Järjestyksessään toinen avoin kirje tulevalle miehelleni

Hei sinä vanha pieru!

Hah. Sainpa huomiosi. Edellisestä kirjeestäni on tosiaankin nyt kahta päivää vaille puoli vuotta, mutta sinua ei vain näy. Missä olet? Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta epäkunnossa oleva intuitioni vie minut jatkuvasti harhateille. Uskon, että tunnistaisin sinut, jos tulisit minua vastaan, mutta luultavasti oman elämäsi kiemurat pitävät sinut vielä toistaiseksi loitolla minusta. Eipä siinä, kyllä minä täällä pärjäilen ja olen pärjäillyt. Mutta saako kysyä, löydätkö minut ihan varmasti, jos lakkaan etsimästä sinua? En ehkä uskalla luottaa siihen täysin.

Jos et kuitenkaan nyt pahastu, kirjoitan sinulle ihan vähän aikani kuluksi, jos vaikka sattuisitkin näkemään kirjeeni ennen kuin tapaat minut. Voin vaikka vähän kertoilla, miten minulla pyyhkii nykyään.

Mietin välillä, teetkö tämän tahallasi. Että haluatko antaa minulle jonkin opetuksen vielä ennen kuin tulet. Tai pitääkö minun oppia vielä lisää itsestäni ja maailmasta? Voin kertoa, että sydämen sivistykseni on ollut huippuluokkaa jo vuosia, ja uutisia en lue edelleenkään. Tiedän sen vähän, mitä pitää tietää, jotta voi esittää viisasta opettajatarta. Seuraan, mitä ympärilläni tapahtuu, jos jotain nyt sattuu tapahtumaan. Kun pitää silmänsä auki somessa ja suhteissa, tietää kyllä välttämättömimmän, mitä maailmalla tapahtuu. Kunnallisvaaleista olen ollut ihan vähän jopa kiinnostunutkin, jopa siinä määrin, että harmittelin toissa viikolla sitä, etten lähtenyt ehdokkaaksi, vaikka minua kaksi kertaa pyydettiinkin. Sitten taas ravistelen itseäni ja ymmärrän, että lahjani ovat todellakin jossain ihan muualla kuin politiikan kentällä, vaikka minulla vahvoja mielipiteitä onkin esimerkiksi siitä, että ihmisten pitäisi käydä töissä ja että pienet lapset pitäisi hoitaa kotona, varsinkin jos vanhemmat luuseroivat kotona. Ja että ylipäätänsä ihmisten pitäisi jaksaa enemmän. Minua suututtaa kamalasti väsyneet ihmiset. Huolimatta siitä, että olen itse viitta vaille burn out.

Siis ihan tosi. Olen tarkkaillut itseäni nyt viikkoja, ja vaikka kevät on tulossa tajutonta vauhtia, huomaan kantavani pientä masennusjyvää. Minulla on hyvä olla vain kahdessa paikassa: teatterilla ja omassa luokassani. Näille kahdelle lokaatiolle yhteistä on se, että niissä olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joille ei tarvitse esittää. Tai siis joille saa esittää ilman, että kukaan ahdistuu. Siis joille saa olla se, kuka on. Tajusin, että jopa kotini jää näitten kahden paikan ulkopuolelle, koska kotona muistan liikaa omaa olemassaoloani ja surkeuttani. Asian hyvä puoli on se, että voin huomattavasti paremmin kuin vaikkapa vuosi sitten, joten siinä mielessä aika tekee tehtävänsä. En minä nyt oikeasti mitenkään superhuonosti voi;  olen sellainen keskionnellinen. Ihan tavallisen onnellinen. Lähellä on rakkaita ja sitä rataa, mutta toisaalta jos joku on liian ilkeä, saatan tulistua aika helposti. En nyt oikeasti jaksaisi millään mitään ilkeilyä.

Olen muuten tehnyt viime päivinä uuden havainnon, että tämä maailma rakentuu parisuhteellisuuden ympärille. Yksinolon mahdollisuutta ei anneta. Jos minulla ei ole ketään random-ukkoa, jota parhaillani lämppään, on vähintään oltava vilkas Tinder-tilanne. No mitäpä jos ei ole? Ihan kiva niille on jutella, mutta toissapäivänä yksi halusi soittaa ja eilen yksi alkoi vaatia treffejä, joten minäpä pistin pillit hiljaa pussiin ja sanoin, että ei minua oikeasti kiinnosta. Että voidaan jutella vaikka maailman tappiin, mutta jos en saa kunnon viboja, en lähde enää kiltteyttäni treffeille tsekkaamaan livetilannetta. Tutustuminen on oikeasti kamalan väsyttävää. Sitä paitsi Tinder on täynnä bensalenkkareita, ja minua ei oikeasti kiinnosta moottorikelkkailu. Kokeilin kerran ja sairastuin saman tien. Keikka piti perua ja traumat jäi. Turvallisempaa olla sisällä.

