Rakkaus on jännä asia. Se on myös kirjallisuuden, musiikin, elokuvateollisuuden ja taiteen käytetyin ja käsitellyin aihe kautta aikain. Siltikin se on voimana ehtymätön, loppumaton. Toinen rakkauden ohella suurimmista teemoista on kuolema. Rakkaus ja kuolema. Ja miksi? Rakkaus on mysteeri. Kuolema on mysteeri. Ja mysteereistä riittää kerrottavaa, koska niitä ei voi koskaan ymmärtää täysin.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin laulun, jonka ensimmäinen säkeistö on puhutellut syvästi jälkeenpäinkin. Voiko oma teksti tai oma ajatus puhutella? Uskoakseni voi. Omien ajatusten takana on kiva seistä; ei tietysti kaikkien, mutta ainakin niiden, joilla on painoarvoa elämän näkökulmasta ja joihin on helppo uskoa. Säkeistön sanomalla oli totuuspohja: olin käynyt terapeuteilla, useilla eri kallonkutistajilla kysymässä, mikä minussa on vikana. Kukaan ei osannut antaa kovin selkeää vastausta, mutta suurimman avun sain lohdutuksesta, jonka eräs ihan tavallinen työterveydenhoitaja antoi. Hän kuunteli. Muuta ei tarvittu. Tapahtumasta on vuosikausia aikaa, mutta muistan yhä tunteen, joka siitä jäi. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikkiin asioihin ei välttämättä tarvitse saada vastausta. Riittää, että joku kuuntelee ja pitää kädestä. Kaikkia maailman asioita ei tarvitse pystyä ymmärtämään.

Noissa sieluni suonsilmäkkeissä kirjoittamani kappale käsitteli tuolloin ihmisen kaipuuta johonkin selittämättömään. Sittemmin tajusin, että kyse oli rakkauden kaipuusta nimenomaan omassa elämässäni, jossa ei ollut sellaista rakkautta, jota olisi pitänyt ehkä olla. Ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan, minkä vuoksi sitä tai sen olemattomuutta ylipäätään oli vaikea tunnistaa. Rakkaudettomuus syöksi minut rakkaudenjanoon, jota olen tässä vuosien mittaan yrittänyt erinäisin keinoin sammuttaa. Rakkauden mysteeri ei ole selvinnyt, mutta lähemmäs totuutta olen päässyt. Uskallan väittää, että tänä päivänä ja tässä hetkessä tunnistan rakkauden ja ymmärrän sitä piirun verran enemmän kuin aiemmin. Kappaleeni alkusäkeet kuuluivat tuolloin: ”Terapeuttini sanoi, etten osaa rakastaa./ Mutta ehkä vieläkin pahempaa/ on etten tunnista edes vihaa/ ja että tahdon vain ihmislihaa.” Lyriikkana säkeet kuulostavat vähän vitsiltä ja vähän myös kannibalismilta, mutta tausta-ajatus on vakava. Samalla sanoma on myös kamalan selkeä: hukassa olevat ihmiset etsivät sielunsa täyttymystä ja vastausta kaipauksen kärsimykseen erinäisistä korvikkeista, vaikka todellisuudessa pitäisi etsiä pyyteetöntä ja hyväksyvää rakkautta. Rakkaushan ratkaisisi kaikki maailman ongelmat. Syli on vastaus kaikkeen, näin olen aikaisemminkin itseäni siteerannut. Mutta miten ihmiset ovat niin käsittämättömän hukassa koko ajan? Me rakennamme ympärillemme muurit, vaikka ne pitäisi rikkoa. Me rakennamme elämämme kulisseiksi, vaikka meidän pitäisi etsiä aitoutta ja läsnäoloa, omaa itseämme ja omaa polkuamme välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Meitä pelottaa. Me haukumme toisiamme, vaikka meidän pitäisi ennen kaikkea rakastaa. Ja sellainen, joka ei ensin ole oppinut rakastamaan itseään, ei voi koskaan oppia rakastamaan toista.

Kohtasin tällä viikolla taas yhden pelkoni. Mehän pelkäämme eniten asioita, jotka ovat meille vieraita. Mieluiten kulkisin omaa turvallista polkuani, jonka olen valinnut, niiden ajatusten ja asenteiden kanssa, joihin olen kasvanut ja joita olen ympäristöstäni ja arvostamiltani ihmisiltä omaksunut. Joskus kuitenkin käy niin, että tahtomattamme joudumme ottamaan elämäämme asioita, joista emme lähtökohtaisesti pidä. Jos niistä ei pääse eroon, niiden kanssa on opeteltava elämään. Tärkeintä kuitenkin olisi, että sellaisiin asioihin ei tarvitsisi tuhlata turhaa energiaa. Helpoin tie tähän on hyväksyminen, ja jotta oppisi hyväksymään, on ensin opittava ymmärtämään erilaisuutta. Se ei aina ole helppoa, mutta se poistaa pelkoja. Ja pelottomana on helpompi hengittää.

