Lepo saa aikaan luovuutta, niin se on aina minulla mennyt. Kun saan levätä, vaikka se olisikin pelkkää hötkylepäilyä, sen vaikutuksen näkee siinä, miltä mielessä tuntuu. Olen ollut syyslomalla nyt melkein viikon. Aluksi ajattelin, että olenkohan vähän luuseri, kun en lähde mihinkään kauemmas enkä ole suunnitellut mitään järkevää. Jäin koiravahdiksi, kun vanhempani lensivät Rodokselle. Luuserilapsi! Mutta minkäs teet, kun ei ole miestä eikä sen koommin kavereitakaan, joiden kanssa voisi lähteä jollekin mukavalle reissulle tai mökille tai kaupunkilomalle tai kylpylään. Yksin on kotona nökötettävä ja mökötettävä koko viikko. Paska viikko.

Tai sitten ei. Tajusin äsken, että aikatauluttomuus on oikeastaan aika ihanaa. Olen käynyt esimerkiksi kamalasti salilla. Äskenkin kävin. Bongasin siellä yhden työkaverin. Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että salilla on kiusallista nähdä tuttuja. Siksi siellä käy mieluiten aikaisin aamulla tai myöhään illalla, ettei varmasti näe ketään. Tai ettei kukaan näe minua. Ja sitten joku toinenkin oli ajatellut niin. No, ei ollut ihan kamalan kiusallista. Juttelin ihan normaaleja. Olin suhteellisen normaali, vaikkakin suhteellisen punainen. Salilla en ole kyllä ikinä yhtään seksikäs. En kyllä tiedä, tarvitseeko ollakaan. Ehkä käymme salilla, jotta voimme muualla olla kunnon kuumiksia. Joo, niin sen täytyy olla. Tosin omassa tapauksessani kuumuusasteeni on viime aikoina ollut pakkasen puolella. Olen lisäksi lihonut. Hah. Saa siinä sitten yrittää juosta jumppaamassa ja pumppaamassa vatsamakkaroita suoriksi ja pyllyä piukemmaksi.

Iltapäivällä kävin tänään hyvän teatteriystäväni Raimon luona. Meillä on ikäeroa aika täsmälleen 30 vuotta. Se on vähän huvittavaa, koska se ei vaikuta mitään eikä juurikaan näy missään. Raimon huumorintaju on joskus vähän erikoinen, mutta koska itsekin olen monesti vähän epätavallinen, ymmärrän hänen sielunmaailmaansa. Raimo kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Olen hänen puhelimeensakin tallennettuna sillä nimellä. Ilmeisesti se kuvastaa jollain tapaa luonnettani; hän mieltää minut kesäniitylle puhaltamaan voikukan pumpulia. Minulle Raimo on Oopperan kummitus. Keskustelimme tänään maailmasta ja suhteista. Tuntui hienolta, kun joku kysyi, mitä minulle oikeasti kuuluu. Sanoin olevani ihan suhteellisen voimissani. Koska kaikessa kamaluudessaan kaikki on monesti aika ihanaa. Moni asia on aika hyvin. En halua vaikuttaa miltään positiivarilta, mutta joo: mikäpä tässä, Ritari Ässä.

Syysloma alkoi kohdallani aika masentuneissa merkeissä. Olen siitä surullinen hahmo, että harvoin peittelen mielialaani. Julistin perhetapaamisessa lakonisesti, että meillä on koulussa parin viikon päästä Halloween-juhla, johon saa pukeutua. Sisko tuumasi, ettei minun tarvitse edes erikseen pukeutua; pystyisin esittämään noita-akkaa ilman erillistä roolivaatetustakin! Hah! Pitäisi pystyä peittämään tunnetilansa paremmin. Kaikki tunteet. Mutta mitä jos ei osaa? Mitä jos pelaa persoonallaan pokeria ja häviää joka kerta? Kävimme viime viikon perjantaina siis koko suurperheellä syömässä. Tavallisesti tapaamme eräässä oululaisessa pitseriassa. Paikka on jokseenkin huvittava. Isäni käy siellä niin usein, että hänen ei tarvitse edes kertoa, mitä tilaa, kun tarjoilija tietää sen jo valmiiksi: sulle tulee taas se tavallinen? Sen jälkeen kaikki nauroivat. Vielä enemmän nauratti, kun paikalle pölähtäessämme pitseriassa oli ruokailemassa myös 85-vuotias ukkini oman seurueensa kanssa. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun tapaamme niillä kulmilla!

