Ette oo kuullu musta vähhään aikaan, tiiän. Mutta nytpä kuulette. Koska mulla on asiaa. Ihan helekkarin kovaksikeitettyä asiaa, jota mää en voi kertua kenellekkään. Pittää sitte kirjottaa. Tälleen aivan julukisesti. Mutta elä kerro vahingossakaan muille. Ettei kukkaan sais tietää. Kukkaan ulukopuolinen.

Katoppa ku kaikki lähti siitä ku tuli kesä ja kaikki miehet rupes näyttämään ihan helekkarin kuumilta aivan jatkuvasti. Pittää varmaan syyttää ommaa hedelmällisyyttä ja hormonitoimintaa ku normiolosuhteissa kaikki tiet vie sylttytehtaalle eli meikäläisen munasarjoihin. Sen seurauksena meikä ei pysty ku silimiä räpyttelemään, koska samantien ku mennee ulukoilimaan, meinaa ihan sokiaksi käyvä, ku miestä miehen perrään porrautuu mun verkkokalavoille. Nii että minkä teet. No etpä mittään. Siinä sitte on oltava ja rimpuiltava. Ei auta miettiä että rakastunko vai en, ku kyllä rakastun. Joka päivä ja monta kertaa.

Jos me nyt vielä yhen kerran lähettäis käymään läpi tätä rakkauven monimutkasta dilemmaa. Että kuka ja missä ja millon. Ku minähän oon sitä tässä nyt viimeset kaks vuotta miettiny päivittäin, että minkälainen mies mulle pittää olla. Ku senhän pitäs olla semmonen, jota minä jaksan jumaloija päivin ja öin, eli karisma ois mulle se the juttu, ja sitä ei löyvy monelta. Ulukonäön kans sillä ei oo mittään tekemistä. Harvemmin ne, kehen oon eniten ollu tässä maailmassa rakastunu, on ollu mittään kovin erikoisen näkösiä. Kyllä nämä asiat on johonki muualle ku kuoreen naputettu. Itsetunto pitäs olla kohillaan. Ja hyvä sydän. Ja minusta pitäis tykätä. Ja minun sinkoilevan mielen kanssa tulla toimeen. Siinäpä ne vaatimukset oikeestaan on. Huomaat itekki, että ei oo vaatimuksilla pilattu tuotakaan listaa.

No sitte jos ajotuksesta puhutaan, niin mistä sitä helekkari voi tietää, millon ja missä sen Jack Potin kohtaa. Minäkään ku en ikinä käy missään paitsi kolomesti kävin kevväällä baarissa ja ei löytyny mulle kettään paitsi yks kaksvitonen söpöläinen. No siinä kuitenki sitä hetken halailtuani särjin sen sydämen sanomalla, että tiiäkkö sie olet mulle liian nuori. Ku mie kattelen oikeesti semmosia nelikymppisiä. Mutta jos joku sopiva oiski osunu kohalle, niin ei auta jäähä arpomaan, että pyyänkö sitä treffeille vai en. Ku voi kato olla, että joku tähtisilimä vettää välistä ja nappaa omansa pois kuleksimasta. Siinäpä sitte jää sinkkukinkku nuolemaan sormia, että jo meni. Jo vain meni seki sankari. Eli tarinan opetus on se, että ku ossuu sopiva haaviin, niin pyyä ulos. Pyyä heti. Ku kohta voi olla myöhästä.

No meikäläisen kohalla tuskin on myöhästä, ku eihän meikä näytä pariutuvan millään. Saatan ehkä olla vähän hankala saalistettava, ku jos mulle joku Tinderissä juttelee, niin meikä vähän aikaa vejättää sitä ja sitte lähen vaan läpyttelemään, koska ei kinosta. Tai kinostaa jutella, mutta ei muuta. Ei esim. siis nähä. Koska sehän on pelottavvaa. Sinänsä vähän huvittavvaa, että meikkis sannoo näin, koskapa oon käyny viimesen kahen vuojen aikana niin monet treffit etten etes oo laskenu. Enkä laske, koska yritän parhaani mukkaan unohtaa. Esittelin itteni toissa viikolla yhelle uuelle (jonka myös sittemmin heivasin), että olen ujo ekstrovertti. Jos ymmärrät, mitä tarkottaa ekstrovertti, voit miettiä, onko ujolla semmosen kans mittään tekemistä. No ei sillä ole.

