Periaatteessa nyt pitäisi helpottaa. Puolitoista kuukautta olen yrittänyt lähinnä vain selviytyä elämästä. Olen mennyt, tehnyt, suorittanut ja hoitanut kaiken, mitä pitää. Paljoa en ole unohtanut, mitä nyt jotain pientä. Lapsille en ole ollut läsnä. Olen laiminlyönyt lähes kaikki läheiset, joita vain voi laiminlyödä. Koska on ollut vähän hässäkkää.

Hässäkkä äityi menneellä viikolla pieneksi paniikkikohtaukseksi, jonka itse itselleni aiheutin. Minulla piti olla treffit, jotka lopulta peruin ja loppuratkaisuksi nukahdin. Tai olin itse asiassa perunut tapaamista pitkin päivää lähinnä vain sillä ajatuksella, että en välttämättä jaksa, koska mulla ei ole voimia. (Siis ihan tosi niitä ei ollut.) Alkuinnostuskin oli jo hiipumassa, vaikka toisaalta tyyppi oli ollut kolme päivää jännittävä kuin postilaatikko, johon odotan pakettia. Tosin tiesin etukäteen, että meillä on yhtä vähän yhteisiä ominaisuuksia kuin lumipallolla ja keppihevosella, paitsi jos haluaa heittää keppihevosta lumipallolla. Tosin en ihan heti keksi, ketä se hyödyttäisi. Niinpä peruin treffit, vaikka oli laittautunut ja ihan valmiina hyökkäykseen.

Välikohtauksen jälkeen emme enää juurikaan viestitelleet emmekä sopineet uutta tapaamista. Hän oli kai liian loukkaantunut nukahtamisestani. Lisäksi meillä oli liikaa erottavia tekijöitä, niin minä sen itselleni selitin: väärä uskonto, liikaa ikäeroa, väärä elämäntilanne, väärä paikkakunta. Ja ilmeisesti lopulta viimein myös väärä auto.

Pari viikkoa sitten tiedustelin hyvältä ystävältäni Oopperan kummitukselta, millainen mies minulle pitäisi olla, minkäikäinen ja sitä rataa. Että voisko ajatella nuorempaa. Ei kuulemma mielellään voi. Saattaa olla vaara, että ryhdyn äidilliseksi. Minun kohdallani sen suhteen saattaisi olla vieläpä tuplavaara, koska hoitaisin niin mielelläni kaikkien asiat, myös mummoni edesmenneen ex-anopin jo maksetut hautajaiskulut, jos se vain olisi mahdollista. Toisekseen Oopperan kummitus halusi tuoda esille mielipiteensä, että ei Audi-miestä. No miksi ihmeessä? Olen minä elämässäni istuskellut myös useamman Audi-miehen vänkäristinä. No juuripa kuulemma siksi, että Audi-mies, jonka suurin intohimo on ohitella autoja reippaalla ylinopeudella, on kauimpana siitä miestyypistä, jollaisen Oopperan kummitus minulle soisi. Ei vain kuulemma sovi Puhalluskukkatytön pirtaan, turha alkaa naputtamaan. Uskon häntä. Hän tuntee minut paremmin kuin moni muu. Hänelle olen kertonut elämästäni kaiken. (Myös ne peräsuolivaivat, joita en kerro koskaan, ikinä kenellekään.) Että kai hän sitten tietää.

