivät puhtailta. Tiskikone on kuulemma tarkoitettu nimenomaan likaisille astioille. Pujautin tiskikoneeseen ystäväni silmien alla muutaman likaisen astian ja hymistelin. Vieressä äiti tuumasi ystävälleni, että ei se oikeasti muuta toimintatapojaan. Viimeiseen asti tottunut tekemään noin. Ihan totta. Kaikilla on omat tavat – olivatpa ne sitten tyhmiä tai fiksuja, ne tekevät meistä meitä. Jos sitä ei voi hyväksyä, kannattaa pysyä kaukana – tai piilottaa Facesta. Sen sijaan jos poistaa kavereista, se on keskustelun paikka ja siihen on oltava hyvä syy. Jos poistaa kavereista somessa, poistaa tyypin koko elämästä – ja silloin jatkosta on turha elätellä toivoa.

Varo siis tekojasi – somessa ja suhteissa!

Kumpaa sinä pelkäät: yksinäisyyttä vai laumaa? Minä pelkään molempia. En osaa sanoa, kumpaa pelkään enemmän. Jos lauma on tuttu, vaikkapa teatterilla, ei siinä ole pelättävää. Se on turva. Niin kuin oma perhe, sellainen jossa hyväksytään sellaisenaan. Jos lauma on vieras, haluan paeta. Toinen vaihtoehto selviytymiseen on ekstrovertin rooli. Juttelen kaikille, hyökkään päälle. Hölmöilen, olen kaikkien kaveri. Se en ole minä. Se on selviytyjän rooli, jossa voi hetken asua. En oikeasti edes tunne tyyppiä.

Monille tulee usein yllätyksenä, että ei minulla oikeasti ole parasta ystävää eikä edes kovin hyviä kavereita. Ei niitä vain ole. Johonkin ne jäivät, matkan varrelle. Toisaalta olen yksinäisyydessäni sen verran onnellinen sielu, että arjessani selviän hirveän hyvin niiden avulla, joita lähelläni pyörii. Jokainen suhde on omanlaisensa, ne toimivat sellaisenaan. On näkymättömät säännöt niistä asioista, joita jaetaan. Rajoja ei ylitetä. Kunnioitetaan toista. Siksi en vaadi keneltäkään sen isompaa ponnistusta minun suhteeni. Pidetään kaikki samanlaisena kuin aina.

Mietin eilen illalla, kenelle soittaisin, jos minulla olisi oikeasti hätä. Tietysti voisin soittaa siskolle, mutta ei hänellä ole aikaa lauantai-iltana siihen aikaan, kun minua itkettää. Ystäviä en viitsi vaivata. Muutamaa tärkeintä olen kuormittanut niin paljon, että he tarvitsevat vapaata minusta. Ja sitten taas muutamista on osattava päästää irti. Tarvitsisin ystävän, mutta kaikki vanhat ovat kadonneet. Ja uusia kohtaan olen usein liian kylmä. Haluaisin olla lämmin, mutten enää osaa. Ystävän haluaminen on hävettävää. Kaikilla on oma kaveripiiri, ei niihin mahdu samalla tavalla kuin nuorena.

Kun mietin itseäni, en haluaisi luovuttaa, oli kyse sitten mistä tahansa. Jos luovutan, olen viimeisten joukossa. Silti jossain vaiheessa on ymmärrettävä päästää irti: asioista, ihmisistä, tunteistakin. Kun on elänyt tähän ikään asti, on saanut huomata sen, että on olemassa alkuja, loppuja ja sitä kaikkea, mitä niiden väliin sijoittuu. Jos joku loppuu, sekään ei kuitenkaan ole välttämättä lopullista – eihän sitä siinä hetkessä oikeasti tiedä. Ihmissydäntä ei voi kukaan suojella. Luopumiseen ei totu koskaan. Elämältä viedään pohja. Ja sitten taas noustaan, jossain vaiheessa. Ehkä.

