Niin totta kuin maailma pyörii ja ihmiset heittelehtivät heille tarkoitetuissa häkeissään, myös prinsessa Sinkkukinkun maailma romuttui 19.12. kuluvaa vuotta. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut. Kukaan ei kuollut, ketään ei menetetty, mutta ihmissuhteisiin ladattiin aikalukko, jota ei omin voimin eikä kotikonstein kalibroidulla räjähteellä saa rikki ennen kuin maailma on sille valmis. Tai valmiimpi.

Senpä vuoksi prinsessa Sinkkukinkku kehitti toimintasuunnitelman, jonka ensisijainen lähtökohta olisi vihdoin alkaa ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan eikä aina vain sälyttää sen ylläpitoa muille, erityisesti komealle miessukupuolelle. Samalla olisi myös opeteltava tarttumaan hetkeen, nauttimaan tästä päivästä eikä aina vain tähytä jonnekin pyhään kaukaisuuteen, josta ei voi tänään tietää, tuleeko sitä koskaan vaiko ei.

Aika parantaa ja tekee ehjäksi, niin on elämä aikojen saatossa opettanut. Samalla tavalla Herra Elämä heittelee polkujemme varsille ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä sen verran matkaa kuin he jaksavat vierellä kulkea. Toiset jäävät, toiset lähtevät. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, eikä kaikkien kanssa edes tarvitse viettää aikaa.

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä tehdä aikakatsaus omiin hyvinvointimenetelmiin. Toiset tulevat onnellisiksi, kun elämässä on koko ajan jotain kiihkeää meneillään, mielekkyyttä, vaikkakin vahvan suorittamisen kautta tapahtuvaa. Ja mikäpä meillä on toistemme tapoja ryhtyä arvostelemaan; kukin tavallaan. Itse olen nyt kahden ja puolen vuoden ajan yrittänyt toipua erostani, joka ei helppo tie ole ollut. Sen on kuka tahansa voinut lukea reaaliaikaisesti blogista, jossa on melko häikäilemättömästikin käytetty vastaantulevaa materiaalia viihteen tuottajana. Ehkä helpompaa olisi ollut siirtyä kokonaan fiktion puolelle, ettei aina olisi loukannut niin kovasti läheisiään, jotka tästä kaikesta eniten ovat kärsineet. Sijaiskärsijöinä ovat toimineet ne kaikki hölmöt miehet, jotka aikuisten karkkikaupassa lankeavat siihen, mihin kuka tahansa – viattomaan (mutta ehkä jo hieman rapistuvaan) kauneuteeni – ja ovat täten (ja monesti ilman tietoista haluaan) joutuneet osaksi tarinaa.

Koska muistan kuitenkin usein kysyä luvat ja kunnioittaa vastapuolen tunteita, uskallan väittää edelleen olevani väleissä, jos en kaikkien, kuitenkin suuren osan kanssa. Välillä mietin, miksi. Mistä tämä loppumaton miellyttämisen halu ja hyväksytyksi tulemisen tarve kumpuavat? Lapsuudestako? Eikö prinsessa Sinkkukinkkua pidetty tarpeeksi sylissä lapsena? Pidettiinkö ketään niistä miehistä, joita Kinkku matkallaan kohtasi? Minkälaisia tunteita hetket Kinkun kanssa aiheuttivat jälkikäteen ajateltuna? Miksi edelleen, HELVETTI SOIKOON EDELLEEN, moni jaksaa laittaa viestiä ja kysellä kuulumisia, onko Kinkun haaviin uinut taas joku onneton Kalamies. Kinkun ongelma lienee siinä, että Kinkku vastaa. Joka perkeleen viestiin hän vastaa ja kuuntelee loputtomasti näiden onnettomien murheita ja huolia, jotta sitten voi leveillä saavutuksillaan koko kansan blogissaan, jota lukevat 1) oppilaiden vanhemmat, 2) oman äidin uimahallikaverit ja 3) ne jotka ovat ”päässeet” mukaan tarinaan. Yleensä yhteydenotot tapahtuvat laskuhumalassa; sen Kinkku on huomannut. Niissä hetkissä miehet nimittäin ymmärtävät, ketä on eniten ikävä. Ja oikea vastaus on aina: Sinkkukinkkua. Sitä koskematonta ja täydellistä, jota ei kukaan saa. Koska Kinkkua ei oikeasti ole olemassakaan.

