Joskus tuntuu, että sillä ei ole minkäänlaista väliä, miten itse kuvittelemme hallitsevamme elämäämme. Koska kyllä tuolla ylhäällä Joku on. Joku joka on suunnitellut kaikki kohtaamiset etukäteen. Puhun julkisesti uskonnollisuudestani tai hengellisyydestäni aika vähän. Okei, opetan uskontoa työkseni, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ajattelen niistä jutuista elävässä elämässä. En ole koskaan peitellyt kristillisyyttäni, mutta välillä toimintani saattaa näyttää siltä, ettei sillä ole uskonasioiden kanssa kauheasti tekemistä. Toisin sanoen: pyhimykseksi ei vielä näillä meriiteillä voisi minua ylentää. Olen elämässäni nähnyt kielillä puhumista ja tavannut kuolleita sukulaisiani henki-illoissa. Olen rukoillut elämäni rakkautta vuosikausia ja pettynyt maailmankaikkeuteen, kun vastaan tulee vain tunnevammaisia urpoja ja oman elämänsä ongelmatapauksia.

Kunnes sitten, juuri silloin kun vähiten osaisi odottaa, tapahtuu jotain mullistavaa. Minähän en käy koskaan missään. Tai jos joskus vahingossa käyn jossain anniskelukapakassa, voit olla varma, että sieltä ei matkaani ketään tartu. Ei ole koskaan tarttunut eikä tartu jatkossakaan. Sen vuoksi en olisi voinut tavata ketään missään muualla kuin – no sano sinä (se rimmaa Kinderin kanssa).

Edellisen tekstini kirjoitin vajaat kolme viikkoa takaperin viettäessäni kotipäivää sairaan lapseni kanssa. Seuraavana päivänä päätin mennä eteenpäin: Jos ihan vain ohimennen lataisi Tinderin ja vilkaisisi, onko siellä minkälainen tarjonta näin keväällä 2018. Jos pistäisi varalta urposuodattimen päälle ja swaippaisi vain kehityskelpoiset kaksilahkeiset. Yksi hyvä riittäisi. Jos Maailman Paras Mies tulisi vastaan, en vastustelisi, vaikka valmiustilastani voidaan aina keskustella. Uteliaisuus vei silti voiton.

Ja Jumala oli hyvä, sillä Hän oli katsonut, että prinsessa Sinkkukinkun kärsimysten tie oli nyt tullut tiensä päähän. Niin Hän oli päättänyt, kun Sinkkis päätti ladata Tinderin sinä perjantaiaamuna kello kymppi reikäleipä. En muista enää, ketä tuli vastaan. Mutta joku tuli, jolle prinsessa näytti sydäntä. Mätsin tultua prinsessa laittoi viestin ihan itse. Ensimmäisessä viestissä ei ollut mitään kummallista. Se oli ystävällinen tervehdys, jossa hän halusi kysyä mieheltä, kuka tämä oli, koska heillä oli niin monta yhteistä ystävää. Ystävissä oli yksi yhteinen piirre; he olivat kaikki muusikoita.

Keskustelu oli alussa viatonta. Prinsessa Sinkkukinkku ei odottanut siitä sen ihmeempää. Sydämessä lepatti silti vähän. Tuntui hyvältä saada pitkästä aikaa huomiota toiselta ihmiseltä, mieheltä. Samana perjantai-iltana prinsessa rantautui siskonsa kanssa ystäviensä vasta avattuun kahvilaan. Miehen kuva poltti puhelimessa sen verran, että sitä piti kuitenkin vilauttaa toisille ihan vähän, ihan vaivihkaa. Seurasi onnellisia huokauksia.

Seuraava päivä oli kummallinen. Prinsessa tapasi ihmisiä, joiden tiesi tuntevan miehen. Niitä käveli vastaan ihan ropisten. Yhdelle kemiläistyneelle tutulle piti sanoakin, että tällainen juttu on ehkä tässä nyt alkamassa. Että Tinderissä tuli vastaan sellainen aivan kiva kemiläinen rokkari, mutta en pysty sanomaan vielä nimeä, koska kaikki tuntee ja tietää sen kuitenkin ja minutkin ja minun typerän tarinani enkä halua mitään julkisuuteen ennen kuin asia on selkeämpi. Hän ymmärsi, iloitsi ja tiesi, mitä tarkoitin. Oli itsekin sortunut kemiläiseen rokkariin joitakin vuosia aiemmin. En halunnut puhua asiasta liiaksi, koska on hetkiä, jolloin täytyy keskittyä vain elämän etenemiseen. Olen kuitenkin ilolla pistänyt merkille, että paikat joissa käyn, ovat aina täynnä tuttuja, uusia ja vanhoja. Sen vuoksi saatan osallistua toisinaan tapahtumiin myös yksin. Aina löytyy ystävä, jonka kanssa hengitetään hetki. Tullaan vahvemmiksi. Sellaisista hetkistä rakentuu lopulta Elämä ja sen merkityksellisimmät kohtaamiset. Jos vain pitää silmänsä auki ja avaa sydämensä.

