Mies tarvitsee naista. Olen tässä tarkkaillut miehiä ympärilläni viimeisen vuoden ja todennut, että ei hyvää päivää. Mitä tästä maailmasta tulisi ilman naisia? Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka mies itsellisesti kykenisikin huolehtimaan – edes jollain tasolla ja jossain hetkessä – itsestään ja hoitamaan työnsä, kotinsa, ravintonsa ja elämänsä sille mallille, että kaikki olisi periaatteessa hyvin, olisiko kaikki kuitenkaan hyvin? Mielestäni mies tarvitsee naista. Tai sanotaanko niin, että on paljon mahdollista, että nainen tekee miehelle hyvää elämänmittaisella matkalla.

Tapasin viime syksynä miehen, joka väitti, että kykenee huolehtimaan itsestään. Sitten hän lähti kotoaan (palasi kyllä lopulta takaisin, mutta se ei kuulu nyt tähän tarinaan). Kylläpä vain rypistyi paidat ja ryytyi ulkomuoto. Että kyllä vain, vaikka muuta väitti, oli vaimo hänestä huolen pitänyt. Onneksi palasi takaisin; oli vaimo hänelle hyvä ja onnellinen asia olemassa.

Toisaalta myös nainen tarvitsee miestä. Tiettyihin asioihin. En nyt ala niitä tässä luettelemaan (koska niitä nyt ei niin tajuttomasti ole), mutta olen tässä miettinyt, että josko ryhtyisi talolliseksi. Asia on tietysti pitkässä kuusessa ja ajatuksena jo ihan mahdoton, mutta sanotaanko näin, että mielessä on käynyt. Poikaystäväni siinä sitten järki-ihmisenä hoksautti, että tajuathan sinä Kaisla, että sun pitää sitten opetella viimein käyttämään sitä ruohonleikkuria. (Täytyy tunnustaa, että ikinä en ole ruohonleikkuriin koskenut.) Ja talvella täytyy kolata lunta! No daa! Vaikuttaa siltä, että hän pitää minua jokseenkin idioottina. Ettäkö oikein lunta? No mitäpä lottoat: olenkohan koskaan kolannut lunta? Olenpa hyvinkin, aina kun on sattunut niin, ettei joku liian innokkaista naapureistani ole ehtinyt kolata portaitani puhtaiksi. Toki hyvä tiedostaa asia, en kiellä. Talvet ovat olleen sangen lumekkaita viime aikoina. Olin tosin miettinyt asian niin, että enköhän minä aina jonkun riskin nuorukaisen saa kolaamaan lumia pihaltani. Niinhän olen toiminut koko tämänkin kesän ruohonleikkuuhommien kanssa; aina on sattunut paikalle joku salskea uros, jonka on suhteellisen helposti pystynyt puijaamaan nurmikonleikkuuseen. Miten joku lumien kolaaminen olisi eri asia? Mutta joo, nainen tarvitsee miestä. Onhan se totta. Ainakin seksi on hauskempaa kaksin. Ainakin monesti.

Ihminen kasvaa omaa vauhtiaan, ihmiseksi ja ihmisenä. Jokaisella on tavoitteensa. Toinen on kunnianhimoisempi ja haluaa valloittaa maailman. Toinen menee omaa vauhtiaan ja omia reittejään. Toisen polut sopivat stereotyyppiseen ratkaisukaavaan: opiskelut, rälläämistä, säätämistä, viimein tyttökaveri josta lopulta puoliso, talo, lapset, farmari, mökki, koira, matkustelua, liikaa töitä, pari burn outtia, konkurssi, sarja pettämisiä, itsemurhayritys, masennus, alkoholismi, ero, uusi nainen, ryhdistäytyminen, eläkkeellejääminen, onnellinen vanhuus. Eikäkö häh? Mikä se stereotypia nyt sitten lopulta on? Kuka sanelee, miten meidän tulee elää? Ja vaikka joku sanelisi, kuka hyvää hyvyyttäänkään kykenee kulkemaan sitä tietä, jonka sinisilmäisenä nuorukaisena itselleen asetti? Elämä kuljettaa. Suunta on tarkistettava joka päivä. Ja jos pääsee lähellekään edes yhtä unelmaansa, on voittaja. Ylipäätään jokainen sellainen on voittaja, joka aamulla herätessään tuntee kiitollisuutta elämän lahjasta. Koska joka päivä voi aloittaa alusta, jos ei halua jatkaa siitä, mihin eilen jäi.