Olen tässä nyt joitakin kuukausia pohtinut myös rahan valtaa. Asia on itselleni edelleen ristiriitainen, enkä usko, että minulla on aiheesta paljoakaan sanottavaa. Raha on tabu, ja vaikka kuinka haluaisin, en saa nälkämaiden lapsille enempää ruokaa sillä, että ostaisin vähemmän tai laittaisin vähemmän ruokaa roskiin, säästäisin enemmän sähköä tai vettä. En voi auttaa kaikkia maailman lapsia enkä aikuisiakaan. Tämän taakan alle olisi helppoa musertua. En kuitenkaan muserru. Enkä ole Jeesus. Minun henkilökohtainen tehtäväni on pelastaa niin monta ihmissielua kuin pystyn niillä avuilla, jotka minulle on annettu. Ja jos en pysty enempään, sen on riitettävä. Periaatteessa lähtötilanteessa jo pelkästään sen pitäisi riittää, että pystyisin pelastamaan itseni. Siitäkään ei aina kuitenkaan ole takeita. Siitä huolimatta olen matkalla, ihan niin kuin sinäkin. Taistelen loppuelämäni omaa itsekkyyttäni vastaan. Enempää ei voi vaatia. Tai toki voi, mutta kaikkeen ei tarvitse pystyä.

Tässä nyt on kuitenkin omassa elämässäni astunut parrasvaloihin eräänlainen rakkauden esiaste. Olen varovainen. Olen aika helvetin varovainen, koska selkärepussani on sen verran jo turhia unelmia ja karkeita pettymyksiä, että järkikin sanoo, että vähintä, mitä nyt kannattaisi tehdä, olisi olla viisas ja rauhallinen. Rakkaus ei periaatteessa ole vaikea asia. Resepti on yllättävän helppo. Jos onnistuu löytämään elämäänsä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka eivät syö pois omaa luovuutta ja elämäniloa, he saavat jäädä. Muussa tapauksessa näytän aika helvetin äkkiä ovea. Ja jos en mitään muuta, omat tunteeni minä tunnistan vaikka pimeässä, eivätkä ne valehtele. Eivät ole koskaan valehdelleet.

Ja nyt jostain ihmemaailmasta on elämääni pölähtänyt uusi ihminen, johon olen tässä rauhassa saanut tutustella. Yllätyksiä ilmenee, puolin ja toisin, hyviä ja huonoja, niin tietysti(!), ja mitä vanhemmaksi elämme, sitä enemmän meillä on valtaa ja taitoa päättää siitä, kenen kanssa haluamme tulla toimeen ja kenen kanssa emme, varsinkin jos puhutaan parisuhteesta ja kumppanin etsimisestä. Sen vuoksi en halua puhua vielä seurustelusta. Ehkä voisin puhua tapailusta, jos tilanteelle on annettava nimi. (Oikeastaan vihaan nimeämistä näissä asioissa, koska haluaisin ehkä puhua vain selittämättömästä huumasta ja rakkauden esiasteesta.) Ollaksemme kuitenkin vakavia ja järkeviä ihmisiä kaiken järjettömyyden keskellä, olen puhunut aikaisemminkin tällaisiin tilanteisiin soveltuvasta kolmen kuukauden koeajasta. Siinä pitäisi selvitä yhtä ja toista paitsi itsestä, myös toisesta. Minusta on itse asiassa ollut huvittavaa huomata, miten sama ihminen (viittaan tällä ennen kaikkea itseeni) voi olla niin eriluontoinen eri ihmisten seurassa. Tietyssä seurassa olen kiihkeä ja tietyssä lempeä. Joskus puhun paljon, ja toisinaan en halua sanoa mitään. Ihmiset usein säikähtävät, jos tuntevat vain yhden puolen minusta ja joutuvat yllättäen kohtaamaan sen toisen.

En siis oikeasti osaa sanoa vielä, onko se nyt tässä, vaikka olenkin kovin kovin innoissani. Että onko se tämä ihminen, kenen kanssa lopulta perustan uusperheen aikuisuusvaiheeseen nro 2. Ihana se on, mutta luultavasti sieluani sekoittavat nyt vain oman kehoni dopamiinit, serotoniinit, endorfiinit ja oksitosiinit, ja kuinka paljon niihinkään lopulta on luottamista? Ihan sama. Tieteellistä selitystä lähdin tunteelleni saamaan, ja vauhdilla vastauksettomaksi jäätiin. Tarvitseeko rakkautta selittää järjellä?

