Kun pyydän toisinaan yläkerralta tielleni elämänkokemuksia, välillä toivoisin, että kaikkia toiveitani ei käsiteltäisi Herran toimistossa niin kirjaimellisesti. Minä janoan elämää ja minun janoni vie minut välillä niin kummallisiin paikkoihin ja tilanteisiin, ettei kukaan koskaan kuitenkaan uskoisi, vaikka kertoisinkin. Siksipä siis en kerro. Olisin voinut ottaa selfien ja lähettää kuvan Seiskaan ja saada ihan hillittömät massit, mutta eromme hetkellä painoin vain käteni sydämelleni ja sanoin, että sinä jäät tänne. Hän painoi kädellään ohimoaan ja totesi: ”Ja sinä tänne.”

Kotimatkalla itkin vähän. Eilen en tiennyt sinusta paljoakaan ja tänään sinua ei enää ole. Nämä tuhannen ja yhden yön kohtaamiset naputellaan sydämiimme, eikä kukaan toinen pääse niistä osallisiksi. Olen sanonut, että haluan nähdä ja kuulla elämää, jotta saisin materiaalia tuleviin kirjallisiin tuotoksiini. Olen sanonut, että joskus vähän uskaliaastikin asetan itseni koekaniiniksi tässä kohtaamisten verkostossa, jossa elämä tarjoilee välillä karvaita alkupaloja ja välillä syntisen makeita jälkkäreitä. Hän ei kuitenkaan ollut minun mieheni, enkä niin edes ajatellut. Olen kuitenkin oppinut katsomaan vähän kauemmas. Näkemään, että jokaisella kohtaamisella on merkitys, joka vie meitä kohti itseämme, kohti toiveitamme, kohti sitä, missä lopulta on hyvä olla. Tarkoitan sitä, että jos haluan pallon maaliin, en lataa sitä sinne itse, vaan syötän pelikaverille. Hänen potkustaan verkko heiluu, mikä tuo pisteen minun joukkueelleni, meidän joukkueellemme. Elämä on peliä, nimenomaan yhteispeliä, ja tässä porukassa minun on hyvä pelata. Syöttäjän merkitystä ei voi vähätellä, vaikka toki maalipotkuja arvostetaan enemmän.

Viime viikolla tienvarsien mainoksissa kerrottiin, että eräs maamme suklaasilmäinen iskelmäartisti keikkaa lähistöllä. Jaa, tuokin täällä, ajatteli lehtori Sinkkukinkku kiitäessään harmaalla Renault Moduksellaan pohjoisen teitä. Keikkailtana elämä heitti hänet kuitenkin iskelmätähden henkilökohtaiseksi autonkuljettajaksi ja huolenpitäjäksi, ja vaikka elämänsä nuoruuteen ehtinyt Modus onkin monenlaista Suomi-taivaan tähteä kyydissään kuljettanut, ei hänen kaltaistaan vielä koskaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, en rakastunut häneen. En rakastunut ihmisen karismaan enkä hänen huumorinsa, vaikka sellainen olisi voinut hänen kohdallaan ja elämäni iltapäivässä olla kovastikin mahdollista. Mutta ehkä hän kuitenkin jollain tapaa puhui kieltäni. Tiesin heti, että olemme eri vaiheissa; minä jo vähän väsynyt yksinolooni, hän vasta haparoimassa. En minä sellaista ota. Sellaiselle minä suosittelen elämää ja heittäytymistä. Sellaisia kohtaamisia, joita minä olen saanut jo yllin kyllin niellä tankkini täyteen. Yleensä kuuntelemalla ihmistä viisitoista minuuttia minulle on aika selvää, minkälainen tyyppi on kysymyksessä. Onko hän aito, voiko häneen luottaa, onko hänessä kieroja piirteitä, haluaako hän muille hyvää vai onko hän itsekäs ja omahyväinen. Usein tuntuu, etten halua tietää liikaa, sillä usko tai älä, liika tieto saattaa aiheuttaa kärsimystä. Ylipäätään ihmisten pitäisi pitää asioita enemmän omana tietonaan. Tämä koskee myös minua, ja se lienee yksi suurimmista haasteista, mitä minun pussiini on jaettu.