Pitseriakohtaamisesta tuli muuten mieleen 84-vuotias mummoni, joka on tehnyt erillisen sopimuksen erään toisen oululaisen ravintolan kanssa, jossa on tarjolla usein pitsabuffet. Mummo on sopinut paikan kanssa, että saa ottaa ruokailunsa jälkeen seisovasta pöydästä lisäksi ruokaa vielä kotipakettiin. Kertomansa mukaan hän syö kuulemma niin vähän, että asia on ravintolalle ok. Mielestäni tilanne on vähintäänkin vähän käsittämätön, koska seisovan pöydän idea on nimenomaan se, että sen tehtävä on seistä, ei lähteä kävelemään. Ja ruokailun on tapahduttava pöydän välittömässä läheisyydessä. Mutta sitten ymmärsimme, että mummoni on luonteeltaan sellainen, että kuka tahansa antaisi hänen viedä seisovasta pöydästä mukanaan mitä vain. Ehkä ne ovat hoksanneet siellä ravintolassa, että pääsevät sillä tavoin helpommalla. Yksi mummo sinne tänne. Ihan sama. Folio kouraan vain!

Olen vähän jännittynyt, ehkä odottavakin. Tiedän, että lähiaikoina tapahtuu jotain jännittävää, jotain uutta ja hienoa. Tiedän, että toisinaan yritän ihan kamalasti liikaa. Pitäisi malttaa tyytyä ja nautiskella siitä kaikesta, mitä annetaan, sitä vauhtia kuin annetaan. Näissä ajatuksissa on kauheasti helpottanut Haloo Helsingin kappale Kuussa tuulee. Hirvittävän hieno lyriikka siinä biisissä! Lainaan tähän ensimmäisen säkeistön: ”Jos lähden rakkautta etsimään/ olen varma se ei vastaan tuu./ Mut jos lähden vaan elämään/ niin saatan joskus rakastuu,/ ja uskon, et asiat tapahtuu./ Ja sen huomaa, kun jokin suuri eteen astuu.” Olen miettinyt, huomaako sen, jos jokin suuri eteen astuu. Että pitäisikö olla etsimättä? Olen välillä etsinyt väsyksiin asti, mutta en siltikään ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Äitini totesi ehkä joskus viime talvena, että mitä jos ketään ei koskaan tulekaan. Että mitä jos sun pala kakkua oli nyt tässä. Minä olen ajatellut, että ihan varmasti tulee sitä vauhtia kuin on tullakseen. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Ihan varmasti joku vielä kiinnostuu minustakin ja jaksaa tutustua sielunmaisemaani. En haluaisi uskoa, että minussa olisi jotain vikaa, vaikka monesti sellaistakin on minulle kerrottu. Tai varmasti on vikaa, kaikissahan on, mutta että sellaista vikaa, etten kelpaisi omana itsenäni. Ei minun tarvitse riittää tai olla jotain mahtavaa koko maailmalle, riittää että riitän yhdelle ainoalle. Ehkä se joku suurempi ei vain ole vielä astunut eteeni. Ehkä se astuu vielä? Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato ja eli Toivossa.

