Tätä hetkeä olen odottanut! Ensimmäistä iltaa omassa uudessa kodissani. Ensimmäistä omaa kirjoitushetkeäni ihan omassa sängyssäni. Sillä täällä minä nyt olen, hei vain! Muutto sujui hienosti. Elämäni 12. muutto aikuisiällä meni sujuvammin kuin mikään aiempi. Samalla se oli myös eriskummallisin ja ystävällisin tilaisuus, minkä olen kokenut. Mikäli muistat, myin asuntoni kuukausi takaperin ihan itse ilman välikäsiä. Hoidimme siis ostotarjoukset, kauppakirjat, kaupat ja muutot erinomaisessa yhteisymmärryksessä uusien omistajien kanssa. Luulenpa, ettet ole koskaan nähnyt sellaista muuttoa. Uudet asukkaat nimittäin muuttivat kotiimme ennen kuin olin ehtinyt kantaa yhtään tavaraa asunnosta ulos. Emme kuitenkaan yöpyneet asunnossa yhtä aikaa, tosin en olisi ihan hirveästi ihmetellyt sitäkään, jos olisimme sellaiseen vaihtoehtoon päätyneet. Luulen, että meistä voisi tulla ystäviä.

Minusta ja Daltonista ei sittenkään tullut perhettä. Dalton oli aikansa kiva, mutta muuttui pian hankalaksi. Jos täytyy jatkuvasti vääntää ja vaatia toiselta sellaista, mihin hän ei pysty, on sama jättää leikki kesken, vaikka mielestäni koeajalla olisi voinut yrittää kuitenkin piirun verran enemmän. Itse asiassa hän jätti minut kolmesti viikon sisällä, mikä saattaa kertoa miessukupuolen erään alalajin voimakkaasta yleispiirteestä: päättämättömyydestä. Kun hän oli jättämässä minua ja minun sieluani toista kertaa viime viikon keskiviikkona, totesin hänelle, että minun mieheni pitäisi olla helppo, komea ja välittävä, etkä sinä ole ollut tähän mennessä kuin komea. Sillä ei ihan tuhottoman pitkälle pötkitä. Daltonista jäi hauska muisto. Toivon hänelle kaikkea hyvää elämässään.

Sinkkukinkku palasi siis jälleen kerran onnellisten sinkkuilijoiden joukkoon. Kinkkuaikoja ei tarvinnut sittenkään jättää, ja uuteen sinkkuboksiin muuttaminen vain tukee sitä ajatusta, että eiköhän tässä ihan rauhassa katsella taas tovi ympärille ennen kuin aletaan touhuta levottomia. Rauhallisuudesta puheen ollen palasin takaisin Tinderiin, jossa innokkaat mieslinjan edustajat ryhtyivät ensi metreistä alkaen pommittamaan Sinkkistä deittitarjouksilla. Osittain ilmeisesti jo annoinkin parille treffikutsulle miedon ja epämääräisen joo:n. Kai sitä voi käydä, jos jotkut niin innokkaasti kuvittelevat, että olisin melko saalis. (Totuuttahan heille ei kerrota.) Voihan sitä käydä. Siitäkin huolimatta, että Sinkkiksen sydän asuu edelleen Kemissä. Niinpä. Arvaat kyllä.

Varmaan tiedät, kenestä puhun. Hänestä, jota nimeltä ei mainita. Ei, en tarkoita Voldemortia, vaan sitä toista, joka tautisella karismallaan ryki itsensä sydämeeni tuossa marraskuun alkupuolella menneenä vuonna eikä ole sieltä sen koommin poistunut. Ehkä olen jättänyt joitakin olennaisuuksia välillä kertomatta Teille, hyvät lukijani, mutta kai tässä voi hiljaa kuiskata, että ei se homma nyt niin taputeltu ole, kuin mitä moni on saattanut kuvitella. Koska kyllä, me pidämme yhteyttä. Välillä se on pahan olon purkamista, tiuskintaa ja vihanpurkauksia. Välillä se taas on sitä toista ääripäätä. Että oisitpa mun lähellä ja milloin nähdään, okei huomenna. Oikeastaan kaikessa kaikkeudessaan olen tajunnut aika vasta, että ennen kaikkea se, mitä meillä lopulta on, on ystävyyttä ja välittämistä, juuri sellaista, jonka päälle voisi rakentaa oikean rakkauden. Ehkä siitä tulee vielä sellainen. Ehkä.