Media tyrkyttää meille täydellistä ihmiskuvaa vartalosta, joka pitäisi saavuttaa. Todellisuudessa kenelläkään ei ole vartaloa, jota mainoskuvat meille tarjoilevat. Kuvien muokkaus on helppoa. Vähän eri valaistus tai kuvakulma ja avot: rumakin ihminen on muuttunut kauniiksi. Lihava laihaksi. Ryppyinen sileäksi ja sitä rataa. Totta vain toinen puoli jos sekään. Näen jatkuvasti kauniita kuvia kauniista ihmisistä tai kodeista tai tilanteista tai ystävyyksistä, joita kadehdin palavasti. Minä olen ystäväni menettänyt aikapäiviä sitten. Lisäksi olen alkanut lihoa. Keski-ikä kurkistaa ryppyinä silmäkulmissani. Vatsani on veltto, leuan kaari ruma, nenä tössykkä. Rinnat roikkuvat. Atopia talvi-ihon vitsaus. Jokaisella on näitä! Sitten otan selfien, jossa vatsa näyttää hetken kauniilta, jos se ei ole ehtinyt vielä roikkua koko päivää. Iho on kuulas, jos se on juuri puhdistettu ja meikattu. Hampaat ovat kauniit, huuli kaareutuu sellaisena kuin sen pitää. Tinderissä saan mätsin kenen tahansa kanssa, jota painan. Niin helppo on huijata ihmisiä. Itselleen ei silti riitä. Se on surullista. Itse on jokaisen kuljettava matka itsensä hyväksymiseen ja itselleen riittämiseen. Usein matka on elämänpituinen. Samalla kun taistelen omalla matkallani, haluan auttaa muita omallaan. Siksi kehut eivät minulta lopu. Kehun voi antaa myös katseella, kenelle vain, milloin vain. Olenhan muistanut katsoa sinua kauniisti?

Tänä viikonloppuna minulle paljastui myös vuosisadan suurin kusetus, jossa näemmä olen ollut osallisena. Olen ehkä kertonut, että minua lähestytään usein ja monesta suunnasta. Viime syksystä lähtien eräs sittemmin tutuksi käynyt ihminen, mies tarkemmin ottaen, on laitellut aika ajoin viestiä. Olen tehnyt selväksi, että lähden mielelläni hänen kanssaan ulos siinä vaiheessa, kun hän sitä kauniisti ja suoraan osaa pyytää. Kävin tänään läpi vanhoja keskustelujamme ja otin kuvakaappauksia keskustelunkohdista, joissa hän osoitti kiinnostustaan; käsitykseni tapahtumien kulusta ei siis ollut vain kuvitelmaa. Olen koko ajan luullut hänen olevan vapaa ja sitä rataa, mutta yhtäkkiä selvisi, että hänellä onkin perhe! Salassa pidetty puoliso, lapset, mitä lie. Olin hetken aikaa vähän vihainen siitä, miten olin ollut niin sinisilmäinen ja luottanut puheisiin. Mutta minkäpä näille voi. En alun perinkään kuvitellut meille ruusuista tulevaisuutta, enkä varsinkaan kuvittele sitä tämän jälkeen. Mitä opimme tästä? Koskaan et voi tietää. Ja toisekseen: joskus eräässä muinoin kirjoittamassani novellissa tällaiseksi kuvailtu tilanne voi olla totta oikeassa elämässäkin. Mutta selvisipä tämäkin, onneksi tässä vaiheessa, ennen kuin suurempaa harmia ehti tapahtua. Selvisin pienillä pintanaarmuilla. Viha kesti muutaman tunnin, vaikka varsinaisesti se ei yltänyt ihon alle. Naisen raivo saattaa silti joskus olla kovin, kovin kiihkeä. Petetyksi tulemiseen ei totu koskaan.

