Surujen sillalta hei!

Aloitin somepaaston viikko sitten. Kuinka trendikäs termi sille vaihtoehtoisuudelle, että haluaisi vain kadota jäljettömiin, hävitä pois kaikkien niiden silmäparien alta, jotka vääjäämättä seuraavat huippumielenkiintoisen elämäni käänteitä. Jotkut surut jäävät jähimään, eikä niistä tahdo päästä millään. Mutta joo. Olen surrut. Eipä sitä päällepäin näe, mutta siellä se on, syvällä ja tiukasti kiinni. Häntä minä suren ja olen surrut, useamman kuukauden jo. Olen matkalla poispäin, mutta yllättävän kipeä tie. Ehkä surullisinta maailmassa on löytää vastakappale, joka ei vain halua rakastaa takaisin. Olen erehtynyt ennenkin enkä varsinaisesti enää luota itseeni näissä asioissa. Todennäköisesti rakastun aina tahallani mahdottomiin. Mutta miksi en saisi kurotella kuuta, leijua tähtien tuolle puolen? Minulla on oikeuteni. Ehkä tässä tilanteessa pahinta oli kuitenkin se, että ilmassa oli lupauksia treffeistä, joita ei tullutkaan. Ilmassa oli rutistuksia ja poskensilityksiä! Eskimopusuja! Sitä samaa mitä aina! Minä olen helvetti soikoon suudellut häntä viimeksi viikko sitten! Ilmeisesti ne olivat sittenkin tyhjiä suudelmia, mutta minulle silti merkityksellisempiä kuin mikään muu pitkään aikaan. Miksi ei vain voi sanoa suoraan, että minä en halua sinua, en nyt enkä koskaan? Vaikka enpä minä sitä kuitenkaan uskoisi. Itse teen samaa koko ajan muille. Kannoillani juoksee tälläkin hetkellä useampi könsikäs, joita yritän parhaani mukaan harhauttaa reitiltä. Miksi en vain voi sanoa, että täällä ei ole mitään nähtävää? Että ette te saa minua koskaan. Koskaan. Koska ei minua kiinnosta. Ei pätkän vertaa.

Ei pahaa, jos ei jotain hyvääkin: Tammikuu on kiva kuu ja aurinkokin on alkanut esitellä viehättävää olemustaan harva se päivä. Sama näkyy kiinteistökaupoilla. Somepaaston seurauksena olen nimittäin saanut aikaan enemmän kuin pitkään aikaan. Laitoin oman asuntoni myyntiin viikko sitten lauantaina, ja tiistaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka tekivät samantien tarjouksen ja samana iltana hinta hinkattiin sopivaksi. Kaksi päivää myöhemmin tein itse tarjouksen uudesta asunnostani, ja eilen sain soiton, että minullakin on kohta uusi koti. Käsittämättömän nopeaa ja tehokasta toimintaa! Ehkä viimein voin kääntää uuden sivun, yksin ja itseni kanssa. Se on samalla viimeinen piste avioliitolleni. Vaikka tuskin se suhde saa pistettään koskaan. Korkeintaan kolme pistettä. Minä en nimittäin anna anteeksi koskaan kenellekään, miten sille hommalle kävi. Tekisi mieli lätkiä koteloon edelleen kaikkia asianosaisia. Niin paljon vihaa minä kannan. Pitäisikö oikeasti hankkiutua terapiaan? En halua muuttua katkeraksi. Se ei sovi luonnolleni ollenkaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kannan tällä hetkellä myös vihaa muutamia tielleni osuneita kiinteistövälittäjiä kohtaan. En tarkoita tällä kaikkia kiinteistövälittäjiä, mutta pari, joiden kanssa olen asioinut, on ollut minua kohtaan epäasiallinen. En pysty ymmärtämään, miksi toiset meistä eivät osaa käyttäytyä. Niin ei vain kohdella toisia. Eikä varsinkaan potentiaalisia asiakkaita. Avauduin eilen aiheesta kosteusmittaajalle, joka kävi tarkastamassa nykyisen kämppäni mahdolliset sudenkuopat, joita ei onneksi ollut. Kosteusmittaaja, lähellä eläkeikää oleva mieshenkilö, tuumasi vain, että minua kohdellaan huonosti, koska näytän liian nuorelta enkä siksi vaikuta millään tapaa potentiaaliselta asunnonostajalta. Niin kai sitten. Mutta ei se oikeuta ketään olemaan ilkeä. Voi kunpa osaisin itsekin ladata täysimitallisia takaisin. Mutta jostain syystä en halua. Luotan, että maailma maksaa paskapäille takaisin. Ja että paha saa palkkansa. Ja että hyvään vastataan hyvällä. Jos maassamme olisi samanlainen kastijako kuin Intiassa, luokittelisin nämä tielleni osuneet ilkeät kiinteistövälittäjät kastittomien eli dalitien joukkoon. Aion luultavasti jatkossakin myydä asuntoni itse ja pysyä tässä opettajattarien ja palomiesten kastissa.