Kun katson taaksepäin menneitä heinäkuita, huomaan, että tänä vuonna moni asia on toisin kuin aiemmin. Yksi suuri muutos on ollut se, että tänä kesänä minä en keikkaile. Tänä kesänä minä en ole työssäkäyvä muusikko. Tajuan sen vasta nyt, ja myönnän, että se sattuu. Vaikka vuoden takainen päätökseni jättäytyä bilebändistä eläkkeelle oli omani, se satuttaa silti. Perustelin päätöksen vuosi sitten itselleni siten, että keikkamatkat ovat minulle liian raskaita. Olin pienten lasten eroava äiti. En edes tiedä, kuinka monta kesää olen ollut keikoilla, viikonloput töissä. Tänä kesänä – tyhjyys ja kiukkuaminen. Tarvitsen todellakin ensi kesälle jotain mielekästä tekemistä. Kesä on minulle muuten liian pitkä (olen pahoillani, onnelliset lomalaiset).

Menetin rakkaan mummuni 16-vuotiaana. Sen koommin ympäriltä on laonnut yllättävän vähän porukkaa. Osa on yrittänyt, mutta tuloksetta. Pappakin kävi reilut kaksi vuotta sitten melkein kuolleissa. Valmistauduimme hyvästelemään, mutta hän nousi kolmantena päivänä teholta ja heitti herätessään kaksimielisen vitsin. Tässä suvussa ilmeisesti pysytään hengissä loppuun saakka eikä loppu ole vielä käsillä. Jumalalle kiitos siitä.

Pappani niittasi uuden tyttöystävän neljä kuukautta mummun poismenon jälkeen ja onneksi niin kävi. Tähän mennessä pappa on ollut yhdessä tyttöystävänsä kanssa yli 16 vuotta. Tänään pyörähdin aamusella pappalassa. Kysyin papalta (81 v) ja tyttöystävältä (79 v), että pystyisivätkö he hoitamaan jälkikasvuani tänään sillä välin, kun käyn hoitamassa pankkiasioita iltapäivällä. (Pankissa pääsee helpommalla ilman lapsia, vaikka otan kyllä muuten lapset mukaani melkein mihin vain paitsi kuntosalille.) Tämä sopi heille, välipalatoiveita tiedusteltiin. Sen jälkeen tyttöystävä päätyi kyynelehtimään, kuinka häntä pidetään tässä suvussa varamummona ja kuinka hän kantaa rooliaan ylpeänä. Sanoin, ettei hän mikään vara ole. Jos on nimittäin kohdannut tragedian ja menettänyt biologisen mummonsa hauraassa nuoruudessaan, on ihan fine, että mummon kumppareissa touhuilee joku toinen asiansa osaava muikkeli. Ei siinä mitään vara-titteleitä tarvita. Toisekseen tyttöystävä kertoi yhden papan tyttäristä lähettäneen hänelle äitienpäivänä viestin: Onnea äitipuoleni! Aina ei tarvita verisidettä. Joskus lämmin sydän riittää. Luulen, että suvussamme ollaan vain onnellisia, että papalla on joku joka rakastaa ja touhottaa. Jokainen mies tarvitsisi sellaisen – omista lähtökohdistaan sopivimman tietysti!

Omalla kohdallani – kivuista huolimatta – tiedän, että olen parisuhdeihminen. Lähtiessäni papan luota, tyttöystävä tuumasi vielä: ”Mutta se sinun Jaakko. Miten voi olla, että kukaan ei ole tuon näköistä miestä aikaisemmin huolinut? Luulisi, että ottajia olisi ollut. Miten se voi olla niin hyvännäköinen?”