Audi on hyvä auto, jos siitä lähdetään. Olenhan Audi-miehen tytär. Tosin isäni on ollut myös pitkäaikainen Ford-mies, muinais-Audi-mies ja Nissan-mies. Eihän auto miestä pahenna. Minäkin olen ihan ok Rellu-tyttö, vaikka no, todennäköisesti keskustelemme ranskalaisen ralliautoni kanssa luottamuspulastamme seuraavan kerran taas tammikuun pakkasilla. Audi on hyvä auto, mutta valitettavan usein sillä yritetään niin sanotusti jatkaa munaa, ja mikäpä siinä, jos muna siinä oikeasti kasvaa. Mikä minä olen sanomaan, millä kukakin saa buustata egoaan. Kivahan hyvällä pelillä on ajaa, oli se sitten auto tai muna. Ilmeisesti kuitenkin Operetin haamu halusi kertoa, että minun arvostukseni on toisaalla kuin hyvissä autoissa tai muussa maallisessa mammonassa. Ja tottahan se onkin: vaikka raha on kiva asia, harvemmin sillä on voinut ostaa esimerkiksi huumoria tai syvällisyyttä, joita ihmisissä arvostan. Tietysti Audi-miehissäkin voi olla näitä piirteitä, mutta sanottakoon, että saattaa olla harvinaisempi ilmiö ketään henkilökohtaisesti sormella osoittelematta. (Villi veikkaus, että tämän jälkeen että useat Audi-tuttuni lähettävät minulle keskisormia postilaatikkoon ja kieltäytyvät kyyditsemästä enempää.) Että jatkossakin Camel Bootsina mennään.

Vuoden mittainen teatteriprokkis saatiin päätökseen kaksi viikkoa sitten. Päätin jättäytyä syrjemmäs, jotta ehtisin keskittyä itseeni, olla ja mietiskellä. Siinä kävi kuitenkin niin, että ennen kuin olin Haukiputaan pölyt jaloistani karistanut, olin yhtäkkiä keskellä uutta porukkaa ja uutta prokkista. Lopulta selvisi siis syy sille, miksi olin tyhjentänyt koko syksyni kalenterin: tätä varten. Ensi-ilta on marraskuussa. Porukka on ihana. Puhuttiin perjantaina ysien uskonnon tunnilla uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Että miksi suurin on rakkaus. Siinäpä se. Ehkäpä siksi, että kun usko ja toivo häviävät, rakkaus on ainoa mikä jää. Egotripin biisi. Kuuntele toki siinä joutessas. Mua ainakin itkettää joka kerta, kun sitä luukutan. Sama fiilis on tullut uuden teatteriporukan kanssa. Että siinä ollaan isojen asioitten äärellä. Semmosille jutuille jotenkin haluttaakin raivata kalenterista tilaa. Tiiät, mitä tarkotan.

Olin viime viikonloppuna ystäväni häissä eräässä Rovaniemen maalaispitäjässä. Toimitin ulkoilmakanttorin virkaa vihkiäisseremoniassa hääparin mökkirannassa. Kaunis tilaisuus, ihana fiilis. Tuli sellainen olo, että ehkä rakkautta on sittenkin vielä olemassa. Ehkä. Häissä ei painanut mikään eikä kukaan. Mieletön tunnelma. Ympärillä oli vain rakkautta ja toivoa. Hääparista näki, että tämä on tässä. Sellaisen rakkauden kun itselleen saisi, tai ainakin monelle läheiselleen. Lapsilleen. Ehkä vielä joku päivä. Ehkä Jumala on olemassa. Ehkä.

Palasin häistä sunnuntaina. Olen siinä mielessä vähän spontaani tyyppi, että koskaan en tiedä, millä mielellä seuraavana päivänä olen. Että ujostuttaako ja hermostuttaako, vai lentelenkö päin seiniä ja jututan kaikki vastaantulijat. Yleensä olen siis melko ujohko tyyppi. Kuljen mielelläni turvallisia ja tuttuja teitä; teen asioita, joissa tiedän onnistuvani. Oman mukavuusalueeni ulkopuolelle hyppään harvoin. Sinä sunnuntaina radiossa puhuttiin kuitenkin rohkeudesta ja uskalluksesta. Muistin parin viikon takaisen keskustelun lukiolaisten tunnilta, jossa puhuttiin liftaamisesta ja siitä, kuinka se avartaa molempia osapuolia: liftaajaa ja kyytiin ottajaa. Eikä aikaakaan, kun tienposkessa oli peukku pystyssä komea uros. No ei helevetti. Hirveä sade. Säälitti. Ajoin pari kilometriä ohi ja tajusin, etten voi jättää tuota tuonne. Että pakkohan se on hakea. Että tämä on mun tämän päivän pala kakkua. Että eilen sain niin paljon rakkautta häissä, että nyt on mun vuoro pistää jakoon omasta hyvästäni. Ja niinpä minä tein u-käännöksen ja kävin noutamassa kaverin kyytiini.

