She is back, eli hän on palannut! Hän todellakin on. Arki nimittäin rullaa taas aivan kivasti pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen. Muutama päivä sitten viikolla poikani tuumasi, että äiti sun pitäis nukkua enemmän öisin. Mistä se tietää? Aivan. Nukun liikaa iltapäivisin. Silloin pitäisi leikkiä.

Tällä viikolla olen pohtinut muutamia olennaisuuksia, joista ensimmäiseksi jatkan viime kerran tekstissä makusteltua aihetta eli sitä, kuinka naiset ovat nykyään oikeasti ihan tajuttoman vaativia miesten suhteen. Olen tässä tuumaillut, että mistäköhän lie johtuu, kunnes keksin: tasa-arvosta! Siitä, että sekä miesten että naisten rooli on laajentunut viimeisinä vuosikymmeninä. Naiset lähtivät kotoa töihin, jolloin miesten piti ryhtyä vastavuoroisesti paikkaamaan sitä tyhjiötä, jonka rouva kotiin jätti; ottaa vastuuta kotihommista. Nainen pärjää töissä hyvin, tietysti, koska hän on tottunut olemaan kotona tehokas. Mutta mies pärjää kotona heikommin. Valehtelematta kotona on sata kertaa raskaampaa. (Tämän vuoksi tuhat hatunnostoa maamme kantaville voimille: kotiäideille.) Älkää hermostuko: tunnen myös miehiä, joiden koti on siisti ja ruoka porisee liedellä. Mutta liian moni tarvitsisi käytännön opetusta muutamissa olennaisuuksissa. Liian moni.

Tämä juontaa jatkumonsa seuraavaan kohtaan: nainen vaatii mieheltä samaa, mitä itse on. Nainen on tehokas, työteliäs, huoltaa itsensä ja perheensä, jaksaa eikä valita ja lisäksi osaa myös rakastaa. Nainen tietää mitä haluaa. Nainen vaatii mieheltä kaiken saman, mitä itse on. Mies ei vaadi naiselta yleensä liikoja; nainen riittää sellaisenaan. Tietysti riittää, eihän enempää voi ollakaan! Mies hoitaa auton ja vie roskat. Siinä se. Miten se ei riitä? Ajatusmallit ovat erilaisia. Ja sitten nuristaan, miksi nainen vaatii niin paljon. Ehkä siksi, että hänellä on siihen varaa. Ei ole väärin toivoa kaikkea. Toisaalta jos saa toiveistaan edes murto-osan, sietää olla tyytyväinen. Tärkeintä on nimittäin kuitenkin, että mies välittää naisestaan kaikesta vajavaisuudestaan huolimatta. Olenkin seuraavaksi päättänyt ottaa miehen, joka osaa rakastaa. Niitä on muuten helkkarin vaikea löytää. Mistäköhän johtuu?

Koulumme siivojat, hyvät frendini, tiedustelivat tällä viikolla miestilannettani. Kerroin totuuden: ettei ole ketään. Hepä siinä ihmettelemään, että miten on mahdollista, että sinä et miestä löydä. Tuollainen iloinen ja puhelias kun olet. Että sinäpä taidatkin olla ranttu. Varmaan olen joo. Täytyi taas painottaa, että en halua ottaa huonoa tai epäsopivaa. Tätini muuten kehotti joulun alla, että pitäisi lakata etsimästä. Hän totesi, että unelmien mies saattaa tulla vastaan vaikka kirjaston hississä. Aina kulkiessani kirjastomme lasihissin ohi, vilkuilen levottomasti hissin suuntaan toivoen epätoivoisesti, että mieheni olisi siellä ja vilkuttaisi minulle. Ei perhana ketään. Koskaan. Tyhjä on. Ensi kerralla veivaan puoli tuntia ylös alas ja juttelen levottomia jokaiselle, joka uskaltaa astua hissiini.

Olen jo vähän alkanut hyväksyä sitä, että saatan viettää sinkkuna vielä kauan, eikä se edes varsinaisesti tunnu tällä hetkellä edes kovin pahalta. Se tuntuu itseasiassa aika kivalta. Löytyy jos löytyy sitten kun löytyy jos kuitenkaan löytyy. Toisaalta pakkohan se on uskoa, että ihan varmasti jossain on joku kiva ja komea. Ihan satavarmasti. Nyt on tosiaan tullut listoille yksi uusi vaatimus: sen pitäisi tykätä minusta. Ei muuten mikään helppo toive, vaikka koenkin olevani maailman helpoin ihminen.

