Surujen sillalta hei!

Aloitin somepaaston viikko sitten. Kuinka trendikäs termi sille vaihtoehtoisuudelle, että haluaisi vain kadota jäljettömiin, hävitä pois kaikkien niiden silmäparien alta, jotka vääjäämättä seuraavat huippumielenkiintoisen elämäni käänteitä. Jotkut surut jäävät jähimään, eikä niistä tahdo päästä millään. Mutta joo. Olen surrut. Eipä sitä päällepäin näe, mutta siellä se on, syvällä ja tiukasti kiinni. Häntä minä suren ja olen surrut, useamman kuukauden jo. Olen matkalla poispäin, mutta yllättävän kipeä tie. Ehkä surullisinta maailmassa on löytää vastakappale, joka ei vain halua rakastaa takaisin. Olen erehtynyt ennenkin enkä varsinaisesti enää luota itseeni näissä asioissa. Todennäköisesti rakastun aina tahallani mahdottomiin. Mutta miksi en saisi kurotella kuuta, leijua tähtien tuolle puolen? Minulla on oikeuteni. Ehkä tässä tilanteessa pahinta oli kuitenkin se, että ilmassa oli lupauksia treffeistä, joita ei tullutkaan. Ilmassa oli rutistuksia ja poskensilityksiä! Eskimopusuja! Sitä samaa mitä aina! Minä olen helvetti soikoon suudellut häntä viimeksi viikko sitten! Ilmeisesti ne olivat sittenkin tyhjiä suudelmia, mutta minulle silti merkityksellisempiä kuin mikään muu pitkään aikaan. Miksi ei vain voi sanoa suoraan, että minä en halua sinua, en nyt enkä koskaan? Vaikka enpä minä sitä kuitenkaan uskoisi. Itse teen samaa koko ajan muille. Kannoillani juoksee tälläkin hetkellä useampi könsikäs, joita yritän parhaani mukaan harhauttaa reitiltä. Miksi en vain voi sanoa, että täällä ei ole mitään nähtävää? Että ette te saa minua koskaan. Koskaan. Koska ei minua kiinnosta. Ei pätkän vertaa.

Ei pahaa, jos ei jotain hyvääkin: Tammikuu on kiva kuu ja aurinkokin on alkanut esitellä viehättävää olemustaan harva se päivä. Sama näkyy kiinteistökaupoilla. Somepaaston seurauksena olen nimittäin saanut aikaan enemmän kuin pitkään aikaan. Laitoin oman asuntoni myyntiin viikko sitten lauantaina, ja tiistaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka tekivät samantien tarjouksen ja samana iltana hinta hinkattiin sopivaksi. Kaksi päivää myöhemmin tein itse tarjouksen uudesta asunnostani, ja eilen sain soiton, että minullakin on kohta uusi koti. Käsittämättömän nopeaa ja tehokasta toimintaa! Ehkä viimein voin kääntää uuden sivun, yksin ja itseni kanssa. Se on samalla viimeinen piste avioliitolleni. Vaikka tuskin se suhde saa pistettään koskaan. Korkeintaan kolme pistettä. Minä en nimittäin anna anteeksi koskaan kenellekään, miten sille hommalle kävi. Tekisi mieli lätkiä koteloon edelleen kaikkia asianosaisia. Niin paljon vihaa minä kannan. Pitäisikö oikeasti hankkiutua terapiaan? En halua muuttua katkeraksi. Se ei sovi luonnolleni ollenkaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kannan tällä hetkellä myös vihaa muutamia tielleni osuneita kiinteistövälittäjiä kohtaan. En tarkoita tällä kaikkia kiinteistövälittäjiä, mutta pari, joiden kanssa olen asioinut, on ollut minua kohtaan epäasiallinen. En pysty ymmärtämään, miksi toiset meistä eivät osaa käyttäytyä. Niin ei vain kohdella toisia. Eikä varsinkaan potentiaalisia asiakkaita. Avauduin eilen aiheesta kosteusmittaajalle, joka kävi tarkastamassa nykyisen kämppäni mahdolliset sudenkuopat, joita ei onneksi ollut. Kosteusmittaaja, lähellä eläkeikää oleva mieshenkilö, tuumasi vain, että minua kohdellaan huonosti, koska näytän liian nuorelta enkä siksi vaikuta millään tapaa potentiaaliselta asunnonostajalta. Niin kai sitten. Mutta ei se oikeuta ketään olemaan ilkeä. Voi kunpa osaisin itsekin ladata täysimitallisia takaisin. Mutta jostain syystä en halua. Luotan, että maailma maksaa paskapäille takaisin. Ja että paha saa palkkansa. Ja että hyvään vastataan hyvällä. Jos maassamme olisi samanlainen kastijako kuin Intiassa, luokittelisin nämä tielleni osuneet ilkeät kiinteistövälittäjät kastittomien eli dalitien joukkoon. Aion luultavasti jatkossakin myydä asuntoni itse ja pysyä tässä opettajattarien ja palomiesten kastissa.