Tänä jouluna kahlasin ihan vain huvikseni paikallisen Prisman kinkkuhyllyn (täytynee tunnustaa, että en ole eläessäni ostanut omaa kinkkua jouluksi) ainoastaan tarkastaakseni, onko muutaman vuoden takaista hittituotetta, sinkkukinkkua, vielä myytävänä. Eipä ollut. Oli vain pikkukinkkuja ja juhlakinkkuja. S-ryhmäkin lienee tajunnut, että Sinkkukinkku on kuollut käsite.

Kuolemaa on ollut ajoittain ilmassa: henkistä, fyysistä ja unenomaista. Kuoleman kirje lepää edelleen pöydällä, lähete Oyssiin odottaa jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Kinkun keho on jäähyllä, jos sairaus ottaa ylivallan. Siitä huolimatta, elämän syvyyksistä kaikuu huuto, joka sekoittuu nauruun ja rakkauteen. Ja ennen kaikkea kiitollisuuteen siitä, että omasta itsestä ja unelmista hän ei päästä irti koskaan. Eikä kukaan voi häneltä sitä onnea viedä, jonka hän on itsensä kanssa rakentanut ja joka säteilee usein niille, joita hän matkoillaan kohtaa.

Ystäväni sanoi, että rakastua ja rakastaa saa siitä huolimatta, että kaikki eivät pysy perässä. Syitä rakastumisiin voi etsiä hukatusta itsestä, eikä toisaalta kaikille tunteille tarvitse löytää selityksiä. Syli on edelleen vastaus maailman ongelmiin. Täytyy jaksaa kohdata toinen, pysyä pystyssä, ja jos kaatuu, olisi tärkeää, että joku siinä lähellä nappaa kiinni ja auttaa taas pystyyn. Kukaan ei pysy pystyssä ikuisesti, jokainen kaatuu joskus. Auttajakin on joskus autettava, mutta kuka näkisi kansamme syviin kerroksiin, jossa Selviytyjät purevat hammasta ja pelkäävät omaa kaatumistaan. Ei tarvitse pelätä. Kaadu reippaasti, jotta voisit taas nousta. Itkuisiin silmiin auttaa Burana ja sairausloma. Ja ehkä pieni lohduttava kosketus olkapäälle.

Kaikki samassa suossa tarvotaan, samoja hankia kahlataan. Pimeys tuntuu tappavalta Pohjolan talvessa, enkä osaa sanoa, olisiko ratkaisu siinä, että pääsisi aina talveksi täältä pois. Olisiko se tämän ahdistuksen pakenemista, ehkä siirtämistä eteenpäin? Valo ja aurinko usein parantavat mieltä. Kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun on kevättä rinnassa. Suomalaiset ovat käsittämättömän vahvaa kansaa, sillä he kestävät vuosittaisen pimeän jakson. Onko siis mikään ihme, että helpotusta haetaan milloin Jumalasta ja milloin humalasta? Ei ole, sen voin sanoa. Jokaisen täytyisi löytää oman elämänsä mielekkyys, ja vaihtoehtojen paljoudessa moni on usein aika hukassa. Onnellisimpia ovat meistä ne, jotka eivät paljoa pyydä ja jotka tyytyvät siihen, mitä on. Ja jotka ehkä uskaltavat tavoitella jotain suurempaa. Tietysti töitä pitää tehdä. Luuserit ja valittajat asuvat omassa lokerossaan lähellä kellaria.

Mitäpä jos siis ottaisit tänään eteesi tyhjän paperin ja listaisit siihen kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjoittaisit kaiken sen, mistä olet kiitollinen elämässäsi. Toiseen kirjoittaisit ne asiat, joista olisit valmis päästämään irti. Kolmanteen sen, mistä haaveilet ja mikä ensi vuonna (tai seuraavana) olisi mahdollista saavuttaa. Sitten päästäisit irti siitä, mitä et tarvitse, ja lähtisit systemaattisesti mutta kiitollisena kaikesta jo olemassa olevasta kulkemaan kohti sellaista elämää, joka on SINUNLAISESI ja SINUN vallassasi. Sillä elämää on vielä jäljellä, voi tavaton että sitä on!

