Hyvä tuleva mieheni,

Kolme kuukautta. Se on neljäsosa vuodesta. Melkein sata yötä. Sen ajan minä olen sinut nyt tuntenut, rakas tuleva aviomieheni. Tämä olkoon järjestyksessään kolmas kirjeeni sinulle. Kaksi aikaisempaa olenkin jo toimittanut perille ja olet ne saanut. Kun luit ensimmäisestä kirjeestäni sen kymmenen kohdan listan, jossa minä asetin sinulle vaatimukseni, sinä ilmoitit vain että kymppi kautta kymppi. Että täytät ne kaikki kohdat leikiten. Että sinun ei tarvitse edes esittää sitä, että osaisit soittaa kitaraa tai kokata maailman parhaimpia kalaruokia. Ja että kyllä, työskentelet kasvatusalalla, mutta et ole miesopettaja (koska suuri osa näistä on kuin onkin vähän kummallista sakkia tai vähintään runkkareita, kuten kaikki miespuoliset opettajaystäväni ovat). Ja että sinulla on vahva kulttuurinen leima ja että lupaat lisääntyä kanssani tai vähintään harjoitella sitä kovasti. Eihän näistä asioista koskaan tiedä etukäteen. On otettava nöyränä vastaan se, minkä elämä haluaa meille antaa. Mitään ylimääräistä en tässä kohdassa enää uskalla pyytää. Olen katsos jo saanut kaiken, kun sain sinut.

Kolme ensimmäistä yhteistä kuukauttamme ovat todellakin todistaneet minulle, että sinut on elämä minulle muokannut. Ja että kuinka ihmeellistä onkaan, että kohtasimme juuri tässä kohdassa elämäämme, jossa kumpikaan ei enää varsinaisesti nuoruutensa niityillä hulmahdellut, vaan keski-iän kesyttämissä tuntureissa me saimme toisemme tavata. Silti minulla on tosi nuori olo. Olen kaunistunutkin ihan silmissä. En jaksa urheilla ihan kamalasti, mutta kevät on tehnyt keholleni hyvää. Vatsalihakset tuntuvat vatsanpeitteiden läpi, reisilihakset erottuvat edelleen vahvasti ja pystyn juoksemaan kymmenen kilometrin testilenkin vain osoittaakseni, että keuhkoni pelaavat ihan entiseen malliin. Minä olen kauris kasteisella kevätpellolla.

Kolmeen kuukauteen on mahtunut kamalasti kaikenlaista. Sitä mukaa kun olen sukeltanut sinuun, olen sukeltanut uudella tavalla myös itseeni. En voi sanoa, että tuntisin itseäni vieläkään täysin, mutta huomaan kyllä, miten matkani on minua muokannut. Huomaan myös, miten jokainen tähän asti kohtaamani ihminen on minua kasvattanut ja tavallaan opettanut sinusta etukäteen, vaikka en niistä asioista puhukaan, koska en halua verrata sinua kehenkään. Ei sinua edes voisi verrata. Olen oppinut esimerkiksi kilpailuvietistäni ja siitä, miten käyttäydyn silloin, kun minua ohjaavat hormonini enkä minä itse. Olen hyvin kiitollinen tavastani suhtautua kypsästi tietynlaisiin asioihin, mutta se ei ole tullut ilmaiseksi. Olen kasvanut tällaiseksi minuksi osittain jo ennen kuin tulit.

Jokainen ihminen haluaa olla ihailtu ja arvostettu. Jokainen haluaisi, että hän riittäisi sellaisenaan, ilman että tarvitsisi olla mitään, mitä ei ole tai mihin ei pysty. Muistan kirjoittaneeni reilut kaksi vuotta sitten blogiini, että eniten rukoilen itselleni nöyryyttä ja viisautta, koska niitä niin kovasti tarvitsisin. Ja nyt huomaan, että nöyryys ottaa välillä ylivallan ja näyttäytyy riittämättömyytenä. Että miten voin koskaan kelvata sinulle, jos en edes itselleni kelpaa? Että miten voin koskaan olla sinulle kaunis, jos en koe itsessäni minkäänasteista kauneutta? Ja mikä on lopulta minun tehtäväni tässä maailmassa, kun en lopulta osaa kunnolla oikein mitään? Vihaan työtäni ja itseäni. Jätän kaiken kesken. Perun kaiken, mihin alan. En jaksa olla läsnä. Töitä on liikaa. Nukkua ei ehdi riittävästi. Siihen kohtaan tulet sinä ja sinun sylisi. Kiedot minut yöksi rakkauteen ja suutelet sileäksi. Hierot ja painelet minussa niitä pisteitä, jotka herättävät minut taas elämään. Ja kuinka lupaat minulle puoli valtakuntaa. Koska et halua muita kuin minut. Minut minut minut. 