Biisin toinen säkeistö on melkein hienompi kuin ensimmäinen: ”Ei pitäis liikaa yrittää/ et saisin jonkun itsestäni pitämään./ Tiedän mitä oon ja mitä teen/ ja jos sä sen näät, et pysty ohi menemään/ ja kaikki voi joskus rikkoutuu./ Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.” Käsittämättömän hienosti sanottu näin monimuotoinen asia näin yksinkertaisesti. Nämä ohjeet voisi imeä suoraan itseensä: älä yritä liikaa, koska kyllä se sut huomaa, jonka täytyy huomata. Parasta olisi todellakin tuntea ensin itsensä, jotta tietäisi, millaista ihmistä etsii. Jotain minulle on tässä kohdassa matkaani jo selvillä. En oikeasti ole niin ranttu kuin annan ymmärtää, mutta ei kai ole liikaa pyydetty, jos haluaa jotain vähän samansuuntaista millaiseksi itse tuntee itsensä? Ei tarvitse pitää samoista asioista, mutta jos edes vähän tykkäisi urheilla ja pitää huolta itsestään, se olisi tosi jees, koska silloin voisimme ehkä tehdä sitä yhdessä. Ei tarvitse olla intohimoinen esiintyjä tai osata laulaa. Riittää, että elämässä on asioita, joiden tekemisestä nauttii. Kun itsellä on hyvä olla, se paistaa muillekin. Ja hyvä olo tulee asioista, jotka tuovat onnea. Olenpas minä taas kovin viisas. Olenko lukenut viime aikoina taas Juttaa vai muita elämäntapavalmentajia?

Jutta muuten jutteli viime viikon Me Naisissa omista suhteistaan. Hän totesi, että uskoo, että jokaisella suhteella on hänen elämässään ollut oma aikansa ja tarkoituksensa. Ettei kaiken ole tarkoituskaan kestää, vaan kasvattaa ja olla merkityksellinen ehkä vain tietyn aikaa. Tämä oli lohdullinen huomio ja sai minut jälleen kerran pohtimaan omia ihmissuhteitani: ystävyyksiä ja rakkauksiakin. Ja toden totta: kun katson taaksepäin mennyttä, siellä lepää paljon hyvää. Kuvittelen toisinaan kaikki elämäni miehet makaamaan samaan siskonpetiin (alasti). Se on typerä ajatusleikki, jonka avulla peilaan osittain itseäni ja tarpeitani. Tarkkailen heitä ja heidän ominaisuuksiaan ja muistelen niitä asioita, joita minulle niissä hetkissä annettiin, jolloin vietimme aikaa yhdessä. Tulen kovin onnelliseksi, sillä asioilla on aikansa. En tiedä, kuinka monta tyhjää paikkaa siskonpedissä vielä on. Toivoisin tietysti, että tilaa olisi vain yhdelle, mutta mistä näistä ikinä tietää. Elämä tulee sellaisenaan; mikä minä olen sen kulkua sanelemaan.

Ehkä kaikki ei olekaan niin toivotonta kuin monesti luulisi.

Ehkä rakkaus voittaa lopulta kaiken.

Ehkä?

Rakkaustieteiden tutkimusasemalta terve!

Miestenmetsästys on taitolaji, jonka alkeet pitäisi opettaa jo koulussa. Olisin niin kovasti toivonut, että elämä olisi vienyt minut yksinkertaista ja stereotyyppistä reittiä naimisiin ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Olisimme hankkineet omakotitalon ja farmarin ja koiran ja kaksi lasta. Sitten minä olisin ollut tasainen ja hyväkäytöksinen opettajatar ja hän olisi ollut insinööri tai yrittäjä tai ihan mitä vain, jolla olisi elättänyt yhden perheen. Lomilla olisimme menneet laskettelukeskuksiin tai mökille tai Kanarialle. Kaikki olisi ollut mahtavaa ja helppoa. Ja rakkautta olisi riittänyt hautaan asti. Se nyt ei vain mennyt niin.

Tässä on taas ollut ajatuksia ilmassa. Suomi24 on nähty. Tinder on koettu. Tuttavapiiristä ei löydy kuumiksia. Työpaikan sällit on hyvä jättää rauhaan, jos mielii tehdä duunia sovussa seuraavatkin vuodet. Naapurin palomies lupasi katsastaa oman työpaikkansa kuumikset viime keväänä, mutta Tinder-huumassani en antanut hänen aloittaa projektiaan silloin. Tässä kohdassa en ole aktivoinut tuota suunnitelmaa uudestaan. Pitäisikö? Sitten on vielä perinteinen baarimenetelmä, jota en ole kokeillut ihan siitä syystä, etten mahdollisesti osaisi käyttäytyä baarissa. Todennäköisesti baarista mukaani lähtisi viisi palomiestä ja kuusi poliisia, emmekä takuulla menisi vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Olen tässä nyt viikon ajan yrittänyt laittaa elämääni kuntoon. Oikein olan takaa, huhheijaa! Kaikkihan lähti armottomasta tarpeestani muuttua näkymättömäksi. Tiesin taas olleeni liian näkyvä, voi kuinka tiesinkään sen. Tiesin, että sivujani stalkattiin. Tiesin, että osa taas halusi päästä minusta eroon. Itse halusin vain paeta ja olla hetken huomaamaton. Mutta voiko sellainen onnistua - sanokaa voiko - minunlaiselleni joka kuljen iäti räiskyen ja rätisten, huomiota herättäen ja höpötellen koko maailmalle hölmöjä juttujani? Olen näkymätön seuraavan kerran maatessani jääpuikkona haudassani.