Yritämme myydä jatkuvasti itseämme muille. Haemme hyväksyntää, haluamme olla mukana siellä missä muutkin, kuulua porukkaan. Tässä kun tuota Tinderiä pääsee aika ajoin analysoimaan kriittisen käyttäjän ominaisuudessa, olen huvituksekseni alkanut nähdä Tinder-esittelytekstin eräänlaisena uutena somemaailman tekstilajina, millainen se toki onkin. Sehän on vähän niin kuin työhakemus. Kuvahan olisi aina kiva ja vielä hauskempaa olisi, jos niitä olisi useampia. Jos saisi toivoa, olisi mahtavaa, jos kuvat olisivat hyviä ja niistä pystyisi näkemään muutakin kuin lintuperspektiivistä kuvatun pään ilman kaksareita tai kesäniityllä kirmaavan koiran. Mua ei oikeesti kiinnosta kuva kenenkään koirasta. Ja kuka idiootti lataa lapsensa tai kaverinsa lapsen kuvan tuollaiseen sovellukseen? Esittelyteksti on myös oma lukunsa. Elämän kovan koulun käyneitä on liikkeellä yllättävän paljon. Anteeks nyt vaan, mutta eikö meistä jokainen käy elämän kovaa koulua koko ajan? Luuleeko joku vielä, että mitään saisi tässä maassa ilmaiseksi (paitsi marjoja metsästä, mutta ei mennä nyt siihen)? Käsitykseni mukaan elämän kova koulu tarkoittaa sitä, että kovia on koettu ja huh miten jännä että edelleen ollaan elossa! Still alive, you know? Ihan vaan tiedoksi, että jokaisella, korostan: jokaisella, on oma polkunsa ja siinä vaikeat vaiheensa ja sitä on ihan turha alkaa retostelemaan millään elämän kovalla koululla. Kaikki käydään sitä samaa helvetin-tyhmän-nimistä-koulua, mutta ne jotka ilmoittavat sen Tinderissä koulutustaustakseen, ovat ihan selkeästi jälkkärissä joka viikko, ainakin jos minä saisin päättää. Huomaatteko, että kyllä ehkä asteen verran tympii kyseinen ilmaus. Toinen esittelytekstiin liittyvä piirre on se, että monet miehet kirjoittavat: ”En oikeen osaa kertoo ittestäni tämmösissä esittelyteksteissä mitään, mutta kysymällä selviää!” Siihen vielä hymynaama perään, että jepsistäjee. Urpot! Jos olette hakemassa elämänne naista, koittakaa nyt helkkari soikoon jotakin keksiä itsestänne. Jokainen osaa kertoa, mistä pitää ja mistä ei, jos vähän miettii. Mutta aivan sama. Joka tapauksessa vähän on kiukuttanut. Kiitos, kun sai avautua.

”Sinä olet minun sielunkumppanini, mutta me olemme eri vaiheissa”, sanoi hän, jonka kohtasin. ”Muista silti, ettei mikään ole lopullista.” Hän sanoi sellaista, jotka tavallisesti kaikuisivat minun suustani. Minähän jauhan aina lopullisuuden problematiikasta, koska kuka voi sanoa, kenet kohtaamme taas huomenna ja kenet unohdamme. Kuka jää mieleemme iäksi, kuka hipaisuksi ihollemme. Ja ketä emme unohda koskaan.

Kiitos silti kaikesta.

Kiitos.

Terveisiä Vihiluodon kiveltä! Kävin siellä tuossa joitakin päiviä takaperin. Vein sinne taas yhden uuden ihmisen, mutta täytyypä myöntää, että kyllä on Vihiluodon taika ollut viime vuosina murenemaan päin. Kiviä siellä ei ole nimittäin enää kuin kourallinen; luodon vanhastaan komeat kivet on peitetty kivimurskeella. Ei ole enää sama tunnelma. Ei ole.

Kävin kuulkaa treffeillä. En ole käynyt kuukausiin oikeilla treffeillä. Viimeksi ehkä joskus keväällä. En varsinaisesti pidä niistä lukua, varsinkaan niistä, jotka päätän lyhyeen. Kävin kuitenkin siis treffeillä sen edellisessä tekstissäni mainitun kuuman kitaristipojan kanssa, vaikka silloin olin kovasti sitä mieltä, että vääriin miehiin ei kannata aikaansa tuhlata. Alkuperäinen tunne osui lopulta oikeaan, vaikka vuorokauden ajan luulin melkein olevani rakastunut. Ihana tunne! Sydän sykkyrällä sormeni näpyttivät viestiä viestin perään, että päästä irti minusta, jos et aio pitää. Jännä homma. Itse asiassa meillä oli siis saman tyypin kanssa treffit kahtena peräkkäisenä päivänä – niin mukavat olivat ensimmäiset. Tehtiin kaikkea kamalan kivaa. Käsittämättömän mukavaa yhdessäoloa: se piti mua kädestä ja silitti. Se oli ihana. Siis ihana.