Samaa olen miettinyt. Ehkä se oli minun onneni. Ehkä näin kuului käydä.

Ja sama se sille ulkonäölle, mutta onhan se ihan helvetin komea.

Opettajan loma on pitkä kuin nälkävuosi. Sen tietävät opettajat, oppilaat ja kaikki ne, joilla ei joko ole kesälomaa tai joilla on kesälomaa ne lakisääteiset neljä viikkoa. Mutta että kymmenen viikkoa; miten siinä saa edes ajan kulumaan?

Kieltämättä toisille meistä se on haastavaa. Usein opettajat matkustavat paljon, ja onhan Suomen kesä täynnä kaiken maailman tapahtumia, joilla voi nenäänsä näyttää. Lisäksi opettajat harrastavat paljon kesälajeja: purjehdusta tai golfia, mökkeilyä tai puutarhanhoitoa. Sellaisia asioita, joita kaikki muutkin tekevät kesäisin. Opettajilla on vain enemmän aikaa tähän kaikkeen. Ei tarvitse paahtaa niin hillitöntä vauhtia. Voi keskittyä kaikkeen downshiftillä. Kun ei ole kiire ehtiä. Aika ei nimittäin lopu koskaan.

Itselläni kesäkuu menee aina aika kivasti, mutta siinä vaiheessa, kun kesä kääntyy heinäkuuhun ja normaalit ihmiset aloittavat lomansa, alkaa valitus: eikö tämä jo hemmetti voisi loppua? Keskittymishäiriöisen valtavalla intensiteetillä kyllästyn kaikkeen nopeammin kuin muut. Tiedän, että kuka tahansa ottaisi minulta tämän kymmenviikkoisen tekemättömyysjakson mieluusti itselleen, joten valittamisen suhteen pitäisi teipata suu jesarilla umpeen.Valittaminen on kielletty. Itse olet ammattisi valinnut. Kärsi nyt sydämesi kyllyydestä tuosta tekemättömyyden pyhästä aurasta. Ookoo.

Kesä on minulle käytännössä katkaisuhoito kaikesta hässäkästä ja kiireestä. Osaan lorvailun - voi kuinka osaankin sen - mutta minulle kesä on yleensä myös vahvaa itserefleiktoinnin aikaa. Ehkä jollain tapaa haluan pysähtyä pohtimaan, mitä on tehty oikein ja miten tästä jatketaan.

Kun saan tehdä, elän.

Kun saan suunnitella, elän.

Kun saan toteuttaa itseäni, elän.

Jos joudun lorvailemaan, hermostun.

Tässä nyt on alkukesää värittänyt kivasti tämä uusi parisuhde, mutta ei se kivutta ole käynyt. Huomaan olevani välillä superärsyttävä ja hankala tyttöystävänä. Kun kaksi toisilleen tuntematonta, täysin erilaista ihmistä pistetään parisuhteeseen keskenään, ensin on hauskaa ja sitten on paskaa. Hyi, kuinka raflaavasti sanottu, ja ehkä se ei ihan noin vahvasti paskaksi muutu, mutta faktahan on se, että kun tullaan tutuiksi ja alkuhuuma haihtuu, joudutaan kohtaamaan myös ensimmäiset riidat ja erimielisyydet. Siinä vaiheessa ratkaisevaa on, miten paskaa aletaan lapioimaan. Tunnistetaanko tunteita ja osataanko niitä käsitellä. Mennäänkö eteenpäin vai heitetäänkö hanskat tiskiin ensimmäisessä kurvissa.

