Tiedätkö sen tunteen, kun yrittää raivokkaasti päästä yli jostain elämänsä suuresta rakkaudesta, mutta tietää kaikilla toimillaan vain aiheuttavansa itselleen lisää ongelmia? Täsmälleen sellaisessa elämäntilanteessa minä nyt elän. Kauheasti kaikkea kivaa on meneillään. En mieti kuin keskimäärin muutaman kerran päivässä, kuinka kauan vielä kykenen sinnittelemään ennen kuin laitan viestiä erääseen sellaiseen suuntaan, josta tiedän sen lentävän bumerangina ja surukuorrutteella takaisin. Toistaiseksi olen selviytynyt ihan ok. Melkein viikon jo. Melkein. Hah. Annan jokaisesta selvitystä sekunnista itselleni pisteen. Ping vaan ja taas kilahti kassaan voitonmakua.

Viime viikolla alkuviikosta olin puhelimessa entisen poikaystäväni kanssa. Halusin soittaa vain laulaakseni hänen korvaansa, että koska sä eroot, koska sä eroot, woooo. Että pliis voitko jo erota ja tulla pelastamaan mun rikkinäisen sielun. Wu-huu ja duu-du-duu. Hänen mielestään asia ei ollut näin yksinkertainen, vaikka toki hän muisti, että maailman eniten kaipaan elämässäni jalkahierontaa. Olin asiasta tosi otettu. Kuka tuollaistakaan voi muistaa? No sama se sille. Tyyppi on suhteessa eikä nähtävästi ihan vähään aikaan nakkomassa hanskoja eteisen seinään sen homman suhteen. Toisekseen yksi niistä asioista, josta olen suurin piirtein satavarma, on se, että eksien kanssa ei kannata yhteen palata. Ikinä. Että jos ne hommat on kerran kustu, lähtöruutuun on melko turha haikailla, etenkin silloin, jos on loukattu tai satutettu suuntaan tahi toiseen.

Olin lauantaina ulkona. Baarissa. Baareilemassa. Ei yhtään minun tyylistäni, ei yhtään. Yritän kovasti, ettei se näkyisi päällepäin, etten oikeasti ole yhtään baarihiiri ja sitä rataa. Senpä vuoksi peitän todellisen minuuteni päällekäyvän ekstroverttiyteni alle. Kamalan kätevää ja usein myös hulvatonta. Olimme liikenteessä ystäväni kanssa. Paitsi että olimme ihan äärimmäisen kauniita, olimme myös todella suosittuja. Päätimme mennä pian uudestaan; niin kivaa meillä oli!

Tapasin baarissa erään muinaisen Tinder-mätsini. Tinderin kiehtova maailma on jännittävä muun muassa siksi, että jos sattuu käymään radalla, voi olla varma kuin nakki, että tunnistaa kaikki tinderiläiset mutta myös kulkee aika iso Tinder-leima otsassaan. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa otsaansa, että epätoivoinen. Kolmas vaihtoehto on piirtää otsaan kyrpä, mutta sen olemassaolo selviää kanssavaikuttajille joka tapauksessa jossain vaiheessa, joten parempi jättää piirtämättä.

Tinder-mätsejä kohdatessa hauskaa on se, että tyypin nimen tietää ennen kuin hänelle on ehtinyt sanoa mitään. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Mies käveli luokseni sangen leveä virne kasvoillaan ja hihkaisi: ”Kaisla, miksi sä poistit mut?” En oikeasti edes poistanut. Olin ehkä saattanut taas sulkea tilini, mutta en poistanut. Hän ei uskonut. Muuten meillä oli kyllä kivaa. Annoin hänelle numeroni, mutta ovelana tytsinä muistin myös pirauttaa hänen puhelimestaan omaani, jotta myös hänen numeronsa tallentuu puhelimeni Tinder-kovalevylle. Sitten kului kaksi vuorokautta eikä hän laittanut viestiä. Joku tavanomainen prinsessa olisi pudistellut pölyjä mekkonsa helmoista ja hermoillut aikansa, mutta minäpä pistin hösseliksi, ja aloitteestani kävimme ihan miehekkään keskustelun. Olen päättänyt kuitenkin olla tahdikas. Hän saa tehdä seuraavan siirron. Minä-en-ole-epätoivoinen.

Kaksi päivää takaperin olin puhelimessa tunnin ja yhdeksän minuuttia erään helsinkiläisen poliisin kanssa. En ole koskaan ollut virkavallan kanssa tekemisissä. En ainakaan tällä tavalla. Unohdin muuten kertoa hänelle, että olen esiintynyt Poliisit – kotihälytyksen neljännen kauden yhdeksännen jakson lopputeksteissä. Hieno meriitti. Jätin asian mainitsematta mahdollisesti siksi, koska saattaisin saada paskan näyttelijän maineen, jos selviäisi, että kohtaukseni leikattiin pois lopullisesta jaksosta. Mutta nimi lopputeksteissä! Vieläpä entinen nimi, sukunimenihän vaihdoin melko pian kuvausten jälkeen. Eli ei, en kertonut. En kertonut myöskään muista rikoksistani. Kaikki on ihan hyvin olemassa olevilla tiedoilla ja näissä olosuhteissa. Pääasia, että ulospäin näytän mallikansalaiselta. Sellaiselta, jolta nuoren ja vapaan opettajattaren kuuluu näyttää. En tiedä, tulevatko kielinatsi ja herra konstaapeli tapaamaan livenä missään myöhemmässä vaiheessa, mutta katsotaan. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että hänen elämänsä on etelässä ja minun täällä.

Tokihan tiedätte, että lakkasin uskomasta rakkauteen kauan sitten. En tiedä, tuleeko usko koskaan takaisin tai saako toivo elää ilman uskoa. Joka tapauksessa olen ajatellut, että olisi ehkä parempi, että tuleva mieheni olisi vähän minua vanhempi. Siten hän osaisi arvostaa älyäni ja kauneuttani. Samanikäisille räkänokille minulla kun ei tunnu olevan mitään väliä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, minulla ei ole väliä ihan juuri kenellekään. Luultavasti luonteeni on vain jotenkin sopimaton siihen standardoituun muottiin, mitä tämänikäisiltä sinkkunaisilta vaaditaan. Olen vääränlainen ja vääränkokoinen. Olen väärä ihminen.

Tajusin eilen, että olen todellakin lakannut uskomasta rakkauteen. Että uskon kyllä hyvyyteen ja rakkauslauluihin ja välittämiseen ja huolenpitoon ja kiintymykseen, mutta rakkauteen en. Johtuuko se kenties siitä, etten oikeasti anna sille tilaisuutta tulla? Voin kertoa vasta-argumenttina omiin kuvitelmiini, että tässä iässä en ala enää pelleilemään näillä asioilla. Sitä paitsi luulen, että minun tehtäväni on olla eriparisukka tästä ikuisuuteen. Muutan tätä käsitystä vasta siinä vaiheessa, kun joku hyvännäköinen tulee ja todistaa väitteeni vääräksi.

Siihen asti istun neljän seinän sisällä ja murenen.

(Tähän voisi piirtää ikäväni määrän kiloina.)