Tarinalle piti tulla satumainen loppu. Minun piti palata yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa en koskaan ollut ollut oikeasti yhdessä. Kaksi kertaa kuitenkin melkein. Meillä oli takanamme kilometreittäin yhteisiä muistoja ja unelmia, 20-vuotinen historia, jonka pohjana oli vahva ystävyys. Oltiin puheltu kuukausikaupalla siitä, että ehkäpä nyt viimein olisi meidän aikamme ja kaikki menisi hyvin, kun siihen voisi olla mahdollisuus. Minä olen ollut viime aikoina hyvin onnellinen. Minulla on ollut ihminen, johon olen saanut luottaa ja turvautua ihan sata-nolla.

Meillä oli kuitenkin välimatkaa, pitkästikin. Teimme taktiset: emme tavanneet heti. Annoimme tilanteen kehittyä sille mallille, että vasta kesällä nähtäisiin. Ja niin minä toissapäivänä viimein matkustin hänen luokseen. Vielä keskiviikkona teatteriystäväni kysyi minulta, onko sellaista mahdollisuutta, että mitään yhteenpaluuta ei tapahdukaan. - Ei se kyllä ole mahdollista, minä nauroin itsevarmuutta säteillen. Tyypillistä minua. Sitten menin, näin, koin ja tunsin. Luotin sydämen ääneen. Mutta sydämen ääni puhui toista kieltä, eikä ollut enää samaa mieltä unelmien ja suunnitelmien kanssa. Olin sopinut kolmipäiväisen yhdessäoloviikonlopun pääkaupunkiseudulle hänen kanssaan. Minun paluulentoni lähtee takaisin kotiin tänään kello 21.45. Minä en kuitenkaan istu sillä paluulennolla. Minä tulin junalla kotiin jo eilen.

Olen oppinut luottamaan siihen, että sydän kyllä kertoo. Ehkä säikähdin sitä, että tapahtui liian paljon liian kerralla. Tai että hän ei ollutkaan minulle lopulta sopiva. Että jotain puuttui, mitä olisi pitänyt olla. Ehkä minä en sitten ollutkaan valmis sitoutumaan. Tai ehkä minä en ollut valmis sitoutumaan hänen kanssaan. Perjantai-iltana minut valtasi pakokauhu: jos elämäni on nyt saneltu valmiina tästä hautaan. Ulkoilu helpotti. Kävimme kävelyllä ja katsomassa Maarit ja Sami Hurmerinnan ulkoilmakeikkaa. Sitten piti päästä nukkumaan. Päivä oli ollut raskas fyysisesti ja henkisesti. Ja aamulla minä lähdin. Yllätin meidät kaikki kaksi ja lähdin vain.

Ei minulla ollut edes ripsiväriä, kun sanoin että minun on mentävä. Rappukäytävässä minut naulasi katseellaan seinään komea mies ja minä muistin heti ripsivärittömyyteni. Siinä yhtäkkisessä kohtaamisessa elin taas hetken. Sellaisia kaiken riisuvia katseita olen kaivannut. Hän kysyi minulta, olenko muuttanut taloon. Naurahdin, että en ole. Olin ihan turisti. Pyysin häntä neuvomaan minulle tien metroasemalle. Voi kuinka olisin halunnut jäädä kertomaan hänelle jotain. Jättää numeron tai jotain. Mutta itku puristi kurkkua enkä tiennyt suuntaa, mihin olin edes kävelemässä. Hän neuvoi minulle yksityiskohtaisesti, miten pääsisin pois. Rekisteröin hänen sanoistaan vain suunnan. Että tuonnepäin. Jotenkin minä onnistuin taikomaan itseni Helsingin Rautatientorille ja siitä seuraavaan Ouluun lähtevään junaan. Juna pysähtyi kuutta tuntia myöhemmin Kempeleen asemalla, josta minä kävelin kotiin. Matkaa oli, mutta koska olin istunut koko päivän, halusin kävellä. Siitä matkalta soitin nuoruudenaikaiselle poikaystävälleni. Minun oli pitänyt soittaa takaisin jo viikkoa aiemmin, mutta olen laiminlyönyt pyyntöjä ja velvollisuuksiani. Tavallisesti soitamme kahdesti vuodessa, kesällä ja syksyllä, molempien syntymäpäivinä. Hän oli sitä mieltä, että jatkossa voisimme soittaa useammin. Totutun 9 minuutin sijasta puhelu kesti 45 minuuttia. Puhelussa käsiteltiin Jumalan ihmeellisyys, luottamus elämään sekä seksin merkitys ihmiselle. Koko pyhä paletti. Kiitos Jumalalle niistä ihmissuhteista, jotka eivät koskaan kuole.