Toisena iltana taika kuitenkin raukesi. Ihan poks vaan tajusin, että kyllä tämä mies on kuitenkin kaikessa viisaudessaan tarkoitettu jollekin toiselle naiselle. Että minun mieheni on muualla. Eniten harmittaa, että oli niin kamalan kivaa. Oli naurua, oli vitsejä, se nauroi mun jutuille, se näki mut tosi selvästi ja sanoi mulle sellaisia kauniita asioita, että aloin taas pikkuisen enemmän luottaa itseeni ja elämään. Se sanoi asioita, jotka paransivat viime kuukausina keräilemiäni haavoja. Se mies oli Bebanthen, vauvojen pyllyrasva, joka parantaa sekunneissa pahimmatkin ihottumat. Minun ihottumani se ainakin paransi. Mahtava kohtaaminen.

Paras kaveri kysyi, että eikö se silti voisi jatkua. Eikö kuitenkin voisi viettää hyvää aikaa? Mutta en minä usko. Se siirtää unelmiani vain eteenpäin. Parantaa pintanaarmut, mutta särkee syvältä. En minä silti muista pahalla. Muistan enemmän hyvällä kuin ketään pitkään aikaan.

Tajusin muutamia viikkoja sitten saunassa sen tosiasian, mikä minun elämäni suuria rakkauksia on yhdistänyt: kaikki ovat suuria esiintyjiä. Eihän niitä monta ole, mutta kolme viidestä on ollut muusikoita ja musiikillisesti lahjakkaita, ja kahden jäljelle jääneen karismaa en voi edes sanoin kuvata. Jos tyyppi osaa soittaa ja laulaa, jalkani ovat suhteellisen vetelät suhteellisen heti. Se ei kuitenkaan ole ihan pakollista, mutta silloinkin täytyy olla kyllä vähintään stand up -koomikko, enkä minä niistäkään ottaisi kuin erään Ylivieskan lahjan Suomelle, ja tiettävästi hän ei edelleenkään ole vapaa. Siispä minua ei siis yllätä, miksi kusen saman tien hunajaa, jos pääsen lähikontaktiin rokkarin kanssa; mehän puhumme samaa kieltä! Minun paloni lavalle on sammumaton, ja minä ymmärrän keikkareissuja ja takahuoneita. Minä kuulun niihin, jotka viihdyttävät muita, en niihin jotka kerääntyvät juhlimaan lavojen eteen. Minä olen siellä toisella puolella, vaikka olisinkin yleisössä. Jos olen katsoja, ymmärrän loputtomasti sitä onnentunnetta, jonka näen esiintyjien kasvoilla, olipa kyse teatteritaiteesta, bändikeikoista, liikuttavista puheista tai stand upin maailmasta.

Elämä on vähän ihmeellinen, enkä oikeastaan ole hetkittäisestä masentuneisuudesta huolimatta lakannut uskomasta ihmeisiin. Yksi sellainen tapahtui viime lauantaina. Olin eräässä tapahtumassa eräässä lähikaupungissamme. Menin yksin, koska sain ilmaislipun eräältä teatterikaveriltani. Minusta on ihanaa mennä tapahtumiin yksin. Ylipäätään nykyisin luotan aika paljon siihen, että tunnen riittävästi ihmisiä törmätäkseni tuttuihin, joiden seuraan saan lyöttäytyä. Niin kävi nytkin. Meillä oli käsittämättömän kiva ilta kolmestaan kahden viehättävän leidin kanssa, joista toista en tuntenut yhtään ja toista tunsin vähäsen. Toivottavasti en pilannut heidän iltaansa läsnäolollani.

No eipä siinä. Keikat siinä menivät ja läksimme koteihimme. Yöllä tindasin vielä läpi puhelimeeni kertyneen miessaldon, ja painoin toki kaikki kivat ja hyvät tyypit, joita kovin usein on koko kansan Sinkkukinkulle niin kovin vähän. Vastaan tuli tuttu naama. Ööö, olin just ton keikalla, tajusin. Viittaus: bändi numero kaksi, kitaran varsi, sijoituspaikka solistiin nähden yleisöstä katsoen vasemmalla. Periaatteessa tuttu tyyppi. Tuo on heilunut noitten keikoilla ennenkin. En tiennyt nimeä. Moni muu olisi tiennyt. Veljeni olisi seonnut. Painoin sitä (siis en veljeäni vaan sitä kitaristia, vaikkakin molemmat ovat kitaristeja). Painoin siis ihan huvikseen. Jos saisi kiittää keikasta vaikka vähän hassumpaa reittiä. Se oli ehtinyt painaa mua kuitenkin ensin. Meistä tuli mätsi!