Lauantai-iltana Sinkkukinkku vietti iltaansa yksin. Vain vuorokausi nettikohtaamisen jälkeen hän uskalsi ehdottaa miehelle tapaamista, huolimatta välimatkasta. Että pitäisikö. Mies vastasi, että voisimme katsoa jonkin sopivan viikonlopun, jolloin kohtaisimme. Sopivan viikonlopun! Ei käy! Kinkku nukkui yön yli, ja kun sunnuntai valkeni, asiat olivat tulleet siihen pisteeseen, että ennen kuin kello löi kymmenen, Rellun nokka kiisi jo kohti Kemiä. Prinsessa totesi vain, että sydämeni tuo minut tänään sinun luoksesi. Ei edes kysynyt. Ilmoitti vain. Että näin nyt vain tapahtuu. Eikä todellakaan ala odottelemaan viikkokausia.

Koska elämä on kuitenkin opettanut, että tällaisissa tilanteissa täytyy aina ilmoittaa vähintään jollekin, mihin on menossa, jotta ei joudu esim. raiskatuksi tai paloitelluksi tai muuten vain henkisesti pahoinpidellyksi, päätti prinsessa Sinkkukinkku koodata vielä eräälle ystävälleen, jonka tiesi tuntevan miehen. Prinsessa halusi tietää vain yhden asian: onko kyseinen mies hyvä ihminen. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi, ettei tarvitse enempää tietoa. Hän selvittää loput itse, koska katsopas kun Rellu hyrisee jo tuolla pihalla ja minä olen melkein matkalla.

Ja tästä alkaa varsinainen tarina: Mies rakastuu ensi kohtaamisessa. Kun hän odottaa minua rintamamiestalonsa portailla kumppareissaan ja isossa parrassaan ja harjanvarsi isossa kourassaan, sydämeni heittää volttia. Osaan olla ihmisten kanssa. Osaan jutella small talkit ja mennä syvemmälle, kun tilanne on otollinen. En lamaannu. Halaan häntä. Hymyilen ja katson vain. Tiedän, että minulla on nätti hymy, ja sillä särjetty sydämiä vuositolkulla. Silti se on näissä hetkissä parhaimmillaan. Tähän kohtaan se sopii. Tämä kohtaus on elokuvasta ja romaanista. Tästä kohtauksesta voisi kirjoittaa fiktiota niin paljon kuin jaksaisi. Todennäköisesti tulen kirjoittamaankin.

Samalla hetkellä mies rakastuu minuun niin kuin ei koskaan ennen. Emme toki voi vaikuttaa sydäntemme kulkuun, koska niin tutkimattomia kuin Herran tiet ovatkin, ovat myös tutkimattomia sydäntemme reitit ja polut. Sitähän voi järjellä koittaa selittää, että miksi joku rakastuu. Että sydän nyt vain on sellaisessa vaiheessa, että olisi kiva saada joku vierelle. Että olisi ihanaa rakastua. Elää yhdessä. Matkustaa. Lähteä roadtripille. Käydä keikoilla. Soittaa tilusoolo. Syödä jäätelöä. Mennä naimisiin. Perustaa perhe. Saada vielä lapsi.

Eihän 34-vuotias ole vielä liian vanha sellaiseen?

Eikö olisi vähintään oikeutettua sallia rakkaus myös niille, joilla on sen hässäkän kanssa ollut viime vuodet vähän rankempaa? Ja kuinka vaikeaa on löytää sopivaa kumppania varsinkaan, jos kenellekään ei riitä ja kaikissa on jotain vikaa! Toisten viat ovat piilossa, toisten viat voi koittaa nieleskellä. Silti niitä on. Voi tauti, miten niitä on! Kun tässä kohdassa katson järjen ja täyden ymmärryksen valossa minun ja Herra Lääkärin mennyttä tarinaa, olen erittäin onnellinen, että tarinallemme kirjoitettiin kuolemantuomio. Ainoa kohta, mihin olisin toivonut muutosta, olisi ollut välitön sähkötuoli heti lokakuun alkumetreillä koko joulukauden kestäneen kidutuksen sijaan. Pysyköön poissa koko loppuelämäni tai myyn hänen tarinansa keltaiselle lehdistölle ja lähden niillä masseilla kemiläisen blueskitaristini kanssa etelän lämpöön loppuiäkseni. Olen puhunut.