Eikö riitä, että toisen kanssa on tässä kohdassa vain tosi hyvä olla?

Että on loputon ikävä toisen iholle. Sen voimalla jaksaa vähän tyhmempikin yksilö. Kuten esimerkiksi Vihiluodon oma Sinkkukinkku, jota hänen tuleva poikaystävänsä kutsui tässä yksi ilta lempästi enää pelkäksi Kinkuksi.

Sinkkuuskin on nimittäin aika häilyvä käsite. Jopa niin häilyvä, että sen olemassaolon saa jokainen päättää ihan itse, paitsi siinä tapauksessa, jos ollaan jo tiiviisti avioliiton satamassa. Silloin suosittelen hetkellisesti pikaisia pakomatkoja mantereelle. Tosin nekään eivät aina pelasta. Joka tapauksessa jokainen hämmentää oman soppansa, ja loppupeleissä joutuu sen myös itse nauttimaan. Siinä mielessä olisi kätevää olla hyvä kokki tai vähintään hyvä hämmentäjä. Yhteispelillä selviää yllättävän monista kiemuroista, eikä huumorin merkitystä sovi koskaan vähätellä.

Jäämme siis odottelemaan myöhempien aikojen pyhiä. Silloin tiedämme todennäköisesti enemmän, mikäli kukaan ei sitä ennen kajoa viisauteemme, suorita mielemme syvänteisiin lobotomiaa tai varasta itsenäisyyttämme.

Siihen asti, kunnes tapaamme taas:

Voi hyvin, ystäväni.

Blogini perustamisesta tuli eilen kaksi vuotta. Olen ollut onnellinen tästä mahdollisuudesta saada jäsentää ajatuksiani ja pohdiskella itselleni tärkeitä asioita. Jossain vaiheessa blogi muuttui päiväkirjaksi, jossa halusin ajatella ääneen – sellaisia juttuja, joiden jakaminen ei vahingoita minua eikä muita. Jos on ollut jotain henkilökohtaisempaa, luvat on aina kysytty. Tiedän tasan tarkkaan, kenestä saa kirjoittaa ja kenestä ei. Toki minulla on ollut koko ajan olemassa myös mieleni toinen ulottuvuus, jota en jaa kuin muutaman lähimmän kanssa. Mutta toisinaan tuntuu hyvältä, että saa höpötellä ja samalla tehdä retkiä itsensä äärille. Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Minun väyläni on ollut tämä. Huumorin kautta kivusta kertominen on ollut minun tapani kasvaa lähemmäs sitä itseäni, joka haluan olla tästä eteenpäin.

Minulla on teille suru-uutisia. Eräs teille hyvin läheiseksi tullut ihminen on kuollut. Poismeno ei ollut yllättävä, kuihtumista oli ollut jo nähtävissä pitkin syksyä. Mutta kyllähän se aina tuntuu, jos läheisensä menettää. Tai ehkä hautajaisia ei siltikään tarvitse pitää. Toki voimme keittää kahvit ja syödä Bebe-leivokset hänen muistolleen, mutta ehkä poismeno ei siltikään ole niin raskas asia. Jos hän vain haipui pois, halusi mennä, oli valmis jättämään kaiken sen, mikä ehkä jo väsytti. Muuttui toiseksi. Olin aistinut sen hänestä, joten viimeiset kuukaudet annoin hänen olla rauhassa itsensä kanssa. Tiedättekö kenestä puhun? Sinkkukinkkua ei enää ole.

Luulen, että olen nyt kohdannut hänet, jota olen odottanut vuosikausia. Yhtäkkiä hän vain tuli ja valaisi läsnäolollaan koko minun maisemani ja sieluni huoneet. Puhdisti tummuneet seinät. Paransi mustelmat. Voiteli Bebanthenia (=vauvojen pyllyrasvaa) sellaisiin haavoihini, jotka olivat jääneet repsottamaan menneistä suhteista. Tänään minä haluan puhua hänestä. Meistä. Olen tietysti varovainen. Olen tietoinen, että kauaa ei olla tunnettu. Mikä tahansa voi mennä pieleen edelleen. Ja siltikin tiedän, että siinä se nyt on. Sen tunnistaa ja tietää jossain syvällä itsensä uumenissa. Varmasti on epäilijöitä, ainahan niitä on. Enkä minä ole ollut kamalan taitava näissä miehentunnistustehtävissä aikaisemminkaan. Että ihan aiheellista epäillä. Himmailu on muutenkin tervettä. Pettyminen on kerta toisensa jälkeen raskasta; parempi olisi pitää salaisuudet aina itsellään. Mutta tämä on elämää, enkä minä helppoa elämää ole koskaan pyytänyt. Ja voisiko kuitenkin olla niin, että eräänä päivänä tuhkasta nousisi Feeniks ja sateenkaaren päässä odottaisi aarre?

