Eronneelle joulu on raskasta. Täytyy tavata sukulaisia joka päivä ja hymistellä ja
esittää hyvinvoivaa, vaikka totuus on ihan toinen. Lasten vuoksi
minä hammasta purren kohtaan taas teidät kaikki kuusen loisteessa
ja juttelen hetken mukavia. Paitsi että tänä jouluna en jutellut.
En toivottanut kenellekään hyvää joulua. Istuin sohvannurkassa ja
irvistelin. Siitä olen pahoillani. Tietysti minä toivoin teille
kaikille hyvää joulua, en vain pystynyt sitä sanomaan.
Tulee mieleen se
Siskonpedin sketsi, jossa joku seurakunnan työntekijä tulee
eronneen Niina Lahtisen esittämän roolihahmon oven taakse jouluna.
Loppu on historiaa. En nimittäin muista loppua. Mutta se sopisi
tähän kohtaan. Niin kuin nyrkki silmään ja kepakko berberiin ja
sitä rataa, kyllähän te tiedätte.
Ajoin tänään
puuhun. Aatonaattona sain sakot. Kumpikaan ei tunnu kauheasti
miltään. On nimittäin kaikkea sellaista muuta, mikä tuntuu sata
kertaa pahemmalta. Tätä kipua ei voi kuvailla. Periaatteessa, jos
lähdetään ruohonjuuritasolta, kukaan ei ole kuollut, mikä on hyvä
asia. Tai varmasti joku on, mutta ei ihan tästä läheltä ihan
tässä viime aikoina. Mitään ihan kamalan pahaa ei siis ole
tapahtunut. Mutta kipu pysyy, eikä kukaan voi sitä puhaltaa pois.
Viisaammat sanovat,
että vain aika auttaa. Anna ajan kulua. Anna, anna, anna. Mutta mitä
minä teen sen koko ajan, kun se aika kuluu? Tiedän, että pitäisi
kamalasti puuhastella, että unohtaisi itsensä. Olenkin tiskannut
viime aikoina ihan valtavasti. Tiskaan joka paikassa, mihin menen.
Kysyn jo ovella, voisinko mahdollisesti tiskata. Että olisiko
tiskattavaa. Joulu on siinä mielessä lohdullista, että monesti
tiskattavaa on. Monesti myös talon emäntä on iloinen, jos tiskaan.
Tiskatessa en muista itseäni. Tiedän vain, että olen hyödyllinen,
ja hyödyllinen minä haluan olla, koska seuramieheksi minusta ei nyt
vain ole.
Minä en pysty
kohtaamaan ketään ylimääräistä. En laita viestejä kenellekään.
Tietysti toivon, että joku kamalan läheinen tulisi minun oven
taakseni, tulisi sisään pyyteettömästi pitämään kiinni
olkapäistäni, että saisin itkeä ja huutaa tätä kipua pois.
Mutta en minä sitä pyydä, koska olen kiveä, ja kivet eivät
valita kipuaan.
On eronneita ja
eroavia. Ero on prosessi, jonka aikaa ei voi määritellä. Kipu
kestää eri ihmisillä eri ajan. En osaa sanoa, missä vaiheessa
olen. Tiedän vain, että tarvitsen aikaa suruun ja joka päivälle
uuden sotasuunnitelman, miten selviydyn. Ja tiedän, että olen ihan
yksin. Samalla tiedän, että aion kohdata nämä tunteet, ottaa
kaiken vastaan, mitä on tulossa. Kaltaiselleni elämysihmiselle se
on toisaalta kamalan jännittävää. Odotella, että mitähän tässä
vielä...
Joulun aikaan
huomasin hauskan ilmiön: eronneet lähettävät toisilleen viestejä
ja toivottavat voimia tänä erityisen raskaana aikana. Minäkin
lähetin yhden viestin sellaiselle, joka kulkee vähän minun
jäljessäni. Olen muka jotenkin pidemmällä. Oikeasti tämän
pohjemmalle ei pääse. Ehdotin hänelle yhteisen eroryhmän
perustamista. Hän ei vastannut. Ilmeisesti näillä asioilla ei sovi
vitsailla.
Mutta kipu lähtee,
tiedän senkin. Joulukin kulkee ohi, palaa taas ensi vuonna. On elämää
joulun ja joulun välissä, ja siihen minä keskityn seuraavaksi.
Mitä treffailuun
tulee, en halua ajatella mitään sellaista vielä pitkään aikaan.
Tinderiin en mene ja eliittikumppania minusta ei saa. Baareissa en
käy, jos et kotoa hae ja raahaa mukaan. Mutta jos tunnet jonkun
kivan ja kuuman palomiehen, poliisin tai hunksin, pistäpä koodia.
Voin lähettää itsestäni muutamat selfikset. Sitten vaikka vähän
keväämmällä.
Nyt minä nimittäin
vielä suren.