Mies oli eteläamerikkalainen, Uruguaysta kotoisin oleva valokuvaaja, joka oli liftannut kolme vuotta. Hän oli tulossa Norjasta ja matkalla Ouluun. Sitten Helsinkiin, Pietariin ja Siperiaan. Yhteistä matkaa meillä oli edessämme vajaat kolme tuntia. Hän ei osannut englantia, joten hän puhui minulle espanjaa. Ymmärsin sen mitä ymmärsin; olenhan käynyt elämässäni tasan nollalla espanjantunnilla. Yritin puhua hänelle ranskaa, mutta ei hän sitäkään osannut. Lopulta puhuin hänelle vain kansainvälisiä käsimerkkejä, mutta nekin oli äkkiä käytetty, eikä keskisormea jaksa näyttää hullukaan kolmea tuntia, varsinkaan jos ajaa. Toki hän käytti Googlen kääntäjää ja näytti kuvia, joita oli maailmalla kiertäessään ottanut. Itse yritin lähinnä pysyä tiellä. Kolmen tunnin kuluttua saavuimme Ouluun. Tosin hän unohti (todennäköisesti tahallaan) termospullonsa autooni, joten jouduin kohtaamaan hänet myös seuraavana päivänä termokseen liittyvän palauttamisen merkeissä. Siinä kohdassa hän tosin ryhtyi kiihkeäksi. Olisi halunnut kanssani elämän tai jotain. Olin kuitenkin liian kiireinen ryhtyäkseni millekään ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Kolme tuntia vielä jotenkin menee keskisormi pystyssä, mutta kokeilepa loppuelämä. Mutta toki retkestämme oli jotain hyötyäkin. Opin kaksi sanaa espanjaa. Muchas gracias.

Yksi luku tässä merkitysten kirjossa on toki seksin perässä seikkailijat, joihin olen jo aika väsynyt. Otetaanpa nyt vielä kerran ihan ehkä maailman selkeimmällä suomen kielellä: Antakaa jo olla! Olen liian vanha, liian onnellinen ja liian vapaa ryhtymään vähä-älyisten urpojen kanssa mihinkään sellaiseen, mikä on jollain tavalla kiellettyä ja likaista. Puhun siis niistä jutuista, joiden täytyy tapahtua pöydän alla, poissa vaimojen katseilta. Tarjouksia satelee nimittäin edelleen myös koko kansan Sinkkukinkulle, mutta tiedättekö, että Sinkkistä ei sellainen jaksa kiinnostaa sitten paskan vertaa.

Tietysti ymmärrän ja tiedostan, että kun kaksi tyyppiä kohtaa, kannattaa antaa aikaa tutustumiselle eikä ihan heti huudella jossain Facessa, että hei nyt, nyt ollaan kimpassa ja tosi in lööv. Itsekin sorruin siihen kerran. Tai öö, voi olla että niitä kertoja oli useampia, mutta yhden varman kerran muistan. Rakkausammattilaisen ilmaisena vinkkinä voin ladata tähän, että mikäli haluat salasuhteen tai muuta salajännää päiviäsi piristämään, niin siitä vain, mutta älä soittele enää minulle. Minun ei nimittäin tarvitse salata yhtään mitään yhtään keneltäkään. Että jos ei pysty päivänvalossa rakastamaan, minun puolestani ei tarvitse rakastaa ollenkaan.

Olen päättänyt, että haluan ehkä sittenkin miehen jossain vaiheessa, mutta en ehkä siltikään vielä. Vaikka olen hehkuttanut vapauden helppoutta, eikä minulla varsinaisesti ole aikaakaan oikeastaan juuri mihinkään ylimääräiseen, olen luultavasti lähivuosina osoittamassa kiinnostuksen merkkejä vastakkaista sukupuolta kohtaan, tosin edelleenkään ketään urpoa tai pönttöpäätä enkä varsinkaan ketään liian kiihkeää ole ottamassa.