Nyt täytyy myöntää, että vaikka kuinka olen ihmissuhdetaituri ja kärsivällinen kuin pieni sieni, uusi parisuhde ja sen haasteet ovat kyllä yllättäneet, lähinnä haasteet minussa itsessäni. Kyllä me puhumme paljon, mutta huomaan itsessäni tyypillisiä naispiirteitä, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Narisen ihan pienistä, varmaan tylsyyttäni. Olen mustasukkainen! Hah, minä! En edes tiennyt sellaisesta tunteesta. Pelkään asioita, joita ei ole tapahtunut eikä ehkä koskaan tapahdu. Oletan. Suunnittelen. Pelkään ja taas oletan vähän lisää. Jos järkipää katsoisi vierestä, minä häviäisin jokaisen taistelun, tiedän sen sanomattakin. Minä olen väärässä. Sitten hoksasin, että mitä jos vain uskallan sanoa, mitä tunnen. Että sehän just on parasta. Jos tuon kanssa saa vähän vatkata pohjamutia ja olla kunnolla ärsyttävä. Että mitä jos se tykkää musta silti? Helpotti. Muutuin taas kivaksi.

Yksi parhaimmista teatterikavereistani on 63-vuotias Raimo. Se on se Kellon Kalle (niille jotka kävitte katsomassa Marilynin). Raimo totesi viime viikonloppuna tavatessamme minulla olevan hissimieliala. Sen hän oli lyhyen tuttavuutemme aikana diagnosoinut. Minusta se on hyvä havainto. Hissi kulkee ylös ja alas, eikä kenellekään jää epäselväksi, missä kerroksessa ollaan. Jos ollaan ylhäällä, se näkyy. Ja jos ollaan alhaalla, ei sekään epäselväksi jää. Viime viikolla oli useamman päivän jakso, jolloin olin pysähtyneenä kellarikerrokseen. Itkin neljä päivää putkeen, ja yritin samalla keksiä syytä itkulleni. Varmaan raskasta olla poikaystävä niissä hetkissä.

Hissi on pikkuhiljaa nytkähtänyt taas ylempiin kerroksiin. Haaveilu on alkanut taas maistua, ja tuleva lukuvuosi täyttyy suunnitelmista. Tiedostan sen, että elän liiaksi tulevissa suunnitelmissa, mutta heinäkuu on opettajan nollauskuu, eikä tästä pääse eteenpäin, jos ei saa vähän katsoa eteenpäin. Lorvailla voi huomaamattomasti siinä kaiken miettimisen ohessa.

Laitoin eilen työkaverille viestin, jossa kerroin, että olen käynyt jo kuolaamassa tulevan vuoden lukujärjestykset netistä, sekä hänen että omani. Kiva se on vähän tietää, mitä sitä ensi vuonna tapahtuu. Ilmaisutaitoa tulee paljon; tulevista kaseista meillä sen valitsi jo yli kolmasosa koko ikäluokasta. Lisäksi lukiossakin valittiin esiintymisen kursseja siinä määrin, että pienessä koulussamme tuli kurssit sekä puheviestintään ja ilmaisutaitoon, maestrona meitsi. Oppisisältöön täytyy kiinnittää ihan kunnolla huomiota. Ihanaa, että oman itsensä ilmaisullinen kehittäminen kiinnostaa niin paljon Siikajoen lapsia ja nuoria. Nämä ovat niitä asioita, joitten eteen teen joka vuosi töitä. Että oppilaat valittis mun pitämiä kursseja. Eikä mun takia, vaan sen takia, että me mentäs eteenpäin, tultas rohkeemmiksi. Osattais tietää, mitkä on meidän vahvuudet ja miten me voidaan hyödyntää niitä, jotta elämä vois antaa parhauttaan.

Kaikista ei tule näyttelijöitä eikä edes harrastajia. Jossain määrin esiintymisuskalluksesta on kuitenkin hyötyä. Niin kuin esimerkiksi viikko sitten, kun päästiin laulamaan karaokea Siikajoenkylän paikallisessa. Kyllä on eri meininki laulaa Huitsin Nevadassa kuin Oulun Pataässässä, jossa lauluvuoroja ei jaeta kuin kerran tunnissa. Huitsissa pääsee nimittäin laulamaan, niin paljon kuin jaksaa. Parasta oli, kun karaoke-emäntä eli baarin pitäjä laittoi yllätyslauluja, joita sai vain mennä vetelemään. Itse valitsee aina vain ne tietyt. Joskus on mahtavaa, että joku valitsee sun puolesta. Oppii uskaltamaan eri tavalla.