Tämän viikon tiistaina kävin työkaverini kanssa Jutan ja Bullin luennolla. Olen fanittanut Juttaa jo vuosia, ihan pelkästään hänen karismansa vuoksi. En ihmettele yhtään hänen suosionsa salaisuutta. Hän tietää enemmän kuin muut. En tarkoita tällä pelkastään ravintotietoutta tai sitä, minkälaisella treenillä lihakset kasvavat parhaiten. Tarkoitan tällä sitä, että hän tietää, miten ihmisten kanssa ollaan. Miten asiat sanotaan suoraan, mutta ystävällisesti. Miten olemus puhuu puolestaan, että huoneessa olevilla ihmisillä ei tule kylmä vaan lämmin ja hyvä olla. Lisäksi Jutan ja Bullin keskinäinen kemia toimii. Vaikka he puhuvat asioita, jotka kaikki tietävät, tuntuu hyvältä silti kuulla, kun joku, jonka karisma puree, kielentää tunteita ja totuuksia. Asiat menevät sydämeen, eivätkä jää ilmaan roikkumaan. Jutta on minun arkkienkelini, gurujen guru. Hänessä on määrätietoisutta ja hiljaista voimaa, sellaista viisautta, jonka minäkin vielä eräänä päivänä saavutan. Jutta, minä ja Liskin Kaisa. Siinä tulevaisuuden pyhä combo tavoitteellisuuden, sosiaalisen älykkyyden ja määrätietoisuuden markkinoilla.

Viime lauantaina osuin vahingossa baariin, jonka asiakaskunta ei vastannut omaa ikähaarukkaani, mutta pitihän minun, sillä Hän-jota-ei-enää-nimeltä-mainita oli keikalla teinimestassa, ja minun piti vielä vähän käydä roihuamassa tätä tulta, joka ei ilmeisesti sammu paitsi jos joku hyvännäköinen palomies sattuu kohdalle ja heivaa letkunsa esiin. Kyllä tulivat nuoret pojankoltiaiset iskemään keski-ikäistä opettajatarta ihan kuusnolla. Siinä kuuntelin sitä lirkutusta tovin ja totesin, että voisin olla heidän äitinsä. Biologisesti se olisi mahdollista, koska kuukautiseni alkoivat heinäkuussa ysiviis, tarkemmin sanottuna heinäkuun kahdeskymmenesensimmäinen. Juhlin edelleen kesäisin tuota merkkipäivää. Äitinikin muistaa päivän toisinaan ja lähettää tekstarilla ”Veriset onnittelut”. Ihmetteletkö yhä, mistä olen juttuni perinyt? Sukuni on ykkönen!

Ei lohjennut nuorille janttereille keski-ikäistä piparia, mutta ei lohjennut Sinkkukinkullekaan edes siivua Rokkikukosta. Eräänä päivänä juttu taputellaan finaaliin. Ehkä se päivä on mennyt, ehkä ei, mutta Sinkkukinkku pitää silmänsä kirkkaasti auki uusille mahdollisuuksille.

Ehkä elämä ei lopu vielä.

Mutta somepaasto helpottaa hirveästi surun käsittelyä.

Rakkaudellisia ajatuksia tammikuun loppuun ja helmikuun hangille! Me tapaamme taas!  

She is back, eli hän on palannut! Hän todellakin on. Arki nimittäin rullaa taas aivan kivasti pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen. Muutama päivä sitten viikolla poikani tuumasi, että äiti sun pitäis nukkua enemmän öisin. Mistä se tietää? Aivan. Nukun liikaa iltapäivisin. Silloin pitäisi leikkiä.

