Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet raskaita. Tai ehkä tavanomaista raskaampia vain. Sellaisia suruhuntuisen hauraita viikkoja. Pysyn pystyssä ihan hyvin. Pystyn syömään ihan hyvin. Nukun ihan hyvin. En pysty kieltäytymään makeasta ihan niin hyvin kuin haluaisin. Yritän elää normaalisti. Tehdä töitä normaalisti. Hoitaa lapset normaalisti, käydä teatterilla normaalisti. Yritän olla kaikessa ihan hyvä. Parempaan kun en nyt pysty.

Viimeisten kahden viikon aikana olen purskahtanut esimieheni edessä itkuun kaksi kertaa. Luokassa vain kerran. Asiat eivät ole olleet kovin ihmeellisiä, eivätkä ihmiset suhtaudu kohtauksiini kovinkaan kummastellen. Ne, joiden kanssa teen päivittäin töitä, tuntevat minun sieluni. Siksi minä pystyn, voin ja uskallan. Tällainen minä olen.

Luokkakohtaukseni tosin liittyi näytelmäaiheeseen, jonka olin keksinyt edellisenä päivänä 9. luokan ilmaisutaidonryhmälle. Esitin idean, mehustelin sillä ja kehitin sen huippuunsa siinä oppilaiden edessä. Oppilaat olivat tulessa. Osa nousi pystyyn ja sanoi, että tässä he haluavat olla mukana. Tunnin jälkeen osa jäi halaamaan ja yksi sanoi, että olen varmaankin koulumme opettajista ainoa, jota hänellä tulee oikeasti ikävä, kun lähtö oikeaan elämään viimein tulee. Silloin minulla tuli itku. Se liittyi osaltaan siihen, että olin hautonut alanvaihtoa taas jonkin aikaa, koska mikä merkitys minulla on olla teinien sylkykuppina päivästä toiseen ja viikosta kolmanteen? Että voisinko tehdä kuitenkin jotain sellaista, josta saisin kiitosta ja jossa työtäni arvostettaisiin oikeasti? Opettaja yläkoulussa ei varsinaisesti ole maamme kiitetyimpien ammattien listalla. Paskaa niskaan sitä mukaa, jos jaksaa ottaa vastaan. Onneksi työkavereista pari on tosi rakkaita. Vaikka kaatuisin pimeässä, muutama ottaisi kiinni. Siitä kiitän.

Tiedäthän sinä, että suren sinua, tiedäthän? Olisi pitänyt päästää irti jo kauan sitten, mutta en pystynyt. Ei toisiinsa kietoutuneita sieluja saa repiä toisistaan liian aikaisin. Eikä rikkinäisiä sieluja. Eikä varmaan sieluja ylipäätäänkään. 34-tuntiset treffimme hiihtolomalla olivat ilmeisesti viimeinen naula arkkuumme, niin minä luulen. Niistä kaksi tuntia me käytimme siihen elokuvaan, johon minä halusin sinut viedä. Lopuista 32 tunnista minä en halua nyt puhua. Saattaisi sattua liikaa.

Mutta yöllä sinä tulit, suoraan keikkareissulta minun syliini. Autollinen bändikavereitasi minun piti jälleen kerran kohdata, enkä osannut sanoa niille mitään, kun ne minulle suutaan soittivat. Sinut minä vain tahdoin.

Ei sinua satu. Sinun sydämesi on jo jääkylmä, mutta ei se aina ollut niin. Tulet minua joka paikassa vastaan. Mihinkään en voi mennä, etten sinua muistaisi.

Muistan ensimmäiset treffimme, kun sinä painoit minua nenästä ja sanoit, että minulla on sinun sukusi nenä.

Muistan kun olin keikallasi siinä ihmismeressä ja sinä huomasit minut, ilahduit ja vilkutit.

Muistan kun lähdimme liikennevaloissa eri suuntiin kerran aamulla, kun olit taas kerran ollut vieressäni, ja minä lähdin töihin. Vilkutit vielä kerran ennen kuin kaasutit pohjoiseen.

Tai kun lämmitin sinulle saunan.

Valmistin meille brunssin.

