Kohtasin toissapäivänä hänen perheensä. Kokonaisuudessaan, kaikkinensa.

Kun pariudumme, saamme kaupan päälle koko perheen, ja pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa koko suvun. Jos käy hyvin, saamme toisen kodin. Jos käy huonosti, saamme pahan olon ja vaikeuksia loppuelämäksemme. Muun muassa intialaisessa kulttuurissa vanhemmat valitsevat lapsilleen puolison; elämän suurta rakkautta haetaan jopa lehti-ilmoituksilla. Ihmettelemme näitä joka vuosi seiskaluokkalaisten kanssa uskonnon tunneilla Intian uskontojen käsittelyn yhteydessä. Ihan kiva tapa! Olisipa vain mukava päästä valikoimaan itselleen sopivaa miniää! Valitsisin käytännöllisen ja hyväsydämisen tehopakkauksen, jolla olisi kotikasvatus kunnossa ja joka osaisi hoitaa kodin ja jälkikasvun. Sellaisen kuin itse olen. Tai ehkä kuitenkin rauhallisemman ja nöyremmän.

Meillä se ei vain mene niin.

Meillä puoliso, kumppani ja elämäntoveri valitaan itse. Siksi valinta meneekin joskus metsään. Tai sitten valinta ei vain kanna loputtomiin. Siitä kärsii ennen kaikkea itse valinnan tekijä, sen jälkeen mahdollinen jälkikasvu, sitten vanhemmat ja lopuksi kaikki muut sukulaiset ja ystävät. Miksikö? Koska kaikki olivat ehtineet kiintyä siihen edelliseen. Ja sitä edelliseen. Ja sitä edelliseen. Jos koko ajan revitään elämästä tärkeitä ja läheisiä ihmisiä erojen myötä, kehen enää uskaltaa kiintyä? Sanopa sinä.

Vanhemmillani on kolme hyvin kasvatettua ja korkeasti koulutettua lasta, jotka ovat jo ehtineet aikuisiksi. Lapset ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, johon kuuluivat viikottaiset soittotunnit (piano, kitara, huilu), viikottaiset urheilutreenit (jalkapallo, lentopallo, jääkiekko, ringette, tanssi), viikottaiset kotityöt (perjantain viikkosiivous yms. natsiväritteiset kotityöt) sekä viikonloppujen kavereiden näkemiset ja diskoilut. Itse kävin kolme kertaa viikossa partiossa, kerta ei ilmeisesti riittänyt. Todellisuudessa siellä solmujen tekemisen ohella metsästettiin poikia. Meillä oli ihan tavallinen lapsuus. Kerran kuussa käytiin pitsalla. Aina viidestoista päivä. Se oli isän palkkapäivä.

Siitä huolimatta kukaan ei jäänyt yhteen ensimmäisen tyttö- tai poikaystävänsä kanssa. Niitä on käytetty kotona roppakaupalla: Moikkamoi ja mulla nyt ois tää uus tyyppi täällä esiteltävänä. Tulin näyttämään, vaikkei ehkä vielä olis ollut sopivaa. Tulin silti. Iskä onko sulla tällä kerralla päällä mitään? (Oota, on mulla kohta.) Käytännössä vanhempani ovat kiintyneet aina siihen, jota on kotona käytetty. Omaksi pojaksi ovat ottaaneet. Tai tytöksi. Kun erosin ensimmäisestä kihlauksestani 13 vuotta sitten, entinen kihlattu jatkoi edelleen meillä käymistä. Kävi viikoittain pelaamassa lentopalloa meidän pellollamme tutun porukan kanssa ihan niin kuin siihenkin asti. Suutuin. Lähettelin ilkeitä tekstiviestejä, vaikken enää edes asunut kotona. Enää en käyttäytyisi niin.

Toissapäivänä entinen mieheni kävi lasteni kanssa mummolassa, siis minun vanhemmillani. Siellä oli muitakin lasten serkkuja. En suuttunut. Itse asiassa ehdotin sitä heille. Itse olin sillä aikaa tapaamassa uutta perhettäni, kolmatta ja toivottavasti viimeistä, johon aion kiintyä. Ensimmäisen sain, kun ikäni alkoi ykkösellä, toisen kun ikäni alkoi kakkosella. Nyt olen 33 ja kolmannessa perheessä. Tuntuu liukuhihnatouhulta. Ja silti tervetulleelta. Oikeasti tuntuu ihanalta. Että vielä tässä iässä. Uusi perhe.

Kun olin toukokuussa aloittamassa uutta vaihetta elämässäni ja lähdössä Tinder-treffeille, esittelin treffikumppanini kuvaa sekä oppilailleni että työkavereilleni. Yksi lähimmistä kollegoistani tunnisti tyypin; mies oli hänen lapsuudenkaverinsa! Janosin lisätietoa: Kerro mulle siitä! Sopiiko se mulle yhtään? Vastaukseksi sain: ”No niillä on semmonen kultturiperhe. Iteasiassa se vois sopia just sulle!”

Kiitti. Aamen.

Toissapäivänä tapasin tämän kulttuuriperheen kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa. Olin hiljainen niin kuin aina isoissa ryhmissä, vieraalla maalla. Ehkä juuri siksi halusin kohdata perheen myös osissa, palasina. Olen ottanut heitä viimeisen viikon aikana myös autoni kyytiin, hakenut junalta ja kaupungista, vienyt Siikajoelle. Autosta ei pääse pakoon. Autossa on aina parhaat jutut. Autossa katsotaan tietä, mutta mennään ihmiseen syvälle. Automatkat ovat ihan oma lukunsa. Kun oltiin perillä, kyytiläiset tuumasivat, että menipä nopeasti matka ja että olipa kyllä kiva. Ei sellaisia kohtaamisia suunnitella, niihin heittäydytään. Niissä eletään.

Huomenna mennään samalla porukalla siikajokiseen karaokebaariin ja jatketaan. Perheeseen pitää ajaa sisälle. Vaikka sitten laulun kautta.

Jos laulu ja teatteri ovat avainsanoja, minä olen kaltaiseni kohdannut.

Saisiko jo jäädä? Ettei enää lähtisikään?

--------

Blogitekstin päätteeksi kirjoitin vielä runon,

jossa käsitellään illan teemaa:

Tule sellaisena kuin olet,

jää olemaan.

Tule tarinoidesi kanssa

ja jos niitä ei ole,

tehdään niitä yhdessä.

Tänään on uusi päivä,

ei eilisen toisinto

tai

viime viikon huhupuhe.

Tänään on tänään

ja meidän tarinamme alku.

Olet tervetullut,

sinuna

meihin

meille.

Tule

ole

jää.

Tule osaksi perhettä,

uutta tarinaa.