Olen tullut onnellisuudessani siihen vaiheeseen, että päätin kirjoittaa avoimen kirjeen tulevalle miehelleni. Jos näette häntä, antakaa hänen lukea tämä!

Hei,

En tiedä, tuletko koskaan lukemaan kirjettäni, mutta kirjoitan tämän silti. Osittain itselleni ja osittain sinulle. Jotta tietäisit, kenet saat. Minut. Päästä varpaisiin ja nielusta peräpukamiin.

En ehkä tunne sinua vielä. Emme ehkä ole tavanneet tai sitten olemme. Voi olla, että olemme joskus vaihtaneet sanan tai kaksi, mutta emme muuta. En usko, että olen koskettanut sinua enkä varsinkaan nuuhkaissut sinun miehistä olemustasi. Lähipiirissäni sinä et ole, siitä olen varma. Muita asioita sinusta sen sijaan tiedän. Esimerkiksi sen, että olet  ihan kunnon kuumis. Sellainen hytinä minulla on tässä ollut.

No, arvailut sikseen. Tajusin tänään, että minun on kirjoitettava sinulle, jotta ymmärtäisin sen, mitä minulla on tarjota ja mitä minä odotan sinulta. Ja mitä hyväksyn. Ja mitä edellytän. Ja mitä ehkä saatan oppia ajan kanssa sietämään. Sillä sitähän se todennäköisesti on. Olen jo valmiiksi kyyninen meidän yhteisen elämämme suhteen. Mahtava alku!

Olen odottanut oikeaa miestä koko elämäni. Kaiken maailman kulkijoita onkin kävellyt vastaan lukuisia. En tiedä, kuinka moni on päässyt kanssani suutelukontaktiin. En oikeasti tiedä, koska määrä on valtava. En tiedä myöskään, kuinka moni mies menneisyydestäni stalkkaa minua ja tekemisiäni tälläkin hetkellä. Tiedän, että niitä on. Kaikillahan niitä on. Pidän yllä illuusiota, että olen suosittu, vaikka todisteita ei ole. Suomalainen mies ei nimittäin jonota ovellani. Ei siellä kyllä jonota ulkomaalaisetkaan. Teoriani kuvitteellisista ihailijoistani ontuu.

Mutta niin. Olen odottanut sinua. En tiedä, missä määrin sinä olet olemassa tai tuleeko sinua edes koskaan olemaan. Koska olen toiveikas, vahva veikkaukseni kuitenkin on, että kyllä sinä jossain olet. Ehkä seurustelet vielä jonkun toisen kanssa. Tai olet naimisissa. Siinä tapauksessa nyt alkaisi olla hyvä hetki tehdä muutama olennainen peliliike, sillä en minä sinua ikuisuuksiin odota. Ymmärrät varmaan senkin, että kuka tahansa ei minulle kelpaa, koska olen ranttu ja muutenkin kokenut kovia. Siksi minulla on lista vaatimuksista, jotka minä aion tässä kirjeessäni esittää. Jos luet tätä, voit päättää itse, tuletko missään määrin olemaan kykenevä toteuttamaan unelmaani siitä utopiasta, jota minä olen tulevaisuudeltani odottava. Listani olen kerännyt vuosien saatossa niiden ihmisten vaikutuksesta, joita olen kohdannut. Olen kuitenkin valmis joustamaan vaatimuksissani, koska olen helppo ja ihana nainen.

Seuraavassa esittelen kymmenen kohdan listani, joka liittyy aika pitkälti siihen, millainen sinun olisi oltava. Siitä pitäisi myös selvitä yhtä sun toista olennaista minusta.

1. Sinulla on oltava intohimo. Sinänsä minulle on melko sama mikä sinun intohimosi on, kunhan se ei ole mitään kummallista tai sairasta tai mitään sellaista, mitä minä en arvosta, esim. roolipelit tai tietokonepelit tai pokemonit. Tai metsästys. Penkkiurheilun saattaisin jossain määrin vielä sulattaa. Jos otetaan huomioon, että suurin osa eksistäni on ollut muusikkoja, minua ei haittaa, että musiikki vie sinua. En kuitenkaan edellytä sitä sinulta. Toinen vaihtoehto on, että olet urheilija. Sekään ei kuitenkaan ole ihan pakollista, jos olet jonkin sortin taiteilijaluonne. Et saa kuitenkaan olla mikään taivaanrannanmaalari. Tässä iässä pitäisi saada nimittäin jo jotakin aikaan. Tykkäisin silti, jos voisimme urheilla yhdessä. Edes vähän. Edes jotain. En ole mikään oikea urheilija, mutta kyllä minulla on aika kauniit reisilihakset. Ja voin kertoa, että niitä ei ole kyykätty. Ne on juostu Kempeleen kujilla ja kyläteillä ja poljettu Kaakkurin OzMAXin spinning-salissa. Tule vaikka katsomaan.