Eräs satunnainen Tinder-kävijä ei kylläkään eilen ollut samaa mieltä. En tajua, miten joittenkin tyyppien kanssa pitää kehittää heti joku tajuton matsi ja alkaa vääntää tyhjästä – sellaisenkin, jota ei ole koskaan tavannut. No ei siinä, tämä hahmo antoi siihen aihettakin. Vittuili ihan olan takaa. Väitti mua eroraakileeksi (no joo, ehkä osittain totta, mutta silti vittumainen syytös tuntemattomalta ja varsinkin jos ottaa huomioon, kuinka hyvin voin jo nykyään). Eroraakile. Mikä se on? Ilmeisesti jotain sellaista, joka ei ole valmis suhteeseen. Itse olen ajatellut, että riippuu kysyjästä, mihin olen valmis. Jos tyyppi maistuu herkulta, en paljon käy mielessä muistella vanhoja. Onhan tuo nähty ennenkin.

Leiskautin eroraakilesyyttäjälle faktat pöytään ja kiukkuisen tulituksen totuuksia. Minä en nimittäin jää sanasodassa kakkoseksi. Ikinä. Enkä jäänyt nytkään. Hahmo oli pahoillaan. Keskustelu päättyi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten itkin itseni uneen. Harvoin on pitänyt itkeä Tinder-idiootin vuoksi.

Itku jatkui tänä aamuna, kun hyvä ystävä soitti. Käytiin läpi elämän realiteetit ja tämänhetkiset potentiaaliset miesmarkkinat. Puhelun lopuksi jäi kiitollisuus elämää kohtaan. Onni on ystävä, joka tuntee toisen paremmin kuin oman sukkalaatikkonsa. Lähinnä pohdin hänelle, miksi täytyy haksahtaa aina kunnon idiootteihin, vaikka tarjolla olisi varmasti niitä oikeasti hyviäkin miehiä. Taidan olla vain kunnon kyrpämagneetti. Joo! Siitä tulee seuraavan kirjani nimi!

Ensi viikonloppuna Sinkkukinkku lähtee viihteelle toisen hyvän ystävänsä kanssa. Tarina on kirjoitettu huhtikuussa 2015 ja julkaistu saman vuoden juhannuksena erässä maamme luetuimmassa naistenlehdessä. En tiedä, pyöriikö lähettyvillä palomiehiä, esimiehiä tai hunkseja (niin kuin ikivanhassa novellissani), mutta sain tänään kiellon ”olla menemättä treffeille koko seuraavalla viikolla”. Huh mikä vaatimus! Olisikin haluttanut juuri tällä viikolla ottaa yhteyttä niihin lukuisiin komeisiin uroksiin, joilta pukkaa viestiä joka ilta. Ollaan kuulemma menossa miehiin. Can´t wait.

En oikeasti tajua, miksi nainen kerta toisensa jälkeen viehättyy vaarallisesta ja jännittävästä. Se on nähtävästi ainakin tämän kinkun kohdalla sieluun koodattu. Olenkin vakavasti alkanut harkita siirtymistä sydänihmisestä järki-ihmiseksi. Aamuisessa puhelussakin ystävä antoi neuvon: tästä eteenpäin kuuntele järjen ääntä. Okei. Teen minkä pystyn. Tällä hetkellä perusturvallinen on kyllä alkanut kiehtoa aika tavalla, mutta toisaalta pelottaa: jos tilanne jossain vaiheessa koittaa, että pariutuminen on edessä, pystyykö Sinkkukinkku jäämään yhden ihmisen lemmikiksi? Tässä on nimittäin jo aika lailla tottunut siihen, että vapaus tarkoittaa sitä, että saa olla kaikille vähän. Jokaisen silitettävissä.

Rehellisesti sanottuna on kyllä myönnettävä, että en ole päästänyt aikoihin ketään lähelle. Olen nimittäin muuttanut kuoreeni asumaan, ja täällä on ihan kiva olla. Jään tänne ehkä kevääseen. Paitsi saatan käväistä ulkona ensi viikonloppuna, jolloin ilmeisesti on oltava hetkellisesti vähän rokkenroll ja kunnon tilusoolo.

Tällä hetkellä tuntuu, että on kauhean hyvä näin. Toivon kaikille vain kamalasti hyvää. Myös vihollisille, joille toivon normaalisti läjäpäin paskaa tielle ja sivuluisut ojiin.

Ystävä muisteli tänään ensimmäistä kesäämme reilut viisi vuotta sitten. Lounastimme silloin paljon yhdessä, sillä olimme juuri tutustuneet samassa duunipaikassa. Hän muisteli: ”Sinä olit sellainen jo silloin. Kuvitelmissani helmasi hulmusivat korviin asti ja sinä juoksit niityllä ilman pikkuhousuja!” Ehkä Oopperan kummitus on saanut saman näyn, koska kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Hänen tarinassaan minä ”hulmuan niitulla” ja ymmärrykseni mukaan puhallan voikukan höyheniä.

Hänen kertomuksessaan pikkuhousukohta on vain ilmeisesti jätetty mainitsematta.

Villiä viikkoa, pikkuhousuilla tai ilman!