Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä päivästä, kun rakkausnovellikilpailun voittonovellini julkaistiin Me Naisten juhannusnumerossa. En tiedä, oliko novelli oikeasti paras kilpailuun osallistuneista teksteistä vai onnistuinko vain manipuloimaan sukulaiset äänien kalastelun toivossa, mutta ei sillä kai väliä enää olekaan. Suurin merkitys oli sillä, että sain tekstini näkyviin, koska edelleen suurin unelmani on eräänä päivänä kirjoittaa suurista tunteista ja elämän mysteereistä valtaisalle lukijakunnalle. Tällä hetkellä haaveilen lähinnä ajasta, jolloin alan taas kirjoittaa. Suunnittelemme serkkuni kanssa novellikokoelmaa, johon pitäisi jaksaa tuottaa tekstejä. Lomalla olisi aikaa.

Toisaalta nykyinen elämäntilanteeni ruokkii juuri näitä ajatuksia, joista haluan kirjoittaa. Se, että tuore poikaystäväni asuu maalla veden äärellä, peltojen ja metsien vuorotellessa maisemakuvassa, vaikuttaa syvästi mieleeni, joka pulppuilee ideoita romanttisiin rakkaustarinoihin. Maalaisromantiikasta haluan kertoa. Ja voi olla, että saatan sotkea tarinoihin ihan vähän seksiäkin. En ole tosin varma tästä. On hillitön taitolaji kirjoittaa kahdenvälisistä intiimeistä asioista tyylikkäästi olematta liian porno. Huomasin sen viime kesänä. Silti tiedän, että sellaistahan se suomalainen, keski-ikäinen (tai minkä ikäinen vain!) nainen haluaa kivassa kesäillassa lukea: tarinaa, joka ei periaatteessa ole totta, mutta monelle jossain vaiheessa elämää mahdollisesti hetken ollut tai voisi olla totta. Saada elää hetki sadussa. Löytää maailman komein mies, joka toteuttaisi kaikki toiveet ja kohtelisi juuri minua kuin prinsessaa.

Syy siihen, miksi en oikein pääse kirjoittamisessani alkuun, on se, että elän parhaillani omaa satuani. Olen nimittäin vastikään löytänyt prinssini (hän näyttää muuten oikeasti kulkurilta, jonka sijoittaisin saman tien unelmissani heinäpellon laidalle tupakka suupielessä valmiina kutsumaan minut heinälatoon). En ehdi siis kirjoittaa, koska haluan keskittyä elämiseen. Tilanne tuntuu kuitenkin vähän kielletyltä. Sellaiselta, että oikeastiko saan nyt tuntea näin ja elää tällä tavalla. Tietysti minä annan itselleni luvan sellaiseen, vaikka monen ilmeestä olen lähelläni nähnyt, että liekö tuollainen on nyt sopivaa sinun iässäsi, sinunhan pitäisi olla lapsiisi keskittyvä, uskovainen äiti-ihminen. Olenhan tietysti sitäkin, mutta kohtaapa itse kulkurisi ja tule sitten sanomaan, että heinälato ei houkuttele paskaakaan. Kyllä houkuttelee. Voin kertoa.

Harvemmin olen kuitenkaan antanut muitten mielipiteiden estää itseäni. Tietysti ne vaikuttavat, kun on altis vaikutteille ja haluaa aina kuunnella ja kohdata jokaisen, joka kuvittelee osaavansa jaella elämänohjeitaan. Kuitenkin olen oppinut suodattamaan typerät kommentit ja jättämään ne omaan arvoonsa. Kukaan ei lopulta tunne minun polkuani kokonaisuudessaan. Moni luulee tietävänsä, mutta harva tietää puoliakaan. Ei kaikki ole aina sitä, miltä näyttää. Itsestäni olen ollut onnellinen aina. Kyvystäni heittäytyä ja uskaltaa, vaikka tilanne olisi kuinka hullu ja mahdoton.

Yhtenä päivänä ajaessani ilta-auringossa kohti Siikajoenkylää havahduin ajatukseen, kuinka haavoittuvainen taas olen. Että olen räväyttänyt itseni taas ihan auki ja nyt olisin kaikenlaiselle mahdolliselle satuttamiselle taas avoin. Että nyt voisi kyllä lyödä taas ihan kunnolla ja pääsisi iskemään tosi kipeästi. Tosin se ei olisi mahdollista kenellekään muulle kuin rakkaalleni, joka ei sitä minulle tee. Hän puhuu minulle kauniisti ja pitää sylissä niin kuin ei kukaan koskaan ennen. Ehkä tälle nauretaan taas myöhemmin, ja keski-ikäiset kippurahännät ilveilevät nuoruuden naiiviudelleni, mutta tätä rakkautta ette minusta irti saa.