Me nähtiin ensimmäistä kertaa viikko sitten. Vain viikko sitten. Ensimmäiset treffit kestivät 15 tuntia. Viikon sisään ollaan oltu kolme yötä yhdessä. Viikko tuntuu vuodelta. Tiedätkö sen tunteen, kun kolme tuntia hujahtaa hetkessä eikä muisteta syödä, kun sielut kietoutuvat yhteen? Ihoa, läsnäoloa, tarinoita. Toisella kerralla hän sanoo minulle, että tuntuu kuin oltaisiin tunnettu paljon kauemmin kuin puoli viikkoa. Tai puolitoista, jos ensimmäistä näkemistä edeltävä viestinvaihto lasketaan kuvioon mukaan.

On varmaan sanomattakin selvää, että puhuttu on. Hänessä on kaikki, mitä minun miehessäni pitää olla. Tai ainakin hyvin paljon sellaista, mikä on puhdasta hyvää ja mitä en muuttaisi. Saatoin mainita edellisessä blogikirjoituksessani, että minun hyvä ystäväni tunsi hänet nuoruudessaan. Eli olenhan minä hänet tiennyt, hänestä tarinoita kuullut, ehkä joskus ohimennen tavannut, mutta en enää muista. Olin päättänyt, etten sano ystävälleni mitään tulevasta tapaamisestamme, mutta enhän minä voinut lopulta olla sanomatta. Kolmea päivää ennen ensitreffejä soitin ja kerroin ystävälleni kaiken, niin kuin asia oli. Kysyin kaverin mielipidettä tilanteeseen. Ja koska hän, entinen kämppikseni ja lapseni kummi, tuntee minut paremmin kuin kukaan ja on myös muissa ihmissuhteissaan hyvin taitava tunnistamaan ihmisissä heidän vallitsevia piirteitään, sanoi lyhyesti, että tyyppi on ihana ja että nyt vois oikeesti olla tsäänssiä. En tarvinnut muuta, koska luotan ystäväni mielipiteisiin kuin vuoreen. Sen jälkeen olin rauhallinen ja otin vastaan kaiken, mitä annettiin. Ja voin kertoa, että paljon annetaan sellaiselle, joka avaa sydämensä ja pystyy ottamaan vastaan.

Kuka hän sitten on? Ehdottomasti parasta hänessä on se, että hän ottaa minut sellaisena kuin olen. Saan laukoa juttujani omaan terävään tahtiini, ja hän reagoi niihin nopeasti. Tilannetaju ja siihen liittyvä komiikka yhdistävät vahvasti. Hän puhuu minulle kauniisti, ottaa lähelle, silittää koko ajan. Minua ei ahdista millään tavalla. Puhutaan kaikesta, puhutaan surusta ja vaikeuksista, unelmista ja toiveista. Ensimmäisenä iltana hän kysyy, montako lasta vielä haluan. Pärjätään toki jo olemassaolevilla, mutta koska vauvakuumeeni on ikuinen, en pistäisi pahakseni, jos kohtuni kantaisi vielä yhden tai kaksi. Hän voisi haluta enemmänkin. Mutta katsotaan nyt. Yksi kerrallaan. Aikakin käy vähiin. En ole enää nuori. Mennään siis sillä, mitä elämä antaa, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan heti. Teatterin ensi-iltani on kuukauden päästä, enkä halua oksentaa kulisseissa.

Eilen kysyin, haluaako hän kesä- vai talvihäät. Olen painottanut, että minun ei ole pakko päästä enää naimisiin. Minulle se ei ole tae onnesta, enkä halua enää vaihtaa sukunimeäni pois (osa taiteilijaidentiteettiäni). Sormuksen haluan, mutten ehkä kahta. Yksi riittää. Kihloihin ei tarvitse mennä. Hän vastaa, ettei vuodenajalla ole väliä, koska menemme naimisiin joka tapauksessa Malediiveilla tai Mauritiuksella. Hiekan pitäisi olla valkoista. Minulle sopii. Valkoinen hiekka tuntuu hyvältä varpaissa.

