Opettajan loma on pitkä kuin nälkävuosi. Sen tietävät opettajat, oppilaat ja kaikki ne, joilla ei joko ole kesälomaa tai joilla on kesälomaa ne lakisääteiset neljä viikkoa. Mutta että kymmenen viikkoa; miten siinä saa edes ajan kulumaan?

Kieltämättä toisille meistä se on haastavaa. Usein opettajat matkustavat paljon, ja onhan Suomen kesä täynnä kaiken maailman tapahtumia, joilla voi nenäänsä näyttää. Lisäksi opettajat harrastavat paljon kesälajeja: purjehdusta tai golfia, mökkeilyä tai puutarhanhoitoa. Sellaisia asioita, joita kaikki muutkin tekevät kesäisin. Opettajilla on vain enemmän aikaa tähän kaikkeen. Ei tarvitse paahtaa niin hillitöntä vauhtia. Voi keskittyä kaikkeen downshiftillä. Kun ei ole kiire ehtiä. Aika ei nimittäin lopu koskaan.

Itselläni kesäkuu menee aina aika kivasti, mutta siinä vaiheessa, kun kesä kääntyy heinäkuuhun ja normaalit ihmiset aloittavat lomansa, alkaa valitus: eikö tämä jo hemmetti voisi loppua? Keskittymishäiriöisen valtavalla intensiteetillä kyllästyn kaikkeen nopeammin kuin muut. Tiedän, että kuka tahansa ottaisi minulta tämän kymmenviikkoisen tekemättömyysjakson mieluusti itselleen, joten valittamisen suhteen pitäisi teipata suu jesarilla umpeen.Valittaminen on kielletty. Itse olet ammattisi valinnut. Kärsi nyt sydämesi kyllyydestä tuosta tekemättömyyden pyhästä aurasta. Ookoo.

Kesä on minulle käytännössä katkaisuhoito kaikesta hässäkästä ja kiireestä. Osaan lorvailun - voi kuinka osaankin sen - mutta minulle kesä on yleensä myös vahvaa itserefleiktoinnin aikaa. Ehkä jollain tapaa haluan pysähtyä pohtimaan, mitä on tehty oikein ja miten tästä jatketaan.

Kun saan tehdä, elän.

Kun saan suunnitella, elän.

Kun saan toteuttaa itseäni, elän.

Jos joudun lorvailemaan, hermostun.

Tässä nyt on alkukesää värittänyt kivasti tämä uusi parisuhde, mutta ei se kivutta ole käynyt. Huomaan olevani välillä superärsyttävä ja hankala tyttöystävänä. Kun kaksi toisilleen tuntematonta, täysin erilaista ihmistä pistetään parisuhteeseen keskenään, ensin on hauskaa ja sitten on paskaa. Hyi, kuinka raflaavasti sanottu, ja ehkä se ei ihan noin vahvasti paskaksi muutu, mutta faktahan on se, että kun tullaan tutuiksi ja alkuhuuma haihtuu, joudutaan kohtaamaan myös ensimmäiset riidat ja erimielisyydet. Siinä vaiheessa ratkaisevaa on, miten paskaa aletaan lapioimaan. Tunnistetaanko tunteita ja osataanko niitä käsitellä. Mennäänkö eteenpäin vai heitetäänkö hanskat tiskiin ensimmäisessä kurvissa.

Nyt täytyy myöntää, että vaikka kuinka olen ihmissuhdetaituri ja kärsivällinen kuin pieni sieni, uusi parisuhde ja sen haasteet ovat kyllä yllättäneet, lähinnä haasteet minussa itsessäni. Kyllä me puhumme paljon, mutta huomaan itsessäni tyypillisiä naispiirteitä, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Narisen ihan pienistä, varmaan tylsyyttäni. Olen mustasukkainen! Hah, minä! En edes tiennyt sellaisesta tunteesta. Pelkään asioita, joita ei ole tapahtunut eikä ehkä koskaan tapahdu. Oletan. Suunnittelen. Pelkään ja taas oletan vähän lisää. Jos järkipää katsoisi vierestä, minä häviäisin jokaisen taistelun, tiedän sen sanomattakin. Minä olen väärässä. Sitten hoksasin, että mitä jos vain uskallan sanoa, mitä tunnen. Että sehän just on parasta. Jos tuon kanssa saa vähän vatkata pohjamutia ja olla kunnolla ärsyttävä. Että mitä jos se tykkää musta silti? Helpotti. Muutuin taas kivaksi.