Tällä viikolla olen pohtinut muutamia olennaisuuksia, joista ensimmäiseksi jatkan viime kerran tekstissä makusteltua aihetta eli sitä, kuinka naiset ovat nykyään oikeasti ihan tajuttoman vaativia miesten suhteen. Olen tässä tuumaillut, että mistäköhän lie johtuu, kunnes keksin: tasa-arvosta! Siitä, että sekä miesten että naisten rooli on laajentunut viimeisinä vuosikymmeninä. Naiset lähtivät kotoa töihin, jolloin miesten piti ryhtyä vastavuoroisesti paikkaamaan sitä tyhjiötä, jonka rouva kotiin jätti; ottaa vastuuta kotihommista. Nainen pärjää töissä hyvin, tietysti, koska hän on tottunut olemaan kotona tehokas. Mutta mies pärjää kotona heikommin. Valehtelematta kotona on sata kertaa raskaampaa. (Tämän vuoksi tuhat hatunnostoa maamme kantaville voimille: kotiäideille.) Älkää hermostuko: tunnen myös miehiä, joiden koti on siisti ja ruoka porisee liedellä. Mutta liian moni tarvitsisi käytännön opetusta muutamissa olennaisuuksissa. Liian moni.

Tämä juontaa jatkumonsa seuraavaan kohtaan: nainen vaatii mieheltä samaa, mitä itse on. Nainen on tehokas, työteliäs, huoltaa itsensä ja perheensä, jaksaa eikä valita ja lisäksi osaa myös rakastaa. Nainen tietää mitä haluaa. Nainen vaatii mieheltä kaiken saman, mitä itse on. Mies ei vaadi naiselta yleensä liikoja; nainen riittää sellaisenaan. Tietysti riittää, eihän enempää voi ollakaan! Mies hoitaa auton ja vie roskat. Siinä se. Miten se ei riitä? Ajatusmallit ovat erilaisia. Ja sitten nuristaan, miksi nainen vaatii niin paljon. Ehkä siksi, että hänellä on siihen varaa. Ei ole väärin toivoa kaikkea. Toisaalta jos saa toiveistaan edes murto-osan, sietää olla tyytyväinen. Tärkeintä on nimittäin kuitenkin, että mies välittää naisestaan kaikesta vajavaisuudestaan huolimatta. Olenkin seuraavaksi päättänyt ottaa miehen, joka osaa rakastaa. Niitä on muuten helkkarin vaikea löytää. Mistäköhän johtuu?

Koulumme siivojat, hyvät frendini, tiedustelivat tällä viikolla miestilannettani. Kerroin totuuden: ettei ole ketään. Hepä siinä ihmettelemään, että miten on mahdollista, että sinä et miestä löydä. Tuollainen iloinen ja puhelias kun olet. Että sinäpä taidatkin olla ranttu. Varmaan olen joo. Täytyi taas painottaa, että en halua ottaa huonoa tai epäsopivaa. Tätini muuten kehotti joulun alla, että pitäisi lakata etsimästä. Hän totesi, että unelmien mies saattaa tulla vastaan vaikka kirjaston hississä. Aina kulkiessani kirjastomme lasihissin ohi, vilkuilen levottomasti hissin suuntaan toivoen epätoivoisesti, että mieheni olisi siellä ja vilkuttaisi minulle. Ei perhana ketään. Koskaan. Tyhjä on. Ensi kerralla veivaan puoli tuntia ylös alas ja juttelen levottomia jokaiselle, joka uskaltaa astua hissiini.

Olen jo vähän alkanut hyväksyä sitä, että saatan viettää sinkkuna vielä kauan, eikä se edes varsinaisesti tunnu tällä hetkellä edes kovin pahalta. Se tuntuu itseasiassa aika kivalta. Löytyy jos löytyy sitten kun löytyy jos kuitenkaan löytyy. Toisaalta pakkohan se on uskoa, että ihan varmasti jossain on joku kiva ja komea. Ihan satavarmasti. Nyt on tosiaan tullut listoille yksi uusi vaatimus: sen pitäisi tykätä minusta. Ei muuten mikään helppo toive, vaikka koenkin olevani maailman helpoin ihminen.

Eräs satunnainen Tinder-kävijä ei kylläkään eilen ollut samaa mieltä. En tajua, miten joittenkin tyyppien kanssa pitää kehittää heti joku tajuton matsi ja alkaa vääntää tyhjästä – sellaisenkin, jota ei ole koskaan tavannut. No ei siinä, tämä hahmo antoi siihen aihettakin. Vittuili ihan olan takaa. Väitti mua eroraakileeksi (no joo, ehkä osittain totta, mutta silti vittumainen syytös tuntemattomalta ja varsinkin jos ottaa huomioon, kuinka hyvin voin jo nykyään). Eroraakile. Mikä se on? Ilmeisesti jotain sellaista, joka ei ole valmis suhteeseen. Itse olen ajatellut, että riippuu kysyjästä, mihin olen valmis. Jos tyyppi maistuu herkulta, en paljon käy mielessä muistella vanhoja. Onhan tuo nähty ennenkin.