Tällä hetkellä vahvin tunteeni on harmitus. Miksi helkkarissa nuo sopivimmat tyypit asuvat aina jossain Helsingissä? No siksi, että siellä on niitten duunit. Tiedän sanomattakin, että tyyppi ois mulle ihan ybersopiva. Mutta miten minä sen isken tämän välimatkan läpi? Antoi se toissapäivänä mulle numeronsa, mutta en minä osaa sanoa mitään järkevää. Olen ihan kipsissä. Pitäiskö vain luottaa vanhan kansan rehellisyyteen ja aitouteen? Auttaisko se jotain? Kannattaisko edes kokeilla? Olen menossa parin viikon päästä maamme pääkaupunkiin äikänopettajien vuosifoorumiin. Sovittiin, että tavattais. Että hetken hurmiossa tavattais loppukesästä 2017, vaikka eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta mitäpä jos oiski? Mitäpä jos, on Samuli Putrokin laulussaan heittänyt. Mitäpä jos me rakastuttais ja maailma mullistuis ja kaikki ois ihanaa koko loppuelämän? Että voinko jättää korttia kääntämättä? En jätä, jos se ei peru. Toivon että ei, koska vaikuttaa siltä, että nyt pitäis näitä asioita päästä hoitamaan ihan livenä. Koska livenä minä olen sata kertaa viehättävämpi kuin näissä typerissä teksteissä, joiden kirjoittelua en osaa lopettaa.

Sain Tinderistä lopulta yliannostuksen. Jos enää koskaan menen sinne takaisin, en aio painaa enää muita kuin luovia ja karismaattisia esiintyjiä. Kävin tiistaina vielä harvasanaisen viestinvaihdon viimetalvisen rakkauteni kanssa ja arvelen voimakkaasti, että keskustelu jäi viimeiseksemme. Olisiko viimein aika päästää irti ja hyväksyä tilanne osaksi elämänpolkuani? Kaikki meni niin kuin piti. Me olimme toisillemme, mitä olimme, sen aikaa kuin tarvitsimme. Hän odottaa elämänsä rakkautta, joka en ollut minä. Taidan tehdä itse samoin. Olen yllättävänkin levollinen. Kaikki menee niin kuin pitää.

Oma karismani on luultavasti moniulotteinen. Ne jotka eivät tunne, näkevät kuvat. Sorjan varren, joka vielä kolme vuotta sitten oli 25 kiloa pulleampi. Ne jotka tuntevat, tuntevat eri asioita. Joku tuntee hötkyilyn, toinen vitsit ja verbaaliakrobatian, kolmas rauhallisuuden, neljäs empaattisuuden, viides muumimammailun, kuudes manipuloinnin, seitsemäs lämmön ja välittämisen ja kahdeksas suoruuden. Yhdeksäs tuntee ehkä tehokuuden ja kymmenes päämäärätietoisuuden. Unelmat, joita kohti mennään eikä meinata. Optimismin ja mahdollisuudet, jotka pienin askelin, usein yllättävästikin, lopulta kuljettavat perille. Luonteen, joka ei anna periksi, paitsi silloin kun päämäärää kohti ei enää kannata kävellä. Silloin voi vaihtaa suuntaa ja ottaa muutaman juoksuaskeleen. Ja olla taas onnellinen.

Mikä sellaiseen karismaan sopisi parhaiten? Eniten minua nyppii ehkä kuitenkin se, että jotkut kohtaamani miehet ovat olleet päämäärissään vähän saamattomia ja löysiä. Saa levätä, kunhan osaa tehdä myös töitä. Saa haaveilla, kunhan osaa myös kulkea unelmiaan kohti. Tehokkuus ja määrätietoisuus olisivat suotavia ominaisuuksia, tai ainakin plussaa saisi, jos osaisi olla rauhallisen tietoinen omista tavoitteistaan. En minä niitä sen tarkemmin ala määrittelemään. Mutta kyllähän kaikki varmasti ymmärtävät, että määrätietoinen ihminen on myös intohimoinen ja sitä rataa. Jännästi tietyt asiat kulkevat hand by hand.