Illalla minä nappasin mukaani suklaata, kävin ostamassa mansikoita ja ajoin Haukiputaalle Oopperan kummituksen suojiin. Vietimme tyttöjen iltaa ja joimme teetä. Puhuimme elämästä. Kerroin, mitä minulle oli tapahtunut. Hän tietää sieluni. Hän tietää, mihin se tarttuu ja mihin ei ja mihin ihmiset minussa ihastuvat. Hän myös muistaa aina kertoa, että minun miehelläni pitää olla aika helvetin hyvä itsetunto. En kuulemma ole helppo ihminen, vaikka omasta mielestäni olen iäti helppo ja kiltti, kunhan minut vain saa haaviinsa. Se kylläkään ei ole helppoa. Voi kunpa jonain päivänä löytäisin nöyrän mutta vahvan persoonan, joka pysyisi pystyssä pitämättä ja osaisi olla minulle hyvä ilman että ahdistuisin tai tylsistyisin kuoliaaksi. Minun ja Oopperan kummituksen kaksivuotinen teatterituntemisemme on ollut merkityksellinen. Ihmisen pitää antautua ihmissuhteille, joilla on voimaannuttava vaikutus.

Voimaantuneena lähdin siis illalla Haukiputaalta vielä Vihiluotoon entisen mieheni keikalle. Halusin kuunnella musiikkia, johon voi luottaa. Pettymyksiin ei enää ollut varaa. Illan päälle piipahdin yksin vielä Vihiluodon kivellä. Ehkä lopulta suljin kehän, jonka olin joskus aloittanut samalta paikalta sen ihmisen kanssa, jonka sydämen olin aikaisemmin päivällä särkenyt. Kolmatta kertaa. Kolmatta. En anna ikinä itselleni anteeksi.

Toukokuussa, kun yhteinen matkamme yhdeksäsluokkalaisten oppilaideni kanssa oli lähellä loppuaan, halusin erään tuntini päätteksi kertoa vielä vinkkini koulunsa päättävien elämäntaipaleelle. Sitä minä niin kovin rakastan: elämänohjeiden antamista sillä kokemuksella, mikä minulle on tähän 34 vuoden kypsään ikään mennessä suotu. En muista enää tarkasti, mitä ohjeita annoin, mutta mielellään yleisöni aina kuuntelee. Todennäköisesti puhuin siitä, kuinka jokaisen tulisi etsiä oma polkunsa ja omat kiinnostuksenkohteensa ja kulkea niitä kohti. Ihmissuhteita pyysin tarkkailemaan ja päästämään irti myrkyllisistä ihmisistä, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Parisuhteista kerroin, ettei kukaan voi ylläpitää parisuhdetta yksin. Siihen tarvitaan kaksi halua ja kaksi kiintymystä. Tämä on yksi surullisimmista kohdista, jonka olen elämäni aikana tiedostanut. Sitten kehotin olemaan rohkea ja tekemään kovasti työtä unelmien eteen. Vain siten saavutetaan tuloksia. En ole varma, sainko aplodeja. Toisinaan saatan saada tämänkaltaisten vinkkituokioiden päätteeksi.

Minä en edelleenkään tiedä, minkälainen mies minulle pitäisi olla. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat onnellisesti parisuhteellisia ja olen vilpittömän onnellinen kaikkien puolesta, jotka saavat elää hyvää elämää yhdessä jonkun sopivan ihmisen kanssa. Minä en tule todennäköisesti koskaan löytämään ketään sellaista, jonka kanssa haluaisin olla tai jota voisin puhtaasta sydämestäni sanoa maailman rakkaimmaksi. Minulle tarkoitettua ihmistä ei ole olemassa. Tai jos on, minulla ei ole sijaa hänen elämässään. Ehkä siksi on parempi olla yksin.

Onhan minulle annettu paljon muuta hyvää.

Minä olen sanonut, että olen päästänyt irti hänestä, jota aiemmin niin kovasti rakastin. Silti yhä, heikoimpina hetkinäni turvaudun häneen. Tarraudun, vaikka tiedän, että hän ei nosta hukkuvaa pinnalle vaan vetää jalasta merenpohjaan ja suutelee hetkellisesti onnelliseksi ennen kuin iskee kuolettavan miekan sydämen läpi. Voi kunpa maailma olisi kerran hyvä ja onnellinen kaikille meille, jotka kaipaamme eniten sitä, jota emme koskaan voi saada.

Mutta en usko enää sellaiseen.