Mutta ootappa ku kuulet mun tarinan.

Meillä on nuita kesäteatterimusikaaliesityksiä nyt pyöräytelty sen puolen viikkua, ja joka ilta viimesen viikon aikana on pitäny tehä mutka Iissä poislukien juhannuspäivä, jollon ei ollu esitystä. Mää sitte tännään menin taas tuttuille kulumille ja kohtasin mun lempparit eli teatterifrendit ja sannoin niille, että tiiättekö ku tässä on nyt semmonen tilanne, että meikä on rakastunu, mutta ongelmahan on se, että en tiiä ihan tarkkaan, että kenneen. Ku niitä on kattokaapa nyt ihan tarkalleen kolome ja voi olla, että saattaa olla enemmänki ku on kesä ja koko ajan tullee vastaan semmosta silimänkarkkia, että jos silimät ois suu niin lihosin viis kilua päiväsä.

No niin. Tästä lähtee: Oon semisti ihastunu kolomeen. Nyt ei kyllä kannata kauhian tarkasti ruveta kuvvaamaan, ettei joku vaan tunnista ittiään tästä, koska tiiän ihan saletisti, että meikänki blogi on kuitenki sen verta suosittu, että nämä kaikki kolome lukkee kyllä meikkiksen blogia ainaki joskus. Joo joo. Lukkee lukkee, tiiän. Tai toivon. Tai tiiän toivovani. Näistä kolomesta tiiän, että kaks niistä saatas ehkä lähtä meikän kans ulos, jos pyytäsin. En siis pyyä ku en uskalla mutta jos uskaltasin. Yks ei lähtis. Tiiän ku vaan tiiän. Tiiän myös, että se ei rakastus meikään ikinä. Se on vähän harmi, koska me oltas paras pari ikinä. Nyt muutamat nokkelimmat jo arvas. En kerro enempää. Paitsi että yhessä ollaan sovittu, että tätä hommaa ei sotketa millään rakastumisilla. Ku kaikki on kauheen hyvin näin. Mutta en voi edelleenkään olla miettimättä, että voisko olla vielä paremmin.

No mutta jatketaan: Jos otettas semmonen hypoteettinen tilanne, että meikä uskaltas pyytää ulos näitä kolmea tai jotakuta näistä, mitä mää sanosin. Ja miten mää sen tekisin. Että öö. Mää voisin ehkä olla ihan semisti kiinnostunu sinusta, että pitäskö meijän tutustua. Tai että lähe mun kanssa treffeille. Tai että tehhään jotaki kivvaa yhessä. Tai että pyyä mut sun luo. Kahen näistä ovelle voisin kävellä. Tiiän missä ne assuu. Yks on käyny mun sisällä (siis tarkennus: mun kodin sisällä), toinen ovella ja kolmas ei tiiä, missä asun. Ja taas toiseen suuntaan: yhen etteisessä oon käyny, toisesta tiiän vaan misä se assuu, ja kolomannen sijainnista mulla on vain hatara tietojälki muistitiedostossa. Puhelinnumerotki mulla on puhelimessa. Jos ei kaikilta niin ainaki kahelta. Voisin soittaa. Voisin pistää viestiä Whatsapissa. Että mitä mies. Tai että mitäpä sulle. Ookko ollu kiltisti. Ookko lomalla. Onko suunnitelmia lähiviikoille tai jotaki muuta niin läpinäkyvää, että huhhahhei ja apua. Voi ku se ois niin heleppua. Mutta emmää vaan voi. Yksin on omassa sydämessä kärsittävä tämä rakkauden tuska ja kipu.