Niin kuin joka vuosi tähän aikaan, olen lopettamassa kaikkea – myös tätä blogia. En oikeasti tiedä, milloin tämä loppuu ja milloin yksi klikkaus tuhoaa usean vuoden työni. En tiedä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa, että jokainen loppu on jonkin uuden alku!

Ja me kestämme ja taistelemme seuraaviin vaiheisiin, niin kauan kuin joku pitää kädestä ja nostaa pystyyn.

Sillä suurin niistä on Rakkaus.

Eikä sen voimaa sovi koskaan kysenalaistaa.

Valoa jouluusi ja aurinkoa vuodelle 2018!

Minusta ei ole kuulunut.

Minusta ei ole kuulunut, koska olen käyttänyt kaiken aikani rakastamiseen. Viimeiset puolitoista kuukautta minä olen rakastanut, ensin ihan vähän ja varovasti, sitten vähän lisää, välillä sydän verellä ja välillä onnesta sekaisin ja lopulta ihan hapoille asti. Enkä aio lopettaa, en ikinä. En ikinä.

Miltä rakkaus tuntuu? Miltä se maistuu? Mistä sen näkee? Mistä sen tietää? Onko se valhetta? Viedäänkö se pois? Voiko joku tulla ja ottaa sen pois? Voiko joku tehdä sille pahaa tai väärentää sen? Todennäköisesti se viedään pois. Ehkä sen ei anneta jäädä. Ehkä annetaan vain vähän maistaa prinsessakakkua lautaselta ja sitten viedään koko kakkupala todelliselle prinsessalle, jollekin oikeammalle, joka on jotenkin ansainnut enemmän kuin minä. Joka on ehkä odottanut kauemmin. Joka on kohdannut vieläkin enemmän surua ja kipua. Jota ei ehkä ole rakastettu koskaan. Minua sentään joskus rakastettiin. En muista kuka, mutta ilmeisesti joskus joku on rakastanut. Varmasti on. Uskoakseni varmaankin ehkä on.

Vaikka kuinka yritän, en osaa kielentää tätä onnea. Tyydyn lähinnä vain hymähtelemään ohikulkijoille ja kyselijöille. Että joo, olen löytänyt miehen. Ja että ihana se on. Kunnon kuumis, niin kuin pitikin. (Siinä vaiheessa näytän sikspäkkikuvaa ja jengi haukkoo henkeä että mitä helkkaria, onks tää vitsi. Eikä se ole.) Mutta ehkä se sittenkin on jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole varmaankaan olemassa. Että varmaan olen sekopäissäni keksinyt koko jutun. 

Mutta kun en ole. On se olemassa. Ja oli se olemassa aiemminkin, mutta minulla oli omat kuvioni ja oma itseni, jonka kanssa piti selvittää muutamia juttuja ennen kuin me pystyimme kohtaamaan. Ja sinulla tietysti omat vaiheesi, jotka sinä olet käynyt läpi ennen minua. Ennen kuin tuli minun aikani. Jokainen nimittäin vuorollaan. Ehkä minä sitten osuin tiellesi oikeaan aikaan, vaikka luulenkin, että tulin vähän liian aikaisin. Se on toisaalta tyypillistä minua. Muualle saavun aina sopivasti myöhässä, mutta niissä paikoissa, joissa on oltava ajoissa, minä olen säntillinen. Ja sinun kohdallasi oli oltava säntillinen, koska muuten sinut olisi poiminut joku muu. Siitä olen satavarma. Kyse oli vain päivistä, ellei jopa tunneista. Eli siinä mielessä Jumalalle kiitos, että meidät toistemme teille tiputettiin. En nimittäin usko kohtaamisemme olleen sattumaa. Tähtiin se oli kirjoitettu; tähtiin ja sateenkaarien heijasteisiin, aikojen alussa kenties.

