Hej på dig!

Jag har talat mycket svenska på sistone. Jotenkin huvittuneena täytyy todeta, kuinka paljon asioita tapahtuu kahdessa viikossa. En ole yhtään se sama ihminen, joka olin kaksi viikkoa sitten. Lämpimät terveiset lähetän teille mökiltä, jossa olen ollut viimeisen vuorokauden yksin viettämässä luovan kirjoittamisen retriittiä. Käytännössä olen työstänyt uutta novelliani, joka annettiin minulle tällä viikolla unessa. Aiheena opettajan ja oppilaan suhde. Kielletty herkkupala, aiheena mieletön. Onneksi tosielämään ei näitä ajatuksia tarvitse siirtää, vaikka muistan kyllä hämärästi ajan, jolloin nuorena opettajattarena olin kovasti ihastunut erääseen lukiolaispoikaan, mutta ei mennä nyt siihen. Aion nimittäin olla jatkossakin oppilailleni löyhästi esiliinaansa heilutteleva Muumimamma. Sinänsä siis ei tarvitse ryhtyä huolestumaan, että lehtori Sinkkukinkku olisi seonnut ja sekaantumassa sakkolihaan. En ole yhtään enemmän sekaisin kuin ennenkään.

Olen sellainen pikakelaustyyppi, valmis vartissa uusiin haasteisiin. Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että jos kohtaan uuden miehen (tarkoitan Tinderiä koska baareissahan en käy paitsi vahingossa), yhden illan roihuan kuin viimeistä iltaa palava liekki. Seuraavana aamuna taika on poissa. Tuhkimon vaunut ovat ajaneet pois, ja tilalla on mätä kurpitsa. Tyypillistä ja ehkä vähän myös huvittavaa. That's me, honey!

Ehkä hän tiesi sen, kun kohtasimme kaksi viikkoa sitten Oulun yössä. Ehkä hän tunsi reittini, koska oli nähnyt sen sata kerta aiemminkin. En oikeastaan mene tarinaan sen kummemmin kuin että yksi kolmesta on nyt poissa pelistä. Tapahtumaketju aiheutti iloa ja hämmennystä, ja lopuksi vielä aavistuksen verran kipua. Mutta nyt täytyy kyllä tuumata, että asia on loppuunkäsitelty. Että voit tulla piilostasi, en minä enää pure, ainakaan paljon. Rakastan sinua yhä tästä hautaan. Mutta parempi, että pysymme ystävinä till the fucking holy end.

Ehkä parasta, mitä sinkkuilussa tapahtuu, on se, että uudet ihmiset toimivat peilinä. Heidän kauttaan minä näen itseni, omat unelmani ja toiveeni koko ajan selvemmin. Viime yönä minulle kirkastui ajatus, jonka olen nähnyt nimenä jonkin Hollywood-leffan kannessa: Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin. Nyt olisi nimittäin taas miestä tarjolla, ja nimenomaan väärää miestä. Itse asiassa niitä on taas useampi jonossa, mutta keulassa bogosi vielä eilen yksi kuuma kitaristi. Ihanaa, rokkari! Ainoa vaatimus, jolla on ollut minulle mitään väliä! Mutta mutta, ei meistä siltikään tule paria. Tajusin sen viime yönä. Toki voi pitää kivaa ja hengata ja olla kevyesti yhdessä, ja voin valehdella itselleni loputtomiin, että se on ok ja se riittää. Mutta kun se ei helvetti vain ole. Jäljet johtavat taas sylttytehtaalle eli munasarjoihini. Ja ne huutavat asioita, joita kaikki rokkipojat eivät halua tarjota. Tai eivät pysty tai eivät ole valmiita. Sydän itkee kuitenkin hetken vielä verta. Tyyppi oli tosi, tosi kiva. Puhuttiin puhelimessa tunti, minkä perusteella olisin voinut jo ottaa sen meille asumaan. Tai ainakin keittää hyvät sumpit ja vähän silittää elämän runtelemaa sydäntä. Mutta koska olen jo riittävän vahva tunnistaakseni kohtaamattomat unelmat, jatkan matkaani. Yksin.