Pidin sinua sylissäni tuntikausia ja me nauroimme ihan kippurassa.

Tai kun heräsit vieressäni ja ensimmäisenä silitit. Sinä osasit.

Tai kun et koskaan mitään sanonut rumasti. Et edes rumia asioita.

Tai kun menimme elokuviin. Söimme samasta pussista karkkia ja minä sain pussata sinua milloin halusin. Se oli ehkä elämäni onnellisin elokuvareissu. Selfiekin otettiin.

Tai kun viimeisen kerran lähdit luotani. Ja suutelit. Katsoit niin kauniisti, että olisin siinä hetkessä voinut kuolla katseeseesi. Minä olin niin arvokas.

Rakkauden menettäminen on elämässä ehkä pahinta. Käytän kaikki automatkani nykyään itkemiseen. Kuinka monta litraa tarvitset vielä kyyneleitäni? Aion surra sinut nyt loppuun. Otan tämän kivun. Olen tilannut sen kotipaketissa isona annoksena.

Tinder laulaa taukoamatta. Kaikki sanovat, miten kaunis minä olen. Etelässä olisi yksi kiva poliisi, mutta se on niin kamalan kaukana. Eilen kävin treffeillä yhden sellaisen kanssa, joka on halunnut nähdä minua jo kuukausien ajan. Käytiin aurinkokävelyllä Tuirassa, koska hän halusi. Puolitoista tuntia hän kävelytti minua kevätrapakoissa ja jääteillä. Mies oli liian komea eikä yhtään minun tyyppiäni. Puhui stadia ja kuulosti korvaani leuhkalta, vaikkei ehkä edes ollut. Tai sitten oli. Minä olisin vain halunnut kuulla hänessä sinun tutun murteesi. Tuli ikävä. Sadatta tai tuhannetta kertaa samalla viikolla.

Tällä hetkellä oloni on aika turha. Otan pääsiäisen jälkeen töistä viikon palkattoman vapaan, jotta voin lähteä lasten kanssa kauas lämpimään. Ei yhtään minun tyylistäni. En ole ottanut viimeisten 14 vuoden työurani aikana yhtään päivää vapaata loman takia. Työmoraalini on korkea, ja kuvittelen olevani korvaamaton. Kaikki sanovat, että kamalan kallista olla viikko pois töistä. Sehän on neljäsosa kuukaudesta. Menetän palkasta ison siivun. Mutta mitä väliä? Luulen, että tarvitsen tätä. Nyt nimittäin taistellaan jo vähän jaksamisen kanssa. Lisäksi lupasin lapsilleni matkan lämpimään, kun sain alkuvuodesta tehtyä superhyvät asuntokaupat ilman välittäjää. Sillä välittäjän palkkiolla me nyt lennämme pois. Ehkä löydän sieltä jonkun Jorgoksen, emmekä palaa enää koskaan.

Ehkä.

Järjestyksessään toinen avoin kirje tulevalle miehelleni

Hei sinä vanha pieru!

Hah. Sainpa huomiosi. Edellisestä kirjeestäni on tosiaankin nyt kahta päivää vaille puoli vuotta, mutta sinua ei vain näy. Missä olet? Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta epäkunnossa oleva intuitioni vie minut jatkuvasti harhateille. Uskon, että tunnistaisin sinut, jos tulisit minua vastaan, mutta luultavasti oman elämäsi kiemurat pitävät sinut vielä toistaiseksi loitolla minusta. Eipä siinä, kyllä minä täällä pärjäilen ja olen pärjäillyt. Mutta saako kysyä, löydätkö minut ihan varmasti, jos lakkaan etsimästä sinua? En ehkä uskalla luottaa siihen täysin.

Jos et kuitenkaan nyt pahastu, kirjoitan sinulle ihan vähän aikani kuluksi, jos vaikka sattuisitkin näkemään kirjeeni ennen kuin tapaat minut. Voin vaikka vähän kertoilla, miten minulla pyyhkii nykyään.