Mutta nyt mää tarvin apua. Ku eihän kukkaan halua olla yks kolomesta. Oopperan kummitus tuumas, että lähetä jokkainen näistä kolomesta hänen puhheilleen ensin, niin hän tekkee esikarsinnan. Siinä vaan on semmonen ongelma, että ei meikä uskalla. En vaan uskalla sanua yhtään mittään kellekkään näistä kolomesta. Mää oon muuttunu nainen. Ennen vejin ihan kuus-nolla kaikki urokset solomuun, mutta en ennää. Musta on tullu aikuinen. Tai ujo piimä tai jotaki. Mitä ihimettä mulle tapahtuu?

Meikäki on kuitenki ihan suht. hyvin säilyny kolomineloseksi, että nyt kyllä kannattais oikiasti korjata tämä potti parempiin suihin ihan tosissaan. Enkä tiettävästi oo ihan kauhian rasittava paitsi joissaki tilanteissa, mutta pienesti punastellen on todettava, että parisuhteessa oon kyllä aika mahtava. (Mitä kylläkään yks taannoinen tinderisti ei uskonu, koska se poisti meikät heti ku aloin leveilemään kyvyilläni.) Ruuat teen ja pyykit pesen ja siivuan niinku hullu (mikä ei kyllä ole aina hyvä asia) ja vielä miehen hyvinvointitarpeetki huolehin joka helevetin päivä ja paremmin ku kukkaan muu. Kysykää vaikka tuttuilta. Moni ei usko, mutta niin se on.

Että auttakaa nyt ja sanokaa näille kolomelle ja saa sanua vaikka nelijännellekki, että nyt kyllä kannattais. Että kyllä nyt. Ettei vaan joku nappaa välistä. Ku sitte jos nappaa, niin meikä kyllä on aatellu ottaa kerralla niin hyvän, etten ennää sitte vaiha ikinä. Että siinä sitte sinnillä hautaan asti.

Mutta nyt ku ois vielä mahikset.

Että oleppa hyvä vaan. Osotteen saa yv:llä. Puhelinnumero löytyy luettelosta. No ei oikiasti löyvy, ku katoppa kukkaan ei käytä ennää puhelinluetteloita. Että täällä nyt ois yks hormonihuuruissa pyörivä sinkkukinkku vuosimallia kasikolome meleko valamiina elämänkierrokselle numero kaks. Vauvaa ei tarvi vielä ruveta ähäräämään, mutta ois kai tuota mukava muuten tutustua. Katoppa jos ei tunneta jo valamiiksi. Ku voihan se olla että vähän jo niinku tunnetaanki.

Tarinalle piti tulla satumainen loppu. Minun piti palata yhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa en koskaan ollut ollut oikeasti yhdessä. Kaksi kertaa kuitenkin melkein. Meillä oli takanamme kilometreittäin yhteisiä muistoja ja unelmia, 20-vuotinen historia, jonka pohjana oli vahva ystävyys. Oltiin puheltu kuukausikaupalla siitä, että ehkäpä nyt viimein olisi meidän aikamme ja kaikki menisi hyvin, kun siihen voisi olla mahdollisuus. Minä olen ollut viime aikoina hyvin onnellinen. Minulla on ollut ihminen, johon olen saanut luottaa ja turvautua ihan sata-nolla.

Meillä oli kuitenkin välimatkaa, pitkästikin. Teimme taktiset: emme tavanneet heti. Annoimme tilanteen kehittyä sille mallille, että vasta kesällä nähtäisiin. Ja niin minä toissapäivänä viimein matkustin hänen luokseen. Vielä keskiviikkona teatteriystäväni kysyi minulta, onko sellaista mahdollisuutta, että mitään yhteenpaluuta ei tapahdukaan. - Ei se kyllä ole mahdollista, minä nauroin itsevarmuutta säteillen. Tyypillistä minua. Sitten menin, näin, koin ja tunsin. Luotin sydämen ääneen. Mutta sydämen ääni puhui toista kieltä, eikä ollut enää samaa mieltä unelmien ja suunnitelmien kanssa. Olin sopinut kolmipäiväisen yhdessäoloviikonlopun pääkaupunkiseudulle hänen kanssaan. Minun paluulentoni lähtee takaisin kotiin tänään kello 21.45. Minä en kuitenkaan istu sillä paluulennolla. Minä tulin junalla kotiin jo eilen.