En jaksa enää olla kovin peloissani. Alkuun olin, että jos sinä jotenkin kuitenkin näet lävitseni ja huomaat huonouteni tai teennäisyyteni tai vääränlaisuuteni. Ja sitten säikähdät ja katoat. Mutta syteen tai saveen – olen halunnut ilmentää kuitenkin sitä itseäni, joka oikeasti olen! Jotta tulisi mahdollisimman totuudenmukainen kuva. Sehän olisi maailman pönttöpäisintä alkaa feikkaamaan jotain mitä ei ole ollenkaan. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mitä oikeasti on? Mitä jos koko ajan feikkaakin vähän vahingossa?

Minulla on tuhansia tarinoita kerrottavana. En edes tiedä, mitä kertoisin, mutta sinä tunnut koko ajan enemmän ja enemmän omalta. Sopivalta. Rakkaalta. Joltain sellaiselta, jota ei enää pitkään aikaan ole voinut verrata kehenkään muuhun. Painit omassa sarjassasi, eikä kilpailijoita ole. Onni on kietoutunut minuun ja silittelee herkeämättä ihoni poimuja. Varsinkin nyt, kun sinä et pysty silittelemään. Ikävä kuristaa, mutta vain vähän, ja tokihan minä pärjään.

Emmehän me tietenkään vielä seurustele. Niin alussa sovittiin, minun toiveestani, ettei kolmeen kuukauteen voi puhua mistään sellaisesta, tapailusta korkeintaan. Hölmö toive, mutta samalla järkevä, ja välillä olen kironnut järkevyyttäni, mutta samalla tajunnut, että vaikka olisimmekin päättäneet tämän olevan seurustelua jo jossain aikaisemmassa vaiheessa, ei se mitään muuttaisi. Samalla tavalla me olisimme edenneet, samat asiat tehneet ja sanoneet, samassa määrin jarruttaneet ja painaneet kaasua. Vanhakantaisen näkemykseni mukaan kolmessa kuukaudessa pitäisi selvitä aika paljon toisesta, varsinkin jos saa viettää kunnolla aikaa yhdessä. Ja olemmehan me viettäneet. Sinä olet uponnut minuun ja minä sinuun, eikä kumpikaan halua pois. Alan vähitellen uskoa, että tämä on vasta alku, meidän tarinamme alku.

Minä olen jo vähän tottunut sinuun. Olin joutunut olemaan kamalan kauan vahva ihan itsekseni, joten on ollut helpottavaa saada välillä nojata ja itkeä ja olla heikko. Olet ollut koko ajan puhelinsoiton tai viestin päässä, jos et ole ollut lähelläni. Olen huomannut, että kun minulla tulee mieleen jokin asia, haluan kertoa sen ensimmäisenä sinulle. Jotain tästä huvittavasta riippuvuudesta kertoo myös se, että kun viime perjantaina olit menossa lenkille, sinun täytyi laittaa minulle erikseen viesti, jossa kerroit, ettet ole seuraavaan tuntiin tavoitettavissani. Että sellainen aika minun olisi nyt selvittävä ilman sinua. Eipä siinä. Pärjäsin hienosti. Kymmenen aikaan sinä sitten soitit, vaikka uhkasin, että itkisin koko puhelun. Olisin itkenyt kaipauksesta, koska tiesin, ettemme näkisi viikkokausiin. En kuitenkaan itkenyt kuin pari ensimmäistä lausetta. Äänesi tekee edelleen ihmeitä sielulleni. Sinulla on käsittämätön kyky saada minut rauhoittumaan, koska äänesi on niin kaunis ja pehmeä ja rauhallinen ja minulla on jatkuvasti ikävä ääntäsi. Puhut kauniisti. Joka toinen sana on rakas/kulta/muru/pupu/raksu/mussukka tai mikä vain niistä kahdestakymmenestä muusta samaa tarkoittavasta sanasta, joita osaamme käyttää jo tosi sujuvasti puhellessamme toisillemme.