Vaikka tontin paikka on käytännössä siis katsottu, kaiken yllä lepää kuitenkin lämpö, lempeys ja kiireettömyys. Minulle on rehellisesti sanottuna ihan sama, missä vaiheessa alamme sanomaan yhdessäoloamme parisuhteeksi tai milloin Tinder-tilit suljetaan. (Omani meni muuten kiinni viime lauantaina, toim. huom., enkä varsinaisesti ole kiinnostunut siitä, mitä hän tekee omallaan.) Sellaisilla asioilla ei ole merkitystä, koska sydämissämme tiedämme, että tämä on tässä ja ajan kanssa tulemme menemään yhteen, olemaan pari ja myöhemmin perhe. Ja jos siinä ei tule käymään niin, siihen on varmasti syynsä, eikä ole minun tehtäväni murehtia sitä nyt. Olen ollut onnellinen, eikä kukaan tätä onnea pysty minulta ottamaan pois. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan.

Ystävät ovat lähetelleet viestejä, soittaneet, kyselleet tilannepäivitystä. Koulussa siivoojat kurkkaavat luokkaan, näyttävät käytävällä peukkua, toivovat sydämestään hyvää. Oppilaat kyselevät, haluavat elää mukana onnea. Yksi suosikkiluokkani jakoi jo tehtävät keskenään yhdellä eilisellä äidinkielentunnilla häitäni ajatellen. Yksi oli pappi ja toinen kaaso. Kolmas aikoi pitää puheen ja neljäs toimia kanttorina. Kamalan selkeää. Opettaja seurasi vouhottamista lempeästi vierestä. Saahan toki unelmoida. Minusta on kuulemma annettu ensivaroitus tulevalle anopilleni. Nimeni on kuulemma tuttu. Tilanne huvitti. Kyllähän tämä julkisuus toisinaan päätä pakottaa. Todellisuudessa tuleva anoppini tuntee ilmeisesti vanhempani jo valmiiksi. Eipä tarvitse sitäkään stressata etukäteen.

Lasten kanssa pitäisi olla varovainen. Ei saa esitellä uutta kumppania liian nopeasti, ettei kukaan säiky. Siitä huolimatta lapseni tietävät äitinsä tilanteen, elävät mukana, toivovat hyvää. Kerroin viikko sitten torstaina lapsilleni, että olen menossa tapaamaan erästä lääkäriä, ja jos kaikki menee hyvin, lääkäristä saattaa tulla myöhemmin äidin poikakaveri. Vanhempi poikani mietti, olenko menossa vastaanotolle. Sanoin meneväni hänen kotiinsa, en työpaikalle. Lapseni on terävä ja empaattinen. Hänellä oli kolme tärkeää kysymystä, joihin vastauksen saatuaan hän oli onnellinen. Hän halusi tietää, onko mies mukava. Toisekseen, onko tällä lapsia. Ja kolmanneksi vielä varmistus, eihän hän ihan varmasti ole idiootti, koska sellaisia me ei jakseta katsella. Viisas lapsi, vasta seitsemänvuotias.

Olen ehkä joskus maininnut, että toiset oppilassuhteeni ovat läheisempiä kuin toiset. Viime viikkoina olen elänyt mukana oppilaideni sydänsuruja, kuunnellut milloin ketäkin, ottanut vastaan lauantai-iltaisin viestejä, joissa pyydetään apua teinimaailman ongelmiin. Eräs 9. luokkalainen poikaoppilaani, joka on tehnyt minulle hyvin selväksi rakkautensa minua kohtaan (joka toivottavasti on vitsi), pohti eräänä päivänä tuntitilanteessa ikäeroamme ja oli sitä mieltä, että se on takuulla vähemmän kuin presidenttiparillamme. Olin toki ymmärtäväinen, mutta kehotin häntä etsimään omanikäisensä puolison. Olenhan vähän ryppyinen jo nyt, parhaat päiväni nähnyt. Paria päivää aiemmin olin kertonut hänelle uudesta tuttavuudestani. Toiselle näytin kuvaa. Yläkouluikäisille on tärkeää tietää, mitä aikuisten elämässä on tehty ja saatu aikaan. Ja tokihan se jotain kertoo itsellenikin. Olen kaivannut määrätietoista ja osaavaa miestä. Sellainen minulla nyt tässä nähtävästi olisi. Nykyinen lääkäri ja entinen ammattijalkapalloilija. Siinä on. Siinä on ihmettelemistä. Osaa rakentaa ja soittaa pianoa. Määrätietoinen ja tehokas. Urheilullinen. Sydämeltään lämmin ja hyväksyvä. Tässä tilanteessa tuntuu vähän hölmöltä viimeviikkoinen iskureplani: ”Tekisiks mulle sisätutkimuksen?” Vastaus oli: ”Voinhan mää sen tekasta.” Tekasta. Papa-näytettä ei ehkä kotikonstein pysty ottamaan, mutta voin kertoa, että noissa käsissä ei pelota. Siinä se on. Minun mieheni. Ainakin sellainen pieni toive on yläkertaan lähetetty.