Tiedän kyllä, mitä sanoisit, jos näkisit minun tämänhetkisen tuskailuni. Nauraisit ja sanoisit, että kokeilisin nyt nauttia ihan täysillä tästä vapaudestani vielä sen aikaa, kun sitä minulle suodaan. Nimittäin sitten kun sinä ja minä alamme hengata kimpassa, minun pitää tietysti koko ajan olla passaamassa ja viihdyttämässä sinua, ja silloin minulla on varmasti ikävä näitä aikoja, jolloin sain nauttia pyhästä yksinäisyydestäni. Joten joo, minäpä yritän parhaani mukaan nauttia ja tehdä nyt niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Muistathan sinäkin tehdä, vaikka en minä sinun lempijuttujasi ota sinulta pois myöhemmässäkään vaiheessa.

Arvostamani naistähdet ovat viime viikkoina olleet haastateltavina maamme kattavassa naistenlehtiverkostossa. En nyt halua yksilöidä, ketkä ovat olleet lukemieni juttujen staroja, mutta miten ne ovat aina niin viisaita ja toimineet oikein erotilanteissa? Että reippaasti on oltu monta vuotta sitoutumatta ja sitten naks vain löydetty uusi ihana kumppani, joka katsoo nätisti ja tekee ruokaa eikä juokse vieraissa. Mitä helkkaria? Miksei näiltä huudeilta löydy sellaisia sällejä? Vai valehteleeko täällä joku ihan kuus-nolla silmät ja suut täyteen? Varmaan nämäkin naiset ovat juosseet sinkkuvuotensa ympäriinsä paneskelemassa randomisti ympäriinsä kuin kevätkaniinit.

Kevät on muuten tulossa. Pelottaa.

Tajusin muuten senkin, että en löydä miestä siksi, koska hyvät miehet eivät eroa eivätkä jätä vaimojaan. Siksi niitä ei ole kovinkaan rapsakasti liikenteessä. Hyvät miehet kantavat vastuunsa ja rakastavat raivokkaasti rikkinäiset naisensa ehjiksi ja paranevat vanhetessaan. Hyvä ystäväni muuten tuumasi eilen, että minun pitäisi mennä leikkipuistoihin. Että siellä ne parhaimmat eroisät ovat. Toivonkin, että lumet sulavat pian. Kirjaston lasihississä on ollut vähän hiljaista viime aikoina.

Kevättä kohti siis mennään. Sydän kuoriutuu hiljaa kolostaan. Koulumme siivoojat, joille pitää vähintään kerran viikossa päivittää kuulumiset, tiedstelivat taas tilannettani viime viikolla. Sanoin jotain melko ympäripyöreää, mutta muistin mainita, että parasta tässä kaikessa paskassa on ehkä kuitenkin se, että sinuun liittyvä, toistaiseksi voimakas poissaolosi elämästäni tarkoittaa sitä, että se kaikki hyvä on ehkä vielä edessä. Että ehkä vielä rakastun. Ja ehkä sinä rakastut minuun. Ja sitten meillä on kamalan kivaa yhdessä ja saamme suunnitella ja unelmoida ja muhinoida ja mitä kivaa nyt sitten keksitäänkään. Olen kyllä vähän jo lakannut uskomasta mihinkään tuollaiseen, koska vaikuttaa kovasti siltä, ettei kukaan halua tutustua minun sydämeeni. Sano, mikä siinä on? Olenko vain ihan vääränlainen? Paljon rumemmatkin löytävät hyvän kumppanin. Minä en löydä edes huonoa, koska ketään ei kiinnosta. Lisäksi olen lihonut. Olen masentunut ja lihonut ja kaikki on taas ihan pilalla.

Tulisitpa pian. Loppuisi tämä saikkaaminen näiden apinoiden kanssa, jotka vatkaavat minun mieltäni vääriin suuntiin ja saavat minut tuntemaan jatkuvasti oloni yhä epävarmemmaksi. Sinä tiedät, etten oikeasti ole sellainen.

Mutta ehkä me tapaamme vielä.

Heti kun osaan lakata etsimästä sinua.