Ja tähän loppuun muutama ohje:

1) Uskalla tehä jotaki eri tavalla.

2) Uskalla haaveilla.

3) Mee ulos ja nauti kesästä.

4) Tunnista tunteet, mutta elä jää vatkaamaan. Se rakastaa sua todennäkösesti kaikesta huolimatta.

5) Keksi syksylle joku uus harrastus.

6) Keskity olemaan ihana. Seki on valinta.

7) Ja anna sen välillä mennä. Kyllä se lentää sun luo takasi, sitte ku sillä tullee ikävä. Sillä aikaa voit vaikka lukia hyvvää kirjaa tai keksiä typeriä ohjeita niille, jotka lukkee sun blogia.

Moikka. Palataan. <3

Kohtasin toissapäivänä hänen perheensä. Kokonaisuudessaan, kaikkinensa.

Kun pariudumme, saamme kaupan päälle koko perheen, ja pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa koko suvun. Jos käy hyvin, saamme toisen kodin. Jos käy huonosti, saamme pahan olon ja vaikeuksia loppuelämäksemme. Muun muassa intialaisessa kulttuurissa vanhemmat valitsevat lapsilleen puolison; elämän suurta rakkautta haetaan jopa lehti-ilmoituksilla. Ihmettelemme näitä joka vuosi seiskaluokkalaisten kanssa uskonnon tunneilla Intian uskontojen käsittelyn yhteydessä. Ihan kiva tapa! Olisipa vain mukava päästä valikoimaan itselleen sopivaa miniää! Valitsisin käytännöllisen ja hyväsydämisen tehopakkauksen, jolla olisi kotikasvatus kunnossa ja joka osaisi hoitaa kodin ja jälkikasvun. Sellaisen kuin itse olen. Tai ehkä kuitenkin rauhallisemman ja nöyremmän.

Meillä se ei vain mene niin.

Meillä puoliso, kumppani ja elämäntoveri valitaan itse. Siksi valinta meneekin joskus metsään. Tai sitten valinta ei vain kanna loputtomiin. Siitä kärsii ennen kaikkea itse valinnan tekijä, sen jälkeen mahdollinen jälkikasvu, sitten vanhemmat ja lopuksi kaikki muut sukulaiset ja ystävät. Miksikö? Koska kaikki olivat ehtineet kiintyä siihen edelliseen. Ja sitä edelliseen. Ja sitä edelliseen. Jos koko ajan revitään elämästä tärkeitä ja läheisiä ihmisiä erojen myötä, kehen enää uskaltaa kiintyä? Sanopa sinä.

Vanhemmillani on kolme hyvin kasvatettua ja korkeasti koulutettua lasta, jotka ovat jo ehtineet aikuisiksi. Lapset ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, johon kuuluivat viikottaiset soittotunnit (piano, kitara, huilu), viikottaiset urheilutreenit (jalkapallo, lentopallo, jääkiekko, ringette, tanssi), viikottaiset kotityöt (perjantain viikkosiivous yms. natsiväritteiset kotityöt) sekä viikonloppujen kavereiden näkemiset ja diskoilut. Itse kävin kolme kertaa viikossa partiossa, kerta ei ilmeisesti riittänyt. Todellisuudessa siellä solmujen tekemisen ohella metsästettiin poikia. Meillä oli ihan tavallinen lapsuus. Kerran kuussa käytiin pitsalla. Aina viidestoista päivä. Se oli isän palkkapäivä.

