Mies tarvitsee naista. Olen tässä tarkkaillut miehiä ympärilläni viimeisen vuoden ja todennut, että ei hyvää päivää. Mitä tästä maailmasta tulisi ilman naisia? Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka mies itsellisesti kykenisikin huolehtimaan – edes jollain tasolla ja jossain hetkessä – itsestään ja hoitamaan työnsä, kotinsa, ravintonsa ja elämänsä sille mallille, että kaikki olisi periaatteessa hyvin, olisiko kaikki kuitenkaan hyvin? Mielestäni mies tarvitsee naista. Tai sanotaanko niin, että on paljon mahdollista, että nainen tekee miehelle hyvää elämänmittaisella matkalla.

Tapasin viime syksynä miehen, joka väitti, että kykenee huolehtimaan itsestään. Sitten hän lähti kotoaan (palasi kyllä lopulta takaisin, mutta se ei kuulu nyt tähän tarinaan). Kylläpä vain rypistyi paidat ja ryytyi ulkomuoto. Että kyllä vain, vaikka muuta väitti, oli vaimo hänestä huolen pitänyt. Onneksi palasi takaisin; oli vaimo hänelle hyvä ja onnellinen asia olemassa.

Toisaalta myös nainen tarvitsee miestä. Tiettyihin asioihin. En nyt ala niitä tässä luettelemaan (koska niitä nyt ei niin tajuttomasti ole), mutta olen tässä miettinyt, että josko ryhtyisi talolliseksi. Asia on tietysti pitkässä kuusessa ja ajatuksena jo ihan mahdoton, mutta sanotaanko näin, että mielessä on käynyt. Poikaystäväni siinä sitten järki-ihmisenä hoksautti, että tajuathan sinä Kaisla, että sun pitää sitten opetella viimein käyttämään sitä ruohonleikkuria. (Täytyy tunnustaa, että ikinä en ole ruohonleikkuriin koskenut.) Ja talvella täytyy kolata lunta! No daa! Vaikuttaa siltä, että hän pitää minua jokseenkin idioottina. Ettäkö oikein lunta? No mitäpä lottoat: olenkohan koskaan kolannut lunta? Olenpa hyvinkin, aina kun on sattunut niin, ettei joku liian innokkaista naapureistani ole ehtinyt kolata portaitani puhtaiksi. Toki hyvä tiedostaa asia, en kiellä. Talvet ovat olleen sangen lumekkaita viime aikoina. Olin tosin miettinyt asian niin, että enköhän minä aina jonkun riskin nuorukaisen saa kolaamaan lumia pihaltani. Niinhän olen toiminut koko tämänkin kesän ruohonleikkuuhommien kanssa; aina on sattunut paikalle joku salskea uros, jonka on suhteellisen helposti pystynyt puijaamaan nurmikonleikkuuseen. Miten joku lumien kolaaminen olisi eri asia? Mutta joo, nainen tarvitsee miestä. Onhan se totta. Ainakin seksi on hauskempaa kaksin. Ainakin monesti.

Ihminen kasvaa omaa vauhtiaan, ihmiseksi ja ihmisenä. Jokaisella on tavoitteensa. Toinen on kunnianhimoisempi ja haluaa valloittaa maailman. Toinen menee omaa vauhtiaan ja omia reittejään. Toisen polut sopivat stereotyyppiseen ratkaisukaavaan: opiskelut, rälläämistä, säätämistä, viimein tyttökaveri josta lopulta puoliso, talo, lapset, farmari, mökki, koira, matkustelua, liikaa töitä, pari burn outtia, konkurssi, sarja pettämisiä, itsemurhayritys, masennus, alkoholismi, ero, uusi nainen, ryhdistäytyminen, eläkkeellejääminen, onnellinen vanhuus. Eikäkö häh? Mikä se stereotypia nyt sitten lopulta on? Kuka sanelee, miten meidän tulee elää? Ja vaikka joku sanelisi, kuka hyvää hyvyyttäänkään kykenee kulkemaan sitä tietä, jonka sinisilmäisenä nuorukaisena itselleen asetti? Elämä kuljettaa. Suunta on tarkistettava joka päivä. Ja jos pääsee lähellekään edes yhtä unelmaansa, on voittaja. Ylipäätään jokainen sellainen on voittaja, joka aamulla herätessään tuntee kiitollisuutta elämän lahjasta. Koska joka päivä voi aloittaa alusta, jos ei halua jatkaa siitä, mihin eilen jäi.