Mietin välillä, teetkö tämän tahallasi. Että haluatko antaa minulle jonkin opetuksen vielä ennen kuin tulet. Tai pitääkö minun oppia vielä lisää itsestäni ja maailmasta? Voin kertoa, että sydämen sivistykseni on ollut huippuluokkaa jo vuosia, ja uutisia en lue edelleenkään. Tiedän sen vähän, mitä pitää tietää, jotta voi esittää viisasta opettajatarta. Seuraan, mitä ympärilläni tapahtuu, jos jotain nyt sattuu tapahtumaan. Kun pitää silmänsä auki somessa ja suhteissa, tietää kyllä välttämättömimmän, mitä maailmalla tapahtuu. Kunnallisvaaleista olen ollut ihan vähän jopa kiinnostunutkin, jopa siinä määrin, että harmittelin toissa viikolla sitä, etten lähtenyt ehdokkaaksi, vaikka minua kaksi kertaa pyydettiinkin. Sitten taas ravistelen itseäni ja ymmärrän, että lahjani ovat todellakin jossain ihan muualla kuin politiikan kentällä, vaikka minulla vahvoja mielipiteitä onkin esimerkiksi siitä, että ihmisten pitäisi käydä töissä ja että pienet lapset pitäisi hoitaa kotona, varsinkin jos vanhemmat luuseroivat kotona. Ja että ylipäätänsä ihmisten pitäisi jaksaa enemmän. Minua suututtaa kamalasti väsyneet ihmiset. Huolimatta siitä, että olen itse viitta vaille burn out.

Siis ihan tosi. Olen tarkkaillut itseäni nyt viikkoja, ja vaikka kevät on tulossa tajutonta vauhtia, huomaan kantavani pientä masennusjyvää. Minulla on hyvä olla vain kahdessa paikassa: teatterilla ja omassa luokassani. Näille kahdelle lokaatiolle yhteistä on se, että niissä olen sellaisten ihmisten ympäröimänä, joille ei tarvitse esittää. Tai siis joille saa esittää ilman, että kukaan ahdistuu. Siis joille saa olla se, kuka on. Tajusin, että jopa kotini jää näitten kahden paikan ulkopuolelle, koska kotona muistan liikaa omaa olemassaoloani ja surkeuttani. Asian hyvä puoli on se, että voin huomattavasti paremmin kuin vaikkapa vuosi sitten, joten siinä mielessä aika tekee tehtävänsä. En minä nyt oikeasti mitenkään superhuonosti voi;  olen sellainen keskionnellinen. Ihan tavallisen onnellinen. Lähellä on rakkaita ja sitä rataa, mutta toisaalta jos joku on liian ilkeä, saatan tulistua aika helposti. En nyt oikeasti jaksaisi millään mitään ilkeilyä.

Olen muuten tehnyt viime päivinä uuden havainnon, että tämä maailma rakentuu parisuhteellisuuden ympärille. Yksinolon mahdollisuutta ei anneta. Jos minulla ei ole ketään random-ukkoa, jota parhaillani lämppään, on vähintään oltava vilkas Tinder-tilanne. No mitäpä jos ei ole? Ihan kiva niille on jutella, mutta toissapäivänä yksi halusi soittaa ja eilen yksi alkoi vaatia treffejä, joten minäpä pistin pillit hiljaa pussiin ja sanoin, että ei minua oikeasti kiinnosta. Että voidaan jutella vaikka maailman tappiin, mutta jos en saa kunnon viboja, en lähde enää kiltteyttäni treffeille tsekkaamaan livetilannetta. Tutustuminen on oikeasti kamalan väsyttävää. Sitä paitsi Tinder on täynnä bensalenkkareita, ja minua ei oikeasti kiinnosta moottorikelkkailu. Kokeilin kerran ja sairastuin saman tien. Keikka piti perua ja traumat jäi. Turvallisempaa olla sisällä.

Tiedän kyllä, mitä sanoisit, jos näkisit minun tämänhetkisen tuskailuni. Nauraisit ja sanoisit, että kokeilisin nyt nauttia ihan täysillä tästä vapaudestani vielä sen aikaa, kun sitä minulle suodaan. Nimittäin sitten kun sinä ja minä alamme hengata kimpassa, minun pitää tietysti koko ajan olla passaamassa ja viihdyttämässä sinua, ja silloin minulla on varmasti ikävä näitä aikoja, jolloin sain nauttia pyhästä yksinäisyydestäni. Joten joo, minäpä yritän parhaani mukaan nauttia ja tehdä nyt niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Muistathan sinäkin tehdä, vaikka en minä sinun lempijuttujasi ota sinulta pois myöhemmässäkään vaiheessa.