Omat tunteet kulkevat omia ratojaan. Rakkaus ei lopulta aina sittenkään riitä. Tarvitaan turvaa, huolehtimista ja huomioimista. Eri ihmiset kaipaavat eri asioita, ja niistä pitäisi osata puhua. Kuka lopulta sopii kenelle ja miksi? Minä olen lapseni tehnyt, ei minun biologiani tarvitse välttämättä enää lisää jälkeläisiä. Välttämättä. Käytännössä perustaisin lastenkodin, jos se olisi mahdollista. Kaikille hylätyille ja potkituille maailman sieluille. Turvaamaan omaa oloani. Ettei tarvitsisi jäädä yksin. Samalla hoitaisin sadat muut.

Opettajana on siinä mielessä ihanaa, että asiakkaat vaihtuvat. Yläkoulussa oppilaat pyörähtävät sen kolme vuotta. Sitten sanotaan heipat. Itse en vanhene, vaikka liukuhihna pyörii.

Ehkä tämä on hätähuuto. Olen odottanut pelastajaa monta vuotta, mutta sellaista ei tule. Koska suhtaudun elämään kuitenkin edelleen uteliaan jännittyneesti, tiedän, että huominen voi muuttaa kaiken.

Siihen asti pelastan muita hukkuneita.

Tänään on opettajan kesäloman viimeinen päivä. Huomenna palataan töihin ja tavataan taas kaikki tutut. Elokuun ensimmäisellä viikolla opettajat alkavat kysellä toisiltaan, milloin sun pitää mennä takaisin. No tiistaina alkaa, mutta maanantaina ajattelin jo mennä. Kuka tahansa miltä tahansa toiselta alalta ihmettelisi: miksi ihmeessä, jos sulla työt alkaa vasta tiistaina? No onhan siellä aina sitä hommaa. Onhan tässä jo oltu lomalla. Kuka mun oppilaitten asiat hoitaa, jos en minä? Ei sitä sitten enää ehdi, kun ne tulevat torstaina.

Olen äidinkielen lehtori perusasteen yläluokilla, mutta ensisijainen tehtäväni ei ole opettaa subjekteja ja predikaatteja. En koe, että ammatillinen tärkeyteni määräytyy sen perusteella, mitä oppiaineeseen liittyviä asioita käsittelemme tunneilla. Eniten koen, että tehtäväni on olla turvallinen aikuinen, joka kulkee lapsen vieressä lujasti ja lempeästi ne muutamat vuodet, kun lapsuus taittuu nuoruuteen. Tehtäväni on olla se, joka on läsnä ja joka välittää. Joka lukuvuoden ensimmäisenä päivänä sanon jokaisen ryhmäni jokaiselle oppilaalle, että jos sun mielen päällä on jotakin, tule puhumaan. Aina saa tulla ja aina kuuntelen; mulla on aina aikaa. Ja että jos sulla ei maailmassa ole ketään muuta, joka välittää, niin minä välitän. Sitten monesti tässä vaiheessa jo vähän pyyhin silmäkulmiani, koska tunne se on rakkaus ja työ se on kutsumus. Jos joku oppii siinä sivussa sijamuodot tai tapaluokat, niin mikäpä siinä.

Joka vuosi saan yhteydenottoja entisiltä oppilailtani, jotka kertovat, mitä kuuluu. Otan sen aina kunnianosoituksena. Että joku haluaa kertoa mulle jotain itsestään ja maailmastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun polku on jo kulkenut muualle. Monesti asiat ovat surua ja kipua, toisinaan taas kysymyksiä, mutta ope kuuntelee. Koska ope on ope, vaikka oppilas olisi jo aikuinen. Ja oppilas tietää, että ope välittää koko loppuelämän. Koska se on open sydämeen tatuoitu.

Huomenna aloitan kahdeksannen vuoteni siinä ammatissa, johon elämä minut kuljetti. Tässä vaiheessa monet ystävät lähtevät opiskelemaan uutta. Katsomaan, mitä vielä voisi tehdä ja miten vielä voisi kehittyä. Opiskelisiko ihan uuden ammatin vai hankkisiko jonkun lisäpätevyyden täydentämällä omaa osaamistaan? Itse haaveilen edelleen välillä autonasentajan ja kampaajan ammateista. Olisi ihana tehdä käsillä muutakin kuin korjata pilkkuja räkänokkien aineista. Olisi ihana ymmärtää autojen sielunmaailmaa, kuunnella päivät suomipoppia radiosta, ränkätä moottoreita sormet öljyssä ja tehdä asioita, joilla on oikeasti merkitystä. Perustaisin oman korjaamon. Poikani tulisivat firmaani töihin, miniä saisi hoitaa paperihommat. Minä olisin pomo ja saisin vain korjata autoja. Lounaalla käytäisiin jossain kivassa paikassa siinä ihan lähellä.