Kun katson taaksepäin menneitä heinäkuita, huomaan, että tänä vuonna moni asia on toisin kuin aiemmin. Yksi suuri muutos on ollut se, että tänä kesänä minä en keikkaile. Tänä kesänä minä en ole työssäkäyvä muusikko. Tajuan sen vasta nyt, ja myönnän, että se sattuu. Vaikka vuoden takainen päätökseni jättäytyä bilebändistä eläkkeelle oli omani, se satuttaa silti. Perustelin päätöksen vuosi sitten itselleni siten, että keikkamatkat ovat minulle liian raskaita. Olin pienten lasten eroava äiti. En edes tiedä, kuinka monta kesää olen ollut keikoilla, viikonloput töissä. Tänä kesänä – tyhjyys ja kiukkuaminen. Tarvitsen todellakin ensi kesälle jotain mielekästä tekemistä. Kesä on minulle muuten liian pitkä (olen pahoillani, onnelliset lomalaiset).

Menetin rakkaan mummuni 16-vuotiaana. Sen koommin ympäriltä on laonnut yllättävän vähän porukkaa. Osa on yrittänyt, mutta tuloksetta. Pappakin kävi reilut kaksi vuotta sitten melkein kuolleissa. Valmistauduimme hyvästelemään, mutta hän nousi kolmantena päivänä teholta ja heitti herätessään kaksimielisen vitsin. Tässä suvussa ilmeisesti pysytään hengissä loppuun saakka eikä loppu ole vielä käsillä. Jumalalle kiitos siitä.

Pappani niittasi uuden tyttöystävän neljä kuukautta mummun poismenon jälkeen ja onneksi niin kävi. Tähän mennessä pappa on ollut yhdessä tyttöystävänsä kanssa yli 16 vuotta. Tänään pyörähdin aamusella pappalassa. Kysyin papalta (81 v) ja tyttöystävältä (79 v), että pystyisivätkö he hoitamaan jälkikasvuani tänään sillä välin, kun käyn hoitamassa pankkiasioita iltapäivällä. (Pankissa pääsee helpommalla ilman lapsia, vaikka otan kyllä muuten lapset mukaani melkein mihin vain paitsi kuntosalille.) Tämä sopi heille, välipalatoiveita tiedusteltiin. Sen jälkeen tyttöystävä päätyi kyynelehtimään, kuinka häntä pidetään tässä suvussa varamummona ja kuinka hän kantaa rooliaan ylpeänä. Sanoin, ettei hän mikään vara ole. Jos on nimittäin kohdannut tragedian ja menettänyt biologisen mummonsa hauraassa nuoruudessaan, on ihan fine, että mummon kumppareissa touhuilee joku toinen asiansa osaava muikkeli. Ei siinä mitään vara-titteleitä tarvita. Toisekseen tyttöystävä kertoi yhden papan tyttäristä lähettäneen hänelle äitienpäivänä viestin: Onnea äitipuoleni! Aina ei tarvita verisidettä. Joskus lämmin sydän riittää. Luulen, että suvussamme ollaan vain onnellisia, että papalla on joku joka rakastaa ja touhottaa. Jokainen mies tarvitsisi sellaisen – omista lähtökohdistaan sopivimman tietysti!

Omalla kohdallani – kivuista huolimatta – tiedän, että olen parisuhdeihminen. Lähtiessäni papan luota, tyttöystävä tuumasi vielä: ”Mutta se sinun Jaakko. Miten voi olla, että kukaan ei ole tuon näköistä miestä aikaisemmin huolinut? Luulisi, että ottajia olisi ollut. Miten se voi olla niin hyvännäköinen?”

Samaa olen miettinyt. Ehkä se oli minun onneni. Ehkä näin kuului käydä.

Ja sama se sille ulkonäölle, mutta onhan se ihan helvetin komea.