2. Olet määrätietoinen ja tehokas. Tätä ei kannata säikähtää. Tällä viittaan lähinnä siihen, että oma elämäni on aika täyttä, ja jos päätän jotain, saavutan sen. Teen paljon ja saan aikaan paljon. Käytän aikani sellaiseen, mikä minua kiinnostaa ja omistaudun sille täysin. Puolitoista vuotta sitten esimerkiksi pudotin 25 kiloa elopainoani pois. Ei sellaista tehdä ilman intohimoa ja määrätietoisuutta. Osaan kuitenkin suojella itseäni liialta kuormittumiselta, enkä usko, että burn out olisi kohdallani mahdollinen. Sinun kohdallasi toivoisin, että olisit määrätietoinen asioissa, joita teet. Tehokkuus liittyy tähän samaan. Sinä saat maata sohvalla, kun laitan pyykkejä. Sinä saat nukkua pitkään vapaapäivinäsi, ja minä laitan sinulle aamiaisen, koska herään huvikseni vapaapäivinäkin viimeistään seitsemältä. Mutta silloin kun teet jotain tärkeää, ole tehokas. Silloin sallin sinulle löysäilyn. Sinun täytyy sen sijaan pakottaa minut välillä rentoutumaan, koska liika touhuilu on joskus ongelmakohtani. Ps. Rakastan jalkahierontaa.

3. Olet itsevarma ja itsenäinen. Tämä liittyy omaan itsetuntemukseeni ja siihen, kuinka pitkällä olen oman itseni kanssa. Siksi en hyväksy sinulta mitään teinin tunnepuolta. Arvostan myös sitä, että mielenterveytesi olisi kunnossa. Haluan, että tiedät kuka olet ja olet ylpeästi sitä, mitä olet. Saat jopa olla vähän röyhkeäkin mutta et kuitenkaan ilkeä. Ne ovat eri asioita. Haluan peilikuvani vastakappaleen. Se on paljon vaadittu, mutta miksi tyytyisin vähempään? Itsenäisyys tarkoittaa, että pärjäät itsesi kanssa, mutta et halua pärjätä ilman minua. Huomaat myöhemmin, mitä tarkoitan tällä.

4. Lähdet kanssani paikkoihin. Haluan nimittäin tehdä asioita kanssasi. Mielestäni parisuhteen yksi keskeisin pointti on se, että ollaan kiinnostuneita olemaan yhdessä ja tekemään asioita yhdessä. Tärkeintä ei ole se, että mennään leffaan, vaan se, että mennään leffaan yhdessä. On plussaa, jos musiikkimakumme kohtaavat. Heviä en muuten kuuntele kuin pakotettuna. Jazzistakin olen saanut yliannostuksen, mutta jos se on sinulle tärkeää, voin esittää, että pidän siitä. Tiedän, että Jazz-diggailijat ovat cooleja. Sama se jazzille, halua, että olemme kuitenkin aktiivisia. Tullaan onnellisiksi. Tehdään asioita. Marjoja sinun ei ole pakko poimia, mutta saat lisäpisteitä, jos lähdet kanssani metsään. Tulet tarvitsemaan niitä mahdollisesti seuraavissa kohdissa.

5. Osaat leikkiä lasten kanssa. Pidät lapsista. Eniten arvostaisin, jos olisit kasvatusalalla ja työskentelisit keskenkasvuisten kanssa päivittäin, mutta koska tämä ei todennäköisesti ole mahdollista (koska kaikki miesopettajat ovat varattuja tai muuten idiootteja), minua ei haittaa, vaikka satutkin olemaan palomies tai hoitoalalla. Tärkeintä on, että pidät lapsista. Lapset eivät ole helppoja, mutta ne ovat elämän suola. Siitäkin huolimatta, että pääni räjähtelee päivittäin sekä koulussa että kotona. Kirjoitin eilen yhdellä oppitunnilla taululle, että ”I love my job”. Yksi oppilas tajusi sen olevan sarkasmia. Siitäkin huolimatta elämäni kotona ja koulussa on maailman parasta. Koska rakastan täydestä sydämestäni niitä siellä ja näitä täällä.

