Opettajattaren joululoma viuhui ohi. Lähes kolmeviikkoinen löysäilyjakso loppuu nimittäin aika tasan kahdeksan tunnin kuluttua. Siis apua! En tajua, miten jaksan herätä huomenna ihan tajuttoman aikaisin. Vaikka olenkin aamuihminen ja herääminen on aina ollut minulle helppoa, joululoma osoitti, että kyllä sitä nukkuakin osataan. Lisäksi ihanat lapseni nukkuivat innolla joka aamu Pikku Kakkosen ohi ja tietysti syyttivät minua, koska ”miks me äiti taas nukuttiin liian myöhään”. Vali vali vali. Muutama vuosi ja osaavat arvostaa. Unta siis, minun arvostukseni laskee tulevina vuosina kuin lehmän häntä.

Sinkkukinkun tarina loppui tuossa viime vuoden puolella, mutta Vihiluodolla tapahtuu edelleen. Tajusin nimittäin, että lopetan kirjoittamisen tasan sinä päivänä, kun minulla ei enää ole mitään sanottavaa, eikä sitä päivää näy vielä horisontissa. Tosin joululomalla olen yrittänyt antaa aikaa itselleni, ehkä jopa vaipunut hieman masennukseen. Erakoitunut. Tehnyt juuri sitä mitä huvittaa. Lähinnä olen maalannut, viimeistellyt ensimmäistä blogiromaaniani ja käynyt leffassa. Siinä sivussa olen koittanut selvittää miessukupuolen ja minun välistä suhdetta ja ikuista dilemmaa. Että kuka se onnekas nyt sitten lopulta onkaan ja milloin helvetissä alkaa tapahtua. Väsyttää.

Hirvittävästi villejä ajatuksia ei ole päässäni lentänyt. En esimerkiksi käynyt yksilläkään treffeillä koko loman aikana. Ei vaan hei: kävin! Yhden mukavan miehen kanssa käytiin leffassa katsomassa aivan käsittämättömän hyvä ranskalainen trilleri, joka käsitteli erään sosiopaattinaisen tilannetta, kun hän yritti selvittää sitä, kuka hänet oli raiskannut. Mukava mies oli läheisin työtoveri, eikä tilanteessa ollut mitään romanttista. Harmi. Mutta oli mukavaa. Tunsin leffaillan jälkeen pitkästä aikaa pientä onnellisuutta ja elämänmakua. Ja ehkä kiitollisuutta, että maailmassa on yksi mies, joka suostuu näyttäytymään kanssani julkisesti. Kiitos.

Hirveästi on kyllä treffikutsuja sadellut, Tinder on hoitanut oman hommansa taas. Ystävä houkutteli minut takaisin Tinderiin jouluaattoiltana. Valehteli, että siellä on tajuton meininki näin joulunaikaan. Hahhah, no ei tasan ollut! Ihan samat naamat siellä pyörivät repeatilla talvet ja kesät, minun naamani mukaan lukien. Joka kerta käydessäni kaupassa tai salilla tai ihan missä vain ajattelen aina, että otsassani on joku näkymätön leima, joka kertoo minun kuuluvan epätoivoisiin Tinder-potilaisiin. Että taitaapa näkyä päällepäin, että on sinkku. Yksinäinen. Yksinelävä. Vanhapiika. Miehenkipeä. Surkimus. Luuseri. Kyllä se näkyy. Silmistä ja nälkäisen surkeasta katseesta. Olen varmaan vanhentunut kolmessa viikossa kaksi vuotta.

Yhtä asiaa olen pohtinut. Olen jo vuosia pystynyt näkemään, minkälaiset ihmiset kenellekin läheiselleni sopivat. Usein osun oikeaan. Eräs tuttavani on näinä päivinä ilmeisesti pariutumassa juuri sellaisen ihmisen kanssa, jollaista povasin hänelle jo viisi vuotta sitten. Ehkä sen vain näkee tyypistä, millainen kenellekin sopii. Ehkä minä sen vuoksi saan hyvällä mielellä nimittää itseäni 2010-luvun rakkaustohtoriksi.

