Autot ovat arvaamattomia. Oma luottamukseni ranskalaiseen ralliautooni on viime aikoina ollut vähenemään päin. Koska joka päivä täytyy kuitenkin käydä töissä toisessa todellisuudessa, vaatii elämäni jokapäiväistä autoilua. Usein turvaudun työkaverin pakkaspalveluun ja kävelen aamulla moottoritien varteen, mutta aina se ei ole mahdollista.

Relluni on temppuillut jonkun viikon, oikeastaan täsmälleen sen verran kuin pakkasia on piisannut. Toissa viikonloppuna se simahti salin pihalle. Onneksi olin tehnyt hyvän treenin. Soitin ensimmäisenä äidille. Kenelle itse olisit soittanut? Äiti ei aja autoa, mutta järkeä hänellä on päässä enemmän kuin pienessä kylässä, joten siinä mielessä soitto oli hyödyllinen. Pienessä hetkessä hän oli järjestänyt minulle tätini miehen pakettiautoineen ja kaapeleineen paikan päälle. Sitten elvytettiin.

Tänään Rellu kulki kivuttomasti aamun työmatkan. Takaisin palatessa oli aika jähmeää. Reiska ei oikein kiihtynyt, vaikka kuinka painoi kaasua. Tajusin pian, että nyt tulee pitkä matka. Ja niin tulikin. Työmatkani on pituudeltaan melkein täsmälleen 50 kilometriä, joten voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei Renault Modukseni vuosimallia 09 kiihdy sillä matkalla paljoakaan yli 25 kilometrin tuntivauhtiin, kuumotti henkisesti aika semipaljon. Lisäksi tiesin, että mikäli pysäytän auton, se ei enää murahdakaan. Sellainen meidän suhteemme on näillä pakkasilla ollut. Luottamuspulasta on keskusteltu.

Soitin matkan aikana noin sata puhelua. Jossain vaiheessa tajusin, että minä tosiaan aion matkustaa sen jumalattoman pitkän ja yksinäisen taipaleen maksimissaan 54 kilometrin tuntivauhdilla. Äiti lupasi soittaa isille. Isi lähti hakemaan naapurista papalta hinausköyttä ihan vain varmuuden vuoksi. Pappa ei omistanut hinausköyttä; vanha oli katki. Iskä pohdiskeli retkeä Biltemaan. Anoppi lupasi hakea lapset tarhasta. Pelkäsin, että auto hyytyy mäkeen. Tiesin, että niitä olisi tulossa kaiken kaikkiaan kaksi matkalla suosikkiautonkorjaajallemme, jota en ollut vielä puhelimitse tavoittanut. Pelkäsin ensimmäistä mäkeä niin paljon, että pyysin anopin pysymään puhelimessa edes sen ajan, kun tavoitan mäennyppylän. Kysyin hänen mielipidettään, lähdenkö edes yrittämään. ”Ei se ota, jos ei annakaan”, tuumasi anoppi, vanhan kansan taistelija itsekin. Rellu kiipesi mäen päälle, kuten vanha ranskalainen konsanaan. Hyvät vauhdit tuli alamäkeen. Hetken tunsin eläväni taas.

Jossain vaiheessa tajusin, että niin kuuma kuin moottoritie onkin, sinne en voi lähteä päristelemään ranskiksellani. Täytyi keksiä toinen reitti. Se löytyikin: vanhaa Kempeleentietä pitkin päästelin Pappilaan asti. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että minulla on enää yksi mäki jäljellä (se joka ylittää junaradan), meinasin jo melkein tuulettaa. Viimeisenä soitto isälle: olen kohta perillä!

Kun viimein sain ajaa autoni suosikkiautonkorjaajamme lämpimään talliin, Rellu hymisi tyytyväisyyttään. Korjaaja tuumasi, että olin ajanut koko matkan kolmipuolaisella sylinterillä. Sanoiko hän tosiaan niin? Luuliko hän, että ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaa? Ihan sama. Meinasin halata häntä silkasta ilosta. Siinä on kerta toisensa jälkeen ihminen, jolle kiitollisuusvelkaani ei voi maksaa rahalla.

Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin. Isin Audiin päästessäni kirosin kylmiä varpaitani, mihin äiti pääsi naputtamaan 32-vuotiaalle tyttärelleen, että miksi et pidä villasukkia. Voi kuule äiti. On villasukat ja toppahousut. Joka päivä ja käytännössä koko ajan. Tuon auton kanssa minä en juurikaan vähissä vaatteissa liiku, ja tässä taas yksi uusi todiste siitä, miksi näin on.

Kotiin päästyäni lämmitin varpaat ja karkasin anopin ruokapatojen äärelle naapuriin. En jaksa olla edes kovin surullinen. Olin nimittäin aika sissi.

Kuinka moni rekka sinut muuten ohitti tänään?