Tulet sitten kun joudat ja sitten kun minulle sopii. Mutta älä odota liian kauan! Muista hedelmällisyyteni! Munasoluni eivät irtoile loputtomiin!

Pusu sinne missä kuljet!

Jos tuossa suurin piirtein viikko sitten olisin heittänyt noppaa seuraavan viikon tapahtumista, olisin todennäköisesti taas yllättynyt toden teolla, minne luontoni minut vie. Minulla oli lempeä tarkoitus tuumailla rauhassa, tarkkailla uneni kohdetta ja lopulta, varmistuttuani asiasta, mahdollisesti viikkojen kuluttua lähestyä häntä ystävällisesti ja varovaisesti, niin kuin minun ikäluokkani ja siviilisäätyläisteni tapohin tässä nykyajassa kuuluu. Paitsi ettei kuulu. Meitä on kahteen junaan: niitä jotka juoksevat kohti ja niitä jotka juoksevat karkuun. Mutta entäpä minä? Minä kuulun niihin, jotka juoksevat pahki, mutta nousevat urhoollisesti kerta toisensa jälkeen, koska tietävät että yrittänyttä ei laiteta, ja jos laitetaan niin toivottavasti jonnekin sellaiseen paikkaan, missä ihmisyydestä on opittu iso pala elämää.

No siinä mielessä ei ihan maaliin mennyt, minkä olisi toki voinut aavistaa, jos olisi muistanut hötkyilevän ja kaikissa tapauksissa asiat parhain päin selittävän luonteeni. Nimittäin joskus siinä perjantai-iltapäivän tuntumassa tajusin, että mitä jos joku herkkubeibe ehtii ensin. Että jos tyyppi on vapaa ja sitä rataa, mutta minä jään liian moneksi viikoksi tuumailemaan, hänet vie toinen eikä minulle jää kuin luu käteen.

Niinpä siis voimani tunnossa näpyttelin vanhan kansan WhatsApp-viestin ja selvitin asiani niin maan perhanan rehellisesti ja aidosti kuin osasin. Vastaukseksi sain hämmennystä ja kauniita sanoja, jotka höystyivät informaatiovanalla. Sen keskeisin sisältö oli, että emme ole sopivia toisillemme, vaikka olenkin kaunis ja ihana ja tärkeä. Ehkä hän sanoi kehusanat kohteliaisuuttaan, mutta sillä ei ole tässä kohdassa niin suurta merkitystä, eikä se lopputulemaa muuttanut, jota toki piti vielä seuraavana iltana käydä varmistelemaan. Että onkohan nyt ihan totta, että ei nyt sitten edes mitään pientä kontaktia, suuteloimista tai käpälöintiä tai muuta mukavaa, joka arvovaltaisessa yhden hengen tuomaristossani pantaisiin täytäntöön. Ja kyllä totta oli. Että siinä mielessä reklamaatio olisi ollut turha. Tunteiden reklamaatio. Että olenpa vähän tyytymätön siihen, mitä sain. Että en varsinaisesti tilannut tätä, mutta en kyllä maksanutkaan. Paitsi kasvoni maksoin, oikeastaan kasvojen menetyksen saadessani pakit. Ja tietysti ison palan sieluni salaisuudesta. Eikö se riitä?

No mitäpä minä siihen. Pidin itseäni rohkeana ja aikaani edellä olevana uranuurtajana sellaisissa aihekokonaisuuksissa kuin unieni kohteen lähestyminen, kohteliaat käyttäytymisnormit sekä lempeän painostuksen alkeet. Mitäpä näistä? Arvelen meidän pysyvän ystävinä. Sellaisia merkkejä on ilmoja pitkin minulle lähetetty. Toisaalta käymiemme keskustelujen jälkeen olen ryhtynyt ylianalyyttiseksi ja kirjannut mieleni pieneen lokikirjaan kaiken tiedon, mitä minulle on episodin jälkeen annettu. En lähde niitä nyt sen tarkemmin analysoimaan kuin että voihan olla, että pieni jälki on jätetty eikä tulevasta koskaan tiedä. Se on ehkä yksi maailmanmenon lohduttavimmista seikoista. Kun ei koskaan tiedä, minkälaisia jälkiä sitä ympärilleen roiskii ja mikä niiden vaikutus on myöhemmässä elämässä. Kun ei tiedä.

