Varmaankin jo arvaat aloitukseni:

”Ja niin neiti Sinkkukinkku palasi takaisin omiensa pariin. Paluu oli rauhallinen ja lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen. Sinkkukinkku painoi uudet vastoinkäymiset syvälle sydämeensä ja tutkiskeli niitä siellä ajaessaan vanhalla Renault Moduksellaan Raahen kasitietä töihin ja töistä pois. Välillä hän saattoi itkeskellä ja nuoleskella haavojaan, mutta sitten hän taas jatkoi eheytymisprosessiaan, jotta lopulta ymmärtäisi, miksi kaikki kävi niin kuin kävi. Ja missä vaiheessa olisi taas valmis johonkin sellaiseen, minkä vuoksi tätä elämää on pidettävä merkityksellisenä kokemuksena muiden taisteluiden joukossa.”

Aloitan kuitenkin näin:

”Ja niin neiti Sinkkukinkku palasi sinkkujen rekisteröityyn joukkoon. Paluu oli lempeä ja rauhallinen, mutta jossain määrin aikaisempia paluita kivuliaampi. Paluu oli toki varmastikin odotettu ja ennustettu, mutta se sattui valtavan paljon enemmän kuin moni edeltäjänsä. Koska me sinkkukinkkujen suku olemme kuitenkin vahvaa ja rohkeaa sakkia, me emme vähästä lannistu. Me kaadumme vain noustaksemme pystyyn. Me kärsimme vain oppiaksemme elämän monet maut. Ja sitten me jatkamme. Koska elämä antaa meille sen voiman, jolla me ponnistamme kohti uusia seikkailuita.”

Olen oikeasti jo vähän väsynyt tähän seikkailemiseen. Minusta ja hyvin monesta muustakin läheisestäni olisi jo vähintään oikeudenmukaista, että vastaani kävelisi se suuri rakkaus, jota olen tässä odotellut jo joitakin vuosia ja niin moneen väärään matkallani haksahtanut. Viimeisin (Herra Lääkäri) kuitenkin kirpaisi jonkin verran.

Listaan tähän kirpomisen syyt:

1. Pidin hänestä oikeasti. Kuvittelin, että hän voisi olla elämäni mies ja uusi perheeni.

2. Hän käyttäytyi kolmen kuukauden ajan niin kuin olisi pitänyt minusta. Jos hän ei pitänyt, hän esitti taitavasti, että piti. On harmillista, etten huomannut huijausta aikaisemmin.

3. Yhteydenpitomme oli tiivistä.

4. Kävimme yhdessä matkalla joululomalla Tallinnassa hänen toiveestaan. Matka oli mielestäni paras matka ikinä. Olin onnellinen. Vietimme hyvää aikaa. Hänestäkin matka oli hieno. Tai niin hän sanoi. Matkan jälkeen hän oli valmiimpi minulle kuin ennen matkaa. Me olimme me. Yritin rauhoitella häntä. Yritin suhtautua järkevästi ja varauksella hänen ryöpsähdyksiinsä, jotta en vain putoaisi, jos matto vedettäisiin jalkojeni alta. Mutta vedettiin. Ja putosin.

5. Seuraava vaiheemme olisi ollut julkistaa suhde ja ryhtyä miettimään tulevaa. Siinä vaiheessa hän ilmoitti epävarmuutensa ja halunsa jäädä tauolle miettimään asioita.

6. Annoin hänelle hänen taukonsa. Kudoin surussani sukat ja lapaset, jotka ystävänpäiväksi postitin. Kun lopulta otin yhteyttä, hän sanoi, ettei mitään taukoa koskaan ollutkaan. Emmekä ole palaamassa yhteen. Ei selityksiä. Ei vastauksia. Tyly ja tympeä lopetus.

Suruaikani kesti runsaan kuukauden. Tuona aikana suoritin monia toimenpiteitä hyvinvointini varmistamiseksi. Luin tsemppaavaa kirjallisuutta. Yritin ymmärtää elämää, miestä ja itseäni. Hankin ammattiapua. Pidin hauskaa ystävieni kanssa. Kävin itseni kanssa treffeillä. Kävin koeluvussa erääseen elokuvaan. Sain paikan. Kävin teatterissa ja elokuvissa useamman kerran. Treenasin pakarani tiukoiksi viettäen salilla 3-4 iltaa viikossa (teatterikausina ei ikinä mahdollista). Vierailin ystävilläni. Makasin ystäväni sohvalla ja nauroin maha kippurassa kokemillemme kommelluksille. Tutustuin uusiin ihmisiin. Olin eri tavalla läsnä oppilailleni. Astuin töissä pois eristyksestä ja palasin työkaverieni pariin. Ymmärsin, miten valtava tukijoukko minulla on ympärilläni. Se oli huikeaa (vihaan tätä sanaa ja olen sanonut, että jos joskus sorrun tuota käyttämään, minua saa lyödä), mutta se oli minun toipumiseni kuukausi.