6. Olet helvetin komea ja sinulla on kympin perse. Tämä kohta ei tarvitse lisävalotusta. Paitsi jos et osaa lukea.

7. Osaat keskustella ja koskettaa. Tämä on varmaan iäti kohdista tärkein. Jos et jaksa puhua kanssani loputtomasti, olet väärä ihminen minulle. Taakkaasi helpottaa vähän se, että paras työtoverini jakaa kanssani päivittäin tärkeimmät henkilökohtaiset asiani. Toisaalta et kyllä saa olla hänelle mustasukkainen. Hänen olemassaolonsa ei ole sinulta pois. Jokainen tarvitsee hyviä ystäviä.

Minulle on myös tärkeää, että osaat ajatella ja havainnoida ympärilläsi tapahtuvia asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. Haluat jakaa havaintojasi kanssani ja jaksat kuunnella loputonta puhetulvaani. Lupaan olla joskus myös hiljaa. Silloin kirjoitan. Lupaan kirjoittaa paljon, koska suurin unelmani on tulla kirjailijaksi ja älykkääksi ajattelijaksi. Koskettamista en jaksa avata tämän enempää. Joka tapauksessa olen tuntenut hyviä ja huonoja koskettajia, eikä minulle tällä hetkellä kelpaa kuin paras.

8. Haluat kestävän parisuhteen. Sitä minä nimittäin arvostan. Että ei luovuteta heti ensimmäisessä mutkassa eikä oikeastaan vielä viimeisessäkään. En ole tyypiltäni luovuttaja, ja näen kaikessa paljon hyvää. Ennen kuin kuitenkaan pystyt saavuttamaan kanssani edes minkäännäköisen parisuhteen, minun on varmistuttava siitä, että sovit minulle. Tsemppiä sinulle siihen.

9. Arvostat ja kunnioitat minua. Tämä liittyy aikuisuuteen ja naiseuteen, eikä missään määrin ole vähäpätöinen vaatimus. Käytännössä sinun on jumaloitava minua. Kaikkia näkemyksiäni sinun ei tarvitse allekirjoittaa, ja itse asiassa olisi ihanaa, jos saisimme käydä ajoittain pieniä matseja, koska vääntämisestä minä niin pidän. En riitelystä enkä mistään sen sellaisesta, vaikka toisaalta jos on liian pitkään tasaista, sukupuoleni saattaa velvoittaa minut haastamaan pienimuotoisesti ja lempeästi vähän riitaa. Se ei ole kuitenkaan vaarallista; se saattaa olla jopa ihan hauskaa. Ainakin minusta. Ainakin jos voitan. Anteeksi: kun voitan.

10. Teet kanssani jälkeläisiä. Minun on painotettava, että minä en tarvitse enää lisää jälkeläisiä. Tämä ekosysteemi ei tarvitse lisää jälkeläisiäni. Koska kuitenkin rakastan lapsia ja sairastan ikuista vauvakuumetta, olisi hienoa, jos jakaisit minulle hieman laadukasta siemennestettäsi ja ryhtyisit tulevien lasteni siittäjäksi. Lisätietona on mainittava, että jos et läpäise seulaani, et myöskään pääse lisääntymään kanssani. (Ks. kohta 6.)

Ai niin. Et saa kahlita minua. Jos rakastun sinuun, sinusta tulee maailman onnellisin mies.

Sen jälkeen sinulla ei ole hätää. Mutta jotta päästään sellaiseen tilanteeseen, on tehtävä oikeita siirtoja. Minä en nimittäin ole mikään helppo pyydys.

Toivotan sinulle hyviä saalistuspäiviä!