Syyskuun alkupuolella hyvä ystäväni meni naimisiin, ja pidin puheen heidän häissään. Puheeni lopuksi esitin yhden kauneimmista runoista, jonka tiedän, samalla toivoen, että jonain päivänä voisin itse samaistua runoon, allekirjoittaa runon tunteen, olla olematta enää sivullinen tai ulkopuolinen. Tuon runon haluan kanssanne jakaa:

Puolielämää

sitä kyselee

että mistä sen sitten muka tietää.

Kunnes tulee se yksi kaunis päivä

jolloin vastaus

seisoo edessäsi vaelluskengissä

kaataa kertakäyttömukiin kahvia

ja kävelee katseella kaiken yli.

Sinulla on hiihtohousut

silmissä eilisillan hileet

sydämen paikalla järisevä maa

etkä ole eläessäsi ollut

mistään niin varma

kuin siitä

että siinä se on.

- Hanna Lind

Niin. Niin se elämä heittää välillä. Ihan järjettömästi. Silloin kun ei edes itse tiedä eikä tajua. Se tapahtui huomaamatta. Viime keskiviikkoaamuna kello kuusi. Tsekkasin Tinderin aamutarjonnan. Olin tajunnut sen joitakin aikoja aikaisemmin, että Tinder tarjoilee parastaan mulle nimenomaan aamuaikoina, nimenomaan aikaisina aamuina. Miksikö? Siksi että silloin siellä on sellaiset tyypit, jotka heräävät aikaisin. Sellaiset joilla on joku syy herätä aikaisin, esimerkiks niinku päivätyö. Ihan eri porukkaa kuin vaikka päivällä yhden ja kahden välillä. Silloin rekkamiehet pitävät taukoa. Ja rekkamiesten kelkkaan tämä sinkkukinkku ei lähde, sen voin kyllä kertoa.

Mutta siihen keskiviikkoon. Tuli vastaan kuuma mies. Superkuuma. Hitto se on lääkäri. Voi hyvä Jumala, anna tulla mätsi. Ja niin Herra antoi. Ja taivaat aukenivat, ja jostain korkeuksista alkoi kuulua enkelikuoron herkkä, moniääninen soundimatto. Mun oli pakko pistää sille viesti aivan heti. Että hei, mikä saa kunnian päästä herra lääkärin mätsiksi. Ja vastauksena oli, että nyt oli sen näkönen tytsy, että pakko tutustua. Thänk Gaad Insta-filtterit, jotka teette mun naamasta Tinder-maailmassa ihan siedettävän!

Me ollaan tässä nyt joitaki päiviä tsättäilty. Välillä vähemmän ja välillä enemmän. Se on ihana, ja mua pelottaa jo valmiiksi, että miten käy. Tiiän, että tämä on taas niitä juttuja, että oon ihan liian mielissäni ihan liian aikasin. Mutta meni syteen tai saveen, niin se on uskallettava. Se on uskallettava.

Tajusin tällä viikolla muutaman olennaisen asian itestäni ja menneistä jutuista. Mullahan on ollut semmosia näkymättömiä oman mielen sääntöjä, että oottelen niin kauan ku tietyt ihmiset mun lähipiiristä pariutuvat, että sitten vasta saan ite ryhtyä onnelliseksi. Niinku haluaisin varmistaa muiden onnellisuuden ja tulla ite perässä. Ikään kuin olla ankkuri, joka varmistaa ensin kaikkien muiden hyvinvoinnin. Se tyyppi, joka jättää hukkuvan laivan viimesenä. Oon tätä teoriaa muutamille selitellytkin. Tajusin tähän liittyen, että en oikeesti voi ootella elämässä sitä, että muut ois ensin onnellisia ja alkaa sitten vasta ite onnelliseksi. Totta kai on hyvä antaa itelle aikaa toipua silloin jos siltä tuntuu, mutta jos sattuu kohtaamaan matkalla jotain suurempaa, niin voin kertoa, että en oottele. Sillon mää meen. Ja mää meen ihan helevetin lujjaa.