Ne jotka eivät totuutta tiedä, muistavat kyllä kertoa mielipiteensä tilanteesta. Että hän on minulle tyhjä arpa, jolla ei voi voittaa. Minusta taas tuntuu, että nettoan voittoja joka päivä siinä määrin kuin keskustelen hänen kanssaan ja tiedän, mitä välillämme on meneillään. Siinä on taikaa, olen siitä tietoinen. Mutta meidän aikamme ei ole vielä. Sitä ennen aion iloita siitä kaikesta muusta, mitä meidän välillämme on. Sovin meille hiihtolomaksi leffatreffit. Ihanaa! La la land. En haluaisi nähdä kyseistä elokuvaa kenenkään muun kanssa. Sinkkukinkku ja Rokkikukko - still alive, ainakin elokuvissa.

Rakkaudesta puheen ollen olen viime kuukausina pelännyt jonkin verran. Tiedän, etten ole kertonut sitäkään, että laitoimme entisen puolisoni kanssa lopullisen avioeropaperin matkaan vasta reilu viikko sitten. Näin kauan siinä meni, melkein kaksi vuotta. Mutta voipahan sanoa, että ei ole hätiköity päätös. Siinä välissä on saanut miettiä yhtä jos toistakin vaihtoehtoa. Ensimmäisen vuoden tiedustelin häneltä kerran kuukaudessa, milloin hän aikoo palata kotiin. Ei aikonut eikä palannut. Sen jälkeen olen ryhtynyt hyväksymään totuutta, vaikka onhan se kirponut, eniten ehkä lasten takia, vaikka pariskunta lakkasimme olemasta varmaankin jo vuosikymmen sitten. Sen jälkeen yritin vain erinäisin keinoin ratkoa pattitilannetta, joka ei halunnut laueta. Ja tietäähän sen, että sellainen homma kaatuu lopulta omaan ansaansa.

Mutta siihen pelkoon. Vaikka eroaisimme puolisostamme äärimmäisen parhaissa väleissä ja hän olisi äärimmäisen paras ystävämme ja vaikka haluaisimme lastemme toiselle vanhemmalle vain kaikkea hyvää siihenkin elämänvaiheeseen, johon emme pääse enää ykköspaikalta vaikuttamaan, voin kertoa, että kyllä siinä välillä mustasukkaisuus ja pahansuopaisuus kalvavat. Erityisesti se alkaa kalvamaan siinä hetkessä, kun ex-puoliso rakastuu ja löytää uuden kumppanin, vaikka emme missään nimessä enää halua häntä takaisin. Miten helvetissä tuo muka NYT osaa rakastaa? Ja KUKA voi olla minua parempi nainen? Ja että huomenna ajan työmatkalla rekan keulaan, koska lapsillani on nyt uusi äiti, eikä minua sen koommin näissä kuvioissa enää tarvita. Viime kuukausina ajatukseni ovat lähinnä kimpoilleet näiden teemojen parissa.

Olen vuodattanut satoja kyyneleitä ja kirosanoja asian tiimoilta. Sihissyt vihaani aamuisilla työmatkoilla milloin kenenkin työkaverirukan niskaan. Kunnes lopulta päätin kiivetä vihani ja katkeruuteni päälle. Guruni ja oppaani tässäkin asiassa oli – kukapa muukaan – kuin Jutta, supersankarini. Kävin tammikuussa taas hänen luennollaan ja sain sieltä taas valtavasti voimaa. Suurimpana ajatuksena, mikä mieleeni tuosta reissusta jäi, oli se, että pystyisin hyväksymään entisen puolisoni uuden rakkaan ja ottamaan hänet osaksi elämäämme, ilman vihaa ja harmia. Ja uskotkos: onnistuin siinä! Pahinta on tosiaan pelko ihmisestä, jota ei ole koskaan tavannut kuin kuvissa. Ihmisestä joka on sata kertaa minua kauniimpi. Pelko yli-ihmisyydestä. Viime viikolla lakkasin nimittäin olemasta leuhka. Äitikin kysyi, mitä minulle on tapahtunut ja mihin jäätävä itseriittoisuuteni on hävinnyt. Kerroin vain lyhyesti, että tässä nyt on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat syöneet minusta leuhkuuden. Sinänsä toisaalta ihan tervettä.