Päätin siis jäädä somelomalle Fb:stä. Valmistelin toimia viikon päivät. Jotta kaikki olisi valmista. Jotta kukaan ei kaipaisi. Jotta kaikki asiat olisi hoidettu kuntoon. Sitten naps vaan. Tuntui hyvältä, tuntui niin maan perkeleen hyvältä muuttua näkymättömäksi. Ajatus alkoi kirkastua, olin lapsilleni enemmän läsnä. Kuusi vuorokautta onnistui loistavasti. Kunnes viime yönä en saanut unta: puoli neljän aikaan päätin ihan vain pistäytyä Tinderissä. Mutta Tinder vaati kirjautumisen Fb:n kautta! Ou nou. No jos nyt ihan hetkeksi aktivoin itseni. Sitten äkkiä poistan taas. Kukaan ei huomaa mitään. Äkkiä vain tsekkaan tämän syksyn tarjonnan. Kello on puoli neljä yöllä.

Kymmenen minuuttia rälläsin onnellisena aikuisten karkkikaupassa ja ihan puolihuomaamattomasti pyyhin ukkoja vanhasta muistista. Tsaijai mitä mieliorgasmeja! Kun mielihyväkeskus oli tyydytetty, poistin tilini. En painanut kenellekään sydäntä. Fb-tiliä en onnistunut yöllä puhelimen kautta sulkemaan. No jos sitten aamulla vaikka?

Seuraavana päivänä, joka siis on edelleen menossa, tuli aamulla kiire jumppaan. Fb-tili jäi sulkematta. Ihmiset siellä omissa suunnissaan hihittelivät, että kylläpä nyt vahvasti onnistui tämä sinun somelomasi; et edes viikkoa pystynyt pysymään poissa. Päivällä tuli pakottava tarve kurkata vielä toisen kerran Tinderiin. En halunnut mitään sieltä. En hakenut mitään. En etsinyt mitään. Se sovellus on niin nähty, eikä siitä viime kerrallakaan seurannut kuin pahaa mieltä silmänkantamattomiin. Mutta toisaalta onhan se nyt aivan vertaansa vailla! Siellä on jonossa miestä miehen perään aivan tarjottimella niin kuin postimyyntiluetteloa lukisi. Rakkautta kaupan. Tai seksiä. Mitä nyt keksii pyytää. Lihatiskissä erinäköistä ja -kokoista, varattua ja varaamatonta, sinkkua ja suhteessa olevaa.

Jotenkin jäin ihan koukkuun. Muutaman kerran Tinderissä pyörineenä tajusin jo, ettei sydäntä kannata vilauttaa kuin yhdelle tai kahdelle, jos kenellekään. Puolikkaille ei kannata alkaa flirttaamaan, varsinkaan jos ei ole oikeasti valmis. Niin kuin minä nyt en taida sittenkään olla. Olen tajunnut sen aika vasta, että vanhoja juttuja on vielä käsittelemättä. Että nyt on pakko rauhoittaa mieli ja sielu ennen kuin voi alkaa iskeä hampaansa seuraavaan peffaan. Olen tajunnut, että teen palveluksen tulevalle miehelleni, jos pistän itseni kuosiin ennen seuraavaa iskurupeamaa. Olen aloittanut valmistelut moneltakin eri kantilta: Henkisyyttä olen hoitanut lukemalla Jutan voimakirjaa. Ystävien kanssa olen sopinut treffejä ja lähetellyt Whatsapp-viestejä. Salilla olen käynyt tällä viikolla neljästi: Perusmukavuustason spinningit revittelin maanantaina. Torstaina kävin juoksemassa 20 minuuttia juoksumatolla ja tekemässä siihen päälle tutun saliohjelman. Lauantaina poikkesin perusmukavuudestani ja kokeilin jotain ihan uutta, nimittäin BodyAttackia. Ihan normiaerobickiltä se vaikutti maallikon silmään. Paljon hyppyjä ja hikeä. En voi sanoa, että nautin, mutta uskaltauduin silti eturiviin. Ei ole niin maailman vakavinta, jos hyppii välillä vähän eri suuntaan kuin muut. Tänään pitäydyin taas tutussa spinningin ja pumpin yhdistelmätunnissa. Ihanaa! Lihakset laulavat vielä huomennakin Ave Mariaa, koska Hoosiannaa ei saa vielä laulaa. Adventtiin on aikaa kuukausi.