Yksi parhaimmista teatterikavereistani on 63-vuotias Raimo. Se on se Kellon Kalle (niille jotka kävitte katsomassa Marilynin). Raimo totesi viime viikonloppuna tavatessamme minulla olevan hissimieliala. Sen hän oli lyhyen tuttavuutemme aikana diagnosoinut. Minusta se on hyvä havainto. Hissi kulkee ylös ja alas, eikä kenellekään jää epäselväksi, missä kerroksessa ollaan. Jos ollaan ylhäällä, se näkyy. Ja jos ollaan alhaalla, ei sekään epäselväksi jää. Viime viikolla oli useamman päivän jakso, jolloin olin pysähtyneenä kellarikerrokseen. Itkin neljä päivää putkeen, ja yritin samalla keksiä syytä itkulleni. Varmaan raskasta olla poikaystävä niissä hetkissä.

Hissi on pikkuhiljaa nytkähtänyt taas ylempiin kerroksiin. Haaveilu on alkanut taas maistua, ja tuleva lukuvuosi täyttyy suunnitelmista. Tiedostan sen, että elän liiaksi tulevissa suunnitelmissa, mutta heinäkuu on opettajan nollauskuu, eikä tästä pääse eteenpäin, jos ei saa vähän katsoa eteenpäin. Lorvailla voi huomaamattomasti siinä kaiken miettimisen ohessa.

Laitoin eilen työkaverille viestin, jossa kerroin, että olen käynyt jo kuolaamassa tulevan vuoden lukujärjestykset netistä, sekä hänen että omani. Kiva se on vähän tietää, mitä sitä ensi vuonna tapahtuu. Ilmaisutaitoa tulee paljon; tulevista kaseista meillä sen valitsi jo yli kolmasosa koko ikäluokasta. Lisäksi lukiossakin valittiin esiintymisen kursseja siinä määrin, että pienessä koulussamme tuli kurssit sekä puheviestintään ja ilmaisutaitoon, maestrona meitsi. Oppisisältöön täytyy kiinnittää ihan kunnolla huomiota. Ihanaa, että oman itsensä ilmaisullinen kehittäminen kiinnostaa niin paljon Siikajoen lapsia ja nuoria. Nämä ovat niitä asioita, joitten eteen teen joka vuosi töitä. Että oppilaat valittis mun pitämiä kursseja. Eikä mun takia, vaan sen takia, että me mentäs eteenpäin, tultas rohkeemmiksi. Osattais tietää, mitkä on meidän vahvuudet ja miten me voidaan hyödyntää niitä, jotta elämä vois antaa parhauttaan.

Kaikista ei tule näyttelijöitä eikä edes harrastajia. Jossain määrin esiintymisuskalluksesta on kuitenkin hyötyä. Niin kuin esimerkiksi viikko sitten, kun päästiin laulamaan karaokea Siikajoenkylän paikallisessa. Kyllä on eri meininki laulaa Huitsin Nevadassa kuin Oulun Pataässässä, jossa lauluvuoroja ei jaeta kuin kerran tunnissa. Huitsissa pääsee nimittäin laulamaan, niin paljon kuin jaksaa. Parasta oli, kun karaoke-emäntä eli baarin pitäjä laittoi yllätyslauluja, joita sai vain mennä vetelemään. Itse valitsee aina vain ne tietyt. Joskus on mahtavaa, että joku valitsee sun puolesta. Oppii uskaltamaan eri tavalla.

Ja tähän loppuun muutama ohje:

1) Uskalla tehä jotaki eri tavalla.

2) Uskalla haaveilla.

3) Mee ulos ja nauti kesästä.

4) Tunnista tunteet, mutta elä jää vatkaamaan. Se rakastaa sua todennäkösesti kaikesta huolimatta.

5) Keksi syksylle joku uus harrastus.

6) Keskity olemaan ihana. Seki on valinta.

7) Ja anna sen välillä mennä. Kyllä se lentää sun luo takasi, sitte ku sillä tullee ikävä. Sillä aikaa voit vaikka lukia hyvvää kirjaa tai keksiä typeriä ohjeita niille, jotka lukkee sun blogia.

Moikka. Palataan. <3