Siitä huolimatta kukaan ei jäänyt yhteen ensimmäisen tyttö- tai poikaystävänsä kanssa. Niitä on käytetty kotona roppakaupalla: Moikkamoi ja mulla nyt ois tää uus tyyppi täällä esiteltävänä. Tulin näyttämään, vaikkei ehkä vielä olis ollut sopivaa. Tulin silti. Iskä onko sulla tällä kerralla päällä mitään? (Oota, on mulla kohta.) Käytännössä vanhempani ovat kiintyneet aina siihen, jota on kotona käytetty. Omaksi pojaksi ovat ottaaneet. Tai tytöksi. Kun erosin ensimmäisestä kihlauksestani 13 vuotta sitten, entinen kihlattu jatkoi edelleen meillä käymistä. Kävi viikoittain pelaamassa lentopalloa meidän pellollamme tutun porukan kanssa ihan niin kuin siihenkin asti. Suutuin. Lähettelin ilkeitä tekstiviestejä, vaikken enää edes asunut kotona. Enää en käyttäytyisi niin.

Toissapäivänä entinen mieheni kävi lasteni kanssa mummolassa, siis minun vanhemmillani. Siellä oli muitakin lasten serkkuja. En suuttunut. Itse asiassa ehdotin sitä heille. Itse olin sillä aikaa tapaamassa uutta perhettäni, kolmatta ja toivottavasti viimeistä, johon aion kiintyä. Ensimmäisen sain, kun ikäni alkoi ykkösellä, toisen kun ikäni alkoi kakkosella. Nyt olen 33 ja kolmannessa perheessä. Tuntuu liukuhihnatouhulta. Ja silti tervetulleelta. Oikeasti tuntuu ihanalta. Että vielä tässä iässä. Uusi perhe.

Kun olin toukokuussa aloittamassa uutta vaihetta elämässäni ja lähdössä Tinder-treffeille, esittelin treffikumppanini kuvaa sekä oppilailleni että työkavereilleni. Yksi lähimmistä kollegoistani tunnisti tyypin; mies oli hänen lapsuudenkaverinsa! Janosin lisätietoa: Kerro mulle siitä! Sopiiko se mulle yhtään? Vastaukseksi sain: ”No niillä on semmonen kultturiperhe. Iteasiassa se vois sopia just sulle!”

Kiitti. Aamen.

Toissapäivänä tapasin tämän kulttuuriperheen kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa. Olin hiljainen niin kuin aina isoissa ryhmissä, vieraalla maalla. Ehkä juuri siksi halusin kohdata perheen myös osissa, palasina. Olen ottanut heitä viimeisen viikon aikana myös autoni kyytiin, hakenut junalta ja kaupungista, vienyt Siikajoelle. Autosta ei pääse pakoon. Autossa on aina parhaat jutut. Autossa katsotaan tietä, mutta mennään ihmiseen syvälle. Automatkat ovat ihan oma lukunsa. Kun oltiin perillä, kyytiläiset tuumasivat, että menipä nopeasti matka ja että olipa kyllä kiva. Ei sellaisia kohtaamisia suunnitella, niihin heittäydytään. Niissä eletään.

Huomenna mennään samalla porukalla siikajokiseen karaokebaariin ja jatketaan. Perheeseen pitää ajaa sisälle. Vaikka sitten laulun kautta.

Jos laulu ja teatteri ovat avainsanoja, minä olen kaltaiseni kohdannut.

Saisiko jo jäädä? Ettei enää lähtisikään?

--------

Blogitekstin päätteeksi kirjoitin vielä runon,

jossa käsitellään illan teemaa:

Tule sellaisena kuin olet,

jää olemaan.

Tule tarinoidesi kanssa

ja jos niitä ei ole,

tehdään niitä yhdessä.

Tänään on uusi päivä,

ei eilisen toisinto

tai

viime viikon huhupuhe.

Tänään on tänään

ja meidän tarinamme alku.

Olet tervetullut,

sinuna

meihin

meille.

Tule

ole

jää.

Tule osaksi perhettä,

uutta tarinaa.