Lämpimin terveisin,

tuleva vaimosi

Ihmisillä on usein yleinen, hiljainen mielipide siitä, mikä milloinkin on sopivaa. Jos poikkeaa normista, saa leiman otsaansa. Mikä on sopiva aika toipua erosta? Kuinka pian voi ottaa uuden, jotta ei loukkaisi itseään, sitä edellistä tai sitä seuraavaa? Monesti vastaukset näihin asioihin tietävät aina parhaiten naapurit ja sukulaiset. Erityisesti ex-puolison kaukaiset ex-sukulaiset. Ymmärrätkö paradoksin? Äitini paheksuvaan tuhahdukseen kiteytyy kaikki, mitä hän ei ymmärrä. Olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten. Minussa ei sen sijaan ole mitään vikaa.

Olen jostain joskus kuullut, että sopiva aika suremiseen olisi puolet siitä ajasta, minkä parisuhde kesti. En usko tähän, vaikka suunta on varmasti hyvä. Kuka jaksaa surra kahdenkymmenen vuoden jälkeen päättynyttä suhdetta kymmenen vuotta? Suremiseenhan menee puolet elämästä. Tietysti ymmärrän, että jos parisuhde on ollut pitkä, siitä toipumiseen menee enemmän aikaa kuin kolmen kuukauden kesäromanssista selviytymiseen. Tietysti tämäkin on tapauskohtaista. Jos on joutunut kärsimään erotuskista ja hylätyksi tulemisen tunteista jo parisuhteen aikana, ero voi olla aika helppokin, vaikka se kirpookin varmasti vähän aikaa siinä alussa, kun täytyy totutella uuteen arkeen ja uuteen elämänmalliin. Joku on sanonut, että ensimmäinen vuosi on pahin, kun joutuu kohtaamaan yksin kaikki lomat ja juhlat, joihin oli aikaisemmin selkeä malli. Oli miten oli, yhtä oikeaa tapaa ei ole. Jokainen tavallaan. Koitetaan jaksaa kunnioittaa toisen toipumisaikaa.

Missä vaiheessa on sitten valmis uuteen, ja miten siihen valmistaudutaan? Kaikilla on tähän asiaan hirveästi neuvoja. Ihminen on taitava neuvomaan. Tähän ryhmään kuuluvat erityisesti sellaiset tuttavat, joilla ei ole mitään kokemusta asiasta eikä oikeastaan mitään varaa tulla sanomaan. Mieluummin otamme muutenkin vastaan ohjeita sellaisilta, jotka tietävät meistä enemmän kuin nimen ja parisuhdestatuksen. Näitä on lopulta todella vähän. Itse laskisin tähän joukkoon lopulta vain kourallisen läheisiäni. Ne kaikki loput innokkaat maamme keittiöpsykologit voisivat perustaa keskenään yhdistyksen, jossa he sitten neuvoisivat toisiaan. Me onnettomat saisimme olla onnellisesti rauhassa.

Totuus on nimittäin se, että kukaan ei pääse toisen elämään. Kukaan ei näe, mitä toinen on kokenut tai kokee, tai missä vaiheessa hänen toipumisensa on. Paras tilanne toki olisi se, että opettelisi rauhassa elämään itsensä kanssa, jotta ei sitten kaataisi uuden kumppanin päälle kaikkea sitä kipua, mitä edellinen jätti. Mutta yritä ensin ja neuvo vasta sitten.

En tiedä, oletko huomannut tätä mediatemppua, mutta naistenlehdet esittävät viikottain ”vahvojen naisten selviytymistarinoita”. Joka viikko Me Naisten tai Annan pääjuttuna on artikkeli jostakusta suomalaisesta naisesta, joka on juuri selviytynyt vaikeasta elämäntilanteesta tai oivaltanut jotain elämää suurempaa. Nämä naiset ovat nyt elämässään valmiita. Heillä on varaa neuvoa muita, koska heidän kokemuksensa on kipeämpi ja ensiluokkaisempi kuin kenenkään muun. Kun he seuraavan kerran putoavat syvänteeseen, siitä ei tehdä lehtijuttua. Odotetaan kaksi vuotta, kunnes he ovat taas kiinni elämänsyrjässä. Sitten he voivat taas hymyillä lehden kannessa entistä vahvempina. Niin se menee. Odotan edelleen innolla tarinaa, jossa joku on parhaillaan siellä elämän syvänteessä ilman poispääsyä. Miksi kaikessa on oltava aina elämänmakuinen ja toiveikas sävy? Eivätkö ihmiset kestä totuutta? Haluan tarinoita vallitsevasta tuskasta ja kuvia normaaleista ihmisistä, jotka eivät ole käyneet viikkoihin suihkussa, koska eivät jaksa.