Ensimmäisessä tapaamisessa Kemin kuningas sanoo haluavansa minut. Että hän on kuningas, ja kuningas tarvitsee kuningattaren. Hän sanoo sen suoraan niin kuin minulle pitää sanoa. Minä pirskahtelen jo siinä, ja siitä hän pitää. Minä olen aina liikaa kaikille. Hänelle minä olen sopivasti. Hän lupaa olla kanssani pitkämielinen. Hän näkee, että tarvitsen vahvan miehen. Että lapaset lentävät tuulessa metsään.

Sen jälkeen tapahtuu rytisten asioita. Tapaamme paljon, olemme yhdessä melkein liikaa. Kietoudumme yhteen. Soitamme yöllä, aamulla, päivällä. Rakastamme ensi hetkestä lähtien. Eikä kukaan rajoita, kukaan ei kiellä, kukaan ei estä. Kaikki on niin luonnollista kuin voi olla. Hän on niin kuin minä ja minä niin kuin hän. Hän esittelee kuvaani kaikille vastaantulijoille. Minäkin näytän hänen kuvaansa oppilailleni ja kosmetologilleni.

Hiihtolomalla lähdemme karkuun mökille Jumalan selän taakse, sieluni keskipisteeseen, inspiraationi ehtymättömään voimanlähteeseen, johon harvoin olen ketään vienyt. Hänet vien paikkaan neljänsillä treffeillä. Ensimmäinen tuttu, jolle hänet esittelen, on pudasjärvinen pitserian pitäjä, tuttu mies. Menemme pitsalle, ja hihkun pitsanpaistajalle, että tässä on minun uusi poikaystäväni. Pitsanpaistaja näyttää peukkua ja toteaa Kemin kuninkaalle pilke silmissään, että tämä on hyvä nainen. Kuplin onnesta. Vietämme neljä päivää yhdessä. Yksikään hetki ei tunnu pahalta. Hän kairaa minulle avannon ja lämmittää saunan, kokkaa maailman parasta ruokaa ja jaksaa kuunnella juttujani tuntikausia. Hän haluaa jopa katsoa viimevuotiset teatterivideoni nauhalta. Hän sanoo, että puhun paljon mutta asiaa. Se on hyvin sanottu, koska se on totta. Hän viihtyy ja haluaa olla minun. Vietämme vuoteessa yhden työpäivän verran. (Aika informatiivinen tieto, mutta rakkaustieteilijänä uskallan kehottaa ihmisiä olemaan iholla.) Syli on vastaus maailman ongelmiin. Nukumme liian vähän ja suutelemme niin paljon, että huulet ovat kipeät, kun matka on ohitse.

Hänessä ei ole mitään väärää eikä mitään vikaa. Hän on lämpö, joka kietoutuu sydämeni ympärille ja saa minut heittäytymään elämään. Hän on hän, joka oli rukoillut minua tulevaksi kahta viikkoa ennen kohtaamistamme. Hän joka lupaa olla aina minun. Isompaa lupausta ei ole olemassa. Hänen kätensä minun omassani ei irtoa.

Koska olen kuitenkin järki-ihminen tunnevoimasta huolimatta, osaan suhtautua elämään ja sen yllätyksiin aina vähän varauksella. Paljon on esteitä varmasti, eikä koskaan tiedä tulevasta. Vain aika näyttää, kenestä on meille kumppaniksi ja kuka karkaa tuulen mukana taivaalle. Siitä huolimatta tässä kohdassa on nyt jotain erilaista kuin missään edellisessä. Aika näyttää rakkauden voiman. Niin sen on mentävä.

Jos joku olisi sanonut minulle kuukausi sitten, että kuukauden päästä tiedät hääpäiväsi, olisin tintannut häntä turpaan ja kovaa. Nyt en tinttaa. Häihin on vielä vähän aikaa, mutta sitä kohti tässä rullaillaan. Minun on painotettava, että minun ei tarvitse mennä elämässäni enää naimisiin. Minä voisin elää susiparina ihan rauhassa ja hyvällä mielellä loppuikäni. Kristillisyyteni ei siitä kärsisi eikä suhteeni yläkertaan mutkistuisi. Mutta vauvan minä haluan enkä aio olla läski hääkuvassani. Lisäksi jos ihan tarkkoja ollaan, hedelmällisyyteni ei enää ole täydessä huipussaan, joten siinä mielessä tässä kohdassa täytyy laittaa vitosta silmään ja bensalenkkarit haisemaan.

Siksi taistelemme aikaa vastaan.

Onneksi Jumala tiesi, kenet lähettää samalle rintamalle.

Suukkoihin ja silityksiin minä kiedon sinun kevääsi.

Yhdessä olemme vahvemmat. Elämä on hyvä. <3