Käytännössä olemme joka ilta yhdessä. Usein sovitaan, että ollaanpa nyt pari yötä erossa, ja se on ihan ok. Ja sitten kuitenkin iltapäivällä tulee viesti, että saanko sittenkin tulla vielä tänään. Illalla sitten. Tai oikeastaan olen jo matkalla sinne. Kiimaisen kilometrit ovat lyhkäiset, minulle sanottiin viime viikonloppuna teatterilla, ja toden totta: ei tunnu missään ajella iltamyöhällä 50 kilometrin matkaa rakkaansa luokse!

Toukokuussa ollessani vielä töissä, opettajakollegat naureskelivat ruokalassa, että kyseinen pikkukylä, johon minä aion egoni kanssa astua, tarvitsee minua. En tajua, viittasivatko he tiettyihin luonteeni ominaisuuksiin vai siihen, että ylipäänsä, jos pieneen kylään tulee uusi tyyppi (lue: nuori, sorja, liehulettinen opettajatar, joka todennäköisesti pistää tuulemaan minne ikinä meneekin), ei näkyvyydeltä tulla välttymään. Siihen, mitä tuo näkyvyys tulee olemaan, en tässä vaiheessa ota kantaa. Tarina voisi kuitenkin olla jostain puolen vuosisadan takaisesta romaanista. Ehkä kirjoitan senkin, kun aika on kypsä.

Maistiaiset näkyvyydelleni sain kylläkin jo menneellä viikolla kohdatessani paikallisia, pikkukylän työmiehiä. Minähän juttelen kaikkien kanssa, kenet kohtaan, ja melkein sumeilematta hallitsen epätyypillisen suomalaisen small talkin. Ihmiset ovat siitä yleensä mielissään; siitä että heille jutellaan ja heitä huomioidaan. Jokainen haluaa tulla huomatuksi ja nähdyksi. Siinä sitten muutamat sanat vaihdoin paikallisten kanssa koiran ulkoilutuksen lomassa. Oikeasti en edes pidä koirista, mutta en minä sitä siinä heille kertonut.

Toinen kohtaaminen tapahtui hetkeä myöhemmin poikaystäväni työpaikalla, jossa minun oli määrä vierailla erään asian toimituksen tiimoilta. Tapasin ihmisen, joka esittäytyi poikaystäväni pomoksi ja tiedusteli, olenko minä syyllinen siihen, että poikaystävästäni on yhtäkkiä tullut kunnon työmies. Kun myönsin osuuteni asiaan, tyyppi tunnusti minun tehneen miehelle hyvää. Uskon sen täysin. Rakkaus näkyy kenessä tahansa. Kun rakastumme, elämä on helppoa. En usko, että poikaystäväni on missään hetkessä ollut huono työmies, mutta luulen, että rakastuminen näkyy myös töissä ja kaikessa siinä, mitä ihminen tekee. Elämä on hetken kevyttä. Kyllä se siitä taas jossain vaiheessa normalisoituu, kaikki me sen tiedämme!

Tiedän, että alat jo kyllästyä minun ylitsevuotavan onneni imelään ulosantiin. Minä kuitenkin sallin tämän itselleni, ja luulen, että jokaiselle jaetaan elämässä hyviä ja huonoja kausia, vähän eri aikaan vain. Useimmiten on kamalan tasaista, jolloin onni tulee asenteesta ja yrittämisen halusta. Ja sitten taas joskus sitä jaetaan kauhalla pyytettömästi. Vuorotellen me näitä elämän makuja maistellaan.

Eilen illalla, kun vietimme jälleen myöhäistä iltaa yhdessä, kysyin poikaystävältäni, miksi hän tekee kaikesta niin helppoa, yhdessä ja erikseen, olemmehan suunnitelleet viimeisten viikkojen aikana käytännössä koko kesän ja koko elämän. (No joo joo, ei tietysti ihan kaikkea.) Hän vastasi, että hän tekee kaikkensa, jotta olisi minulle joka päivä unelmieni mies. Ketä minä kiitän? Jumalaa vai Tinderiä? Vai ehkä molempia? Miten ihmeessä kävi näin, että natsasi ihan kympillä? En minä tiedä, mutta ei minun tarvitsekaan.

Illan päälle istuttiin sohvalla ja etsittiin netistä kauniita kukkatapetteja. Siis kukkatapetteja. Ihan tosissaan. Käytiin jäätävää keskustelua makujen yhteneväisyyksistä ja eroista. Huomenna ensitapaamisestamme tulee kuukausi. Elämä heittelee. Toden teolla.

Toivotan sinulle mitä lämpimintä juhannuksenalusaikaa!

¨