Ihan samalla tavalla kuin olen tänä vuonna etsinyt silmät sumussa omaa rokkipoikaa, halusin vuosi sitten palomiehen. Molemmilla näillä oli selkeä esikuva. Yksi ihana palomies ja yksi ihana rokkikukko. Mutta kun ei kukaan voi korvata toista ihmistä. Kukaan kopio ei ole sama kuin alkuperäinen. Eli nyt täytyy kyllä Sinkkukinkun vilkaista peiliin ja todeta, että en oikeasti voi kulkea tuolla päämäärättömästi ja etsiä kopioita niistä, joita joskus rakastin. Toisaalta se on lohdullinen ajatus, ettei toista samanlaista voi löytää. Ei minuakaan ole toista samanlaista (Thänk Gaad! huudetaan jossain nyt ääneen). Töissäkin aina toitotetaan, että et ole korvaamaton. Mutta nyt täytyy kyllä todeta, että olen minä. Ei kukaan voi astua tilalleni ja hoitaa hommaani samalla tavalla missä sitten vaikutankaan. Onko se sitten hyvä vai huono asia, en ota siihen nyt tässä kohdassa kantaa, mutta ei vain voi. Varmasti miellyttävämpiä ihmisiä on olemassa, siitä olen varma, mutta suoruuteni on valtti. Sen minulle totesi viime yönä myös tuo kitaristi, jonka muisto savuaa nyt unelmieni risukasasta.

Iloa menneellä viikolla aiheutti myös eräs länsinaapuristamme kotoisin oleva Tinder-mätsi. Ruottalainen. Och jag gåv ett hjärta (Tinder-språk, förstår du?). Ikävä kyllä siinä sattui taas klassiset, eli todennäköisesti hän ihastui melko pian minuun niin korviaan myöten, että minua rupesi ällöttämään. Lisäksi hän löi vielä lisää pippuria myllyyn toteamalla, että hän ei sitten ole helppo nakki, ihan vaan tiedoksi minulle. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo menettänyt kiinnostukseni (haha, yllätyitkö?), joten minulle on ihan sama, minkälainen nakki hän on, koska en aio tavata häntä. Hauskaa tilanteessa oli kuitenkin niiden muutaman päivän ajan, kun viestinvaihto vielä oli harmitonta, että puhuimme välillä englantia, välillä ruotsia ja välillä suomea. Enkä minä oikeastaan ollut superhuono missään. Eli kielimuuriin sen ei ainakaan pitäisi kaatua, jos miettii tulevan kumppanin kansalaisuutta. Vaikka kyllähän sama äidinkieli on siinä mielessä siunaus, että verbaalit vitsini uppoavat huomattavasti paremmin kantaväestöön, kuin jos niitä pitäisi ryhtyä kääntämään heikolla kielitaidolla joko englanniksi tai ruotsiksi. On kuitenkin tässä kohdassa muistettava leuhkia, että tokihan olen opettanut muinoin vaihto-oppilaita englanniksi yliopistossa, vaikka pidänkin itseäni huonona englannin puhujana. Ulkomaalaiset Tinder-mätsini ovat kyllä aina kehuneet ja kertoneet ymmärtävänsä kaiken, mitä sanon, mutta heillä taitaakin olla vähän eri motiivit. Tässä kohtaa viittaan pikkuhousumotiiviin. Eli pöksyissä olisi ahdasta, jos sinne kaiken maailman kielilläpuhujat päästäisi. No. Asiat sikseen ja eteenpäin.