Tai kampaajana. Saisi luoda ihmisille uuden olon ja hyvän mielen. Olisin trendien aallonharjalla, mutta syvin tehtäväni olisi kuunnella ja jutella asiakkaalle mukavia. Kampaamo olisi tietysti minun omani, sisustaisin sen itse vähän hassuksi. Kampaamossa olisi töissä myös pari muuta mukavaa kampaajaa, työyhteisö olisi pieni ja lempeä. Kaksi kertaa vuodessa käytäisiin viihteellä katsomassa Jean S:ää tai Kaija Koota. Elämä olisi ihanaa ja kevyttä.

Nämä ovat unelmia, mutta eivät riittävän suuria. Atopiani ei kestäisi kampaajan käsittelemiä aineita. Kauniit käteni olisivat iäti öljystä mustat, jos työntäisin päivittäin nokkani jarrupalojen ja jakohihnojen selittämättömiin maailmoihin. Sen sijaan olen opettaja, jonka asiakkaat ovat vaikeassa iässä. Olen opettaja, jonka tehtävä on olla selittämättömän vihan kohde. Olen kuitenkin opettaja, joka kohtaa oppilaansa joka päivä, on heille siltikin hetken vähän tärkeä. Olen opettaja, joka voi omalla pienellä panoksellaan luoda yksittäisten sielujen haavoittuvaan nuoruuteen edes ripauksen toivoa siitä, että elämä kantaa. Koska elämä kantaa.

Opettajan työ on sydämen työ. Se on kutsumus, joka ei kysele, oletko lomalla tai onko nyt viikonloppu. Kotona olen Muumimamma, jonka pannukakkua syövät kaikki pihan lapset. Koulussa olen Mymmeli-äiti, joka ei muista, montako lasta hänellä on mutta jonka kaikki lapset ovat yhtä rakkaita. Reilu viikko takaperin tapasin Qstockin edustalla entisiä oppilaitani, jotka tulivat halaamaan. Silitin niitä poskesta, niin kuin aina kaikkia rakkaita silloin kun sydämessä läikkyy. Ei niitä saa koulussa silittää, saati edes koskea. Heti virkani menettäisin, jos käsiksi kävisin, onhan se tuolla maailman kartalla nähty. Yksi sanoi, että voi kunpa pääsisi sun tunnille vielä kerran elämässä. Että voi kuinka mulla on ollut ikävä sua ja sun juttuja. Sanoin sille, että olit kyllä yks rasittavimmista mutta rakastin sua silti. Huppu pois päästä.

Ilman oppilaitani en olisi kokonainen, missään määrin itselleni merkityksellinen. Opettajan työssä ei voi ylentyä. Palkka ei nouse, paitsi jos tekee ylitöitä. Vuosisidonnainen lisä nostaa palkkaa, mutta hitaasti. Opettajan työssä ei kannata palkan takia olla. Sen sijaan opettajan työ antaa jotain muuta. Yksittäisen oppilaan onnistuminen toki ilahduttaa opettajaa. Vielä enemmän opettaja ilahtuu, jos joku löytää itsensä, selvittää vahvuutensa ja tajuaa, mikä hänen tehtävänsä on tässä universumissa. Muistan edelleen omasta lukiostani englannin opettajani, joka ei nähnyt oppilaitaan numeroina. Jokainen oli arvokas, jokainen osasi jotakin. Minä niittasin englannista kutosia, korkeintaan seiskoja. Silti osasin jotain muuta. Ootko tehnyt uusia biisejä? Saadaanko me taas kevätjuhlassa kuulla niitä?

Joka päivä yritän muistaa, että jokainen on hyvä jossakin. Kaikkien ei tarvitse osata samoja asioita. Tärkeintä on, että jokainen löytää polkunsa, ennemmin tai myöhemmin. Työ on lopulta vain työtä. Siinä vieressä kulkevat hyvät ystävät, innostavat vapaa-ajan harrasteet ja kaikki muut elämän värityskuvat. Tärkeintä on, että on halu jatkaa ja ehkä vähän kehittyä siinä sivussa. Jokainen tavallaan ja omaa vauhtiaan.