Surujen kuukausi toki sinetöitiin kuitenkin Rokkikukon keikalla viime lauantaina. Hän tiesi tulostani. Minä tiesin menostani. Halusin mennä vain kokemaan, miltä minusta tuntuisi vuosi kaiken jälkeen. Vieläkö tuntisin mitään? Ja oikeastaan tunsin vain iloa. Aika vähän enää kaipausta tai mitään muuta surullista. Siitä huolimatta hän tuli tapaamaan minua keikkansa jälkeen. Halasi, katsoi pitkään, piti kiinni ja sanoi, miten valtavan kaunis minä olenkaan. Me emme puhuneet enää meistä, mutta me suutelimme. Ihan samalla tavalla kuin yksitoista ja puoli kuukautta sitten, kun edellisen kerran tapasimme 34-tuntisten treffiemme aikaan, jotka jäivät viimeisiksi. Jälkeenpäin hän laittoi vielä viestin, että oli ihana nähdä. Minä vastasin hänelle, että tulemme aina olemaan läheisiä. Koska rakastan häntä aina. Sitä en kuitenkaan enää sanonut. Mutta rakastan. Niin kuin ihminen rakastaa sellaista, joka joskus on ollut hänelle mittaamattoman hyvä, mutta jonka kanssa suurempi rakkaustarina ei voinut alkaa syystä tai toisesta. En tiedä, onko hän tähänastisen elämäni suurin rakkaus vai ei, eikä sillä ole väliä. Väliä on vain sillä, että joskus hän oli minulle jotain ja jatkossa toivon hänelle onnen. Ehkä minä päästin hänet viimein vapaaksi. Ehkä. Mistä sitä koskaan tietää.

Koska sinkkukinkkujen sukuun ja vapauteen kuuluu kuitenkin mahdollisuus iänikuiseen hölmöilyyn, ei mieskontakti tuona iltana jäänyt pelkästään Rokkiksen ja Sinkkiksen kohtaamiseen. Sinkkukinkku vietti iltaa nimittäin myös toisen entisen rakkautensa kanssa, jonka kanssa tilanne oli syventynyt myöhemmin suhteen loppumisen jälkeen ystävyydeksi. Me lauloimme, me juttelimme ja ehkä me lopulta vähän myös pussailimme. Entisten rakkauksien kanssa hauskaa on se, että minä tiedän, että he ovat joskus pitäneet minusta ja voin edelleen luottaa siihen, että he kannattelevat minua, jos tarvitsen esimerkiksi lohtupussailua. Se on kertaluontoista ja tilannesidonnaista, eikä siitä jää arpia. Ehkä se syntyy jännitteestä ja palaa takaisin yhteydeksi tapahtuneen jälkeen. Se on ystävyyttä jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa oli joskus jotain muutakin. Huomaatko: minulla ei kovinkaan usein ole tapanani poltella siltoja. Tietysti toivoisin useimmille entisistä rakkauksistani onnen. En kaikille. Niitä kohtaan, joita vihaan, toivon edelleen sivuluisut ojiin. Heiltä puhkoisin edelleen renkaat. Ja puhkonkin, jos tielleni vielä sattuvat. Ihan vaan pikku faktanurkka tähän kohtaan tekstiä.

Ilta oli kaiken kaikkiaan hölmö ja hieno, ja olen onnellinen uudesta teatteriystävästäni, joka lähtee kanssani tällaisiin seikkailuihin. Mielestäni on käsittämättömän suurta onnea, että ihminen pystyy saamaan uusia ystäviä läpi koko elämänsä, jos pitää sydämensä avoinna eikä kieltäydy asioista, jotka hänen eteensä avautuvat. Samalla kiitän myös niistä lukuisista ihmisistä, entisistä, kaukaisista ja läheisistäkin ystävistä, jotka tänä somemaailman interaktiivisena aikakautena jaksavat ja muistavat pitää yhteyttää ja välittää minusta. Voi kunpa joskus voisin antaa heille saman, minkä he minulle elämässään ovat antaneet. Tämä oli kollektiivinen kiitos ihmisille, joiden kanssa saan elämässäni vaihtaa ajatuksia ja purkaa mieleni päällä mönkiviä hajatelmia.

Surukauteni päättyi yllättävään onnenryöppyyn toissapäivänä. Sydämessäni päästin herra Lääkärin siis menemään, hyvästelin hiljaa ja käänsin Rellun kurssin toiseen suuntaan. En ikinä viikko sitten olisi uskonut, että pystyisin kokemaan tässä kohdassa tällaista riemua elämästä, ystävistäni ja siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä elämä kohtelee minua vielä kuin kauneinta rakastettuaan, jonka haluaa viedä syömään parhaimpaan ravintolaan ja peitellä Marimekko-lakanoihin kivan illan päätteeksi. Mutta niin se vain menee. Kun on voima, viisaus ja välillä myös viekkaus.