Toissapäivänä tein kyllä Tinder-historiaa omalta osaltani. Tiedättekö? Minä, joka olen aina ja kaikkialla tunnettu siitä, että olen kaikkien kaveri, aina ystävällinen, aina kiinnostunut ja aina kohtelias, revin pelihousuni ihan täysin erään ruotsalaisen mukahauskan tinderistin kanssa. Se luuli kertovansa hauskan jutun väittäen mua milfiksi kuultuaan, että mulla on beibi (siis kolmevuotias mukelo). Siis milf! Piti ihan googlata varmistaakseni termin täydellisen tarkoitusperän. Ja kyllä, vaikka halusin uskoa sanan merkityskentän laajentuneen, oltiin edelleen pornoteollisuuden ytimessä. Ja siitäkös pillastuin. Näpyttelin kiivastuksissani kauneimmat osaamani rumat sanat: Fuck you fucking asshole. Näin ytimekkäästi ne tulivat. Selkärangasta. En ole ylpeä mutta en myöskään milf. Toivottavasti hän muistaa sen jatkossa. Tarinan opetus on se, että muistathan puhua kauniisti aina vieraille. Minäkin yritän. Kovasti.

Mutta onhan se kyllä toisinaan myös makeuden huipentumaa olla sinkku. Vaikka välistä tunnen kateutta kaikkia niitä onnellisia kohtaan, joilla on reissukumppani ja treffikumppani ja kulttuurikumppani ja ehkä jopa elämänkumppani, niin ei se siltikään voita tällä hetkellä tätä vapauden tuntua. Kun saa olla vähän kaikille, eikä silti mitään kenellekään. Ei ole vastuuta eikä velvollisuuksia, mutta on onni siitä mahdollisuudesta, että ehkä jossain joskus on joku, jota minä en vielä tunne (tai sitten jopa tunnenkin) ja jonka minä olen saava ja josta minä olen hullaantuva sitten kun aika on kypsä kuin punaposkinen syysomena kuulaan kirpeässä kauneudessaan.

Toisaalta luontoni ja sinkkuuteni yhteenlaskettu summa on iäti epävarmuus. En nimittäin halua enää koskaan sellaista tilannetta, että otan jonkun puolihyvän vain vaihtaakseni sen parempaan sitten kun vaihtoaition ovi avataan ja uudet pelaajat lähetetään kentälle. En tosiaankaan. Haluan rokkijumalan, johon en kyllästy ja josta jaksan kiinnostua joka päivä. En tiedä, tunnistanko häntä. Tutkani on ollut ruosteessa niin usein ennenkin.

Tänä iltana täällä kävi mies, tuttu tyyppi jo vuosikymmenten takaa. Ihan muilla asioilla kävi tuossa illan päälle pyörähtämässä. Komea oli. Aika sellainen henkeäsalpaavan komea. Mulla oli lasten nukutusrumba päällä, enkä itsekään ollut seksikkäimmilläni, koska nuhani ansiosta nenä oli tukossa ja naama punainen jo neljättä päivää. Voi helvetin helvetti: miksi valitsin tällaisen ajankohdan tälle kohtaamiselle?1! Sinne menivät kaikki mahkut. Siis kaikki ne mahkut, joita ei edes alun pitäenkään ollut.

Loppujen lopuksi sitä hidastettua kohtausta voi kuvailla jälkipolville jotakuinkin näin:

Mun etteisessä seisoo ite taivas ja mää tuijotan sitä ja tartun kiinni ja silitän enkä päästä irti ja puhelen kauniita sanoja. Ja mun silmät kuiskaa että älä mene, mutta mun alaston lapsi mun takana työntää sitä pois ja kutsuu sitä väärällä nimellä. Ehkä se ei tuu takas. Ehkä ei. Mutta siinä hetkessä mää haluan puristaa sitä ja pitää siitä kiinni, koska se oli komeampi ku muistin ja mun munasarjat huutaa, koska ne on just siinä vaiheessa kuunkiertoa, että nyt tuon tuossa pitäis ihan ehdottomasti jäädä ja muuttaa seuraavaksi viikoksi mun makuuhuoneeseen.