Arvostamani naistähdet ovat viime viikkoina olleet haastateltavina maamme kattavassa naistenlehtiverkostossa. En nyt halua yksilöidä, ketkä ovat olleet lukemieni juttujen staroja, mutta miten ne ovat aina niin viisaita ja toimineet oikein erotilanteissa? Että reippaasti on oltu monta vuotta sitoutumatta ja sitten naks vain löydetty uusi ihana kumppani, joka katsoo nätisti ja tekee ruokaa eikä juokse vieraissa. Mitä helkkaria? Miksei näiltä huudeilta löydy sellaisia sällejä? Vai valehteleeko täällä joku ihan kuus-nolla silmät ja suut täyteen? Varmaan nämäkin naiset ovat juosseet sinkkuvuotensa ympäriinsä paneskelemassa randomisti ympäriinsä kuin kevätkaniinit.

Kevät on muuten tulossa. Pelottaa.

Tajusin muuten senkin, että en löydä miestä siksi, koska hyvät miehet eivät eroa eivätkä jätä vaimojaan. Siksi niitä ei ole kovinkaan rapsakasti liikenteessä. Hyvät miehet kantavat vastuunsa ja rakastavat raivokkaasti rikkinäiset naisensa ehjiksi ja paranevat vanhetessaan. Hyvä ystäväni muuten tuumasi eilen, että minun pitäisi mennä leikkipuistoihin. Että siellä ne parhaimmat eroisät ovat. Toivonkin, että lumet sulavat pian. Kirjaston lasihississä on ollut vähän hiljaista viime aikoina.

Kevättä kohti siis mennään. Sydän kuoriutuu hiljaa kolostaan. Koulumme siivoojat, joille pitää vähintään kerran viikossa päivittää kuulumiset, tiedstelivat taas tilannettani viime viikolla. Sanoin jotain melko ympäripyöreää, mutta muistin mainita, että parasta tässä kaikessa paskassa on ehkä kuitenkin se, että sinuun liittyvä, toistaiseksi voimakas poissaolosi elämästäni tarkoittaa sitä, että se kaikki hyvä on ehkä vielä edessä. Että ehkä vielä rakastun. Ja ehkä sinä rakastut minuun. Ja sitten meillä on kamalan kivaa yhdessä ja saamme suunnitella ja unelmoida ja muhinoida ja mitä kivaa nyt sitten keksitäänkään. Olen kyllä vähän jo lakannut uskomasta mihinkään tuollaiseen, koska vaikuttaa kovasti siltä, ettei kukaan halua tutustua minun sydämeeni. Sano, mikä siinä on? Olenko vain ihan vääränlainen? Paljon rumemmatkin löytävät hyvän kumppanin. Minä en löydä edes huonoa, koska ketään ei kiinnosta. Lisäksi olen lihonut. Olen masentunut ja lihonut ja kaikki on taas ihan pilalla.

Tulisitpa pian. Loppuisi tämä saikkaaminen näiden apinoiden kanssa, jotka vatkaavat minun mieltäni vääriin suuntiin ja saavat minut tuntemaan jatkuvasti oloni yhä epävarmemmaksi. Sinä tiedät, etten oikeasti ole sellainen.

Mutta ehkä me tapaamme vielä.

Heti kun osaan lakata etsimästä sinua.