Tajusin myös yhen toisen aika merkittävän asian. Luulen, että mun elämässä on ollut viisi suurta rakkautta. Näistä ensimmäinen oli nuoruudenrakkaus, jota työstin kauan vielä aikuisenakin. Tilanteen käsittelyä on helpottanut, että me saatiin työstää sitä vielä aikuisenakin yhdessä, koska me ollaan edelleen hyviä ystäviä. Soitetaan toisillemme kahdesti vuodessa niin kuin ollaan tehty jo 19 vuotta. Me ollaan keskimäärin siis vuosittain tekemisissä yhteensä 20 minuutista tuntiin, mutta siinä ajassa me ehditään pitää toisistamme huolta ja käydä läpi tärkeimmät kuulumiset. Onko sulla sellaiset välit sun ensimmäisen rakkauden kanssa? Veikkaan että ei. Sellaiseksi ystävyydeksi mun nuoruudenrakkaus on kuitenkin muuttunut.

Kaksi suurista rakkauksistani eli mun kanssa vuosia, eli kyseiset heebot ovat kaksi pitkäaikaisinta kumppaniani, joiden kanssa rakkaus kului loppuun, jos niin voi sanoa. Tai ehkä omalta osaltani voisin kertoa, että homma kaatui molemmissa tapauksissa muihin asioihin kuin rakkauden loppumiseen. Rakkaus pysyi, mutta siitä tuli erilaista. Mutta parisuhteen rakennusaineena se rakkaus oli kestämätön. Molemmissa tapauksissa.

Kaksi viimeisintä rakkauttani ovat tulleet avioeroni jälkeen. Toisesta olen puhunut julkisesti ja toisesta en. Molempia olen työstänyt hiljaa mielessäni ymmärtäen lopulta tällä viikolla, miksi ne eivät kestäneet. Toinen rakasti minua varmasti, toinen ainakin piti kovasti. Ainakin hän sanoi, etten ollut merkityksetön. Sekö oli minulle kaikkein tärkeintä? Olla merkityksellinen sellaiselle, josta niin kovasti pidin. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, miksi kummankaan heidän kanssaan rakkaus ei saanut elää. Ei ollut oikea aika eikä oikea paikka. Oli liikaa vaikeuksia omassa itsessä. Minä olin hyvä. Minä tein kaikkeni, eikä se riittänyt. Sellaisissa tilanteissa ymmärrän lähteä. Kärsin kipuni muualla, enkä missään nimessä syytä muita enkä itseänikään. On olemassa tilanteita, joissa meidän joskus kuuluu olla osallisina. Teemme sen, mitä pitää. Ja sitten lähdemme. Hyväksymme kaiken tapahtuneen osana elämänpolkuamme. Luulen, että nyt olen valmis eteenpäin. Vaikka sydämessäni on aina paikka hyville muistoille, ihan samalla tavalla siellä on tilaa jollekin sellaiselle uudelle ihmiselle, jota minä tulen rakastamaan ihan hullun lailla.

Nyt viikonloppuna mulla on ollut ääni ihan pois. Se katosi perjantaina tasan sillä sekunnilla, kun viimeinen oppitunti loppui kello 14.40. Lauantaina kuului vain pihinää, ja tänä aamuna poikani totesi, että äiti sää et mee huomenna töihin, koska sää kuulostat ihan mieheltä. Eilen olin kivoilla vaatekutsuilla, jossa toki oli mukana myös suosikkiesittelijäni. En ehkä ole blogissani kertonut, että olen välillä vähän hulluna erääseen tiettyyn kotimaiseen luomupuuvillavaatemerkkiin ja sen tuotteisiin. Se on minun heikkouteni. Ihan samalla tavalla kuin kuukausittaiset kosmetologikäynnit ja viikottaiset spinning-tunnit. Minun hyväksyttävät heikkouteni. Joka tapauksessa löysin kutsuilta taas itselleni muutaman ihan loistavan vaatteen, joita tulen hehkuttamaan seuraavat viikot. Esittelijä kehui vuolaasti erästäkin mekkoa päälläni, eikä toki syyttä, koska kyllä mekko oli hyvännäköinen. Koska olen kuitenkin viime kuukausina kadottanut aikaisemmin niin vahvaa itsetuntoani, olen alkanut hetkittäin saada sitä takaisin. Kuinka tärkeää on, että joku sanoo kauniiksi, huolimatta siitä onko se totta vai ei. Esittelijä laittoi myöhemmin vielä viestiä, että kauneimpia ovat ne, jotka eivät itse sitä tiedä. Se on totta. Todella totta.