Olen oppinut luottamaan siihen, että sydän kyllä kertoo. Ehkä säikähdin sitä, että tapahtui liian paljon liian kerralla. Tai että hän ei ollutkaan minulle lopulta sopiva. Että jotain puuttui, mitä olisi pitänyt olla. Ehkä minä en sitten ollutkaan valmis sitoutumaan. Tai ehkä minä en ollut valmis sitoutumaan hänen kanssaan. Perjantai-iltana minut valtasi pakokauhu: jos elämäni on nyt saneltu valmiina tästä hautaan. Ulkoilu helpotti. Kävimme kävelyllä ja katsomassa Maarit ja Sami Hurmerinnan ulkoilmakeikkaa. Sitten piti päästä nukkumaan. Päivä oli ollut raskas fyysisesti ja henkisesti. Ja aamulla minä lähdin. Yllätin meidät kaikki kaksi ja lähdin vain.

Ei minulla ollut edes ripsiväriä, kun sanoin että minun on mentävä. Rappukäytävässä minut naulasi katseellaan seinään komea mies ja minä muistin heti ripsivärittömyyteni. Siinä yhtäkkisessä kohtaamisessa elin taas hetken. Sellaisia kaiken riisuvia katseita olen kaivannut. Hän kysyi minulta, olenko muuttanut taloon. Naurahdin, että en ole. Olin ihan turisti. Pyysin häntä neuvomaan minulle tien metroasemalle. Voi kuinka olisin halunnut jäädä kertomaan hänelle jotain. Jättää numeron tai jotain. Mutta itku puristi kurkkua enkä tiennyt suuntaa, mihin olin edes kävelemässä. Hän neuvoi minulle yksityiskohtaisesti, miten pääsisin pois. Rekisteröin hänen sanoistaan vain suunnan. Että tuonnepäin. Jotenkin minä onnistuin taikomaan itseni Helsingin Rautatientorille ja siitä seuraavaan Ouluun lähtevään junaan. Juna pysähtyi kuutta tuntia myöhemmin Kempeleen asemalla, josta minä kävelin kotiin. Matkaa oli, mutta koska olin istunut koko päivän, halusin kävellä. Siitä matkalta soitin nuoruudenaikaiselle poikaystävälleni. Minun oli pitänyt soittaa takaisin jo viikkoa aiemmin, mutta olen laiminlyönyt pyyntöjä ja velvollisuuksiani. Tavallisesti soitamme kahdesti vuodessa, kesällä ja syksyllä, molempien syntymäpäivinä. Hän oli sitä mieltä, että jatkossa voisimme soittaa useammin. Totutun 9 minuutin sijasta puhelu kesti 45 minuuttia. Puhelussa käsiteltiin Jumalan ihmeellisyys, luottamus elämään sekä seksin merkitys ihmiselle. Koko pyhä paletti. Kiitos Jumalalle niistä ihmissuhteista, jotka eivät koskaan kuole.

