Ihmisillä on usein yleinen, hiljainen mielipide siitä, mikä milloinkin on sopivaa. Jos poikkeaa normista, saa leiman otsaansa. Mikä on sopiva aika toipua erosta? Kuinka pian voi ottaa uuden, jotta ei loukkaisi itseään, sitä edellistä tai sitä seuraavaa? Monesti vastaukset näihin asioihin tietävät aina parhaiten naapurit ja sukulaiset. Erityisesti ex-puolison kaukaiset ex-sukulaiset. Ymmärrätkö paradoksin? Äitini paheksuvaan tuhahdukseen kiteytyy kaikki, mitä hän ei ymmärrä. Olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten. Minussa ei sen sijaan ole mitään vikaa.

Olen jostain joskus kuullut, että sopiva aika suremiseen olisi puolet siitä ajasta, minkä parisuhde kesti. En usko tähän, vaikka suunta on varmasti hyvä. Kuka jaksaa surra kahdenkymmenen vuoden jälkeen päättynyttä suhdetta kymmenen vuotta? Suremiseenhan menee puolet elämästä. Tietysti ymmärrän, että jos parisuhde on ollut pitkä, siitä toipumiseen menee enemmän aikaa kuin kolmen kuukauden kesäromanssista selviytymiseen. Tietysti tämäkin on tapauskohtaista. Jos on joutunut kärsimään erotuskista ja hylätyksi tulemisen tunteista jo parisuhteen aikana, ero voi olla aika helppokin, vaikka se kirpookin varmasti vähän aikaa siinä alussa, kun täytyy totutella uuteen arkeen ja uuteen elämänmalliin. Joku on sanonut, että ensimmäinen vuosi on pahin, kun joutuu kohtaamaan yksin kaikki lomat ja juhlat, joihin oli aikaisemmin selkeä malli. Oli miten oli, yhtä oikeaa tapaa ei ole. Jokainen tavallaan. Koitetaan jaksaa kunnioittaa toisen toipumisaikaa.

Missä vaiheessa on sitten valmis uuteen, ja miten siihen valmistaudutaan? Kaikilla on tähän asiaan hirveästi neuvoja. Ihminen on taitava neuvomaan. Tähän ryhmään kuuluvat erityisesti sellaiset tuttavat, joilla ei ole mitään kokemusta asiasta eikä oikeastaan mitään varaa tulla sanomaan. Mieluummin otamme muutenkin vastaan ohjeita sellaisilta, jotka tietävät meistä enemmän kuin nimen ja parisuhdestatuksen. Näitä on lopulta todella vähän. Itse laskisin tähän joukkoon lopulta vain kourallisen läheisiäni. Ne kaikki loput innokkaat maamme keittiöpsykologit voisivat perustaa keskenään yhdistyksen, jossa he sitten neuvoisivat toisiaan. Me onnettomat saisimme olla onnellisesti rauhassa.

Totuus on nimittäin se, että kukaan ei pääse toisen elämään. Kukaan ei näe, mitä toinen on kokenut tai kokee, tai missä vaiheessa hänen toipumisensa on. Paras tilanne toki olisi se, että opettelisi rauhassa elämään itsensä kanssa, jotta ei sitten kaataisi uuden kumppanin päälle kaikkea sitä kipua, mitä edellinen jätti. Mutta yritä ensin ja neuvo vasta sitten.

En tiedä, oletko huomannut tätä mediatemppua, mutta naistenlehdet esittävät viikottain ”vahvojen naisten selviytymistarinoita”. Joka viikko Me Naisten tai Annan pääjuttuna on artikkeli jostakusta suomalaisesta naisesta, joka on juuri selviytynyt vaikeasta elämäntilanteesta tai oivaltanut jotain elämää suurempaa. Nämä naiset ovat nyt elämässään valmiita. Heillä on varaa neuvoa muita, koska heidän kokemuksensa on kipeämpi ja ensiluokkaisempi kuin kenenkään muun. Kun he seuraavan kerran putoavat syvänteeseen, siitä ei tehdä lehtijuttua. Odotetaan kaksi vuotta, kunnes he ovat taas kiinni elämänsyrjässä. Sitten he voivat taas hymyillä lehden kannessa entistä vahvempina. Niin se menee. Odotan edelleen innolla tarinaa, jossa joku on parhaillaan siellä elämän syvänteessä ilman poispääsyä. Miksi kaikessa on oltava aina elämänmakuinen ja toiveikas sävy? Eivätkö ihmiset kestä totuutta? Haluan tarinoita vallitsevasta tuskasta ja kuvia normaaleista ihmisistä, jotka eivät ole käyneet viikkoihin suihkussa, koska eivät jaksa.