Tämän viikon tiistaina kävin työkaverini kanssa Jutan ja Bullin luennolla. Olen fanittanut Juttaa jo vuosia, ihan pelkästään hänen karismansa vuoksi. En ihmettele yhtään hänen suosionsa salaisuutta. Hän tietää enemmän kuin muut. En tarkoita tällä pelkastään ravintotietoutta tai sitä, minkälaisella treenillä lihakset kasvavat parhaiten. Tarkoitan tällä sitä, että hän tietää, miten ihmisten kanssa ollaan. Miten asiat sanotaan suoraan, mutta ystävällisesti. Miten olemus puhuu puolestaan, että huoneessa olevilla ihmisillä ei tule kylmä vaan lämmin ja hyvä olla. Lisäksi Jutan ja Bullin keskinäinen kemia toimii. Vaikka he puhuvat asioita, jotka kaikki tietävät, tuntuu hyvältä silti kuulla, kun joku, jonka karisma puree, kielentää tunteita ja totuuksia. Asiat menevät sydämeen, eivätkä jää ilmaan roikkumaan. Jutta on minun arkkienkelini, gurujen guru. Hänessä on määrätietoisutta ja hiljaista voimaa, sellaista viisautta, jonka minäkin vielä eräänä päivänä saavutan. Jutta, minä ja Liskin Kaisa. Siinä tulevaisuuden pyhä combo tavoitteellisuuden, sosiaalisen älykkyyden ja määrätietoisuuden markkinoilla.

Viime lauantaina osuin vahingossa baariin, jonka asiakaskunta ei vastannut omaa ikähaarukkaani, mutta pitihän minun, sillä Hän-jota-ei-enää-nimeltä-mainita oli keikalla teinimestassa, ja minun piti vielä vähän käydä roihuamassa tätä tulta, joka ei ilmeisesti sammu paitsi jos joku hyvännäköinen palomies sattuu kohdalle ja heivaa letkunsa esiin. Kyllä tulivat nuoret pojankoltiaiset iskemään keski-ikäistä opettajatarta ihan kuusnolla. Siinä kuuntelin sitä lirkutusta tovin ja totesin, että voisin olla heidän äitinsä. Biologisesti se olisi mahdollista, koska kuukautiseni alkoivat heinäkuussa ysiviis, tarkemmin sanottuna heinäkuun kahdeskymmenesensimmäinen. Juhlin edelleen kesäisin tuota merkkipäivää. Äitinikin muistaa päivän toisinaan ja lähettää tekstarilla ”Veriset onnittelut”. Ihmetteletkö yhä, mistä olen juttuni perinyt? Sukuni on ykkönen!

Ei lohjennut nuorille janttereille keski-ikäistä piparia, mutta ei lohjennut Sinkkukinkullekaan edes siivua Rokkikukosta. Eräänä päivänä juttu taputellaan finaaliin. Ehkä se päivä on mennyt, ehkä ei, mutta Sinkkukinkku pitää silmänsä kirkkaasti auki uusille mahdollisuuksille.

Ehkä elämä ei lopu vielä.

Mutta somepaasto helpottaa hirveästi surun käsittelyä.

Rakkaudellisia ajatuksia tammikuun loppuun ja helmikuun hangille! Me tapaamme taas!