Tinderistä löytyi myös yksi viime kevään mätsi. Painoin sille sydäntä, ja se painoi mulle. Oli niin kuin vanhan tutun olisi kohdannut. Käytiin läpi kuulumiset, ja hetkessä se oli tehnyt mulle diagnoosin, miten mun nyt kannattaa tässä elämänvaiheessa menetellä. Tuli sellainen rakkaudentulvahdus ja toivo jostain kaukaa ja ulkopuolelta. Että jos nyt jotain tekisi tässä elämässä oikein. Tinder on kyllä täynnä miehiä sitten kun sen aika on, onpa se nähty.

Sovin meille varalta treffit jouluksi. Mistä sitä ikinä tietää.

Tiedän, ettei minusta ole kuulunut. On ollut matalapainetta, alakuloa ilmassa. Minulle diagnosoitiin tällä viikolla masennus. Viimeisten puolentoista vuoden aikana minulle on diagnosoitu myös anoreksia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei kukaan näiden diagnoosien antajista ole lääketieteen ammattilainen. Tämän vuoksi en syö mihinkään sairauteeni lääkkeitä. Periaatteessa kaikki sairaudet olisivat varmasti mahdollisia. Olen itsekin miettinyt, että voihan se olla, että kärsin maanis-depressiivisyydestä, mutta oireet eivät tunnu niin voimakkailta, että minun pitäisi hankkiutua lääkärin puheille. Ennemminkin koen sairastavani ihan perinteistä taiteilijaluonnetta. Jos et ole kohdannut koskaan todellista taiteilijaa, minäpä kerron sinulle vähän hänestä. Ensinnäkin hän on hyvin täynnä itseään paljolti ilman syytä. Ehkä häntä ei ole kehuttu elämässään riittävästi, minkä vuoksi hänen täytyy tehdä se itse. Se on melko surullista. Toisekseen hänen mielialansa räiskyy, ja hän antaa sen näkyä. Kenenkään muun mielipiteet eivät ole yhtä merkittäviä kuin hänen. Hänen persoonansa on rasittava, minne hän meneekään. Kaikki, mitä hän päänsä sisällä kokee, näkyy kolmen kilometrin päähän. Mutta ei hän ole tällainen tahallaan. Tällaiseksi Jumala hänet loi, ja tällainen hänen on oltava. Koska hän on taiteilija. Se on tosin tässä tapauksessa vaihtoehtoinen nimitys ihan tavalliselle kusipäälle.

Olen tällä viikolla miettinyt paljon ihmiselämän eri tunteita ja tullut siihen tulokseen, että suurimmat niistä ovat rakkaus, suru ja pelko. Kipu pääsi myös ranking-listallani melko ylös, mutta koska se ei ole niin pysyvää kuin nuo ensimmäiset kolme, en päästänyt sitä top kolmoseen. Rakkaus on iäti tunteista suurin ja voimakkain, ja oikeastaan syy sille, miksi kannattaa jaksaa elää. Rakkaus sai tunteena vielä uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun sain oman ensimmäisen lapseni, eikä sen merkitys vähentynyt toisenkaan lapsen syntyessä. Eräs terapeuttini väitti kerran minulle päin naamaa, etten tiedä, mitä oikea rakkaus on. Tämä hullu väite jätti minuun, 2010-luvun rakkausprofessoriin, pysyvän jäljen. Monta vuotta myöhemmin tajusin terapeutin vain provosoineen minua; hän halusi haastaa minut rakkauden äärelle! Mitä jos se olinkin meistä minä, joka siitä rakkaudesta lopulta jotain tajusi? Joka tapauksessa voisin kirjoittaa rakkaudesta, sen olemassaolosta, vaiheista ja moninaisuudesta vaikka väitöskirjan. Niin suuri on kiinnostukseni sen salaisuudesta.