Leiskautin eroraakilesyyttäjälle faktat pöytään ja kiukkuisen tulituksen totuuksia. Minä en nimittäin jää sanasodassa kakkoseksi. Ikinä. Enkä jäänyt nytkään. Hahmo oli pahoillaan. Keskustelu päättyi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten itkin itseni uneen. Harvoin on pitänyt itkeä Tinder-idiootin vuoksi.

Itku jatkui tänä aamuna, kun hyvä ystävä soitti. Käytiin läpi elämän realiteetit ja tämänhetkiset potentiaaliset miesmarkkinat. Puhelun lopuksi jäi kiitollisuus elämää kohtaan. Onni on ystävä, joka tuntee toisen paremmin kuin oman sukkalaatikkonsa. Lähinnä pohdin hänelle, miksi täytyy haksahtaa aina kunnon idiootteihin, vaikka tarjolla olisi varmasti niitä oikeasti hyviäkin miehiä. Taidan olla vain kunnon kyrpämagneetti. Joo! Siitä tulee seuraavan kirjani nimi!

Ensi viikonloppuna Sinkkukinkku lähtee viihteelle toisen hyvän ystävänsä kanssa. Tarina on kirjoitettu huhtikuussa 2015 ja julkaistu saman vuoden juhannuksena erässä maamme luetuimmassa naistenlehdessä. En tiedä, pyöriikö lähettyvillä palomiehiä, esimiehiä tai hunkseja (niin kuin ikivanhassa novellissani), mutta sain tänään kiellon ”olla menemättä treffeille koko seuraavalla viikolla”. Huh mikä vaatimus! Olisikin haluttanut juuri tällä viikolla ottaa yhteyttä niihin lukuisiin komeisiin uroksiin, joilta pukkaa viestiä joka ilta. Ollaan kuulemma menossa miehiin. Can´t wait.

En oikeasti tajua, miksi nainen kerta toisensa jälkeen viehättyy vaarallisesta ja jännittävästä. Se on nähtävästi ainakin tämän kinkun kohdalla sieluun koodattu. Olenkin vakavasti alkanut harkita siirtymistä sydänihmisestä järki-ihmiseksi. Aamuisessa puhelussakin ystävä antoi neuvon: tästä eteenpäin kuuntele järjen ääntä. Okei. Teen minkä pystyn. Tällä hetkellä perusturvallinen on kyllä alkanut kiehtoa aika tavalla, mutta toisaalta pelottaa: jos tilanne jossain vaiheessa koittaa, että pariutuminen on edessä, pystyykö Sinkkukinkku jäämään yhden ihmisen lemmikiksi? Tässä on nimittäin jo aika lailla tottunut siihen, että vapaus tarkoittaa sitä, että saa olla kaikille vähän. Jokaisen silitettävissä.

Rehellisesti sanottuna on kyllä myönnettävä, että en ole päästänyt aikoihin ketään lähelle. Olen nimittäin muuttanut kuoreeni asumaan, ja täällä on ihan kiva olla. Jään tänne ehkä kevääseen. Paitsi saatan käväistä ulkona ensi viikonloppuna, jolloin ilmeisesti on oltava hetkellisesti vähän rokkenroll ja kunnon tilusoolo.

Tällä hetkellä tuntuu, että on kauhean hyvä näin. Toivon kaikille vain kamalasti hyvää. Myös vihollisille, joille toivon normaalisti läjäpäin paskaa tielle ja sivuluisut ojiin.

Ystävä muisteli tänään ensimmäistä kesäämme reilut viisi vuotta sitten. Lounastimme silloin paljon yhdessä, sillä olimme juuri tutustuneet samassa duunipaikassa. Hän muisteli: ”Sinä olit sellainen jo silloin. Kuvitelmissani helmasi hulmusivat korviin asti ja sinä juoksit niityllä ilman pikkuhousuja!” Ehkä Oopperan kummitus on saanut saman näyn, koska kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Hänen tarinassaan minä ”hulmuan niitulla” ja ymmärrykseni mukaan puhallan voikukan höyheniä.

Hänen kertomuksessaan pikkuhousukohta on vain ilmeisesti jätetty mainitsematta.

Villiä viikkoa, pikkuhousuilla tai ilman!