Haluaisin aina tapella vallitsevaa normia vastaan. Tietysti ymmärrän, että stereotypioilla on pointtinsa. On helppoa kulkea valmiiksi tallattua polkua. On turvallista olla hajuton ja mauton, jotta miellyttäisi mahdollisimman monia. Toki jos puhutaan parisuhteesta, ymmärrän, että on parannuttava ennen seuraavaa. Julkkiskokki Sara La Fountain julisiti tämän viikon Me Naisissa olleensa nyt useamman vuoden sinkkuna ja olevansa mahdollisesti nyt valmis uuteen rakkauteen. Hyvä Sara! Olet toiminut juuri niin kuin kannattaa! Olet ihan varmasti toipunut edellisestä ja viettänyt antoisia sinkkuvuosia. Tarinaa ei avata sen enempää. Ei kerrota, onko Saralla ollut tässä välissä jotain säätöjä, joista olisi voinut tulla enemmän mutta ei tullut, koska jommallakummalla oli päällä ”tilanne”, joka esti vakiintumisen. Toivon Saralle rakkautta, jos hän on siihen valmis.

Soudan vastavirtaan usein. Yksi vastavirta-ajatuksistani liittyy tyttöjen ja poikien värimaailmaan. En tajua edelleenkään, miksi tytöt voivat pukeutua siniseen, mutta pojille pinkki ei käy. Aikuisten mielestä. Mainosten mielestä. Vallitsevan yleiskäsityksen mielestä. Joulun aikaan postilaatikkoon kolahtaa aina 2-3 lelulehteä. Ennen vanhaan niissä oli tyttöjen ja poikien lelut samoilla sivuilla. Nyt lelut on jaoteltu sukupuolisuuden mukaan. Ymmärrän, että lapset täytyy edelleen jakaa koulussa tyttöihin ja poikiin ainakin liikuntatuntien takia, mutta mihin ne kaikki loput lapset laitetaan? Ne, jotka eivät halua kuulua kumpaakaan ryhmään? Meillä on tekemistä, meillä todellakin on.

Välillä testaan aina, miten mielipiteeni ovat juurtuneet 6-vuotiaan poikani käsitysmaailmaan. Löysin nettikirppikseltä hyväkuntoiset ja halvat välikausikengät, jotka olivat mustat. Sisus on pinkki. Selvät tyttöjen kengät, monen mielestä. Näytin pojalleni kuvaa kengistä ja kysyin, saanko ostaa hänelle kengät. Hän mietti hetken ja totesi, että käyttää kenkiä mielellään. Jään seuraamaan, mitä kengät hänelle tekevät. Onko ihan fine olla poika pinkissä? Mistä lapsen itsetunto lopulta koostuu? Tullaanko häntä kiusaamaan? Mitä hän vastaa, jos tullaan? Onko kenkien sisuksen värillä väliä? Millainen on se maailma, johon lapseni kasvaa?

Tänä aamuna Pikku Kakkosta katsoessaan poikani kysyi: ”Voiko olla prinsessa, vaikka on kattila päässä?” Olin tyytyväinen. Koska voi. Prinsessuus on sisäinen ominaisuus. Sinä olet sinun elämäsi prinsessa. Rakasta itseäsi. Ymmärrä muita. Kunnioita toisen maailmaa, sitäkin jota et tunne. Hyväksy. Palvele. Unohda välillä itsesi. Käyttäydy niin, että sinun lähelläsi on hyvä.

Mukavia prinsessapäiviä!

Jaksoitko muuten niellä paradoksaaliset, tekstiin upotetut ohjeeni siitä, kuinka tulee elää oikein? 

Niinpä.

Näin helppoa se on, ohjeiden jakaminen vieraille.