Huomenna minä palaan. Torstaina Mymmeli-äidin helmoihin saavat uida uudet ja vanhat pikku Nyytit ja Mymmelit.

Sitten aletaan taas syynätä sieluja. Sitähän tämä on!

Moniko teistä on miettinyt viime päivinä, että tsaijai, kesäkiloja on kertynyt ja nyt kyllä pitäis äkkiä tehdä joku muutos, laihduttaa noin sata kiloa ja hankkiutua kuumaksi, jotta ens kesänä ois kaikki toisin?

Reilut kaks vuotta sitte meikä paino 84 kiloa. Se on tässä varressa (169 cm) aikamoinen kasa tavaraa. No otetaan tietysti huomioon, että olin just ollu raskaana sen yheksän kuukautta ja vauva piti kohta pulauttaa pellolle. Senkin jälkeen kiloja jäi vielä 78.

Mutta meitsi oli päättäny, että ku vauva lähtee, pikkuhiljaa lähtee myös kilot. Mää annoin itelleni aikaa kymmenen kuukautta, nimittäin seuraavan vuojen toukokuun loppuun, että puottelen kiloja sen verran ku niitä nyt tipahtelee. Aikaa oli ja lempeyttä oli. Sitte piti vaan alakaa tutkimaan, miten se homma toimii.

Tutkin läpi Jutan opit ja Kaisa Jaakkolan hormonidieetin säännöt. Kävin Jutan parilla luennolla. Vedin jotain tanskalaisia (?) jauheita, joista sekoiteltiin jotain pahanmakuista ihmejuomaa. Tutkin omia ruokailutottumuksiani ja puutuin juuri niihin kohtiin, mihin kannatti puuttua. Tyhmempikin osaa laskea, että jos aiemmin on syönyt kaksi leipää per ruokailu ja jatkossa syökin vain yhden, se on vähemmän kuin ennen. Ei sen mitään avaruustiedettä ole.

Eniten tarvittiin uskoa itseen ja uskoa uuteen huomiseen. Jossain vaiheessa paino ei pudonnut yhtään, jossain vaiheessa se rapsahteli tosi kivasti alaspäin nopeassa tahdissa. Tiedän toimineeni väärin, kun kuihdutin välillä itseäni tahallisesti Jutan oppien vastaisesti. Siinä vaiheessa äiti sai ihan hyvällä syyllä nimittää anorektikoksi, vaikka sellaista ongelmaa ei kyllä koskaan tule minulla olemaan. Sen verran on ruoka elämässä maistunut. (Mummoni lempinimi minulle oli lapsena ”Kahdeksan lihapullaa”.) Mitäpä lottoat: mistä sellaisen olin saanut?

Kuukaudet kuluivat, ja joka aamu kävin puntarilla toteamassa päivän saldon. Liikunnan aloitin vasta hyvin loppuvaiheessa projektiani. En nähnyt järkeä liikuttaa turhaan sellaisia kiloja, jotka kuitenkin olivat joka tapauksessa matkalla minusta pois. Syömällä minun kiloni lähtivät.

Kuukautta ennen päämääräni loppua (olin siis palaamassa toukokuussa takaisin töihin) tajusin, että olin pudottanut enemmän kuin mitä olisin koskaan voinut uskoa. Vaaka näytti siinä vaiheessa 63,5 kiloa. Sitten otettiin loppukiri: jos pääsisin alle 60 kilon, saisin palkita itseni uusilla jumppahousuilla. Kun toukokuun alussa menin lunastamaan palkintoani Kauppurienkadun Stadiumiin, leuhkin myyjälle, että olen juuri laihduttanut 25 kiloa ja tässä juuri lunastan palkinnoksi itselleni S-kokoiset jumppahousut. Myyjä naurahti. Hullu palkinto. Rangaistus olisi muistaakseni ollut loppukuun herkkukielto. Julmaa.