Olen ihan rauhallinen. En mene treffeille. Luotan siihen, että kun kuljen tuolla maailman turuilla ja toreilla vapaana ja onnellisena uskoen siihen, että mieheni tulee kyllä sitten kun minä olen valmis.

Mutta kieltämättä viime viikonlopun yhteensattuma oli erikoinen. Mikäköhän tarkoitus silläkin oli? Jos joku joskus kysyisi, lähtisinkö etäsuhteeseen, ihan saletisti lähtisin. Sehän on tehokkuuden maksimointia. Ollaan tehokkaasti yhdessä silloin kun ollaan. Ei minun intohimoihini varsinaisesti kuulu kerätä jonkun sukkia päivittäin.

Vaikkei siinäkään tietysti mitään pahaa ole. Ja varmasti keräilen, jos sukkienpudottelija on riittävän kuuma.

Mutta hoi siellä Helsingissä: Eihän se etäily olis niin paha? Se on lentokoneella 50 minuuttia, jos lentokuski painaa kaasua ja perämies keskittyy muuhunkin kuin heiluttelemaan joinkkelia. Edes Ruukkiin et pääse talvikeleillä Oulusta siinä ajassa. Että vinkki viitonen: voisko se hetken hurmio olla myös loppuelämän turmio? Pitäiskö selvittää?

Hej på dig!

Jag har talat mycket svenska på sistone. Jotenkin huvittuneena täytyy todeta, kuinka paljon asioita tapahtuu kahdessa viikossa. En ole yhtään se sama ihminen, joka olin kaksi viikkoa sitten. Lämpimät terveiset lähetän teille mökiltä, jossa olen ollut viimeisen vuorokauden yksin viettämässä luovan kirjoittamisen retriittiä. Käytännössä olen työstänyt uutta novelliani, joka annettiin minulle tällä viikolla unessa. Aiheena opettajan ja oppilaan suhde. Kielletty herkkupala, aiheena mieletön. Onneksi tosielämään ei näitä ajatuksia tarvitse siirtää, vaikka muistan kyllä hämärästi ajan, jolloin nuorena opettajattarena olin kovasti ihastunut erääseen lukiolaispoikaan, mutta ei mennä nyt siihen. Aion nimittäin olla jatkossakin oppilailleni löyhästi esiliinaansa heilutteleva Muumimamma. Sinänsä siis ei tarvitse ryhtyä huolestumaan, että lehtori Sinkkukinkku olisi seonnut ja sekaantumassa sakkolihaan. En ole yhtään enemmän sekaisin kuin ennenkään.

Olen sellainen pikakelaustyyppi, valmis vartissa uusiin haasteisiin. Tämähän tarkoittaa käytännössä sitä, että jos kohtaan uuden miehen (tarkoitan Tinderiä koska baareissahan en käy paitsi vahingossa), yhden illan roihuan kuin viimeistä iltaa palava liekki. Seuraavana aamuna taika on poissa. Tuhkimon vaunut ovat ajaneet pois, ja tilalla on mätä kurpitsa. Tyypillistä ja ehkä vähän myös huvittavaa. That's me, honey!

Ehkä hän tiesi sen, kun kohtasimme kaksi viikkoa sitten Oulun yössä. Ehkä hän tunsi reittini, koska oli nähnyt sen sata kerta aiemminkin. En oikeastaan mene tarinaan sen kummemmin kuin että yksi kolmesta on nyt poissa pelistä. Tapahtumaketju aiheutti iloa ja hämmennystä, ja lopuksi vielä aavistuksen verran kipua. Mutta nyt täytyy kyllä tuumata, että asia on loppuunkäsitelty. Että voit tulla piilostasi, en minä enää pure, ainakaan paljon. Rakastan sinua yhä tästä hautaan. Mutta parempi, että pysymme ystävinä till the fucking holy end.