Tietyt asiat täytyy kuitenkin tehdä, vaikka olisi kuinka tuore rakkaus mielessä ja housunpuntissa painamassa. Niin elämä menee, vaikka joskus joku juttu saattaa tulla ihan väärään vaiheeseen. Sinä olit haaveillut matkasta, ja minusta sinä ansaitsit sen. Toki yritin vähän kiukutella ja salaa toivoin, ettet lähtisi, mutta siltikin halusin, että menisit, jotta olisit onnellisempi ja koska olit sitä niin odottanut, puhunut pitkään. Enkä minä aio koskaan sinun tielläsi seistä, kun puhutaan unelmista. Minusta tulee hyvä vaimo. Sellainen lempeä ja kiltti, joka tukee miestään ja hoitaa kodin ja perheen ja kaiken mahdollisen, mitä nyt vain on minun huithapelilla luonteellani mahdollista hoitaa. Mutta minä siis tahdoin, että lähtisit, jotta saisimme vielä kokeilla, miltä tuntuu olla ilman toisiamme. Koska joskus on mentävä kauas, jotta näkisi lähelle. Ehkä me näemme toisemme selvemmin sitten kun sinä palaat. Jos siis enää palaat.

Lauantaiaamuna sinä lensit maailman toiselle puolelle. Nyt minun on selviydyttävä yksin kokonaiset kaksi viikkoa. Pitkä aika ilman sinua, vaikka elämän mittakaavassa pärjäsin hyvin siihen asti, kun ilmestyit ensimmäistä kertaa minun puhelimeni näytölle sinä yhtenä lokakuisena keskiviikkoaamuna. Sydän hyppäsi kurkkuun jo silloin. Muistan, missä olin. Muistan, mitä sanoin. Sanoin ääneen: ”No nyt”, ja ”Pliiiiiiiiis” (mikä viittasi toiveeseen mahdollisesta mätsäämisestä). Sitten piti puhallella noin minuutti ennen kuin laitoin ensimmäisen viestin. Lokakuun kolmas. Se se oli. Siitä on kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta ja yhden päivän sinä olet ollut osa tarinaani, ja minä sinun.

Kaksi viikkoa on lyhyt aika käydä töissä ja lyhyt aika olla dieetillä, mutta pitkä aika korjata kokeita, harjoitella näytelmää tai olla ilman sinua. Unohdankohan minä sen, miltä ihosi tuntuu? Tai miltä näytät. Tai miltä kuulostat. Tai miten naurat. Tai miltä parransänkesi tuntuu minun olkapäätäni vasten. Tai miltä sinä tunnut jossain muussa yhteydessä, jossa suudelmia ei lasketa, vaan ne sulautuvat yhdeksi onnelliseksi aalloksi, jonka harjalla voi kieppua käsi kädessä.

Oikea elämä voi olla kuolemankirjeitä ja matkoja kaukomaille,

mutta rakkaus ei tarvitse selittäjää eikä suomentajaa.

Varasin meille matkan välipäiviksi Tallinnaan.

Mennään kahdestaan.

Annetaan aikaa.

Käytetään suudelmiin päiväkausia,

jotta seuraavista vuosista

tulisi vahvoja

ja vaikka minusta kasvaisi elämän puristimessa pieni ja heikko

saisin nojata sinuun

ja sinä suutelisit haavani umpeen

tai toki saisit ne ommella tai laastaroida tai rasvata Bebanthenilla,

ihan sama,

koska sinähän se lääkäri tässä olet.

Minä saisin olla vain boheemi hölmö,

jossa kaikki muu on aina vähän vinossa

paitsi rakkaus

sillä se on vahva

ja siihen sinä saat heittäytyä

ja siinä levätä

ja siitä tankata voimasi täyteen.

Ja minä lupaan silittää.

Sinut ja paitasi.

Sitten voimme vähän pelata Trivialia.

Minä tietysti voitan.

En joka kerta,

koska välillä annan sinun voittaa.

Ja niin me elämme,

sopuisasti,

yhdessä

ja ehkä meistä tulee perhe.

Sellainen kuin pitää.

Sinä olet nyt tullut minuun.

Ja viimein

minä

tunnistin

rakkauden.