Illalla minä nappasin mukaani suklaata, kävin ostamassa mansikoita ja ajoin Haukiputaalle Oopperan kummituksen suojiin. Vietimme tyttöjen iltaa ja joimme teetä. Puhuimme elämästä. Kerroin, mitä minulle oli tapahtunut. Hän tietää sieluni. Hän tietää, mihin se tarttuu ja mihin ei ja mihin ihmiset minussa ihastuvat. Hän myös muistaa aina kertoa, että minun miehelläni pitää olla aika helvetin hyvä itsetunto. En kuulemma ole helppo ihminen, vaikka omasta mielestäni olen iäti helppo ja kiltti, kunhan minut vain saa haaviinsa. Se kylläkään ei ole helppoa. Voi kunpa jonain päivänä löytäisin nöyrän mutta vahvan persoonan, joka pysyisi pystyssä pitämättä ja osaisi olla minulle hyvä ilman että ahdistuisin tai tylsistyisin kuoliaaksi. Minun ja Oopperan kummituksen kaksivuotinen teatterituntemisemme on ollut merkityksellinen. Ihmisen pitää antautua ihmissuhteille, joilla on voimaannuttava vaikutus.

Voimaantuneena lähdin siis illalla Haukiputaalta vielä Vihiluotoon entisen mieheni keikalle. Halusin kuunnella musiikkia, johon voi luottaa. Pettymyksiin ei enää ollut varaa. Illan päälle piipahdin yksin vielä Vihiluodon kivellä. Ehkä lopulta suljin kehän, jonka olin joskus aloittanut samalta paikalta sen ihmisen kanssa, jonka sydämen olin aikaisemmin päivällä särkenyt. Kolmatta kertaa. Kolmatta. En anna ikinä itselleni anteeksi.

Toukokuussa, kun yhteinen matkamme yhdeksäsluokkalaisten oppilaideni kanssa oli lähellä loppuaan, halusin erään tuntini päätteksi kertoa vielä vinkkini koulunsa päättävien elämäntaipaleelle. Sitä minä niin kovin rakastan: elämänohjeiden antamista sillä kokemuksella, mikä minulle on tähän 34 vuoden kypsään ikään mennessä suotu. En muista enää tarkasti, mitä ohjeita annoin, mutta mielellään yleisöni aina kuuntelee. Todennäköisesti puhuin siitä, kuinka jokaisen tulisi etsiä oma polkunsa ja omat kiinnostuksenkohteensa ja kulkea niitä kohti. Ihmissuhteita pyysin tarkkailemaan ja päästämään irti myrkyllisistä ihmisistä, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Parisuhteista kerroin, ettei kukaan voi ylläpitää parisuhdetta yksin. Siihen tarvitaan kaksi halua ja kaksi kiintymystä. Tämä on yksi surullisimmista kohdista, jonka olen elämäni aikana tiedostanut. Sitten kehotin olemaan rohkea ja tekemään kovasti työtä unelmien eteen. Vain siten saavutetaan tuloksia. En ole varma, sainko aplodeja. Toisinaan saatan saada tämänkaltaisten vinkkituokioiden päätteeksi.

Minä en edelleenkään tiedä, minkälainen mies minulle pitäisi olla. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat onnellisesti parisuhteellisia ja olen vilpittömän onnellinen kaikkien puolesta, jotka saavat elää hyvää elämää yhdessä jonkun sopivan ihmisen kanssa. Minä en tule todennäköisesti koskaan löytämään ketään sellaista, jonka kanssa haluaisin olla tai jota voisin puhtaasta sydämestäni sanoa maailman rakkaimmaksi. Minulle tarkoitettua ihmistä ei ole olemassa. Tai jos on, minulla ei ole sijaa hänen elämässään. Ehkä siksi on parempi olla yksin.

Onhan minulle annettu paljon muuta hyvää.

Minä olen sanonut, että olen päästänyt irti hänestä, jota aiemmin niin kovasti rakastin. Silti yhä, heikoimpina hetkinäni turvaudun häneen. Tarraudun, vaikka tiedän, että hän ei nosta hukkuvaa pinnalle vaan vetää jalasta merenpohjaan ja suutelee hetkellisesti onnelliseksi ennen kuin iskee kuolettavan miekan sydämen läpi. Voi kunpa maailma olisi kerran hyvä ja onnellinen kaikille meille, jotka kaipaamme eniten sitä, jota emme koskaan voi saada.

Mutta en usko enää sellaiseen.