Sinä sanot minua supermalliksi ja kansainväliseksi kaunottareksi. En ota sinua tosissani. Joskus halusin olla jotain tuollaista, mutta aika ajoi minun ylitseni eikä paljon mitään jäänyt. Silti sinä näet syvemmälle. Kysyt, onko minulla ollut vaikeaa, koska olen niin monipuolisesti lahjakas, hyvä kaikessa. Ja minä sanon, että ei todellakaan. Minä en osaa mitään riittävän hyvin. Ehkä empatian. Ehkä se on vahvin osaamiseni ala. Mutta ei sillä kuuhun päästä. Kukaan ei arvosta kykyä seistä väkevästi vierellä. Mutta kyllä siitä ehkä tunnejälki jää. Muistavatpa sitten myöhemmin.

Sinä sen sijaan täytät minun kuoppani. Olet kaikkea sitä, mitä en keksinyt edes toivoa. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, sanoin, että meillä on kaksi yhteistä kieltä: suomi ja musiikki. Osaat sen, mitä minä en ja mitä minä ihailen jo valmiiksi. Olet tekevä, osaava, aktiivinen. Välillä ärsyttävän energinen. Energisyyshän on ärsyttävää. Silti osasit pysähtyä juuri minun kohdalleni. Eniten olen kiittänyt kyvystäsi keskustella ja upota kanssani tuntikausiksi sellaiseen kielelliseen vuorovaikutukseen, jossa minä koen olevani vahvoilla. Välillä keskitymme muuhun, jotta jaksamme taas keskustella. Ihailen myös sinun jaksamistasi siihen muuhun. Me sovimme kaikilla tavoilla yhteen niin kuin palapelin palaset. Enkä minä valehtele. Olen väsynyt valehtelemaan. Enää ei edes tarvitse.

Eniten minut yllätti rakkaus. Olen tiennyt olevani naiivi ja välillä kirjoittelevani näitä juttujani täysin viihteellisessä tarkoituksessa, koska tiedän, että lukijani janoavat tarinoitani, joiden totuuspohja voi välillä olla arveluttava. Tottahan minä olen kirjoitellut, mutta tässä kohdassa, kun RAKKAUS oikeasti löysi minut enkä minä sitä, huomaan, etten ole ilmeisesti koskaan oikeaa rakkautta kohdannutkaan. Listaan tähän lyhyesti ne havaintoni OIKEASTA rakkaudesta, joita olen tässä kolmen kuukauden aikana saanut tehdä:

1) Oikea rakkaus on hyväksyvä.

2) Oikea rakkaus ei jätä toista yksin.

3) Oikea rakkaus kuuntelee, keksii ratkaisut ongelmiin ja pitää kädestä lujasti.

4) Oikea rakkaus asettaa toisen ensimmäiselle sijalle eikä vasta viidennelle tai kymmenennelle.

5) Oikea rakkaus haluaa ymmärtää toista loputtomasti.

6) Oikea rakkaus lupaa jäädä viereen, poistaa pelon ja rakastaa ehjäksi.

7) Oikea rakkaus ei sulje toista pois.

8) Oikea rakkaus näkee syvälle.

9) Oikea rakkaus ei väsy koskettamaan.

10) Oikea rakkaus aiheuttaa kiihkeän kiitollisuuden jokaista yhdessä vietettävää päivää kohtaan.