Olin ollut kauan sitä mieltä, että kyllä nyt ollaan sinkkumarkkinoilla arvostuksen piirissä, kun otsassa lukee opettaja. Sen jälkeen en-nyt-muista-kuka-ja-vaikka-muistaisin-olen-muistaakseni-luvannut-olla-puhumatta-hänestä-blogissani tuumasi, että opettajat ovat idiootteja ja hankalia. Että kukaan ei halua oikeasti opettajaa vaimokseen. Niinpä tajusin, että niinhän se taitaa olla: opettajilla on vaikea maine, eivätkä he ole edes kovin haluttavia, paitsi muutamat, ja toki luen itseni tähän sakkiin, koska mielestäni ihminen on juuri niin kuuma kuin hän itsestään tekee. Muutta voin kertoa, että ulkonäkö on korkeintaan sadasosa koko paketin yhteenlasketusta summasta. Eli siis sen perusteella ei kannata suhteeseen vielä lähteä, jos joku sanoo, että hemmetti kun sie olet nätti. Yleensä sanon, että juu kiitti tiedän että olen ihan ok, mutta mitäs sulla ois muuta, koska näillä tehosteilla ei vielä pitkälle mennä.

Mutta jos nyt kuitenkin otetaan huomioon, että onhan opettajissa paljon hyvääkin, eikä oikeastaan voi ajatella, että opettajat olisivat kaikki aina samanlaisia, vaikka samanlaisia piirteitä, kuten työteliäisyys, ajanhallinta ja järjestelmällisyys, löytyy varmasti monen opettajan ominaisuussalkusta. Jos pohdin omaa nykyistä työpaikkaani (ja entisiäkin), meillä on töissä läjäpäin erilaisia opettajia enkä takuulla alkaisi parisuhteeseen heistä, öö, kenenkään kanssa. Mutta ehkä minä olen yhä haluttava jonkun ulkopuolisen silmissä, jonkun sellaisen, joka ei tunne minua ja rasittavuuttani vielä riittävästi ja voi rakastua minuun siinä samalla kun tutustuu, eikä häntä lopultakaan haittaa ne piirteet, jotka minussa esimerkiksi systemaattisesti hermostuttavat työtovereitani. Niin se varmaan menee.

Eräs hyvä ystäväni lohdutti viikko sitten, että et sinäkään oikeasti halua niitä, jotka tunnet tosi hyvin. En ymmärtänyt häntä, ennen kuin tilanne tuotiin kertakäyttölautasella eteeni. Esimerkki tuli vastaan, et kai vain ylläty, Tinderissä. Hän oli komea, urheilullinen, varakas, työteliäs, lapseton - siis kaikkea mitä tämänikäinen sinkkukinkku voisi toivoa. Ainoa ongelma oli se, että me tunnemme! Me olemme soittaneet vuosikausia samassa bändissä! Olen satavarma, että hän ei myöskään painanut minua; meistä ei siis tullut mätsiä. Täydellinen mies, jota minä en halua, koska hän on tutumpi kuin tuttu. Ja vaikka hän kuinka nykyisellään saattaisi miettiä, että onpa sinusta tullut viehättävä, ei hänkään painaisi minua. Niinpä ohitimme toisemme, sanomatta sanaakaan ja toivotimme toisillemme sanattomasti mitä lempeintä onnea sinkkuuden highwayllä.

Ja niin minä ilokseni ja surukseni ilmoitan juhlallisuuksien vallitessa, että en ole menossa treffeille taaskaan kenenkään kanssa. Ei huvita. Tarjouksia satelee, mutta siinäpä satelee.

Koska kyllähän se on ammoisista ajoista asti mennyt niin, että se olen minä joka iskee. Ja tiedoksenne, että silloin kun minä isken, se tuntuu. Munaskuukkeleissa asti.

Nyt olen kuitenkin suunnitellut rauhoittumista. Ihan jännä nähdä, kuinka monta minuuttia tämä seuraava vaihe kestää.

Iloa heinäkuuhusi!