Tätä hetkeä olen odottanut! Ensimmäistä iltaa omassa uudessa kodissani. Ensimmäistä omaa kirjoitushetkeäni ihan omassa sängyssäni. Sillä täällä minä nyt olen, hei vain! Muutto sujui hienosti. Elämäni 12. muutto aikuisiällä meni sujuvammin kuin mikään aiempi. Samalla se oli myös eriskummallisin ja ystävällisin tilaisuus, minkä olen kokenut. Mikäli muistat, myin asuntoni kuukausi takaperin ihan itse ilman välikäsiä. Hoidimme siis ostotarjoukset, kauppakirjat, kaupat ja muutot erinomaisessa yhteisymmärryksessä uusien omistajien kanssa. Luulenpa, ettet ole koskaan nähnyt sellaista muuttoa. Uudet asukkaat nimittäin muuttivat kotiimme ennen kuin olin ehtinyt kantaa yhtään tavaraa asunnosta ulos. Emme kuitenkaan yöpyneet asunnossa yhtä aikaa, tosin en olisi ihan hirveästi ihmetellyt sitäkään, jos olisimme sellaiseen vaihtoehtoon päätyneet. Luulen, että meistä voisi tulla ystäviä.

Minusta ja Daltonista ei sittenkään tullut perhettä. Dalton oli aikansa kiva, mutta muuttui pian hankalaksi. Jos täytyy jatkuvasti vääntää ja vaatia toiselta sellaista, mihin hän ei pysty, on sama jättää leikki kesken, vaikka mielestäni koeajalla olisi voinut yrittää kuitenkin piirun verran enemmän. Itse asiassa hän jätti minut kolmesti viikon sisällä, mikä saattaa kertoa miessukupuolen erään alalajin voimakkaasta yleispiirteestä: päättämättömyydestä. Kun hän oli jättämässä minua ja minun sieluani toista kertaa viime viikon keskiviikkona, totesin hänelle, että minun mieheni pitäisi olla helppo, komea ja välittävä, etkä sinä ole ollut tähän mennessä kuin komea. Sillä ei ihan tuhottoman pitkälle pötkitä. Daltonista jäi hauska muisto. Toivon hänelle kaikkea hyvää elämässään.

Sinkkukinkku palasi siis jälleen kerran onnellisten sinkkuilijoiden joukkoon. Kinkkuaikoja ei tarvinnut sittenkään jättää, ja uuteen sinkkuboksiin muuttaminen vain tukee sitä ajatusta, että eiköhän tässä ihan rauhassa katsella taas tovi ympärille ennen kuin aletaan touhuta levottomia. Rauhallisuudesta puheen ollen palasin takaisin Tinderiin, jossa innokkaat mieslinjan edustajat ryhtyivät ensi metreistä alkaen pommittamaan Sinkkistä deittitarjouksilla. Osittain ilmeisesti jo annoinkin parille treffikutsulle miedon ja epämääräisen joo:n. Kai sitä voi käydä, jos jotkut niin innokkaasti kuvittelevat, että olisin melko saalis. (Totuuttahan heille ei kerrota.) Voihan sitä käydä. Siitäkin huolimatta, että Sinkkiksen sydän asuu edelleen Kemissä. Niinpä. Arvaat kyllä.

Varmaan tiedät, kenestä puhun. Hänestä, jota nimeltä ei mainita. Ei, en tarkoita Voldemortia, vaan sitä toista, joka tautisella karismallaan ryki itsensä sydämeeni tuossa marraskuun alkupuolella menneenä vuonna eikä ole sieltä sen koommin poistunut. Ehkä olen jättänyt joitakin olennaisuuksia välillä kertomatta Teille, hyvät lukijani, mutta kai tässä voi hiljaa kuiskata, että ei se homma nyt niin taputeltu ole, kuin mitä moni on saattanut kuvitella. Koska kyllä, me pidämme yhteyttä. Välillä se on pahan olon purkamista, tiuskintaa ja vihanpurkauksia. Välillä se taas on sitä toista ääripäätä. Että oisitpa mun lähellä ja milloin nähdään, okei huomenna. Oikeastaan kaikessa kaikkeudessaan olen tajunnut aika vasta, että ennen kaikkea se, mitä meillä lopulta on, on ystävyyttä ja välittämistä, juuri sellaista, jonka päälle voisi rakentaa oikean rakkauden. Ehkä siitä tulee vielä sellainen. Ehkä.