Ensisijaisesti ajattelen, että ihmisen on löydettävä itselleen sopiva puoliso. Käytännössä se on ihan mahdotonta. Ei ole toista minua ja jos olisi, haluaisinko minä sen kanssa parisuhteeseen? Mutta sopivuus ei ole oman itsensä kopio. Sopivuus on arvojen yhtenevyyttä ja uskoa yhteisiin tavoitteisiin. Saman olen sanonut myös oppilailleni: etsikää sellainen puoliso, jonka kanssa arvot ovat mahdollisimman yhtenevät. Sillä tavalla elämästä tulee helpompaa. Tai ainakaan ei tarvitse taistella asioista, joista jo lähtökohtaisesti ollaan eri mieltä. Minusta on käsittämätöntä, miten sinua ja minua yhdistävät tietyt asiat, joita rakastamme. Ja on minulla siihen selityskin, jota ei tarvitse kierrellä: me olemme taiteilijoita. Kyllä minä syvällä sisimmässäni tiesin, että sielunkumppanini löytyy toisesta samanlaisesta. Kieli, jota puhumme, on ymmärryksen ja intohimon kieli.

Matkalle lähteminen uuden ihmisen kanssa ei ole helppoa. Rakastan asua itseni kanssa. Rakastan käytänteitäni ja siisteyttäni. Rakastan pientä perhettäni ja mahdollisuuksiani tehdä milloin mitäkin mieleen juolahtaa. Rakastan spontaaniuttani ja sähäkkyyttäni asioiden hoitamisessa. Kuinka tähän pieneen idylliini kukaan mahtuisi?

Ja sitten minä vain rakastun ja toivotan sinut tervetulleeksi elämääni. Yhtäkkiä tänne mahtuukin joku. Maailma järjestää sen niin, että sinä tulet täsmälleen siihen kohtaan elämääni, etten minä tarvitse sinua laastaroimaan ketään edeltäjääsi. Sinun edeltäjäsi olivat harjoituskappaleita, joiden kanssa sain riidellä ihan riittävästi. Sovitella yhteen palapelin palasia, jotka eivät kuuluneetkaan yhteen. Siinä on turha tapella, jos palaset eivät lähtökohtaisesti sovi toisiinsa. Harmi, että se pitää vain tuskan motiivien kautta ymmärtää. 

Sinun kanssasi minä en edes halua riidellä. Siitä tulee niin paha olla. Kokeilin kerran. Tai kahdesti. Täytyy ehkä harjoitella sitä vielä, mutta ei kyllä pitkään aikaan.

Muutan kesäksi luoksesi. Syksystä en vielä tiedä. Olen selvittämässä lääkäreiden kanssa sitä, uskallanko enää yrittää raskautta, jos se olisi enää tässä iässä mahdollista. Talvinen kuolemankirje ja sen jälkitoimenpiteet osoittivat, että lyhyt olisi ihmisen lento ilman länsimaista lääketiedettä ja suomalaista salamahoitoa. En minä näitä asioita siltikään murehdi, koska nyt minulla on sinut. Meille on annettu ne päivät, jotka on, emmekä niihin voi vaikuttaa. Mutta siihen voimme, minkälaisella intensiteetillä ja kiitollisuudella niihin suhtaudumme. Otamme sen, mitä annetaan.

Sitten mietin, miten koskaan edes pärjäsin ilman sinua?

Miten kykeninkään kasvamaan niin vahvaksi ja viisaaksi yksin?

Jos olisin tiennyt sinusta aikaisemmin,

olisin nöyrästi odottanut enkä olisi hölmöillyt niin paljon.

Mutta ehkä minä sillä tavalla kasvoin sellaiseksi, joka olen tänään.

Täytän ensi viikolla 35.

Syntymäpäivänäni sinä viet minut Ranskaan, rakkauden kaupunkiin Pariisiin, jossa olen kolme kertaa käynyt, mutten koskaan juurikaan ehtinyt viipyä.

Tiedätkö, etten olisi halunnut lähteä sinne kenenkään muun kanssa? Viikko sinun kanssasi kahdestaan. Sinun lämmössäsi. Lupaa, ettei tapella yhtään. Eikä mietitä ikäviä. Mietitään meitä ja sitä, kuinka saamme tämän pysymään pitkään tällaisena.

Kiitos että tulit ja löysit minut.
Kiitos.

<3