Mutta sitten siihen pelkoon. Paras tapa voittaa pelkonsa on kohdata se, mennä sitä kohti. Niin tässäkin tapauksessa kävi. Tiesin, että koska entinen puolisoni on keikalla viikonloppuna lähistöllä, sinne tulevat kaikki tutut – niinhän me olemme tehneet aina. Kokoonnuimme siis ravintolaan kaikki sukulaiset ja tutut, hänen ja minun. Menin bileisiin anoppini kanssa, ja tietysti häntäkin jännitti kohdata uusi miniänsä. Ja niin me kohtasimme! Koska meitä oli paljon ja hän yksin, minä ehdotin, että hakisimme hänet pöytäämme. Ja niin me haimme ja vietimme mukavan illan. Ihastuin häneen kovin, ja mikäli se on minusta kiinni, otan hänet mielelläni lasteni äitipuoleksi. Yritin tietysti käyttäytyä ja vaikuttaa fiksulta eksältä, koska eivätkö kaikki eksät ole aina joka tapauksessa kunnon mulkkuja. (Minun eksäni ainakin ovat.) Kerroin ex-puolisoni uudelle tyttöystävälle, kuinka paljon olin pelännyt sitä kaikkea, hänen kohtaamistaan. Hän kertoi minulle, kuinka paljon ihailee tapaamme hoitaa lastemme asiat ja olla yhdessä vanhempia erosta huolimatta. Ilta päättyi kivasti. Lopuksi istuimme vieretysten ja höpöttelimme niin kuin ketkä tahansa ystävykset. En oleta, että meistä tulee ystäviä, mutta tiedän, että pystymme tulemaan toimeen. Olen päättänyt lakata pelkäämästä elämää. Kotiin mennessämme anoppi totesi, etten olisi voinut hoitaa tilannetta paremmin. Kiitin itseäni ja vähän itkin. Vaikka minusta ei useinkaan kannata ottaa mallia, tässä asiassa olin kymppi plus. Tee itse perässä. Tai älä tee. Mieluummin pysy yhdessä kumppanisi kanssa ja rakasta häntä risaisesti hautaan asti.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät viikontakaiset rikkinäisyyden tunteet johtuneet pelkästä pelosta.

Kun äitini huomasi minussa tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mihin itsevarmuuteni on kadonnut, kerroin myös Daltonin osuudesta asiaan. Ehkä pettymysten kasaantuminen aiheutti sen, ettei minulla ihan hirveästi ollut luottoa enää tunteista voimakkaimpaan ja vielä vähemmän itseeni ja omaan viehätysvoimaani. Toisaalta olen alkanut saavuttaa ajatusta, jonka mukaan yksinolostaan nauttivan sinkkuihmisen ei ole mitenkään helppo paritua. Varsinkin jos edelliseen suhteeseen liittyy pettymyksiä ja hylkäämistä, sitä saattaa haluta toisesta ihmisestä vain kermat päältä ja muutaman väritetyn hetken. Tietysti on myös niitä, jotka ovat oikeastikin valmiita uuteen ihmiseen ja hänen hyviin ja huonoihin puoliinsa. Mietin viimeksi eilen, että jos minulle oikeasti annettaisiin sellainen tilanne vastaan, jossa Rokkikukko anelisi minua polvet ruvella olemaan hänen kanssaan ja viettämään hänen vierellään iäisyyden, suostuisinko saman tien? Olisin tietysti onnellinen ja otettu, mutta en sanoisi kättelyssä ”kiitos, ihanaa”, vaikka niin saattaisin ajatellakin. Sanoisin kylmäpäisen rauhallisesti, että kiitos viehättävästä tarjouksesta, mutta en voi luvata sinulle vielä puolta valtakuntaa. Koska kyllä ensin täytyy aina selvittää, mihin asti bensa riittää vai riittääkö se alkuunkaan. Koska jos jotain olen sinkkuaikanani oppinut, se on se, että vaikka elämä onkin ihanaa ja välillä jopa vähän villiäkin, omaa sydäntään pitää kuunnella koko ajan ja taukoamatta, koska se ei valehtele. 

Ja toisaalta: hiljaa hyvä tulee.

Mutta kylläpä minulla on nyt onnellinen olo.