Tätä tarinaa on ilo muistella, koska näin 14 kuukautta housuepisodin jälkeen olen yhä 60 kilon alapuolella. Välillä tosin olen saattanut käydä kilon tai kaksi suunnassa tai toisessa, mutta en koe asiaa kovin vakavana. Käyn puntarilla nykyään ehkä kerran kuussa. Olen pysynyt loistavasti siinä, mihin pääsin, vaikka en juuri enää ole oppejani noudattanut.

Kun naistenlehdet alkavat taas syksyn kunniaksi puskea vinkkejä siitä, miten kesäkilot saa pois, haluan minäkin jakaa omat ohjeeni. Tuijota niitä lempeästi, mutta älä liian vakavasti. Jos haluat pudottaa muutaman kilon, toivotan sinulle onnea. Eniten toivotan armollisuutta ja rakkautta omaa kehoa kohtaan jokaisessa projektin vaiheessa. Jos saat ohjeistani edes yhden pysyvästi osaksi elämääsi, olet hyvällä tiellä:



1. Juo vettä. Juo sitä paljon. Korvaa osa päivän muista juomista vedellä (ala käyttää vettä esim. ruokajuomana, jos et vielä sitä tee). Helppo muutos, ja kalorivaje on pitkällä aikavälillä näkyvä. Lisäksi vesi tekee hyvää iholle.
2. Jätä pois turhat sokerit. Tarkoitan esim. jugurtteja ja mehuja. Ei sun tarvitse niistä kokonaan luopua, koska armollisuus on vanhan kansan kristillinen termi, joka toimii myös tässä yhdeydessä, mutta noudata esim. hyväksi havaittua maanantaista torstaihin -kikkaa. Se ohjaa sua kieltäytymään herkuista ma-to. Perjantaina saat herkutella. Lauantaina ja sunnuntaina ei ole totaalikielto, mutta älä nimitä niitä enää herkkupäiviksi. Kerää voimia taas uuteen maanantaihin. Rytmi on aika kiva. Sillä jaksaa.
3. Syö vähemmän. Laita lautaselle vähemmän kuin olet ennen laittanut. Älä vertaa ruokailutottumuksiasi kaverin lautasmalliin; teillä on erilaiset kehot ja erilaiset tottumukset. Tiedosta omat ongelmakohdat ja puutu niihin. Tee vähän kerralla. Se on myöhemmin paljon, jos jaksat pysyä siinä.
4. Jos herkkuhammasta kolottaa, ota pala tummaa suklaata. Se on niin pahaa, ettei sitä voi syödä kerralla paljoa. Tosin ajan mittaan se maistuu hyvältä, koska et tiedä paremmasta.
5. Rakasta itseäsi. Rakasta mieltäsi, rakasta heikkouksiasi, rakasta läskejäsi. Mulla on aina ollut hyvä itsetunto, mutta uuden kehon myötä pääsin ihan uusiin sfääreihin. Se oli kamalan kivaa, koska onnistuin siinä mitä halusin.
6. Aloita urheilu tai lisää sitä. Vaihda lajia tai monipuolista treeniä, jos huvittaa. Eikä tarvi revitellä hulluna heti. Pääasia että menet. Aloita kaverin kanssa yhdessä. Voitte soitella toisillenne joka päivä. Mulla oli mun sisko, jolle mää tekstasin joka aamu sen, mitä puntari näytti.
7. Pidä huolta mielestä. Anna itsellesi hyvää aikaa. Oo itelles kiva.
8. Anna itelles aikaa muutoksiin. Mää annoin itelleni 8,5 kuukautta. Mulla oli välitavoitteita, mulla oli palkintoja ja oli mulla rangaistuksiakin. Ja joka aamu oli uus yritys. Jossain vaiheessa mää en enää muistanut, mitä mää tein. Karkkipäivä jäi pois, koska mulla ei enää tehnyt mieli karkkia.



Henkilökohtaisia elämänvalmennusvinkkejä saa meikältä kysymällä. Ne ei lopu ikinä kesken. Niitä mää jakelen itellekki harva se päivä. Joskus pystyn noudattaan niitä, monesti en. Mutta kerran mää onnistuin. Sääki ehit onnistua vielä vaikka kuinka!



Terkuin, kesän sokerikoukusta pikkuhiljaa irti pyristelevä personal mind trainer