Rakkauteen liittyy tämänhetkisessä elämässäni edelleen sen voimakas puute. Toisaalta viime kesän kummallisuudessa olen tullut pohtineeksi, tunnistinko rakkautta ollenkaan, kun kaikki meni niin pieleen kuin vain pystyi menemään. Minua on lohdutettu kovasti, että älä ole suruissasi; sinä sentään uskalsit rakastaa. Ei sellaisesta voi syyttää. Menneen kesäni rakkauteni kohde kävi meillä viimeistä kertaa kaksi viikkoa sitten. Lauantai-illan pimeydessä minä keitin hänelle kahvit ja yritin puoli tuntia keksiä puhuttavaa. Pelkäsin katsoa silmiin. Ne olisivat olleet kuitenkin liian tutut. Luulen, että suhteemme päättyi lopulta siihen, että hän ei arvostanut minua eikä halunnut rakastaa. Ei ehkä vain osannut. Tiedän, että kiltti hän oli ja kultainen. Mutta me olimme liian erilaisia. En halunnut, että se olisi erottanut meitä. Halusin uskoa hyvään ja yrittää. Ihan kamalasti halusin. Mutta se ei riittänyt. En silti ole pahoillani kesästä. Nyt kun liika viha on lähtenyt sydämestäni, olen vain kiitollinen. Hän sen sijaan halusi polttaa sillat. Hän on poistanut minut Instastaan ja Fb-kavereistaan. En varsinaisesti tiedä miksi. Todennäköisesti aiheutin kuitenkin kipua, josta minulle ei kerrota. Ehkä puhuminen olisi auttanut? Tai sitten ei. Ehkä kaikki rakkaudet eivät sittenkään pääty ystävyyteen.

Olen ehkä kertonutkin teille, että läheisin työkaverini on mies. Pidän hänestä kovasti, mutta koska olemme luonteiltamme hyvin erilaisia, haluan ajoittain antaa hänelle tilaa ja rauhaa, ja monesti ehkä vähän vapaata minusta. Elän sellaisessa ajatuksessa, että olen luultavasti hänen mielestään vähän rasittava. Kuljemme työmatkoja yhdessä, avaudumme oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Koska luokkamme ovat vieretysten ja päivisin vietämme suuren osan työajasta vain muutaman metrin päässä toisistamme (opettajanpöytiemme välissä on todellakin vain selän takana oleva ovi, joka ei edes ole lukossa), me olemme toisiamme lähellä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun minä huudan oppilailleni, hän kuulee sen. Kun hän pitää tuntiaan omilleen, minä kuulen kaiken, jos itselläni on vapaatunti. Kuulemme toisemme, jos itse olemme hiljaa. Se on ehkä vähän jopa pelottavaa.

Toissa viikolla se sitten tuli. Yhteinen työtoverimme päätyi ihmettelemään julkisesti henkilökuntamme kahviossa (ent. opettajainhuone), miksi emme ole yhdessä. Että oikeastaan meidän pitäisi. Että oikeastaan, jos miettisi, minkälainen mies minulle pitäisi olla, niin miksi en tajua, että sellainen on lähempänä kuin tiedänkään. Loukkaannuin. Melkein suutuin. Toiset työkaverit komppasivat vieressä, että ratkaisu olisi käytännöllinen; voisimme kulkea jatkossakin työmatkat yhdessä. Itse uskalsin sanoa välikohtauksesta toiselle asianosaiselle vasta muutamia päiviä tapahtuman jälkeen. Koska puhumme kaikesta, pystymme puhumaan myös keskinäisestä suhteestamme, sen vahvuuksista, heikkouksista ja riidoistakin. Hän sanoi, että oli itse asiassa jo vähän odotellutkin jotain tuon suuntaista. Kohtaus ei sinänsä siis yllättänyt häntä.

