Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet raskaita. Tai ehkä tavanomaista raskaampia vain. Sellaisia suruhuntuisen hauraita viikkoja. Pysyn pystyssä ihan hyvin. Pystyn syömään ihan hyvin. Nukun ihan hyvin. En pysty kieltäytymään makeasta ihan niin hyvin kuin haluaisin. Yritän elää normaalisti. Tehdä töitä normaalisti. Hoitaa lapset normaalisti, käydä teatterilla normaalisti. Yritän olla kaikessa ihan hyvä. Parempaan kun en nyt pysty.

Viimeisten kahden viikon aikana olen purskahtanut esimieheni edessä itkuun kaksi kertaa. Luokassa vain kerran. Asiat eivät ole olleet kovin ihmeellisiä, eivätkä ihmiset suhtaudu kohtauksiini kovinkaan kummastellen. Ne, joiden kanssa teen päivittäin töitä, tuntevat minun sieluni. Siksi minä pystyn, voin ja uskallan. Tällainen minä olen.

Luokkakohtaukseni tosin liittyi näytelmäaiheeseen, jonka olin keksinyt edellisenä päivänä 9. luokan ilmaisutaidonryhmälle. Esitin idean, mehustelin sillä ja kehitin sen huippuunsa siinä oppilaiden edessä. Oppilaat olivat tulessa. Osa nousi pystyyn ja sanoi, että tässä he haluavat olla mukana. Tunnin jälkeen osa jäi halaamaan ja yksi sanoi, että olen varmaankin koulumme opettajista ainoa, jota hänellä tulee oikeasti ikävä, kun lähtö oikeaan elämään viimein tulee. Silloin minulla tuli itku. Se liittyi osaltaan siihen, että olin hautonut alanvaihtoa taas jonkin aikaa, koska mikä merkitys minulla on olla teinien sylkykuppina päivästä toiseen ja viikosta kolmanteen? Että voisinko tehdä kuitenkin jotain sellaista, josta saisin kiitosta ja jossa työtäni arvostettaisiin oikeasti? Opettaja yläkoulussa ei varsinaisesti ole maamme kiitetyimpien ammattien listalla. Paskaa niskaan sitä mukaa, jos jaksaa ottaa vastaan. Onneksi työkavereista pari on tosi rakkaita. Vaikka kaatuisin pimeässä, muutama ottaisi kiinni. Siitä kiitän.

Tiedäthän sinä, että suren sinua, tiedäthän? Olisi pitänyt päästää irti jo kauan sitten, mutta en pystynyt. Ei toisiinsa kietoutuneita sieluja saa repiä toisistaan liian aikaisin. Eikä rikkinäisiä sieluja. Eikä varmaan sieluja ylipäätäänkään. 34-tuntiset treffimme hiihtolomalla olivat ilmeisesti viimeinen naula arkkuumme, niin minä luulen. Niistä kaksi tuntia me käytimme siihen elokuvaan, johon minä halusin sinut viedä. Lopuista 32 tunnista minä en halua nyt puhua. Saattaisi sattua liikaa.

Mutta yöllä sinä tulit, suoraan keikkareissulta minun syliini. Autollinen bändikavereitasi minun piti jälleen kerran kohdata, enkä osannut sanoa niille mitään, kun ne minulle suutaan soittivat. Sinut minä vain tahdoin.

Ei sinua satu. Sinun sydämesi on jo jääkylmä, mutta ei se aina ollut niin. Tulet minua joka paikassa vastaan. Mihinkään en voi mennä, etten sinua muistaisi.

Muistan ensimmäiset treffimme, kun sinä painoit minua nenästä ja sanoit, että minulla on sinun sukusi nenä.

Muistan kun olin keikallasi siinä ihmismeressä ja sinä huomasit minut, ilahduit ja vilkutit.

Muistan kun lähdimme liikennevaloissa eri suuntiin kerran aamulla, kun olit taas kerran ollut vieressäni, ja minä lähdin töihin. Vilkutit vielä kerran ennen kuin kaasutit pohjoiseen.

Tai kun lämmitin sinulle saunan.

Valmistin meille brunssin.

Pidin sinua sylissäni tuntikausia ja me nauroimme ihan kippurassa.

Tai kun heräsit vieressäni ja ensimmäisenä silitit. Sinä osasit.

Tai kun et koskaan mitään sanonut rumasti. Et edes rumia asioita.

Tai kun menimme elokuviin. Söimme samasta pussista karkkia ja minä sain pussata sinua milloin halusin. Se oli ehkä elämäni onnellisin elokuvareissu. Selfiekin otettiin.

Tai kun viimeisen kerran lähdit luotani. Ja suutelit. Katsoit niin kauniisti, että olisin siinä hetkessä voinut kuolla katseeseesi. Minä olin niin arvokas.

Rakkauden menettäminen on elämässä ehkä pahinta. Käytän kaikki automatkani nykyään itkemiseen. Kuinka monta litraa tarvitset vielä kyyneleitäni? Aion surra sinut nyt loppuun. Otan tämän kivun. Olen tilannut sen kotipaketissa isona annoksena.

Tinder laulaa taukoamatta. Kaikki sanovat, miten kaunis minä olen. Etelässä olisi yksi kiva poliisi, mutta se on niin kamalan kaukana. Eilen kävin treffeillä yhden sellaisen kanssa, joka on halunnut nähdä minua jo kuukausien ajan. Käytiin aurinkokävelyllä Tuirassa, koska hän halusi. Puolitoista tuntia hän kävelytti minua kevätrapakoissa ja jääteillä. Mies oli liian komea eikä yhtään minun tyyppiäni. Puhui stadia ja kuulosti korvaani leuhkalta, vaikkei ehkä edes ollut. Tai sitten oli. Minä olisin vain halunnut kuulla hänessä sinun tutun murteesi. Tuli ikävä. Sadatta tai tuhannetta kertaa samalla viikolla.

Tällä hetkellä oloni on aika turha. Otan pääsiäisen jälkeen töistä viikon palkattoman vapaan, jotta voin lähteä lasten kanssa kauas lämpimään. Ei yhtään minun tyylistäni. En ole ottanut viimeisten 14 vuoden työurani aikana yhtään päivää vapaata loman takia. Työmoraalini on korkea, ja kuvittelen olevani korvaamaton. Kaikki sanovat, että kamalan kallista olla viikko pois töistä. Sehän on neljäsosa kuukaudesta. Menetän palkasta ison siivun. Mutta mitä väliä? Luulen, että tarvitsen tätä. Nyt nimittäin taistellaan jo vähän jaksamisen kanssa. Lisäksi lupasin lapsilleni matkan lämpimään, kun sain alkuvuodesta tehtyä superhyvät asuntokaupat ilman välittäjää. Sillä välittäjän palkkiolla me nyt lennämme pois. Ehkä löydän sieltä jonkun Jorgoksen, emmekä palaa enää koskaan.

Ehkä.