Ja kun se menee, minä tyhmä tyttö laitan sille häikäilemättömän ruman viestin perään, että eroa ja ota mut. No eihän se tietenkään mene niin. Eikä sellaisia viestejä kirjoitella sellaisille, joille toivoisi vain puhtainta onnea. Ei me hyvyyden naiset sellaisia olla.

Mutta saisinko mää silti tänä yönä rukkoilla sitä itelle?

Mää näin susta unta. Me istuttiin kahestaan auton takapenkillä ja meillä oli jotenki tosi hyvä meno. Sitte mää suutelin sua ja meillä oli vielä parempi meno. Sitte mää heräsin ja tajusin kaiken ja hautauduin mun sänkyyn, koska mua harmitti ihan sikana, että se oli vaan unta.

Mää oon ollu viime viikot ihan pahasti taas välillä sekasi ja välillä masentunu. Joinaki päivinä mulla on suurin osa asioista ihan ookoo. Ja huonoina päivinä mää tajuan olevani niin kesken, ettei mittään järkiä. Mää oon tietosesti päättäny jättää tänä syksynä paljon asioita pois, jotta mää jaksaisin paremmin enkä ois koko ajan niin piipussa, mitä monesti oon. Aika paljon oon surrut. Tätä tilannetta ja tunnetta, joka ei tunnu millään menevän ohi ja päästävän mua rauhaan. Mun erosta on yli kaks vuotta ja kaks kuukautta, eikä mua kyllä helpota just yhtään. Muutama viikko takaperin tiedustelin ystävällisesti lasteni isältä eli entiseltä puolisoltani, että palattaisko yhteen vai alanko lopulta elää omaa elämääni. Sain vahvan kehotuksen ryhtyä keskittymään omaan elämääni. Tavallaan se helpotti, mutta ei se mun huolta ja taakkaa vähennä. Eikä sitä surua niin vain käskemällä pyyhitä pois. Enhän minä nyt varsinaisesti häntä halua takaisin, mutta rikkinäisen kodin ja lasten takia oon välillä niin palasina, etten usko löytäväni ulospääsyä tästä surusta koskaan.

Tässä kaiken surun lomassa olen myös miettinyt tulevaisuuteni vaihtoehtoja. Periaatteessahan mulla ois täydet mahkut VALITA itelleni just semmonen tulevaisuus, ku ite haluan. Mää voin ottaa ensimmäisen vastaantulevan suhteellisen kunnollisen uroksen ja pistää sen kanssa alulle perhe nro 2. Tuskin ois kovin vaikee homma, sen verran tuntuis taas tulijoita olevan. Toinen vaihtoehto on jatkaa tätä sangen hyvällä mallilla olevaa vapaan sinkkuäidin elämää ja kasvattaa lapsista elinkelpoiset kansalaiset höystettynä vahvalla kulttuurileimalla ja ottaa hyvä mies sitten vasta vanhuuden päiviksi. Toisaalta siinä tapauksessa kukaan ei pääsis nauttimaan mun jatkoajalla olevasta nuoruudesta, joka tässä just nyt on meneillään. Omasta mielestäni on kamalaa tuhlausta jättää kaltaiseni selvää vaimomatskua olevat supernaiset tässä kohdassa elämää käyttämättä. Ja vaikka viisammat väittää, että parhaimmat haetaan kotoa, niin ei vain minua ole haettu. Etteisessä oon taas kengät jalassa oottanu koko kesän.

Kävin viime viikonloppuna treffeillä yhden randomin Insta-seuraajan kanssa. En yleensä hyväksy tuntemattomia seuraajia Instagram-tililleni, mutta nyt tein poikkeuksen. Tyyppi oli tosi kiva. Käveltiin lähimetsässä puolitoista tuntia ja jutusteltiin niitä näitä. Oli ihan mahtavaa, mutta siitä huolimatta mies ei ollut minun mieheni. Luulen, että hän oli liian kiltti ja liian rauhallinen. Takuulla parempi jollekin toiselle.