Harmi vain, että rakkaustohtorilla itsellään ei mene yhtä lujaa. En nimittäin pysty kertomaan, minkälainen ihminen minulle sopisi parhaiten. En vain osaa. Tietysti ajatuksia on. Olen viime aikoina lukenut artikkeleita ja keskustellut muutamien ystävien kanssa siitä, että nykyajan naiset ovat kuulemma ranttuja miesten suhteen. Että uskalletaan esittää kamalasti vaatimuksia ja kuvitellaan, että jostain löytyy se täydellinen prinssi. Tästäkös miehet hermostuvat. He nimittäin ajattelevat, että naiset vaativat liikoja. Ja että ärsyttää, kun pitäisi muka olla kaikkea. Sori nyt vaan, jos uskallan avata tässä kohdassa suuni, mutta onko nykymaailmassa väärin toivoa tiettyjä, nimenomaan omaan elämään sopivia asioita kumppaniltaan? Onko väärin vaatia kättelyssä tiettyjä ominaisuuksia mieheltä, jos tietää niiden helpottavan yhteistä, tulevaa matkaa? Se on realismia ja viisautta, sanon minä. Eikä vähempään pitäisi tyytyäkään. Jos Kissanainen etsii miestä, ei hänelle kelpaa kukaan muu kuin Batman. Siinä on muitten supersankarien ihan turha repiä viittojaan ja esitellä taikavoimiaan.

Jos haaveilen yhteisistä arvoista ja samanlaisesta työnkuvasta, josta keskustella lopuuttomiin, haluan opettajan. Jos haluan perustaa yhteisen musiikkialan firman ja käydä yhdessä keikoilla, haluan muusikon. Jos haluan rempata ja entisöidä, haluan käsistään kätevän rakennusmiehen. Jos haluan syödä hyvää ruokaa, haluan kokin. Jos haluan hyvän rakastajan, selvitän senkin asian ennen kuin päästään asiaan. Jos asia ei selviä keskustelemalla, tilanne on helppo tarkistaa. Tässä vaiheessa tyhjänpuhujat saavat kenkää. Intohimottomat eivät saa mitään.

On ihan kiva jutella netissä mukavia mukaville miehille. Kertoa jokaiselle uudestaan ja erikseen, kuka on ja millä mielellä liikenteessä. Sitten käydään realiteetit läpi, kerrataan välimatka, jutellaan lämpimiä, sitten muutama lattea kehu ja juttu loppuu kuin seinään. Siinä minun peruskaavani. Sama juttu kymmeniä kertoja taas uusien ja uusien tyyppien kanssa. Mielialat saattavat vaihdella päivittäin. Usein löydän itseni ymmärtämyksen ääreltä: että en oikeasti ole valmis yhtään mihinkään. Sitä vain toivoisi lohduttajaa ja kädestäpitäjää. Laastaria. Ehkä minä seuraavaan esittelyteksiin laitan lisähuomatuksen, että etsitään ihan rehellistä laastaria, mutta Bebathenkin käy. Kortisoni kuulostaa liian kansanomaiselta. Tuskin kukaan edes tajuaisi: Etsin kortisonia hellimään ihottumaani, jonka edellinen jätti. Ole rohkeasti koodeissa!

Kaikesta surusta, masennuksesta ja joulupaskasta huolimatta tammikuu on tullut. Lempeä ja kiva tammikuu, joka pitää kädestä pyytämättäkin. Tammikuu, joka antaa anteeksi kaiken, mitä tapahtui joulukuussa. Kaikki hölmöilyt. Senkin, kun menin syyttämään yhtä nuoruudenaikaista partiotoveria siitä, miksi hän ei paina minua Tinderissä. Kuvittelin hetken, että meistä tulisi pari. No eipä jännästi tullut. Jännästi häntä ei kiinnostanut. Jännästi kannatti kuitenkin katsoa sekin kortti. Eipähän harmita vanhana. Hohhohhoo.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että minusta ei tule koskaan paria yhtään kenenkään kanssa. Koska luen jatkuvasti kaikkia taivasmerkkejä ja kohtalon viitteitä ja teen autoradiosta ennustuksia ja luen kaikkien eksien ja nyksien ja tuksien (tulevien) ja seksien (seuraavien) horoskoopit, yritän koko ajan tajuta, mitä täytyy tapahtua (joko minussa tai maailmassa) ennen kuin jotain oikeasti jännää (lue: rakkaus) voi tapahtua.

Voi helvetti mitä säätöä!

Onneksi aamulla pääsee töihin.

Ps. Teatteriystävä eli Oopperan kummitus ilmoitti tänään ystävällisesti, että haluaa adoptoida minut. Eli siis ottaa minun huoltajuuteni nimiinsä. Kysyin häneltä, tarvitsenko huoltajaa; olenhan jo aikuinen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että joskus se saattaisi olla tarpeen. Voi minua. Tai oikeastaan: voi häntä.