Täytin tänään, syyskuun 3. päivä, 33 vuotta ja 3 kuukautta. Kukaan ei muistanut merkkipäivääni, mutta ei sen niin väliä, koska en muistanut sitä itsekään. Juhlin suurta päivää käymällä poikani kanssa puolukassa. Emme saaneet kovin runsasta saalista, mutta mielestäni se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on, että menimme metsään ja saimme olla siellä yhdessä. Se on osa omaa lasten kasvatukseen liittyvää piilo-opetussuunnitelmaani. Opetan lapseni rakastamaan metsää, jotta hän menisi sinne myös myöhemmin ilman minua. Mielestäni masennuksesta toipuvien luontaisiin hoitomenetelmiin pitäisi lisätä metsän parantava vaikutus. Oikeastaan voisin antaa itselleni uuden tittelin: jatkossa voisin toimia myös sielunhoidollisena metsäoppaana. Kuulostaa hörhöltä. Siihenpä se hörhöily sitten jääkin. Lähde kanssani metsään, niin takaan sinulle hyvät fibat.

Olen muuten ehkä alkanut toipua erostani. Tai eroistani. Niitähän on tässä ollut ihan jonkin verran viime aikoina. En ole ihan hulluna antanut lausuntoja sieluni tilasta, mutta kun kuitenkin haluat tietää, voin kertoa, että voin ihan hyvin. Itse asiassa voin oikeasti hyvin. Huomaan sen esimerkiksi siitä, että olen alkanut katsella iltaisin televisiota ja kutoa sukkaa. Noin vuoden ajan olen nimittäin vain istunut lamaantuneena paikallani kaikki illat ja tuijottanut eteenpäin miettien, että mitäs helvettiä sitä sitten keksisi. Yleensä olen keksinyt lisää hölmöyksiä. Nykyään teen sitä samaa tv:n ääressä. Mutta siis summa summarum: en ole enää yhtä lamaantunut yksinolostani kuin aiemmin. En voi edelleenkään sanoa, että nautin tästä, mutta pärjään. Kaikki on ihan hyvin.

Viime keväänä kävin kerran treffeillä. Tai oikeastaan siis kaksi kertaa, mutta se ensimmäinen kerta oli silloin maaliskuussa, jos muistatte. Se oli se kerta, kun luulin kohdanneeni sielunkumppanini ja olin valmis myymään sieluni jo ennen kuin olin kertaakaan tavannut tätä kuvitelmieni prinssiä. Ylipitkien ja ahdistavien deittien jälkeen ideoimme siskoni kanssa uuden yrityksen (näitä tulee aina välillä). Firmamme, K&K:n deittipalvelun liikeidea pohjautuisi siihen, että kävisimme treffeillä ihmisten kanssa, jotka haluaisivat testata omaa treffikuntoaan. Sen jälkeen antaisimme asiakkaallemme monipuolisen palautteen muun muassa hänen ulkonäöstään, vaatetuksestaan, käyttäytymisestään ja muusta sanattomasta viestinnästään. Näin kohentaisimme asiakkaamme markkina-arvoa ja lähettäisimme hänet itsevarmuutta puhkuen etsimään elämänsä kumppania. Itse käärisimme massit.

Oma kumppaninhakuvuoteni on ollut jokseenkin kummallinen. Havaintoja on kertynyt kasapäin, eivätkä kaikki kestä päivänvaloa. Muutamia asioita olen kuitenkin oppinut, ja aion esittää ne tässä, jos niistä nyt vaikka olisi hyötyä sinullekin:

1. Tinderiin en mene. Ainakaan vähään aikaan. Tinder on kuitenkin hyvä paikka, karkkikauppa seuraa janoavalle. Aion puhua sen puolesta kaikille, jotka haluavat löytää jotain erityistä, vaikken itse siellä aio lähiaikoina palloillakaan.

2. En tajua, missä todelliset kuumikset pyörivät. Todennäköisesti he pyörivät randomisti missä sattuu. Ensi viikolla Oulussa järjestetään jotkut ihmeen deitti-iltamat epätoivoisille. En aio mennä. En takuulla mene. Mutta hyvä, että järjestetään. Saavatpahan epätoivoisetkin seuraa.

2,5. Kalevassa kerrottiin tänään, että Oulussa on hyvät saumat löytää kumppani, koska yksin asuvia miehiä on ihan sikana. Huono puoli siinä on se, että Kalevassa ei kerrottu miesten tarkempia koordinaatteja. Oletan heidän löytyvän Oulun yöelämästä, jonne minulla ei ole asiaa.