Haluan liittää tämän blogipostaukseni loppuun muistokirjoitukseni, jonka kirjoitin vuonna 2012 ja jonka löysin viime kesänä. Se huokuu lempeyttä ja elämänvoimaa ja suostuu myös hyväksymään sellaiset elämänvalinnat, joita emme itse välttämättä uskalla selittää. Haluaisin kuitenkin edelleen toitottaa kaikille maailman ihmisille rohkeutta elämänvalinnoissaan. Enkä koskaan, koskaan lakkaa korostamasta, että sydämen ääni ei valehtele. Kun ihminen kulkee kohti itseään, hän kulkee vääjäämättä kohti totuutta ja ikiaikaista voimaa, jota ei aina tarvitsekaan ymmärtää.

Ennen kuin lopetan tämänpäiväisen epistolani, haluan kuitenkin vielä kertoa viime yöstäni. Luotan vahvasti intuitioon, sillä välillä se puhuttelee minua voimakkaastikin. Tunsin oloni jo niin vahvistuneeksi, että jaksoin valvoa töideni parissa. Olin korjaamassa kokeita joskus vielä yhdentoista jälkeen, kun eräs entinen oppilaani otti yhteyttä, laittoi viestiä. Välillä ne ottavat, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minusta on ihanaa, että elämä tuo eteemme erilaisissa tilanteissa ihmisiä, joiden kanssa jää yhteys. Yleensä yhteys lähtee aina oppilaasta. Minulla ei ole tarvetta tunkea itseäni entisten oppilaideni elämään. Joidenkin entisten oppilaiden kanssa käy näin ja tulee käymään myös myöhemmin. En tiedä, kertooko se opettajasta vai niistä hetkistä, joissa kerran on kohdattu, mutta tämän jo aikuiseksi ehtineen miehen luokkakaveri on viimeksi tällä viikolla kiittänyt ja kertonut, että olen edelleen hänen suosikkiopettajansa.

Tiemme erosivat tosiaan kahdeksan vuotta sitten helmikuussa, kun jäin äitiyslomalle ensimmäisestä työpaikastani Kainuun sydämestä Sotkamosta. Sen jälkeen tämä silloin näytelmäryhmässäni vahvaa roolia vetänyt nuorimies on välillä aina kirjoittanut minulle, kertonut ja kysynyt. Välimme ovat olleet lempeät. Hän on kasvanut aikuiseksi. Hän on se, joka välillä on kehottanut minua korjaamaan ikärasismiani. Että voisin aivan hyvin myös katsella vähän nuorempien miesten suuntaan, koska kyllä siellä kaksvitosissakin viisautta on, jos löytää oikean ihmisen. Se on kyllä totta. Ei ole iästä kiinni ihmisen viisaus ja sydämen sivistys. Eikä urpouskaan valitettavasti kaikista katoa iän myötä.

Tämä nuorimies on myös se, joka aina välillä muistaa kehottaa minua kirjoittamaan, ihan mitä vain, kunhan kirjoitan. Ja että hän varmasti ostaa kirjani sitten kun se julkaistaan, koska tekstini ovat ainoita, joita hän jaksaa lukea. Tässä vaiheessa voi miettiä, mikä meni pieleen hänen lukioaikaisessa äidinkielenopetuksessaan, jos lukukipinä ei syttynyt. Ehkä äikänopettaja oli paska. Ei kuulemma ollut. Hän kuulemma rakasti minua jo silloin. Vahva tunnustus viime yöhön. Varsinkin jos ottaa huomioon, että olin tuolloin raskaana ja 25 kiloa nykyistä painavampi. Enkä ollut silloin edes kaunis, en tiedä olenko vieläkään. Toisten mielestä olen, toisten mielestä sillä ei ole väliä. Minun mielestäni riittäisi, jos olisin sitä yhdelle maailmassa. Yhdelle tärkeimmälle. Hänen mielestään olin täydellinen jo silloin. Eikä minun tarvitse muuttua, jotta kelpaisin. Vahvoja sanoja vastajätetylle. Ja yllättävän yllättävästä suunnasta, etten sanoisi.

Niin paljon kuin kauniit sanat elämässämme merkitsevät, niiden voima on valtava tietyissä hetkissä. En tiedä, tulemmeko koskaan tapaamaan. Puuman laskentakaavan mukaisesti hänellä on jo sen verran ikää, etten olisi edes puuma, jos yhteen päätyisimme. Kun päätimme keskustelumme kello 1.44 paikallista aikaa, kysyin, tulemmeko tapaamaan. Hän sanoi, että tulemme. Kysyin, mistä hän sen tietää. Hän sanoi, että tietää vaan.

Mun sydämessä on rauha.

Ihan sama, mitä tapahtuu.

Koska kaikki käy hyvin.