Ne jotka eivät totuutta tiedä, muistavat kyllä kertoa mielipiteensä tilanteesta. Että hän on minulle tyhjä arpa, jolla ei voi voittaa. Minusta taas tuntuu, että nettoan voittoja joka päivä siinä määrin kuin keskustelen hänen kanssaan ja tiedän, mitä välillämme on meneillään. Siinä on taikaa, olen siitä tietoinen. Mutta meidän aikamme ei ole vielä. Sitä ennen aion iloita siitä kaikesta muusta, mitä meidän välillämme on. Sovin meille hiihtolomaksi leffatreffit. Ihanaa! La la land. En haluaisi nähdä kyseistä elokuvaa kenenkään muun kanssa. Sinkkukinkku ja Rokkikukko - still alive, ainakin elokuvissa.

Rakkaudesta puheen ollen olen viime kuukausina pelännyt jonkin verran. Tiedän, etten ole kertonut sitäkään, että laitoimme entisen puolisoni kanssa lopullisen avioeropaperin matkaan vasta reilu viikko sitten. Näin kauan siinä meni, melkein kaksi vuotta. Mutta voipahan sanoa, että ei ole hätiköity päätös. Siinä välissä on saanut miettiä yhtä jos toistakin vaihtoehtoa. Ensimmäisen vuoden tiedustelin häneltä kerran kuukaudessa, milloin hän aikoo palata kotiin. Ei aikonut eikä palannut. Sen jälkeen olen ryhtynyt hyväksymään totuutta, vaikka onhan se kirponut, eniten ehkä lasten takia, vaikka pariskunta lakkasimme olemasta varmaankin jo vuosikymmen sitten. Sen jälkeen yritin vain erinäisin keinoin ratkoa pattitilannetta, joka ei halunnut laueta. Ja tietäähän sen, että sellainen homma kaatuu lopulta omaan ansaansa.

Mutta siihen pelkoon. Vaikka eroaisimme puolisostamme äärimmäisen parhaissa väleissä ja hän olisi äärimmäisen paras ystävämme ja vaikka haluaisimme lastemme toiselle vanhemmalle vain kaikkea hyvää siihenkin elämänvaiheeseen, johon emme pääse enää ykköspaikalta vaikuttamaan, voin kertoa, että kyllä siinä välillä mustasukkaisuus ja pahansuopaisuus kalvavat. Erityisesti se alkaa kalvamaan siinä hetkessä, kun ex-puoliso rakastuu ja löytää uuden kumppanin, vaikka emme missään nimessä enää halua häntä takaisin. Miten helvetissä tuo muka NYT osaa rakastaa? Ja KUKA voi olla minua parempi nainen? Ja että huomenna ajan työmatkalla rekan keulaan, koska lapsillani on nyt uusi äiti, eikä minua sen koommin näissä kuvioissa enää tarvita. Viime kuukausina ajatukseni ovat lähinnä kimpoilleet näiden teemojen parissa.

Olen vuodattanut satoja kyyneleitä ja kirosanoja asian tiimoilta. Sihissyt vihaani aamuisilla työmatkoilla milloin kenenkin työkaverirukan niskaan. Kunnes lopulta päätin kiivetä vihani ja katkeruuteni päälle. Guruni ja oppaani tässäkin asiassa oli – kukapa muukaan – kuin Jutta, supersankarini. Kävin tammikuussa taas hänen luennollaan ja sain sieltä taas valtavasti voimaa. Suurimpana ajatuksena, mikä mieleeni tuosta reissusta jäi, oli se, että pystyisin hyväksymään entisen puolisoni uuden rakkaan ja ottamaan hänet osaksi elämäämme, ilman vihaa ja harmia. Ja uskotkos: onnistuin siinä! Pahinta on tosiaan pelko ihmisestä, jota ei ole koskaan tavannut kuin kuvissa. Ihmisestä joka on sata kertaa minua kauniimpi. Pelko yli-ihmisyydestä. Viime viikolla lakkasin nimittäin olemasta leuhka. Äitikin kysyi, mitä minulle on tapahtunut ja mihin jäätävä itseriittoisuuteni on hävinnyt. Kerroin vain lyhyesti, että tässä nyt on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat syöneet minusta leuhkuuden. Sinänsä toisaalta ihan tervettä.