3. Suomi24 on vähän väsynyt paikka. Sen ongelmallisuus lienee siinä, että siellä voi huudella nimettömänä ja kasvottomana niille, jotka kertovat nimensä ja näyttävät kasvonsa. Ei kiva, jos satut kuulumaan jälkimmäisiin. Lisäksi sivuston vaatima työmäärä on tajuton siihen nähden, mitä saat. Ei ketään oikeasti kiinnosta, että lempivärini on tummansininen.

4. Verkostoja on. Naapurin palomies lupasi keväällä katsoa minulle sopivan uhrin työkavereistaan, ja oletan tarjouksen olevan edelleen voimassa. En ole kylläkään päivittänyt hänelle vielä nykyistä parisuhdetilaani, koska vedän nyt ehkä vähän henkeä. Hän tosin pyysi minua eilen lenkille, mutta en juuri siinä hetkessä ehtinyt. Olisin voinut päivittää kuulumiset. Koen kuitenkin helpotusta, että Oulun alueen palomiehissä on mahdollisesti tuleva kumppanini, jos sitä ei muualla ole. Tilannetta helpottaa myös se, että minun ei itse tarvitse etsiä miestä. Se tehdään puolestani. Toisaalta: mitä hauskaa on miehen etsimisessä, jos sitä ei saa tehdä itse?

Alan ehkä vähän rentoutua. Toivon, ettei blogistani tule Sinkkublogi 2:sta, koska se on vähintä mitä elämältäni haluan. Tosin ihailen suuresti sen oikean Sinkkublogin pitäjää, josta on muuten tullut ihan oikea kirjailija. Kadehdin häntä. Ihan kunnolla. Hän syö parhaillaan kakkua, jonka nimi on Minun unelmani. No joka tapauksessa. Yritän tässä vain kertoa, että jos se ei vielä sinulle ole selvinnyt, minä en halua olla sinkku. En edes kutsu itseäni sillä nimityksellä, koska siitä tulee mieleen vain sinkkukinkku, joita myydään yksinäisille joulun alla Prismassa. Minä en syö yksin surullisena kinkkua jouluna. En varmana syö.

Todellisuudessa olen halunnut vain löytää miehen, jonka kanssa jatkaa tätä hyvälle mallille edennyttä perheenperustamisprosessia. Tutkimukseni ovat osoittaneet, että miehiä on. Vaikka olen vihannut koko viimeisintä vuottani yli kaiken ja se on ollut paskin vuosi, mitä elämääni on mahtunut, olen yrittänyt nähdä sen rikkautena. Faktahan on se, että kaltaiseni nainen ei pysy kauaa vapaalla jalalla. Toinen fakta on se, että huonoa en ota. Enkä epäsopivaa. Arvostan itseäni siinä määrin, että otan itselleni sellaisen miehen, josta tulee hyvä olo ja jonka kanssa ei tarvitse pelätä. Mitään. Minun mieheni on turva, ja hän kunnioittaa minua. Lisäksi mies jumaloi minua enemmän kuin mitään muuta. Niin se vain menee. Ei ehkä enää viiden tai kymmenen vuoden päästä, mutta silloinkin vielä arvostaa. Sillä minun mieheni on mies, jolle minä olen nainen. Koska sitä minä olen, päästä varpaisiin ja nielusta peräpukamiin.

En suunnitellut tällaista blogipostausta tälle illalle. Ehkä halusin vain kertoa, että voin ihan hyvin. En etsi tällä hetkellä ketään. En ole valmis. Itseni tuntien todennäköisesti kerron sitten kun olen.

Tämän blogitekstin loppuun haluan julkaista alkupätkän omasta runostani, jonka sävelsin lauluksi muutamia vuosia sitten. Lyriikan nimi on Kultainen mies:

Kun kirkossa laulettiin hallelujaa,

minä istuin vain hiljaa ja mietin

niiden hartaiden ihmisten ulinaa

ja hetkessä aattelin

että millainen onni ois löytää taivas

ja viereltään kultainen mies.

Miehellä sillä ois lempeä katse

ja se kokkaisi otsa hies.

Se tois mulle kukkia useasti

ja hieroisi illalla selkää.

Ja kun minä kysyisin: tehdäänkö vauva?

Se kuiskaisi: minä en pelkää.

Ja kun minä kysyisin: tehdäänkö vauva?

Se kuiskaisi: minä en pelkää.