Opettajattaren joululoma viuhui ohi. Lähes kolmeviikkoinen löysäilyjakso loppuu nimittäin aika tasan kahdeksan tunnin kuluttua. Siis apua! En tajua, miten jaksan herätä huomenna ihan tajuttoman aikaisin. Vaikka olenkin aamuihminen ja herääminen on aina ollut minulle helppoa, joululoma osoitti, että kyllä sitä nukkuakin osataan. Lisäksi ihanat lapseni nukkuivat innolla joka aamu Pikku Kakkosen ohi ja tietysti syyttivät minua, koska ”miks me äiti taas nukuttiin liian myöhään”. Vali vali vali. Muutama vuosi ja osaavat arvostaa. Unta siis, minun arvostukseni laskee tulevina vuosina kuin lehmän häntä.

Sinkkukinkun tarina loppui tuossa viime vuoden puolella, mutta Vihiluodolla tapahtuu edelleen. Tajusin nimittäin, että lopetan kirjoittamisen tasan sinä päivänä, kun minulla ei enää ole mitään sanottavaa, eikä sitä päivää näy vielä horisontissa. Tosin joululomalla olen yrittänyt antaa aikaa itselleni, ehkä jopa vaipunut hieman masennukseen. Erakoitunut. Tehnyt juuri sitä mitä huvittaa. Lähinnä olen maalannut, viimeistellyt ensimmäistä blogiromaaniani ja käynyt leffassa. Siinä sivussa olen koittanut selvittää miessukupuolen ja minun välistä suhdetta ja ikuista dilemmaa. Että kuka se onnekas nyt sitten lopulta onkaan ja milloin helvetissä alkaa tapahtua. Väsyttää.

Hirvittävästi villejä ajatuksia ei ole päässäni lentänyt. En esimerkiksi käynyt yksilläkään treffeillä koko loman aikana. Ei vaan hei: kävin! Yhden mukavan miehen kanssa käytiin leffassa katsomassa aivan käsittämättömän hyvä ranskalainen trilleri, joka käsitteli erään sosiopaattinaisen tilannetta, kun hän yritti selvittää sitä, kuka hänet oli raiskannut. Mukava mies oli läheisin työtoveri, eikä tilanteessa ollut mitään romanttista. Harmi. Mutta oli mukavaa. Tunsin leffaillan jälkeen pitkästä aikaa pientä onnellisuutta ja elämänmakua. Ja ehkä kiitollisuutta, että maailmassa on yksi mies, joka suostuu näyttäytymään kanssani julkisesti. Kiitos.

Hirveästi on kyllä treffikutsuja sadellut, Tinder on hoitanut oman hommansa taas. Ystävä houkutteli minut takaisin Tinderiin jouluaattoiltana. Valehteli, että siellä on tajuton meininki näin joulunaikaan. Hahhah, no ei tasan ollut! Ihan samat naamat siellä pyörivät repeatilla talvet ja kesät, minun naamani mukaan lukien. Joka kerta käydessäni kaupassa tai salilla tai ihan missä vain ajattelen aina, että otsassani on joku näkymätön leima, joka kertoo minun kuuluvan epätoivoisiin Tinder-potilaisiin. Että taitaapa näkyä päällepäin, että on sinkku. Yksinäinen. Yksinelävä. Vanhapiika. Miehenkipeä. Surkimus. Luuseri. Kyllä se näkyy. Silmistä ja nälkäisen surkeasta katseesta. Olen varmaan vanhentunut kolmessa viikossa kaksi vuotta.

Yhtä asiaa olen pohtinut. Olen jo vuosia pystynyt näkemään, minkälaiset ihmiset kenellekin läheiselleni sopivat. Usein osun oikeaan. Eräs tuttavani on näinä päivinä ilmeisesti pariutumassa juuri sellaisen ihmisen kanssa, jollaista povasin hänelle jo viisi vuotta sitten. Ehkä sen vain näkee tyypistä, millainen kenellekin sopii. Ehkä minä sen vuoksi saan hyvällä mielellä nimittää itseäni 2010-luvun rakkaustohtoriksi.