Viimeisissä teatteriharjoituksissa eilisiltana muistin mainita treffeistäni. Kuulijakuntani mielestä tapahtumalla ei ollut uutisarvoa. Sen sijaan sillä oli, etten ollut kuukauteen käynyt treffeillä. Sain naurut. Olen monien mielestä miestennielijä, vaikken niele tällä hetkellä kuin katkeraa itsekeitettyä lientä. Ei ole jostain syystä vain kiinnostanut. Syynä lienee se, että tarjolla on ollut lähinnä haaleaa, puoli-irstasta teetä.

Tässä nyt on kuitenkin viimeset kaks päivää kuumottanut tuo taannoinen uni, ettei paljon vakitinderistit jaksa kiinnostaa. Semmoset unet pitäis oikeesti kieltää lailla tai kyetä jotenkin deletoimaan tiedostoista ennen kuin ne saa aikaan hillitöntä vahinkoa. Mulla Tinderi laulaa toisaalla ja oon sopinu ehkä kymmenet treffit, joista en tasan tarkkaan oo yksillekään menossa. En juttele kenellekään oma-alotteisesti. Miks juttelisin? Samanlaiset jutut ne pyörii siellä kaikkien kanssa. Jos tyypissä on karkeasti pyöristettynä nolla mielenkiintoista asiaa, ei meikää vaan jaksa napata mikään turhanpäiväinen tutustuminen, saati sitten live-kohtaaminen.

Mutta se uni. Semmosesta tyypistä, joka ellää ihan tässä mun sydämen vieressä. Semmonen, jonka kans meikä on ihan tekemisissä. Semmonen, jonka puolesta saattaisin vaikka luodin eteenkin heittäytyä (mietin tätä eilen saunassa). Nämä on semisti vähän häijyjä juttuja. Kattokaapa ku vanhan kansan sananlaskut ja kaiken maailman viisaat tietää tasan tarkasti ohjeistaa, että älä ihastu ystävään. Ku se on katoppa viimenen virhe eikä siitä koskaan mittään hyvvää seuraa. Onhan tuo nähty.

Kesällä yks yhteinen ystävä tuumas erään baariyön päätteeksi, että ota se. Mää olin että no en todellakaan. Että sehän on niinku veli (pahinta mitä muuten voit miehelle itselleen sanoa, paitsi jos se oikeesti on sun veli). Onhan se ihana ja joo ja öö ja just ja nii. Siinä sitten valoisassa kesäyössä komppailtiin toistemme kannanottoja aiheen tiimoilta.

Viime talvena kohtasin sut ihan yllärinä yhessä baarissa. Se oli siis sellainen kerta, kun ei satuttu olemaan samassa porukassa liikenteessä. Ilahduin jotenkin aivan käsittämättömän paljon ja intouduin halailemaan, ja vaikken ihan ykköshapessa juuri sillä sekunnilla ollutkaan, muistan sen tunteen, minkä siinä hetkessä kohtasin: ihan käsittämättömän hyväntuntoinen mies. Halasin sua muistaakseni ehkä viidesti. Joka tapauksessa useita kertoja enemmän, mitä olisi ehkä ollut sopivaa. Seuraavalla viikolla piti ehkä vähän jopa pyydellä anteeksi omaa holtitonta käytöstä. Lohdullista toki on, että sinä tunnet minut ja minun typeryyteni ja hölmöilyni. Että periaatteessa ei tarvitse esittää mitään eikä toisaalta pyydellä anteeksikaan. Mutta toisaalta en mää voi tätä koskaan sulle sanoa. En vaan voi. Koska en voi. Todennäköisesti luet tän, eikä sulla oo mitään käryä, että tää on sulle.

Tiiäkkö nää että sun rinnalla kalpenee kapellimestarit, tangokuninkaat, rokkikukot ja viihdeteollisuuden freelance-kitaristit ihan kuus nolla? Ja tiiäkkö miks?

Koska mää tunnen sut ja sun sydämen. Ja nää oot mulle tärkiä.

Joka päivä.