Ehkä parasta, mitä sinkkuilussa tapahtuu, on se, että uudet ihmiset toimivat peilinä. Heidän kauttaan minä näen itseni, omat unelmani ja toiveeni koko ajan selvemmin. Viime yönä minulle kirkastui ajatus, jonka olen nähnyt nimenä jonkin Hollywood-leffan kannessa: Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin. Nyt olisi nimittäin taas miestä tarjolla, ja nimenomaan väärää miestä. Itse asiassa niitä on taas useampi jonossa, mutta keulassa bogosi vielä eilen yksi kuuma kitaristi. Ihanaa, rokkari! Ainoa vaatimus, jolla on ollut minulle mitään väliä! Mutta mutta, ei meistä siltikään tule paria. Tajusin sen viime yönä. Toki voi pitää kivaa ja hengata ja olla kevyesti yhdessä, ja voin valehdella itselleni loputtomiin, että se on ok ja se riittää. Mutta kun se ei helvetti vain ole. Jäljet johtavat taas sylttytehtaalle eli munasarjoihini. Ja ne huutavat asioita, joita kaikki rokkipojat eivät halua tarjota. Tai eivät pysty tai eivät ole valmiita. Sydän itkee kuitenkin hetken vielä verta. Tyyppi oli tosi, tosi kiva. Puhuttiin puhelimessa tunti, minkä perusteella olisin voinut jo ottaa sen meille asumaan. Tai ainakin keittää hyvät sumpit ja vähän silittää elämän runtelemaa sydäntä. Mutta koska olen jo riittävän vahva tunnistaakseni kohtaamattomat unelmat, jatkan matkaani. Yksin.

Ihan samalla tavalla kuin olen tänä vuonna etsinyt silmät sumussa omaa rokkipoikaa, halusin vuosi sitten palomiehen. Molemmilla näillä oli selkeä esikuva. Yksi ihana palomies ja yksi ihana rokkikukko. Mutta kun ei kukaan voi korvata toista ihmistä. Kukaan kopio ei ole sama kuin alkuperäinen. Eli nyt täytyy kyllä Sinkkukinkun vilkaista peiliin ja todeta, että en oikeasti voi kulkea tuolla päämäärättömästi ja etsiä kopioita niistä, joita joskus rakastin. Toisaalta se on lohdullinen ajatus, ettei toista samanlaista voi löytää. Ei minuakaan ole toista samanlaista (Thänk Gaad! huudetaan jossain nyt ääneen). Töissäkin aina toitotetaan, että et ole korvaamaton. Mutta nyt täytyy kyllä todeta, että olen minä. Ei kukaan voi astua tilalleni ja hoitaa hommaani samalla tavalla missä sitten vaikutankaan. Onko se sitten hyvä vai huono asia, en ota siihen nyt tässä kohdassa kantaa, mutta ei vain voi. Varmasti miellyttävämpiä ihmisiä on olemassa, siitä olen varma, mutta suoruuteni on valtti. Sen minulle totesi viime yönä myös tuo kitaristi, jonka muisto savuaa nyt unelmieni risukasasta.

Iloa menneellä viikolla aiheutti myös eräs länsinaapuristamme kotoisin oleva Tinder-mätsi. Ruottalainen. Och jag gåv ett hjärta (Tinder-språk, förstår du?). Ikävä kyllä siinä sattui taas klassiset, eli todennäköisesti hän ihastui melko pian minuun niin korviaan myöten, että minua rupesi ällöttämään. Lisäksi hän löi vielä lisää pippuria myllyyn toteamalla, että hän ei sitten ole helppo nakki, ihan vaan tiedoksi minulle. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo menettänyt kiinnostukseni (haha, yllätyitkö?), joten minulle on ihan sama, minkälainen nakki hän on, koska en aio tavata häntä. Hauskaa tilanteessa oli kuitenkin niiden muutaman päivän ajan, kun viestinvaihto vielä oli harmitonta, että puhuimme välillä englantia, välillä ruotsia ja välillä suomea. Enkä minä oikeastaan ollut superhuono missään. Eli kielimuuriin sen ei ainakaan pitäisi kaatua, jos miettii tulevan kumppanin kansalaisuutta. Vaikka kyllähän sama äidinkieli on siinä mielessä siunaus, että verbaalit vitsini uppoavat huomattavasti paremmin kantaväestöön, kuin jos niitä pitäisi ryhtyä kääntämään heikolla kielitaidolla joko englanniksi tai ruotsiksi. On kuitenkin tässä kohdassa muistettava leuhkia, että tokihan olen opettanut muinoin vaihto-oppilaita englanniksi yliopistossa, vaikka pidänkin itseäni huonona englannin puhujana. Ulkomaalaiset Tinder-mätsini ovat kyllä aina kehuneet ja kertoneet ymmärtävänsä kaiken, mitä sanon, mutta heillä taitaakin olla vähän eri motiivit. Tässä kohtaa viittaan pikkuhousumotiiviin. Eli pöksyissä olisi ahdasta, jos sinne kaiken maailman kielilläpuhujat päästäisi. No. Asiat sikseen ja eteenpäin.