Haluaisin aina tapella vallitsevaa normia vastaan. Tietysti ymmärrän, että stereotypioilla on pointtinsa. On helppoa kulkea valmiiksi tallattua polkua. On turvallista olla hajuton ja mauton, jotta miellyttäisi mahdollisimman monia. Toki jos puhutaan parisuhteesta, ymmärrän, että on parannuttava ennen seuraavaa. Julkkiskokki Sara La Fountain julisiti tämän viikon Me Naisissa olleensa nyt useamman vuoden sinkkuna ja olevansa mahdollisesti nyt valmis uuteen rakkauteen. Hyvä Sara! Olet toiminut juuri niin kuin kannattaa! Olet ihan varmasti toipunut edellisestä ja viettänyt antoisia sinkkuvuosia. Tarinaa ei avata sen enempää. Ei kerrota, onko Saralla ollut tässä välissä jotain säätöjä, joista olisi voinut tulla enemmän mutta ei tullut, koska jommallakummalla oli päällä ”tilanne”, joka esti vakiintumisen. Toivon Saralle rakkautta, jos hän on siihen valmis.

Soudan vastavirtaan usein. Yksi vastavirta-ajatuksistani liittyy tyttöjen ja poikien värimaailmaan. En tajua edelleenkään, miksi tytöt voivat pukeutua siniseen, mutta pojille pinkki ei käy. Aikuisten mielestä. Mainosten mielestä. Vallitsevan yleiskäsityksen mielestä. Joulun aikaan postilaatikkoon kolahtaa aina 2-3 lelulehteä. Ennen vanhaan niissä oli tyttöjen ja poikien lelut samoilla sivuilla. Nyt lelut on jaoteltu sukupuolisuuden mukaan. Ymmärrän, että lapset täytyy edelleen jakaa koulussa tyttöihin ja poikiin ainakin liikuntatuntien takia, mutta mihin ne kaikki loput lapset laitetaan? Ne, jotka eivät halua kuulua kumpaakaan ryhmään? Meillä on tekemistä, meillä todellakin on.

Välillä testaan aina, miten mielipiteeni ovat juurtuneet 6-vuotiaan poikani käsitysmaailmaan. Löysin nettikirppikseltä hyväkuntoiset ja halvat välikausikengät, jotka olivat mustat. Sisus on pinkki. Selvät tyttöjen kengät, monen mielestä. Näytin pojalleni kuvaa kengistä ja kysyin, saanko ostaa hänelle kengät. Hän mietti hetken ja totesi, että käyttää kenkiä mielellään. Jään seuraamaan, mitä kengät hänelle tekevät. Onko ihan fine olla poika pinkissä? Mistä lapsen itsetunto lopulta koostuu? Tullaanko häntä kiusaamaan? Mitä hän vastaa, jos tullaan? Onko kenkien sisuksen värillä väliä? Millainen on se maailma, johon lapseni kasvaa?

Tänä aamuna Pikku Kakkosta katsoessaan poikani kysyi: ”Voiko olla prinsessa, vaikka on kattila päässä?” Olin tyytyväinen. Koska voi. Prinsessuus on sisäinen ominaisuus. Sinä olet sinun elämäsi prinsessa. Rakasta itseäsi. Ymmärrä muita. Kunnioita toisen maailmaa, sitäkin jota et tunne. Hyväksy. Palvele. Unohda välillä itsesi. Käyttäydy niin, että sinun lähelläsi on hyvä.

Mukavia prinsessapäiviä!

Jaksoitko muuten niellä paradoksaaliset, tekstiin upotetut ohjeeni siitä, kuinka tulee elää oikein? 

Niinpä.

Näin helppoa se on, ohjeiden jakaminen vieraille.