Harmi vain, että rakkaustohtorilla itsellään ei mene yhtä lujaa. En nimittäin pysty kertomaan, minkälainen ihminen minulle sopisi parhaiten. En vain osaa. Tietysti ajatuksia on. Olen viime aikoina lukenut artikkeleita ja keskustellut muutamien ystävien kanssa siitä, että nykyajan naiset ovat kuulemma ranttuja miesten suhteen. Että uskalletaan esittää kamalasti vaatimuksia ja kuvitellaan, että jostain löytyy se täydellinen prinssi. Tästäkös miehet hermostuvat. He nimittäin ajattelevat, että naiset vaativat liikoja. Ja että ärsyttää, kun pitäisi muka olla kaikkea. Sori nyt vaan, jos uskallan avata tässä kohdassa suuni, mutta onko nykymaailmassa väärin toivoa tiettyjä, nimenomaan omaan elämään sopivia asioita kumppaniltaan? Onko väärin vaatia kättelyssä tiettyjä ominaisuuksia mieheltä, jos tietää niiden helpottavan yhteistä, tulevaa matkaa? Se on realismia ja viisautta, sanon minä. Eikä vähempään pitäisi tyytyäkään. Jos Kissanainen etsii miestä, ei hänelle kelpaa kukaan muu kuin Batman. Siinä on muitten supersankarien ihan turha repiä viittojaan ja esitellä taikavoimiaan.

Jos haaveilen yhteisistä arvoista ja samanlaisesta työnkuvasta, josta keskustella lopuuttomiin, haluan opettajan. Jos haluan perustaa yhteisen musiikkialan firman ja käydä yhdessä keikoilla, haluan muusikon. Jos haluan rempata ja entisöidä, haluan käsistään kätevän rakennusmiehen. Jos haluan syödä hyvää ruokaa, haluan kokin. Jos haluan hyvän rakastajan, selvitän senkin asian ennen kuin päästään asiaan. Jos asia ei selviä keskustelemalla, tilanne on helppo tarkistaa. Tässä vaiheessa tyhjänpuhujat saavat kenkää. Intohimottomat eivät saa mitään.

On ihan kiva jutella netissä mukavia mukaville miehille. Kertoa jokaiselle uudestaan ja erikseen, kuka on ja millä mielellä liikenteessä. Sitten käydään realiteetit läpi, kerrataan välimatka, jutellaan lämpimiä, sitten muutama lattea kehu ja juttu loppuu kuin seinään. Siinä minun peruskaavani. Sama juttu kymmeniä kertoja taas uusien ja uusien tyyppien kanssa. Mielialat saattavat vaihdella päivittäin. Usein löydän itseni ymmärtämyksen ääreltä: että en oikeasti ole valmis yhtään mihinkään. Sitä vain toivoisi lohduttajaa ja kädestäpitäjää. Laastaria. Ehkä minä seuraavaan esittelyteksiin laitan lisähuomatuksen, että etsitään ihan rehellistä laastaria, mutta Bebathenkin käy. Kortisoni kuulostaa liian kansanomaiselta. Tuskin kukaan edes tajuaisi: Etsin kortisonia hellimään ihottumaani, jonka edellinen jätti. Ole rohkeasti koodeissa!

Kaikesta surusta, masennuksesta ja joulupaskasta huolimatta tammikuu on tullut. Lempeä ja kiva tammikuu, joka pitää kädestä pyytämättäkin. Tammikuu, joka antaa anteeksi kaiken, mitä tapahtui joulukuussa. Kaikki hölmöilyt. Senkin, kun menin syyttämään yhtä nuoruudenaikaista partiotoveria siitä, miksi hän ei paina minua Tinderissä. Kuvittelin hetken, että meistä tulisi pari. No eipä jännästi tullut. Jännästi häntä ei kiinnostanut. Jännästi kannatti kuitenkin katsoa sekin kortti. Eipähän harmita vanhana. Hohhohhoo.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että minusta ei tule koskaan paria yhtään kenenkään kanssa. Koska luen jatkuvasti kaikkia taivasmerkkejä ja kohtalon viitteitä ja teen autoradiosta ennustuksia ja luen kaikkien eksien ja nyksien ja tuksien (tulevien) ja seksien (seuraavien) horoskoopit, yritän koko ajan tajuta, mitä täytyy tapahtua (joko minussa tai maailmassa) ennen kuin jotain oikeasti jännää (lue: rakkaus) voi tapahtua.

Voi helvetti mitä säätöä!

Onneksi aamulla pääsee töihin.

Ps. Teatteriystävä eli Oopperan kummitus ilmoitti tänään ystävällisesti, että haluaa adoptoida minut. Eli siis ottaa minun huoltajuuteni nimiinsä. Kysyin häneltä, tarvitsenko huoltajaa; olenhan jo aikuinen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että joskus se saattaisi olla tarpeen. Voi minua. Tai oikeastaan: voi häntä.