Olin ollut kauan sitä mieltä, että kyllä nyt ollaan sinkkumarkkinoilla arvostuksen piirissä, kun otsassa lukee opettaja. Sen jälkeen en-nyt-muista-kuka-ja-vaikka-muistaisin-olen-muistaakseni-luvannut-olla-puhumatta-hänestä-blogissani tuumasi, että opettajat ovat idiootteja ja hankalia. Että kukaan ei halua oikeasti opettajaa vaimokseen. Niinpä tajusin, että niinhän se taitaa olla: opettajilla on vaikea maine, eivätkä he ole edes kovin haluttavia, paitsi muutamat, ja toki luen itseni tähän sakkiin, koska mielestäni ihminen on juuri niin kuuma kuin hän itsestään tekee. Muutta voin kertoa, että ulkonäkö on korkeintaan sadasosa koko paketin yhteenlasketusta summasta. Eli siis sen perusteella ei kannata suhteeseen vielä lähteä, jos joku sanoo, että hemmetti kun sie olet nätti. Yleensä sanon, että juu kiitti tiedän että olen ihan ok, mutta mitäs sulla ois muuta, koska näillä tehosteilla ei vielä pitkälle mennä.

Mutta jos nyt kuitenkin otetaan huomioon, että onhan opettajissa paljon hyvääkin, eikä oikeastaan voi ajatella, että opettajat olisivat kaikki aina samanlaisia, vaikka samanlaisia piirteitä, kuten työteliäisyys, ajanhallinta ja järjestelmällisyys, löytyy varmasti monen opettajan ominaisuussalkusta. Jos pohdin omaa nykyistä työpaikkaani (ja entisiäkin), meillä on töissä läjäpäin erilaisia opettajia enkä takuulla alkaisi parisuhteeseen heistä, öö, kenenkään kanssa. Mutta ehkä minä olen yhä haluttava jonkun ulkopuolisen silmissä, jonkun sellaisen, joka ei tunne minua ja rasittavuuttani vielä riittävästi ja voi rakastua minuun siinä samalla kun tutustuu, eikä häntä lopultakaan haittaa ne piirteet, jotka minussa esimerkiksi systemaattisesti hermostuttavat työtovereitani. Niin se varmaan menee.

Eräs hyvä ystäväni lohdutti viikko sitten, että et sinäkään oikeasti halua niitä, jotka tunnet tosi hyvin. En ymmärtänyt häntä, ennen kuin tilanne tuotiin kertakäyttölautasella eteeni. Esimerkki tuli vastaan, et kai vain ylläty, Tinderissä. Hän oli komea, urheilullinen, varakas, työteliäs, lapseton - siis kaikkea mitä tämänikäinen sinkkukinkku voisi toivoa. Ainoa ongelma oli se, että me tunnemme! Me olemme soittaneet vuosikausia samassa bändissä! Olen satavarma, että hän ei myöskään painanut minua; meistä ei siis tullut mätsiä. Täydellinen mies, jota minä en halua, koska hän on tutumpi kuin tuttu. Ja vaikka hän kuinka nykyisellään saattaisi miettiä, että onpa sinusta tullut viehättävä, ei hänkään painaisi minua. Niinpä ohitimme toisemme, sanomatta sanaakaan ja toivotimme toisillemme sanattomasti mitä lempeintä onnea sinkkuuden highwayllä.

Ja niin minä ilokseni ja surukseni ilmoitan juhlallisuuksien vallitessa, että en ole menossa treffeille taaskaan kenenkään kanssa. Ei huvita. Tarjouksia satelee, mutta siinäpä satelee.

Koska kyllähän se on ammoisista ajoista asti mennyt niin, että se olen minä joka iskee. Ja tiedoksenne, että silloin kun minä isken, se tuntuu. Munaskuukkeleissa asti.

Nyt olen kuitenkin suunnitellut rauhoittumista. Ihan jännä nähdä, kuinka monta minuuttia tämä seuraava vaihe kestää.

Iloa heinäkuuhusi!