Mutta sitten siihen pelkoon. Paras tapa voittaa pelkonsa on kohdata se, mennä sitä kohti. Niin tässäkin tapauksessa kävi. Tiesin, että koska entinen puolisoni on keikalla viikonloppuna lähistöllä, sinne tulevat kaikki tutut – niinhän me olemme tehneet aina. Kokoonnuimme siis ravintolaan kaikki sukulaiset ja tutut, hänen ja minun. Menin bileisiin anoppini kanssa, ja tietysti häntäkin jännitti kohdata uusi miniänsä. Ja niin me kohtasimme! Koska meitä oli paljon ja hän yksin, minä ehdotin, että hakisimme hänet pöytäämme. Ja niin me haimme ja vietimme mukavan illan. Ihastuin häneen kovin, ja mikäli se on minusta kiinni, otan hänet mielelläni lasteni äitipuoleksi. Yritin tietysti käyttäytyä ja vaikuttaa fiksulta eksältä, koska eivätkö kaikki eksät ole aina joka tapauksessa kunnon mulkkuja. (Minun eksäni ainakin ovat.) Kerroin ex-puolisoni uudelle tyttöystävälle, kuinka paljon olin pelännyt sitä kaikkea, hänen kohtaamistaan. Hän kertoi minulle, kuinka paljon ihailee tapaamme hoitaa lastemme asiat ja olla yhdessä vanhempia erosta huolimatta. Ilta päättyi kivasti. Lopuksi istuimme vieretysten ja höpöttelimme niin kuin ketkä tahansa ystävykset. En oleta, että meistä tulee ystäviä, mutta tiedän, että pystymme tulemaan toimeen. Olen päättänyt lakata pelkäämästä elämää. Kotiin mennessämme anoppi totesi, etten olisi voinut hoitaa tilannetta paremmin. Kiitin itseäni ja vähän itkin. Vaikka minusta ei useinkaan kannata ottaa mallia, tässä asiassa olin kymppi plus. Tee itse perässä. Tai älä tee. Mieluummin pysy yhdessä kumppanisi kanssa ja rakasta häntä risaisesti hautaan asti.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät viikontakaiset rikkinäisyyden tunteet johtuneet pelkästä pelosta.

Kun äitini huomasi minussa tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mihin itsevarmuuteni on kadonnut, kerroin myös Daltonin osuudesta asiaan. Ehkä pettymysten kasaantuminen aiheutti sen, ettei minulla ihan hirveästi ollut luottoa enää tunteista voimakkaimpaan ja vielä vähemmän itseeni ja omaan viehätysvoimaani. Toisaalta olen alkanut saavuttaa ajatusta, jonka mukaan yksinolostaan nauttivan sinkkuihmisen ei ole mitenkään helppo paritua. Varsinkin jos edelliseen suhteeseen liittyy pettymyksiä ja hylkäämistä, sitä saattaa haluta toisesta ihmisestä vain kermat päältä ja muutaman väritetyn hetken. Tietysti on myös niitä, jotka ovat oikeastikin valmiita uuteen ihmiseen ja hänen hyviin ja huonoihin puoliinsa. Mietin viimeksi eilen, että jos minulle oikeasti annettaisiin sellainen tilanne vastaan, jossa Rokkikukko anelisi minua polvet ruvella olemaan hänen kanssaan ja viettämään hänen vierellään iäisyyden, suostuisinko saman tien? Olisin tietysti onnellinen ja otettu, mutta en sanoisi kättelyssä ”kiitos, ihanaa”, vaikka niin saattaisin ajatellakin. Sanoisin kylmäpäisen rauhallisesti, että kiitos viehättävästä tarjouksesta, mutta en voi luvata sinulle vielä puolta valtakuntaa. Koska kyllä ensin täytyy aina selvittää, mihin asti bensa riittää vai riittääkö se alkuunkaan. Koska jos jotain olen sinkkuaikanani oppinut, se on se, että vaikka elämä onkin ihanaa ja välillä jopa vähän villiäkin, omaa sydäntään pitää kuunnella koko ajan ja taukoamatta, koska se ei valehtele. 

Ja toisaalta: hiljaa hyvä tulee.

Mutta kylläpä minulla on nyt onnellinen olo.