Luulen, että rakastan häntä liikaa ryhtyäkseni mihinkään muuhun, mitä meillä ei jo ole. Tämä on vain osasyy. Toinen yhtä painava syy on, että olen ihan satavarma, että hän ei ikimaailmassa alkaisi minun kanssani millekään. Jotenkin minä vain tiedän sen. Tarvitseeko sitä eritellä? Ehkä hän tuntee minut liian hyvin. Rakastaa, ihan varmasti rakastaa, muttei sillä tavalla niin kuin romanttisessa suhteessa kuuluisi rakastaa. Hänen kanssaan on ihanaa matkustaa. Voimme olla koko 55 kilometriä hiljaa ja kuunnella musiikkia. Joskus pidimme matkalevyraatia. Tai sitten toinen voi nukkua. Tai sitten minä avaudun. Tai sitten hän. Meillä on aika selkeä kaavakin siihen avautumiseen. Minun aikaani on menomatka, hän saa rauhallisempana tyyppinä paluumatkan, jolloin minä haluan olla hiljaa (olen väsynyt puhuttuani koko päivän oppilailleni). Minun raivoni sen sijaan alkaa heti aamusta! Viime keväänä pohdimme sitä, mitä olisimme, jos olisimme vuodenaikoja. Julistin itseni aurinkoiseksi kesäpäiväksi. ”Kesämyrsky sinä olet”, hän totesi, tiesi sen ehkä paremmin. Ymmärrätkö jo, miksi en halua rikkoa tätä ikinä?

Raivosta kolmanteen: olen tässä lueskellut taas Me Naisia. Tällä viikolla lehdessä oli iso juttu Jani Toivolasta, joka halusi yksin lapsen. Toivolasta kertova juttu oli ihana, avoin tilitys siitä, miten 38-vuotias, kansanedustajana nykyisin työskentelevä näyttelijä väsyi raskaan työn ja yksinhuoltajuuden puristuksissa. Mikäli tilittäjä olisi ollut valkoinen heteronainen, hän olisi mahdollisesti kerännyt sympatiapisteet yhteiskuntamme dannyiltä ja dooriksilta. Koska tilittäjä oli kuitenkin musta homo, vieläpä kansanedustaja (monien mielestä siis rikas paska), torstai-iltapäivänä kotiin saapuessani ja avatessani somen salatut kanavat silmilleni räiskähti teinisperman tavoin suomalaisen miehen viha: Ensinnäkään Toivola ei voi väsyä. Hänellä on vuodessa viisi kuukautta lomaa. Toisekseen hän on halunnut lapsen yksin. Silloin ei ole sopivaa väsyä; mitäs olet halunnut lapsen. Kantele sitä nyt siinä sitten yksin yöt, perkele! Kolmanneksi hän on musta ja homo. Molemmat täysin kurantteja syitä aiheuttaa vihaa suomalaisessa miehessä, joka ei pane parhaillaankaan tikkua ristiin oman perheensä hyvinvoinnin eteen.

Jani Toivola. Minä ihailen sinua. Minä ihailen sinun aurinkoisuuttasi, avoimuuttasi ja rehellisyyttäsi. Minä ihailen päätöstäsi hankkia lapsi yksin. Ihailen voimaasi olla lapsellesi joka päivä maailman paras isä. Ja minä tiedän, että lapsestasi kasvaa vahva ja onnellinen lapsi juuri siksi, että sinä olet hänet kasvattanut. Jos näet tämän blogitekstini, toivotan sinut tervetulleeksi meille tänne Kempeleen Kokkokankaalle, kun käyt seuraavan kerran pohjoisessa. Voit jättää tyttäresi meille hoitoon tai voidaan mennä vaikka yhdessä puistoon. Minä kokkaan teille makaronilaatikkoa ja leivon pullaa. Kiitos Jani, että jaksat. Pyydän anteeksi, että tämä maa on täynnä heteromielisiä arjalaisidiootteja.

Ja te kaikki muut: voimia syksyynne!

Rakkauttakin toivotan, jos sitä osaksenne siunataan <3!