Mutta palataan siihen lääkäriin. Oon toki yrittänyt pitää matalaa profiilia ja koittanut olla olematta liian mielissäni, mutta toki piti eilen laittaa Haukiputaalle Oopperan kummitukselle viestiä, että tilanne on tämä ja olen aika innoissani. Tänään kerroin äidille. Kavereille en ole sanonut. Paitsi parhaimmalle työkaverille sanoin perjantaina, ja hän totesi, että nyt jos nappaa, niin saa lesottaa. Että kiitos. Oon ihan rauhallinen, mutta ehkä mun silmät loistaa tulevalla viikolla astetta kirkkaammin. Itse asiassa menneellä viikolla keskiviikkona ja torstaina saattoi muutamalta oppilaalta tulla kommenttia, että ope ooksää jotenki paremmalla tuulella ku normaalisti. Tai että mitä sulle on tapahtunu. Vaikkei mulle edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään. Ainakaan paljoa. Ainakaan ehkä.

Mää sitten rohkaistuin tänään ja kysyin siltä, että pitäisköhän meidän nähdä. Ja se lupas, että joo ois kiva, ehkä perjantaina. Tai jos silloin ei ehdi, niin sitten heti kun ehtii. Kovastihan se jännittää, mutta meillä on muutama yhteinen tuttu, joille en toki aio sanoa yhtään mitään, koska haluan kattoa tän eka ite. Mutta mää arvostan niitä yhteisiä tuttuja, ja jos ne on kerta kavereita keskenään, se kertoo jotain mulle. Jotain semmosia mun mielestä hyviä asioita. Koska jos hyvillä tyypeillä on läheisiä kavereita, ne on todennäköisesti myös hyviä tyyppejä. Ainaki palijo mahollista, eikö?

Nyt mää sitte tietenki mietin, että miten hitossa mää muuttuisin yhtäkkiä kauniimmaksi tai viehättävämmäksi viiessä päivässä? Siis että saisin sen iskettyä itelle? Kuinka paljon voi laihuttaa viiessä päivässä? Miten mää saan nämä hormoninäpyt pois mun otasta? Kuinka paljon pittää juua vettä? Miten mää muuttuisin fiksummaksi ja älykkäämmäksi? Miten mää muuttuisin joksikin sellaiseksi, mitä mää en oikeesti oo? En mitenkään. Tukkaki on rumanvärinen. Pitäs olla vaaliampi. Enhän mää oo yhtään itteni näkönen. Toisaalta jos me mennään kimppaan, se ehtii nähä mut vaaleempanakin. Todennäköisesti aika helkkarin paljon, koska meikä on kerran kymmenessä vuodessa hetkellisesti vähän tummempi, ja se hetki nyt sattuu vaan olemaan nyt.

Ajoin eilen autoa. Hetkellisesti vilkaisin itseäni taustapeilistä. Oi että oli kaunis tyttö. En oo nähnyt itseäni niin kauniina moneen kuukauteen. Ehkä mun onnellisuus näkyi hymynä tai jotain, en tiedä. Normaalistihan sillä ei ole mitään väliä, miltä kukakin näyttää. Oikeassa elämässä meillä ei ole koko ajan meneillään jotain kauneuskilpailua, jossa pitäis olla paras. Mutta siitä huolimatta ois kiva, jos ois edes vähän jees, edes välillä. Semmonen ihan nätti. Ihan ok, vaikka ikää jo on, vaikka ois ryppyjä ja läskejä ja raskausarpia pakaroissa. Onko sulla? Mulla nimittäin on. On mulla myös keisarileikkausarpi pikkuhousujen alla, mutta siitä ei tiedä edes ne, jotka ovat nähneet mut alasti, koska se on niin hyvin parsittu ja umpeutunut ja vaalennut. Se on mun kauneusarpi. Siitä syntyi mun esikoinen kerran eräänä kuulaana helmikuun lauantai-iltapäivänä joskus melkein kaheksan vuotta sitten.

Ehkä kaikkein ihaninta tässä kaikessa on se, että jokkainen päivä on uus alku. Jos tullee jotaki, mitä pittää, se tullee, huolimatta siitä onko mulla ruma naama tai tyhmät jutut. Tai huolimatta siitä, oonko mää liian mielissäni. Ehkä se on jollekulle voitto, mitä mää oon. Tai lahja. Ehkä mää edelleen voisin olla jollekki sopiva. Onko se just tämä nimenomainen kuuma lääkäri, sitä mää en vielä ossaa sanoa. Mutta ainaki se lähettelee mulle pusuhymiöitä ja sydämiä Whatsapissa. Ja sitte se puhu jo tännään meijän mahollisista häistä. Hitto se vetelee meikää oikeista naruista, eikä me olla edes vielä tavattu.

Jäitä pikkuhousuihin Kaisla!

Perjantaina voit jättää ne sitte kottiin.

Mutta pusu sun viikkoon, rakas lukija!

Ja kuumalle lääkärille kaks!

(Tätä vastaanottoa meikä oottaa ihan sata lasissa.)